Browsing by Subject "vanhuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 20
  • Valkila, Noora (2007)
    Ikääntyvien määrä tulee kasvamaan Suomessa voimakkaasti lähivuosina. Myös ikääntyvien tarpeet ja elämäntyylit erilaistuvat ja muuntuvat. Väestön ikääntyminen tuottaa Suomelle todellisia haasteita, joihin tulisi etsiä ratkaisuja. Tutkimus sitoutuu sekä Maailman terveysjärjestön, että Suomen vanhuspolitiikan tavoitteeseen tukea ikääntyvien kotona asumista mahdollisimman pitkään. Ikääntyville on suunnattu erilaisia tuki- ja virkistyspalveluita. Palveluilla pyritään tukemaan ja virkistämään kotona asuvien ikääntyvien elämää. Tuki- ja virkistyspalveluille luo perustan vallalla olevat vanhuuskäsitykset. Nämä tuotetut käsitykset rakentuvat ikääntyvien omista käsityksistä ikääntymisestään, sekä toisaalta yhteiskunnassa vallitsevista yleisistä käsityksistä, joita liitetään ikääntymiseen. Tuotetut vanhuuskäsitykset määrittävät, kuinka ikääntyviin asennoidutaan, ja ne muuntuvat jatkuvasti. Vanhuuskäsitykset eivät välttämättä suoraan vastaa ikääntyvien omia käsityksiä ikääntymisestään. Näin ollen ikääntyvien omat tarpeet ja toiveet, joita he liittävät tuki- ja virkistyspalveluihin, eivät välttämättä tule sellaisenaan huomioiduiksi palveluiden tuottamisessa. Tutkimuksen näkökulma on fenomenologis-hermeneuttisen tutkimusperinteen mukainen. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, mitä tuki- ja virkistyspalvelut merkitsevät kotona asuville ikääntyville. Saataessa tietoa näistä merkityksistä, voidaan palveluita mahdollisesti edelleen kehittää ikääntyvien tarpeita ja toiveita vastaaviksi. Tuki- ja virkistyspalveluiden merkityksiä ikääntyville lähestytään sen avulla, miten ikääntyvät itse kokevat oman ikääntymisensä. Pyritään myös tuomaan esille niitä kokemuksia, tunteita ja toiveita, joita ikääntyvät liittävät tuki- ja virkistyspalveluihin. Edelleen ollaan kiinnostuneita, miten nämä asiat mahdollisesti heijastuvat ikääntyvien palveluiden käyttöön. Tutkimushenkilöt (N=15) olivat yli 65-vuotiaita kotonaan, tutkimusalueella asuvia ikääntyviä. Aineistonkeruumenetelmänä käytettiin fokusryhmäkeskusteluja. Lisäksi tietoja kerättiin tutkimushenkilöiltä esitieto- ja palautelomakkeiden avulla. Aineiston analyysi toteutettiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkimuksen tulosten valossa näyttää siltä, että ikääntyvät kokevat oman ikääntymisensä hyvin eri tavoin, ja välillä jopa ristiriitaisesti. Ikääntyvät kokivat tuki- ja virkistyspalveluiden käytön aloittamisen hankalaksi. Itse tekemisen tärkeys ja avun pyytämisen vaikeus korostuivat. Huonot palvelukokemukset ja suhde palveluiden toteuttajiin näyttävät heijastuvan ikääntyvien palveluiden käyttöön. Ikääntyvät painottivat myönteisten ihmiskontaktien tärkeyttä palveluita käyttäessään. Tukipalveluita toivottiin lisää. Virkistyspalveluiden osalta korostuivat toiveet liikuntapalveluista. Vapaus ja turva näyttävät heijastavan ikääntyvien palveluiden käyttöä tulevaisuudessa. Näiden kahden tunteen priorisointi näyttää korostuvan myös ikääntyvien asumisratkaisuissa, mikäli kodista joudutaan muuttamaan asumismuotoon, jossa on runsaammin palveluita lähettyvillä. Tutkimustulokset antavat viitettä siitä, mitä ikääntyminen sekä tuki- ja virkistyspalvelut merkitsevät ikääntyville. Ikääntyvien henkilökohtaisten, subjektiivisten kokemusten mielletään heijastuvan edelleen heidän palveluiden käyttöönsä. Näyttää siltä, että jatkossa palveluiden kehittämisessä voisi olla merkitystä huomioida näitä ikääntyvien esille nostamia ikääntymiseen, sekä tuki- ja virkistyspalveluihin liittämiä kokemuksia, tunteita ja toiveita.
  • Karlsson, Tuula (2005)
    Tässä tutkimuksessani tarkastelen vanhusten sosiaalipalveluja vanhusten ja sosiaalityöntekijöiden kokemina. Tutkimuksessa on mukana seitsemän yli 75-vuotiasta vanhusta, neljä aikuissosiaalityöntekijää, yksi sosiaalitoimiston etuuskäsittelijä ja yksi kotihoidon työntekijä. Tarkastelunäkökulmina ovat yli 75-vuotiaat ikääntyneet, sosiaalipalveluja käyttävät vanhukset ja aikuissosiaalityöntekijät Espoon kaupungissa. Tutkimuksen tarkoitus on tuottaa tietoa ikääntyneistä sosiaalipalvelujen asiakkaista ja heidän suhteestaan sosiaalipalveluihin ja erityisesti sosiaalityöhön. Tarkasteluni keskiössä ovat sekä vanhusten että työntekijöiden kokemukset, tietämys ja toiveet vