Browsing by Subject "vanhustenhuolto"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-17 of 17
  • Valkila, Noora (2007)
    Ikääntyvien määrä tulee kasvamaan Suomessa voimakkaasti lähivuosina. Myös ikääntyvien tarpeet ja elämäntyylit erilaistuvat ja muuntuvat. Väestön ikääntyminen tuottaa Suomelle todellisia haasteita, joihin tulisi etsiä ratkaisuja. Tutkimus sitoutuu sekä Maailman terveysjärjestön, että Suomen vanhuspolitiikan tavoitteeseen tukea ikääntyvien kotona asumista mahdollisimman pitkään. Ikääntyville on suunnattu erilaisia tuki- ja virkistyspalveluita. Palveluilla pyritään tukemaan ja virkistämään kotona asuvien ikääntyvien elämää. Tuki- ja virkistyspalveluille luo perustan vallalla olevat vanhuuskäsitykset. Nämä tuotetut käsitykset rakentuvat ikääntyvien omista käsityksistä ikääntymisestään, sekä toisaalta yhteiskunnassa vallitsevista yleisistä käsityksistä, joita liitetään ikääntymiseen. Tuotetut vanhuuskäsitykset määrittävät, kuinka ikääntyviin asennoidutaan, ja ne muuntuvat jatkuvasti. Vanhuuskäsitykset eivät välttämättä suoraan vastaa ikääntyvien omia käsityksiä ikääntymisestään. Näin ollen ikääntyvien omat tarpeet ja toiveet, joita he liittävät tuki- ja virkistyspalveluihin, eivät välttämättä tule sellaisenaan huomioiduiksi palveluiden tuottamisessa. Tutkimuksen näkökulma on fenomenologis-hermeneuttisen tutkimusperinteen mukainen. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, mitä tuki- ja virkistyspalvelut merkitsevät kotona asuville ikääntyville. Saataessa tietoa näistä merkityksistä, voidaan palveluita mahdollisesti edelleen kehittää ikääntyvien tarpeita ja toiveita vastaaviksi. Tuki- ja virkistyspalveluiden merkityksiä ikääntyville lähestytään sen avulla, miten ikääntyvät itse kokevat oman ikääntymisensä. Pyritään myös tuomaan esille niitä kokemuksia, tunteita ja toiveita, joita ikääntyvät liittävät tuki- ja virkistyspalveluihin. Edelleen ollaan kiinnostuneita, miten nämä asiat mahdollisesti heijastuvat ikääntyvien palveluiden käyttöön. Tutkimushenkilöt (N=15) olivat yli 65-vuotiaita kotonaan, tutkimusalueella asuvia ikääntyviä. Aineistonkeruumenetelmänä käytettiin fokusryhmäkeskusteluja. Lisäksi tietoja kerättiin tutkimushenkilöiltä esitieto- ja palautelomakkeiden avulla. Aineiston analyysi toteutettiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkimuksen tulosten valossa näyttää siltä, että ikääntyvät kokevat oman ikääntymisensä hyvin eri tavoin, ja välillä jopa ristiriitaisesti. Ikääntyvät kokivat tuki- ja virkistyspalveluiden käytön aloittamisen hankalaksi. Itse tekemisen tärkeys ja avun pyytämisen vaikeus korostuivat. Huonot palvelukokemukset ja suhde palveluiden toteuttajiin näyttävät heijastuvan ikääntyvien palveluiden käyttöön. Ikääntyvät painottivat myönteisten ihmiskontaktien tärkeyttä palveluita käyttäessään. Tukipalveluita toivottiin lisää. Virkistyspalveluiden osalta korostuivat toiveet liikuntapalveluista. Vapaus ja turva näyttävät heijastavan ikääntyvien palveluiden käyttöä tulevaisuudessa. Näiden kahden tunteen priorisointi näyttää korostuvan myös ikääntyvien asumisratkaisuissa, mikäli kodista joudutaan muuttamaan asumismuotoon, jossa on runsaammin palveluita lähettyvillä. Tutkimustulokset antavat viitettä siitä, mitä ikääntyminen sekä tuki- ja virkistyspalvelut merkitsevät ikääntyville. Ikääntyvien henkilökohtaisten, subjektiivisten kokemusten mielletään heijastuvan edelleen heidän palveluiden käyttöönsä. Näyttää siltä, että jatkossa palveluiden kehittämisessä voisi olla merkitystä huomioida näitä ikääntyvien esille nostamia ikääntymiseen, sekä tuki- ja virkistyspalveluihin liittämiä kokemuksia, tunteita ja toiveita.
  • Pajunen, Kirsi (2001)
    Olen tarkastellut tutkielmassani naisten tekemää hoivatyötä dementoituneiden vanhusten omaishoitajien kokemana. Väestön vanhetessa dementoituneiden vanhusten ja heidän omaistensa hyvinvoinnin turvaaminen on sosiaali- ja terveydenhuollon tärkeimpiä haasteita. Omaisten rooli kotona asuvien vanhusten auttajina on hyvin merkittävä hoivan yhteiskunnallistumisesta huolimatta. On tärkeää tietää, millaisissa olosuhteissa omaiset vanhuksiaan hoitavat, ja miten he oman tilanteensa kokevat. Omaishoitajien kokemusten avulla pyrin tuomaan esille, millaista on vanhuksen ja omaishoitajan arki ja millaisten ratkaisujen avulla omaishoitajat pyrkivät hoivatyön sitovuutta helpottamaan. Omaishoitaja rakentaa toiminnallaan läheiselleen vanhuutta; vanhuksen hoivantarve puolestaan antaa omaishoitajan tekemälle hoivatyölle sisällön siinä ihmissuhteessa, joka heidän välillään on. Yhteiskunta luo edellytyksiä kotona tehtävälle hoivatyölle ja vanhuuden toteutumiselle harjoittamallaan vanhuspolitiikalla. Empiirisen aineistoni olen kerännyt teemahaastattelujen avulla haastattelemalla kahdeksaa naista eli kolmea vaimoa, neljää tytärtä ja yhtä ystävää. Heidän kokemuksensa vanhusten hoivasta vaihtelevat noin vuodesta 15 vuoteen. Haastattelujen pääpaino on ollut nykyhetken tilanteessa, mutta ne sisältävät myös viittauksia sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Omaishoitajien kertomukset ovat keskeneräisiä, kullakin omassa kohdassaan, mutta samalla ne ovat koko ajan eteenpäin kulkevia kertoen hoivatyön dynaamisesta luonteesta. Tutkielmassani tulee esiin, että kotona hoidetaan runsaasti apua tarvitsevia vanhuksia, jotka eivät enää selviytyisi yksin ilman omaistensa tai muiden henkilöiden antamaa apua. Perheiden elämäntilanteet ovat hyvin yksilöllisiä. Haastattelemani omaishoitajat ovat luoneet oman tapansa huolehtia vanhuksesta niissä olosuhteissa, joissa he elävät, ja jotkut heistä etsivät uusia tapoja, jotka vastaisivat paremmin sekä heidän itsensä että vanhuksen tarpeita. Kutsun haastateltaviani ensisijaisiksi omaishoitajiksi, jotka jakavat hoivavastuuta muiden epävirallisten tai/ja virallisten auttajien kanssa. Omaishoitajat ovat tehtäväänsä hyvin sitoutuneita. Heidän näkemyksissään korostuvat tunnesiteet ja vahva velvollisuudentunne. Hoivatyö sitoo omaishoitajia ajallisesti, paikallisesti ja tunnetasolla. Ilman ulkopuolista apua kodista tulee taukoamattoman työn paikka, jossa omaishoitajalla ei ole työaikaa eikä työtovereita. Lähiyhteisön apu ja vanhustenhuollon palvelut ovat heille tärkeitä, mutta eivät aina riittäviä, ja toisaalta hoivavastuun jakaminen ei ole omaishoitajalle välttämättä helppoa. Hoivatyön psyykkinen sitovuus tulee esiin tilanteissa, joissa hoivatyöhön tulee tauko esimerkiksi vanhuksen lyhytaikaishoidon ajaksi. Jotkut omaishoitajat toivoivatkin, että palveluja tuotaisiin mieluummin kotiin, koska vanhuksen vieminen palvelujen luokse on sekä vanhukselle että omaishoitajalle vaikeaa. Omaishoitajan jaksamisen turvaamiseksi hengähdystauot ovat välttämättömiä.
  • Virkola, Elisa (2007)
    Tutkimukseni koskee dementoituneen ihmisen toimijuutta dementiakodin ryhmätoimintatilanteissa. Suurin osa dementoituneista ihmisistä viettää viimeiset vuotensa pitkäaikaishoidossa, ja suurin osa hoitolaitoksissa olevista on dementoituneita. Dementiakoti on dementoituneille ihmisille suunnattu, pitkäaikaishoitoa tarjoava asumismuoto. Ryhmätoiminta on suunniteltua tai spontaania toimintaa, joka tapahtuu tietyssä tilanteessa dementiakodin arjessa hoitajien ohjaamana. Tutkimukseni lähtökohtana on ikääntyneiden voimavaroja korostava, sosiokulttuurinen vanhusnäkemys. Sovellan tutkimuksessani sosiaaligerontologian professori Jyrki Jyrkämän (2007) kehittelemää mallia toimijuuden ulottuvuuksista. Malli sisältää ihmisen tekemisen ulottuvuudet: haluamisen, kykenemisen, täytymisen, osaamisen, voimisen sekä tuntemisen. Teoria toimijuudesta vastaa kritiikkiin, jonka mukaan ikääntymistä koskeva tutkimus on sivuuttanut ikääntyneen ihmisen tavoitteellisen toiminnan merkityksen. Tutkimukseni aineisto on kerätty etnografisella menetelmällä yhdestä Hämeessä sijaitsevasta suomalaisesta dementiakodista syksyn 2006 aikana. Tutkimukseni kohteena olevassa hoitokodissa ryhmätoimintaa toteutetaan päivittäin, ja se on yksi kehittämisen kohde. Tutkimukseni pääasiallinen aineisto on saatu havainnoimalla ryhmätoimintaa dementiakodissa. Tämän lisäksi on haastateltu hoitajia. Keskityn tutkimuksessani ensiksikin dementoituneen ihmisen toimijuuden ulottuvuuksien paikantamiseen ryhmätoiminnan aikana. Toiseksi tarkastelen hoitajan toiminnan merkitystä ryhmän ohjaajana asukkaan toimijuudelle. Kolmanneksi pohdin mitä erilaisia voimavaroja dementiakodin asukkailla on. Neljänneksi kysyn, voidaanko kyseistä dementiakotia, tai muitakaan hoitolaitoksia, tarkastella erillisinä yksikköinä yhteiskunnasta? Toimijuuden ulottuvuudet näyttäytyivät dementoituneiden ihmisten osallistumisessa ryhmätoimintatilanteisiin. Osallistujien erilaiset taidot, motivaatiot ja kyvyt tulivat yksilöllisesti esiin ryhmätilanteissa. Tuntemisen ulottuvuutta ei ollut aina helppoa havaita. Täytymisen ulottuvuutta ei pääasiallisesti esiinny ryhmätoiminnan yhteydessä, koska ryhmätoiminta perustuu osallistujien vapaaehtoisuuteen. Voimisen ulottuvuus liittyy tilanteeseen: mikä on ryhmätoiminnan sisältö, miten ohjaava hoitaja toimii ryhmää ohjatessaan. Hoitaja voi tukea toimintakyvyltään heikomman ihmisen toimijuutta huomioimalla hänen tarpeensa toiminnan aikana. Hoitajan toiminnan pohjalta rakentuu osin myös dementoituneen ihmisen toimijuus. Yhtenä toimijuuden ulottuvuutena voidaan nähdä myös tarvitseminen. Dementoivan sairauden edetessä ihmisen toimijuus ei enää tule esiin niin selkeästi. Osallistuminen ryhmätoimintaan voi näennäisesti vähentyä, mutta se ei silti vähennä dementoituneen ihmisen toimijuutta. Dementiakodin asukkailla on sekä ympäristöön liittyviä voimavaroja, kollektiivisia voimavaroja että psyykkisiä ja henkisiä voimavaroja. Vaikka dementoiva sairaus aiheuttaa vajeita ihmisen toimintakykyyn ja arkielämästä selviytymiseen, tulisi hänen jäljellä olevat voimavaransa kuitenkin tunnistaa. Dementiakodissa ei havaintojeni mukaan oltu yhteiskunnan ulkopuolella, vaan monin tavoin yhteiskunnan sisällä. Esimerkiksi yhteiskunnan ajankohtaiset tapahtumat näkyivät monesti ryhmätoiminnan sisällössä. Ikärakenteen muutos aiheuttaa myös paineita dementoituneiden ihmisten palvelujärjestelmälle. Tutkimukseni lopuksi pohdin myös voimavaralähtöistä dementiasosiaalityötä.
  • Harju, Kirsi (2010)
    Vanhustenhuollossa törmää usein tilanteisiin, joissa vanhuksen omaa ääntä ja tahtoa ei kuunnella, vaan omaisten tai viranomaisten näkemys vanhuksen parhaasta toteutuu. Tämän tutkimuksen taustalla on oma työkokemukseni vanhustenhuollon sosiaalityöstä ja haasteellisista asiakastilanteista. Teoreettinen viitekehys koostuu tutkielmassani sosiaalityön asiantuntijuudesta, yhteistyöstä vanhustenhuollon sosiaalityössä, asiakaslähtöisyydestä, eettisyydestä sekä itsemääräämisoikeudesta. Haasteelliset asiakastilanteet on koottu kahdeksaksi tyyppitarinaksi, joita analysoin Erving Goffmanin kehysanalyysilla. Kehysanalyysilla tuodaan esiin ja kuvataan vanhustenhuollon haasteellisissa asiakastilanteissa esiintyvää moninaisuutta. Tyyppitarinat on koottu omasta työkokemuksestani. Tyyppitarinat eivät sinällään pohjaudu todellisuuteen eivätkä ole tosia. Tutkielmassani selvitän sitä, mitkä ovat ne kehykset, jotka esiintyvät vanhustenhuollon haasteellisissa asiakastilanteissa sekä miksi asiakasorientaatiota on vaikea toteuttaa haasteellisissa asiakastilanteissa. Vanhustenhuollon haasteellisissa asiakastilanteissa esiintyviä kehyksiä löytyi tässä tutkielmassa esitetyistä tyyppitarinoista viidenlaisia; kotihoito, hallinnollinen menettely, palvelujen määrittely, hoito- ja palvelusuunnitelma ja hoitoneuvottelu. Lisäksi erittelen tutkielmassani jokaisen tilanteeseen osallistujan oman kehyksen, roolin sekä tilanteessa tapahtuvan kehyksen muunnoksen. Kehykset olivat usein ristiriidassa tai ne olivat epäselviä. Asiakasorientaation toteutuminen estyy tutkielman tulosten mukaan joko sen vuoksi, että asiakkaan oma näkökulma, kehys, on hänelle haitallinen tai siksi, että kulttuuriset tapamme ja tottumuksemme estävät sen. Tärkeimpinä lähteinä tätä tutkielmaa tehdessäni ovat olleet Anna-Maija Puroilan (2002) tutkielma Erving Goffmanin kehysanalyysi sosiaalisen todellisuuden jäsentäjänä sekä Anssi Peräkylän (1990) kirja Kuoleman monet kasvot ja Kirsi Juhilan (2006) kirja Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina, sosiaalityön yhteiskunnalliset tehtävät ja paikat.
  • Kämäräinen, Anitta (2008)
    Kunnallinen kotipalvelujärjestelmä auttaa ikääntyneitä henkilöitä tukemalla heitä kotona selviytymisessä ja auttamalla niissä arkielämän askareissa, joista asiakkaat eivät enää selviä itse. Väestön ikääntyminen ja painopisteen siirtyminen vanhustenhuollon järjestämisessä laitoshoidosta avohuollon puolelle on lisännyt tarvetta kehittää kotiin annettavia hoiva-, hoito- ja kotipalveluita. Tutkielma on kvalitatiivinen tapaustutkimus, joka tutkii 1980-luvulta 2000-luvun alkuun kotipalvelutyön organisoinnissa tapahtunutta muutosta ja sen vaikutusta työntekijöiden ammatti-identiteettiin ja työntekijöiden suhtautumiseen työhönsä, asiakkaisiin ja työtovereihin.Tutkielman aineisto koostuu kahden Etelä-Suomessa sijaitsevan kunnan neljän kotipalvelu- tai kotihoitopiirin työntekijöiden haastatteluista (n=8). Työntekijöistä neljä oli kotipalveluohjaajia ja neljä ruohonjuuritason työntekijää. Haastateltavista nuorin oli 35-vuotias ja vanhin 60-vuotias. Kotipalveluohjaajilla oli joko ohjaajan, sosionomin tai sosiaalikasvattajan koulutus. Työntekijöiden koulutustaustana oli kotitalous-, kodinhoitaja- ja/tai lähihoitajakoulutus. Tutkielman teoreettinen viitekehys on sosiaalisen hoivatyön käsite (Daly & Lewis 1998), jonka avulla on mahdollista analysoida hoivatyötä ja siinä tapahtuvia muutoksia yhteiskunnan makro- ja mikrotasolla. Valtion ja kuntien tasolla tehdyt poliittisten päättäjien säätämät lait ja viranomaisten antamat asetukset ja suositukset määrittävät sen, mihin suuntaan vanhustenhuoltoa kehitetään ja kuinka paljon taloudellisia resursseja ikääntyneiden sosiaali- ja terveyspalveluihin suunnataan. Vanhustenhuollossa on tapahtunut laitoshoidon paikkojen väheneminen, mutta myös kotihoidon ja tukipalveluiden osalta palveluiden kattavuus on laskenut. Asiakakunnasta eniten apua saavien osuus on kasvanut. Kotipalvelun ja kotisairaanhoidon yhteenlaskettu määrä oli v. 2005 n. 15 000henkilöä. Lähihoitajakoulutuksen saaneet työntekijät ovat vähitellen korvaamassa kotiavustajat ja kodinhoitajat kunnallisessa vanhusten avohuollossa. Tutkimuksen kohteena olevien kotipalvelu- ja kotihoitopiirien toiminta oli järjestetty eri tavoin, Erot koskivat mm. kotipalveluohjaajien asemaa, ryhmien toimintatapaa ja työnkuvaa, tehtävien- ja vastuunjakoa kotipalvelun ja kotisairaanhoidon välillä ja ostopalveluiden käyttöä. Ohjaajille työntekijöiden siirtyminen yksintyöskentelystä ryhmätyöhön vähensi vastuuta asiakkaiden palveluiden päivittäisestä järjestelystä, mutta ryhmien sisäinen toimimattomuus ja ja työn uudelleenorganisoinnin aiheuttama suunnittelu aiheutti lisätyötä. Ryhmätyön aloittaminen antoi työntekijöille mahdollisuuden keskustella yhdessä asiakkaiden auttamiseen liittyvistä asioista ja saada tukea työtovereilta, mutta toi esiin myös työntekijöiden erilaisista näkemyksistä ja luonteista johtuvia ristiriitoja. Lähihoitajiksi valmistuneet kokivat ongelmallisena sen, että heillä ei ollut mahdollisuutta käyttää kaikkia koulutuksessa saamiaan taitoja johtuen kotipalvelun ja kotisairaanhoidon vastuukysymyksen epäselvyydestä. Ryhmä- ja vuorotyön ja kollektiivisesti tuotettujen palveluiden avulla voidaan taata asiakkaalle hoitojatkuvuus, palveluiden saanti ympärivuorokauden, mutta palveluorganisaation kyky antaa yksilöllisiä, asiakkaiden tarpeista lähteviä palveluita,heikkenee.
  • Sillanpää, Miina (Palvelijatarliitto, 1905)
    Palvelijatarlehti : työläisnaisten äänenkannattaja
  • Löflund, Mia Maria (2008)
    Valtakunnalinen normiohjaus on muuttunut informaatio-ohjaukseksi joka on vaikuttanut siihen, että vanhustenhuoltoa kehitetään eri tavalla eri kunnissa. Kunnan vanhuspoliittinen strategia sekä kehittämisohjelma ohjaa tänä päivänä vanhustenhuollon kehitystä. Suuri haaste kunnissa on väestön vanheneminen sekä talouden heikkenevä tilanne. Tutkimuksen perusajatuksena on kartoittaa ja paremmin ymmärtää vanhustenhuollon johtajuutta Suomessa. Tarkastelun kohteena ovat julkisen sektorin vanhustenhuollon palvelut ja julkisen sektorin rahoittamat yksityiset vanhusten palvelut. Tarkastelussa tuotiin esille johtajan vaikea asema eri tekijöiden välillä. Henkilökunta, asiakkaat, omaiset, esimiehet poliitikot sekä yksityisen sektorin hallituksen jäsenet asettavat johtajuudelle erilaisia vaatimuksia. Tehokkuus-, kommunikointi- sekä osaamisvaatimusten näkökulmasta olen tarkastellut vanhustyön johtajuutta. Tutkimuskysymykseni on ollut: Mitkä työvälineet vanhustyön johtajuus tarvitsee saavuttaakseen tasapainon eri tekijöiden asettamien vaatimusten välillä. Tutkimuksessa käytin kvalitatiivista lähestymistapaa teemahaastattelemalla kymmenen vanhustyön johtajaa Kymenlaakson maakunnan kymmenestä kunnasta. Näistä kymmenestä johtajasta kahdeksan ovat työssä julkisella sektorilla ja kaksi yksityisellä sektorilla. Aineisto kerättiin kesällä 2006. Tutkimustuloksista havaittiin, että vaikka johtajat ovat saaneet enemmän vastuuta uuden julkisjohtamisen myötä, heidän toimvaltansa on kuitenkin rajoittunut. Johtajat elävät ristiriidassa työn pirstaleisuudesta ja vaatimusten moninaisuudesta johtuen. He eivät kuitenkaan valita. Ajanpuutteen takia he joutuvat tekemään valintoja ja priorisoimaan työtään. Yhteys vanhuksiin sekä hallinnolliset tehtävät hoidetaan voimavarajohtamisen kustannuksella.Tehokkuus- kommunikointi- ja osaamisvaatimukset vaikuttavat johtajuuteen. Tehokkuus- ja kommunikointi vaatimusten välillä voi syntyä epätasapainoa.
  • Koponen, Tanja Cecilia (2006)
    Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella Helsingin kaupungin palveluasumiseen jonottavien ikäihmisten ja heidän omaistensa kokemuksia odottamiseen liittyen. Tutkin jonossa olemista myös järjestelmän näkökulmasta. Mielenkiintoni kohdistui siihen, miten kyseinen ilmiö konstruoitui vanhustenhuollon muuttuvassa kentässä ja miten ilmiö näyttäytyi eri osapuolten (ikäihminen, omainen, SAS-sijoittaja) kontekstissa. Vanhustenhuollon tavoitteena on, että 90 % ikäihmisistä asuu omassa kodissa laadukkaasti ja turvallisesti. Kiinnostukseni kohteena oli se, miksi ikäihmiset jonottavat palveluasumiseen, vaikka kodin tulisi olla ensisijainen paikka heidän asumiselleen. Tutkimukseni ensisijaisena kohderyhmänä olivat omassa kodissaan asuvat yli 65-vuotiaat, jotka ovat hakeneet joko omasta tai jonkin toisen tahon toimesta palveluasumis-paikkaa Helsingissä. Lisäksi ilmiön hahmottamiseksi haastattelin ikäihmisten omaisia ja jonojen hallinnoinnista vastaavaa työntekijää SAS-sijoittajaa. Tutkimuksen kohderyhmän yhteinen nimittävä tekijä oli kotihoidon asiakkuus. Tutkimusmenetelmänä oli teemahaastattelu. Teoreettinen lähtökohtana tarkastelen ikäätymisen aiheuttamia toimintakyvyn muutoksia, elämänhallintaa ja vanhuspalveluja. Palveluasumiseen jonottamisen syitä olivat muistihäiriöt, yksinäisyys ja puutteellinen asuintaso. Aloite palveluasumispaikan hakemisesta oli tullut omaiselta ja kotihoitotiimin jäseniltä. Ikäihmisen itsensä ääni ei juuri prosessissa kuulunut. Toiveet ja tarpeet ilmaisevat ikäihmisen puolesta lähinnä omaiset. Palveluasumiseen jonotetaan omassa kodissa suhteellisen pitkiä aikoja. Haastattelemani ikäihmiset olivat jonottaneet yli puoli vuotta ja kenenkään kohdalla ei palveluasumiseen muuttamisesta ollut tietoa. Neljä haastattelemaani ikäihmistä ei tiedostanut olevansa palveluasumisjonossa. Tutkimustuloksissa korostui kodin merkitys ensisijaisena asuinpaikkana. Toisaalta tuli esille näkökulma, jonka mukaan koti voi olla pahimmillaan myös ansa tai vankila. Osa haastateltavista koki tilanteen ahdistavaksi ja voimavaroja kuormittavaksi tekijäksi. He olisivat toivoneet kaupungin osalta pikaisia toimenpiteitä. Tutkimuksen tulosten mukaan näyttäisi, ettei Helsingin kaupungilla kyetä vastaamaan ikäihmisten palveluasumisen tarpeisiin. Etenkin dementiapaikkoja on liian vähän ja sen lisäksi rajalliset resurssit lääkäreiden ja sosiaalityöntekijöiden osalta aiheuttavat sen, ettei jonossa olevien ikäihmisten tilanteita ehditä kartoittamaan.
  • Kuronen, Tanja (2005)
    Vanhenevan väestön toivotaan asuvan kotonaan mahdollisimman kauan. Monet kotonaan asuvat vanhukset selviävät arkisista toimistaan ilman apua, monet eivät. Tässä tutkielmassa kartoitan vanhusten kotisiivoustyötä ja sen tekijää. Lähtökohta on oma työkokemukseni vanhusten kotisiivousta tarjoavassa järjestössä. Tiivistän työkokemukseni yhdeksäksi hämmentävän ja ristiriitaisen asiakaskohtaamisen kuvaukseksi. Nimitän kuvauksia solmukertomuksiksi ja käytän niitä tutkimukseni aineistona. Puran kertomukset tieteellisen kirjallisuuden avulla teemoiksi kodista, hoivasta ja työstä. Ristiriidat paljastuvat rajanvedoiksi kodin ja laitoksen, hoivan ja siivouksen, hoivan ja palvelun, työn ja ei-työn, sukupuolten, sukupolvien, luokkien sekä yksityisen ja julkisen sfäärin välillä. Käytännön ja teorian välisen keskustelun tuloksena totean, että kodilla on erityisen suuri merkitys kotona asuvalle vanhukselle ja että siivous on olennainen osa kodin ylläpitoa. Hoivan rajauksissa kotisiivous on haluttu erottaa varsinaisesta hoivasta. Siivouskyvyttömän vanhuksen kodin siivoaminen on kuitenkin käytännössä välttämätöntä, ruumiinläheistä ja hyvin lähellä hoivaa. Siksi se on myös hoivapoliittinen kysymys. Tärkeä käsitteellinen erottelu tulee tehdä hoivan ja palvelun välillä, sillä palvelu voi passivoida ja sen tarjoamista on vaikea pitää kenenkään velvollisuutena. Kyvyttömyyden vuoksi annettu apu ei ole palvelua. Vanhuspoliittisissa ohjelmissa tavoitteeksi on asetettu kotona asuminen, ja jos jotakin tavoitellaan, sille täytyy antaa myös edellytykset. Vanhuksella täytyy olla oikeus saada siivousapua, jos se täyttää hoivan ehdot. Kodin, siivoustyön ja sukupuolitettujen töiden ja taitojen tarkastelu paljastaa myös, että toisen kodin siivoaminen on haastavaa työtä, jonka edellyttämiä taitoja ei ole itsestään selvästi kummallakaan sukupuolella. Kotisiivoukseen liitetty luonnollisuus, sukupuoli ja luokka rakentavat työlle alhaista statusta ja sitä kautta käytännön työtä hankaloittavia hierarkkisia asetelmia työntekijän ja asiakkaan välille. Auttamistyön arkisissa kohtaamisissa asetelmia on vaikea purkaa. Kodin sfäärin yksityisyys tekee aiheen käsittelystä julkisella tasolla haastavaa. Käynnissä on myös monimerkityksinen yksityistymisen prosessi, joka vie aihetta yhä kauemmas julkisuudesta ja politiikasta. Prosessissa kunnalliset hyvinvointipalvelut yksityistetään markkinoille ja omaisille ja kodin asiat yksityisasioiksi. Samalla koti muuttuu entistäkin intiimimmäksi, siivous triviaaliksi ja ruumiiseen ja likaan liittyvät kysymykset tabuiksi. Demografisten kehitysnäkymien ja vanhuspoliittisten valintojen vuoksi hyvinvointiyhteiskunnan on otettava kantaa kotisiivouskysymykseen. Vanhuksia ei voi jättää heitteille koteihinsa autonomiaan vedoten, sillä itsenäinen ja ihmisarvoinen ikääntyminen eivät toteudu sikolätissä. Käyttämistäni lähteistä tärkein on Silva Tedren (1999) väitöskirja Hoivan sanattomat sopimukset, tutkimus kotipalvelun työntekijöiden työstä.
  • Moilanen, Antti (2007)
    Tämä tapaustutkimus käsittelee tamperelaisen sanomalehti Aamulehden sivuilla virinnyttä keskustelua koskien Tampereen kaupungin Koukkuniemen vanhainkodin hoitajavajetta. Keskustelu käynnistyi kevättalvella 2006, kun Aamulehti uutisoi Länsi-Suomen lääninhallituksessa vireillä olevasta kantelusta ja sitä mahdollisesti seuraavasta huomautuksesta Koukkuniemen vanhainkodin hoitajavajeeseen liittyen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu sosiaaliseen konstruktionismiin ja tarkentuu vielä sosiaalisten ongelmien konstruktionistiseen teoriaan ja sen kontekstualiseen haaraan. Konstruktionistinen näkökulma yhteiskunnallisiin ongelmiin asettaa analyysin kohteeksi erilaiset todellisuutta koskevat määritelmät ja niiden muotoutumisprosessin. Näin ymmärrettynä sosiaalinen ongelma rakentuu tietynlaiseksi erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden sosiaalisen toiminnan tuloksena. Tutkimuksen yhteiskunnallisena kontekstina on Suomen väestön ikääntyminen, vanhusten sosiaali- ja terveyspalvelut sekä Suomen viimeaikainen vanhuspoliittinen linja. Tutkimuksen aineisto koostuu tamperelaisessa Aamulehdessä ja sen liitteissä Moro ja Sunnuntai ajalla 2.3.2006–10.2.2007 ilmestyneistä artikkeleista (149 kpl). Aineiston analysoimisessa olen soveltanut määrällisistä menetelmistä sisällönerittelyä ja ristiintaulukointia ja laadullisista menetelmistä puolestaan teemoittelua, jonka apuvälineenä käytin Atlas-ti -ohjelmaa. Tutkimuksessani haen vastauksia kysymyksiin: Mitkä toimijat pääsevät osallistumaan Koukkuniemen vanhainkodin hoitajavajetta koskevaan keskusteluun Aamulehden sivuilla ja tätä kautta määrittelemään ongelman luonnetta? Rakentuuko toimijoiden välille vastakkainasettelua tai liittoumia? Millaisiksi sosiaalisiksi ongelmiksi Koukkuniemen vanhainkotia koskeva keskustelu kyseisessä lehdessä konstruoituu sekä löytyykö eri toimijoiden ja erilaisten ongelmanmäärittelyjen väliltä yhteyksiä? Lisäksi mielenkiinnon kohteena on ongelmanmäärittelyprosessin elinkaaren tarkasteleminen sosiaalisten ongelmien elinkaarimalleja vasten. Koukkuniemen hoitajavajeesta noussut keskustelu on tutkimukseni keskiössä itsessään arvokkaana tapauksena, jonka konstruoimiseen haen ymmärrystä. Aineistosta hahmottui neljä teemaa, joiden kautta keskustelussa muotoutui yhtä monta sosiaalisen ongelman konstruktiota. Hoitajavaje herätti keskustelua niin yhteiskunnan arvoista, hoitoalan tilasta, vanhuspolitiikasta kuin kunnallisesta päätöksenteostakin. Vanhustenhuollon tilanteen parantamiseksi tarjottiin ratkaisuksi arvokeskustelua ja arvomaailman tarkistamista, hoitoalan työehtojen parantamista alan houkuttelevuuden lisäämiseksi, vanhustenhuollon palveluiden rakenteellisia uudistuksia ja resurssien tarkoituksenmukaisempaa kohdentamista sekä kunnallisen päätöksenteon ongelmien korjaamista. Toimijoista aineistossa useimmin esiintyivät poliitikot, virkamiehet, hoitohenkilökunta ja edunvalvojat sekä kansalaiset. Toimittajatkin saivat kolumnien ja pääkirjoitusten kautta äänensä kuuluviin. Omaisten ja asiantuntijoiden heikko edustus oli aineistossa silmiinpistävää. Koukkuniemi-keskustelussa oli pohjimmiltaan kysymys vanhusten asioista, mutta aineistossa äänessä olivat muut toimijat. Tämä puolestaan vaikutti osaltaan aineistossa konstruoituneisiin ongelmanmäärityksiin. Sanomalehtiaineistoni keskustelu ei seurannut orjallisesti sosiaalisten ongelmien elinkaarimallien vaiheittaista etenemistä, eli kyseiset teoriat eivät selittäneet täysin keskustelun elinkaaren kehittymistä. Yhtenä tutkimuksen tuloksista voikin nostaa esiin lyhyemmällä aikajaksolla tarkasteltavan, sanomalehtiaineistoon perustuvan tapaustutkimuksen ja elinkaarimallien välisen problematiikan.
  • Olakivi, Antero (University of Helsinki, Department of Social Research, 2018)
  • Sinervo, Timo (2000)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli analysoida työtä ja henkilöstön hyvinvointia vanhustenhuollossa useista näkökulmista. Tutkimuksessa kuvattiin vanhustenhuollon työtä ja sen ongelmia, selvitettiin stressiä ja työtyytyväisyyttä selittäviä tekijöitä, työn piirteiden ja stressitekijöiden yhteyksiä, asiakkaiden kuntoisuuden, stressitekijöiden, fyysisen kuormittavuuden ja stressioireiden yhteyksiä tuki- ja liikuntaelinten oireisiin sekä kuvattiin työntekijöiden asiakasta koskevaa tietoa ja sen kulttuurisia piirteitä. Tutkimusaineistoina käytettiin henkilöstökyselyä, henkilöstöhaastattelua ja asiakasmittauksia. Tutkimusaineistot kerättiin vanhainkodeista, terveyskeskuksen vuodeosastoilta sekä kotipalvelusta ja kotisairaanhoidosta. Aineistojen analyysiin käytettiin t-testiä, regressioanalyysiä sekä konfirmatorista faktorianalyysiä (LISREL-ohjelma). Laadullisessa osassa työntekijöiden vanhuksia koskevat käsitykset jaettiin kategorioihin sekä kvantifioitiin. Kategorioiden käyttöä ja tietorakenteita analysoitiin korrelaatiotarkastelun avulla. Työ vanhusten laitoshoidossa todettiin sekä psyykkisesti että fyysisesti erittäin kuormittavaksi. Kotihoidossa psyykkisiä ja fyysisiä oireita oli vähemmän. Laitoshoidossa suurimpia ongelmia olivat ergonomiset ongelmat, kiire, asiakassuhteiden rasittavuus, haasteettomuus, työn sirpaleisuus, vähäinen itsenäisyys ja palaute. Eri stressioireita ja työtyytyväisyyttä voitiin selittää pääasiassa eri tekijöillä. Hyvin organisoidulla työllä todettiin voitavan vähentää kiireen tunnetta ja tätä kautta myös fyysistä kuormittavuutta. Työn psykososiaalisten ominaisuuksien yhteyden todettiin kuitenkin välittyvän fyysisiin rasitusoireisiin selkeämmin psyykkisen stressin kuin fyysisen kuormituksen kautta. Asiakkaiden kuntoisuudella todettiin olevan merkitystä kuormittumisessa. Kuormittuminen liittyi työntekijöiden tulkintaan siitä, miten rasittaviksi asiakkaat koettiin. Työntekijöiden työtä ohjaava tieto oli hyvin erilaista ja työkulttuurien todettiin olevan ristiriitaisia. Silloin, kun vanhuksia kuvattiin avun tarpeen tai sairauden kautta, yhteyksiä muihin käsitejärjestelmän osiin oli vähän. Tällöin korostettiin harvoin asiakkaiden sosiaalisten suhteiden, elämän mielekkyyden, yksilöllisyyden tai sosiaalisen tuen merkitystä. Kun asiakkaita kuvattiin persoonallisten ja sosiaalisten tekijöiden avulla, käsitejärjestelmän osilla oli runsaasti yhteyksiä toisiinsa ja perushoito, sosiaaliset suhteet ja psyykkiset tekijät yhdistyivät kokonaisuudeksi. Stressin ja työtyytyväisyyden pääteltiin olevan erillisiä ilmiöitä, mutta niitä selittävillä tekijöillä on keskinäisiä yhteyksiä. Tutkimus antoi tukea oletuksille, että työn psykososiaalisilla tekijöillä ja erityisesti psyykkisellä stressillä on merkitystä tuki- ja liikuntaelinten oireiden esiintymisessä, ja että järjestämällä työ hyvin voidaan vaikuttaa fyysiseen kuormitukseen. Koska asiakkaisiin liittyvät stressitekijät osoittautuivat merkittäviksi stressitekijöiksi ja toisaalta käsitykset asiakkaista vaihtelivat voimakkaasti, saattaa työorientaatiolla olla yhteys myös työntekijöiden stressiin ja työssä viihtymiseen. Laitoshuollon kehittämisessä haastavammaksi ja vähemmän rasittavaksi olisi otettava huomioon työntekijöiden erilaiset tiedot ja erilaiset työorientaatiot. Jatkotutkimuksissa olisi siirryttävä pitkittäisasetelmien ja laajempien otosten käyttöön, jotta voidaan selvittää kausaalisuuden suuntaa toisaalta erilaisten organisaatioratkaisujen merkitystä.
  • Laatikainen, T (Kela, 2008)
    Sosiaali- ja terveysturvan selosteita 66
  • Seilonen, Marjaana (2007)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella Helsingin vanhuspalvelujen sosiaalityön vaikeimpia asiakastilanteita sellaisina kuin sosiaalityöntekijät ne kuvaavat. Vanhuspalvelujen sosiaalityö tekee läheistä yhteistyötä terveydenhoidon kanssa, ja monet iäkkään väestön asumisen, toimintakyvyn ja kotona pärjäämisen ongelmista liittyvät terveydentilaan. Tässä tutkimuksessa haluttiin kuitenkin selvitellä ennen kaikkea vanhusasiakkaiden muusta sosiaalisesta tilanteesta nousevia ongelma-alueita, ja vanhuspalvelujen sosiaalityön mahdollisuuksia vastata niihin. Äärikohtien tutkimisella halusin saada lisää tietoa siitä, missä kohtaa vanhustenhuollon turvaverkko tuntuu olevan ohuimmillaan. Tutkimuksen viitekehyksessä tarkastellaan suomalaisten ikääntyneiden tilannetta tutkimustietojen valossa (esim. Marin 2002; Helin 2002; Heikkinen 2003), hoidon ja hoivan tarjontaa ja toimintakyvyn käsitettä (esim. Jyrkämä 2003), sekä erilaisia vanhuuskäsityksiä, jotka ovat vaikuttamassa taustaoletuksina myös vanhustenhuollon organisointiin (esim. Rintala 2003; Tedre 2007). Toisaalta tarkastellaan vanhussosiaalityön tehtäväaluetta ja käytäntöjä (esim. Koskinen 2007; Seppänen 2006; Salonen 2007). Tutkimusaineiston muodostivat kuuden Helsingin vanhuspalvelujen sosiaalityöntekijän haastattelut. Tutkimuksessa oli toimintatutkimuksellisia piirteitä, koska kysymyksenasettelu oli jatkoa vanhuspalveluiden toimialan kehittämishankkeessa esiin nousseille keskusteluille. Aineiston tulkinta muodostui tutkimustehtävän mukaisten teemojen ympärille ja haastateltavien omia muotoiluja seuraten. Vanhusasiakkaiden vaikeimpia ongelmatilanteita kuvattiin tutkimuksessa liittyen neljään teemaan, eli asumiseen ja talouteen, perhesuhteisiin, yksinäisyyteen ja turvattomuuteen sekä päihdeongelmiin. Tutkimuskysymyksiin kuului myös pitkäaikaispaikkaan sijoittumisen merkitys ja näkemykset ennaltaehkäisevän työn mahdollisuuksista. Vaikeimpien tilanteiden kuvauksissa kuvattiin myös asiakkaiden, omaisten ja työntekijän turvattomuuden kokemuksia, jonka riittämätön tai vaikeasti järjesteltävä avohuolto ja palveluketjujen sujumattomuus helposti aiheutti. Nämä seikat yhdessä suurien työalueiden kanssa osaltaan vaikuttivat työn painottumiseen ongelmatilanteiden jatkuvan hoidon suuntaan siten, että ennaltaehkäisevälle työlle nähtiin vielä melko vähäisiä mahdollisuuksia.
  • Tikkanen, Ulla (2008)
    Valtion ohjausjärjestelmä on muuttunut sosiaali- ja terveydenhuollossa normiohjauksesta informaatio- ja ohjelmaohjaukseksi. Etenkin viime vuosina kuntia on ohjattu kehittämään sosiaali- ja terveyspalveluja hankerahoituksen turvin. Tutkimuksessa tarkastellaan ohjelmaohjauksen toteutumista van-hustenhuollon hankkeissa. Tutkimuksessa selvitetään 1) miten vanhustenhuollon hankkeet kohdentuivat alueellisesti, 2) miten ne kohdentuivat eri painopistealueille, 3)toteutuiko seudullinen yhteistyö ja yhteistyö eri kumppanien kanssa, 4) mitä tavoitteita hankkeille asetettiin ja miten tavoitteet toteutuivat sekä 5) mitä toimintamalleja hankkeilla saatiin aikaan. Tutkimuksen pääasiallisena aineistona oli luettelo vanhustenhuollon hankkeista, joille sosiaali- ja terveysministeriö tai lääninhallitukset olivat myöntäneet valtionavustusta vuosina 2003-2007 sekä valtionhallinnon Hantti -ohjelmaan kirjatut hankekuvaukset ja rahoitusselvitykset. Tutkimus kohdistui pääasiassa 110 kuntien, kuntayhtymien ja seutukuntien toteuttamaan vanhustenhuollon hankkeeseen, jotka lääninhallitus oli rahoittanut. Lisäksi perehdyttiin tarkemmin kolmeentoista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen hankkeeseen. Aineiston analyysi tehtiin käyttäen yksinkertaisia tilastollisia menetelmiä ja laadullista sisällönanalyysia. Vanhustenhuollon hankkeille myönnettiin vuosien 2003-2007 aikana rahoitusta yhteensä noin 24 miljoonaa euroa. Valtaosalle hankkeista myönnettiin alle 150 000 euroa valtionavustusta. Useimmat hankkeet kestivät 2,5 vuotta. Sisällönanalyysissä havaittiin, että hankkeet kohdistuivat pääasiassa hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen sekä kotihoidon ja palvelurakenteen kehittämiseen. Ennaltaehkäiseviä hankkeita oli eniten Itä-Suomen alueella. Hankkeissa korostui moniammatillisuus, asiakaslähtöisyys, prosessien ja toimintatapojen kehittäminen. Myös seudullisuus ja yhteistyö oppilaitosten ja kolmannen sektorin kanssa tuli selvästi esille. Useassa hankkeessa haettiin ratkaisua haja-asutusalueen ongelmiin. Sosiaalinen näkökulma ja yhteistyö kulttuuri- ja liikuntatoimen kanssa tuli esille. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että valtion ohjelmaohjaus toteutui kuntien, kuntayhtymien ja seutukuntien vanhustenhuollon hankkeissa. Hankkeet kohdentuivat hyvin vaadituille painopiste-alueille ja ne jakautuivat alueellisesti tarkoituksenmukaisesti. Myös seudullisuus näytti toteutuvan vanhustenhuollon hankkeissa. Tämän tutkimuksen perusteella ei voida arvioida hankkeiden vaikuttavuutta.
  • Nihtilä, Elina K. (2003)
    Yksin asuvien osuus vanhuksista on kasvanut dramaattisesti läntisissä teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen. Yksinasumisen yleistyminen vanhuksilla on herättänyt kysymyksiä sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä, kun asuinkumppaneiden puuttuminen saattaa vaikeuttaa avun ja tuen saantia. Tässä tutkimuksessa kuvaillaan rekisteriaineiston avulla yksin asuvien ja muulla tavoin asuvien osuuksia erikseen 65–74-vuotiailla ja yli 75-vuotiailla miehillä ja naisilla vuosina 1970-95. Tutkimuksessa analysoidaan myös vanhusten yksinasumisalttiuden kasvua siviilisäädyn mukaan. Tutkimuksessa pyritään selvittämään ikävakioitujen prosenttiosuuksien ja logistisen regressioanalyysin avulla ei- naimisissa olevien (leskien, naimattomien ja eronneiden) vanhusten yksinasumisalttiuden kasvuun yhteydessä olevia tekijöitä. Yksinasumisalttiuden kasvuun vaikuttaneista syistä on ollut aikaisemmissa tutkimuksissa erimielisyyksiä. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että ei- naimisissa olevien vanhusten yksinasumisalttiuden kasvu johtuu heidän tulojensa noususta. Toisten tutkijoiden mukaan taas yksinasumisalttius on kasvanut pääasiassa arvojen muuttumisen vuoksi. Arvojen muuttumisesta puhuttaessa on usein korostettu yhteiskunnan individualisoitumista. Aikaisemmissa tutkimuksissa on tuotu esiin myös terveyden ja vanhusten palveluiden kehittymisen vaikutus vanhusten yksinasumisalttiuden kasvuun. Yli 65-vuotiaiden miesten ja naisten yksinasumisalttius on kasvanut Suomessa vuosina 1970-95 kaikissa siviilisäätyryhmissä. Erityisen voimakasta yksinasumisalttiuden kasvu on ollut ei naimisissa olevilla vanhuksilla. 65–74-vuotiailla yksinasumisalttius on kasvanut suhteessa eniten naimattomilla miehillä, joiden yksinasumisalttius on kaksinkertaistunut 25 vuodessa. Yli 75-vuotiailla vanhuksilla yksinasumisalttius näyttää puolestaan kasvaneen suhteellisesti eniten mies- ja naisleskillä.Yli 75-vuotiailla miesleskillä yksinasumisalttius on 2,4-kertaistanut ja naisleskillä 2,2-kertaistunut. Korkea koulutus, sosioekonominen asema ja tulot sekä kaupungissa asuminen lisäävät pääsääntöisesti yksinasumisalttiutta ei naimisissa olevilla vanhuksilla eri tutkimusvuosina. Maanviljelijöiden yksinasumisalttius oli tosin pienempää kuin työntekijöiden ja toimihenkilöiden. Vaikka koulutus, sosioekonominen asema, asuinkunnan kaupunkimaisuus ja tulot olivat kaikki yhteydessä yksinasumisalttiuteen eri vuosina, niin ainoastaan tulot selittivät hyvin yksinasumisalttiuden kasvua vanhuksilla. Valtionveronalaisten tulojen nousu selitti noin 35-70 % ei- naimisissa olevien vanhusten yksinasumisalttiuden kasvusta vuosina 1985-95. Ei- naimisissa olevien vanhusten yksinasumisalttius oli kasvanut vuosina 1985-95 osittain sen tähden, että heidän tulonsa olivat nousseet huomattavasti. Parhaiten tulojen nousu näyttää selittävän 65–74-vuotiaiden ei- naimisissa olevien naisten yksinasumisalttiuden kasvua. Kun tulot ovat ajan myötä nousseet, terveys on saattanut parantua ja yksinasumisalttiuskin on kasvanut.Toisaalta vanhusten tulojen nousu on saattanut myös mahdollistaa yksityisyyden toiveiden toteuttamisen asumisessa.
  • Rauhala, Sanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomalainen vanhustenhoito käy tulevina vuosikymmeninä läpi suurta murrosta, kun sekä ikäluokkien rakenteet että ikääntymisen olosuhteet muuttuvat. Palvelurobotiikkaa on esitetty yhtenä vastauksena sille, miten tämä muutos voidaan ottaa onnistuneesti vastaan. Kehitteillä olevien robottien odotetaan mahdollistavan sen, että vanhukset voisivat asua itsenäisesti mahdollisimman pitkään. Tämä tutkielma esittää, että antropologinen tutkimus on avainasemassa, kun selvitetään ikääntyvien todellisia tarpeita tulevaisuuden, teknologian, arjen ja kanssakäymisen suhteen. Millaisina he itse kokevat robotit, ja millaisiin tehtäviin he kokevat niiden soveltuvan tai olevan tarpeellisia? Tutkielma ottaa osaa palvelurobotiikkaa käsittelevään yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun. Se pureutuu erityisesti ikääntyvien omiin ajatuksiin, tunteisiin ja asenteisiin palvelurobotiikkaa kohtaan. Tutkielma pyrkii selvittämään, millaisia mielikuvia robotit ikääntyvän väestön keskuudessa herättävät, mitä merkityksiä niihin liitetään ja millaista vuorovaikutuksen niiden kanssa oletetaan olevan. Tutkimuskysymykseksi muodostuu ennen kaikkea se, millaiseen robottiin ikääntyvät kokevat voivansa luottaa ja miten käsitys koneiden moraalisesta toiminnasta vaikuttaa tähän kokemukseen. Menetelminä tutkielmassa käytettiin monipaikkaista etnografista kenttätutkimusta, eläytymismenetelmää ja haastatteluja, jonka lisäksi tutkimusprosessia reflektoitiin autoetnografisesti. Havainnoivaa tutkimusta tehtiin yhteensä yhdeksässä eri kohteessa, joista seitsemässä myös haastateltiin yhteensä kolmeakymmentä eri palvelukeskusten ja senioritalojen asukasta tai asiakasta. Tämän lisäksi tutkielmaa varten haastateltiin henkilökuntaa laajemman kokonaiskuvan luomiseksi. Kenttätyössä kiinnitettiin erityistä huomiota myös tutkimuksen etiikkaan huomioimalla ikääntyneiden haastateltavien jaksaminen sekä se, ettei haastateltaviksi valittu henkilöitä, jotka eivät voineet antaa täyttä tietoista suostumustaan tutkimukseen osallistumiselle. Tutkielmassa keskitytään erityisesti luottamuksen, moraalin, vallan, vastuun ja aidon läsnäolon kysymyksiin. Se osallistuu näitä teemoja käsitteleviin antropologisiin keskusteluihin muun muassa fenomenologian ja moraalifilosofian keinoin, joista myös sen teoreettinen viitekehys rakentuu. Erityisesti Paul Ricoeurin moraalifilosofia ja Geoffrey Dierckxsensin Ricoueriin pohjaava moraaliantropologia ovat keskeisiä teorioita, jotka kulkevat läpi koko tutkielman. Lisäksi keskeisiä teemoja käsitellään muun muassa Bryan Pfaffenbergerin teknologian antropologian, Sherry Turklen robotiikan toiseuden tutkimuksen ja Donna Harawayn feministisen kyborgimanifestin kautta. Pääteemoja käsitellään muun muassa palvelurobottien havaitun ja toivotun ulkomuodon keskinäisiä eroja ja vaikutuksia pohdiskellen. Lisäksi tutkielma keskittyy robottien asemaan ikääntyvien oman toimijuuden korostajana ja niiden rooliin sekä koetun autonomian vahvistajana että sen potentiaalisena riistäjänä. Luoko robotin läsnäolo kokemuksia vapaudesta, vai onko sen läsnäolo uhkaavaa ja valvovaa? Tutkielma esittää, että luottamuksen rakentuminen perustuu paitsi aiempiin kokemuksiin robotiikasta ja roboteista, myös median ja kirjallisuuden välittämiin mielikuviin ja ennakko-odotuksiin sekä välittömiin tuntemuksiin, jotka muodostuvat eletyn kehon kokemuksien kautta. Luottamus edellyttää kokemusta jonkin asteisesta tasavertaisuudesta, jossa robotti voidaan nähdä ihmisen kaltaisena haavoittuvaisena toimijana, jonka koetaan jakavan yhteisen moraalisen pohjan auttamiensa ihmisten kanssa.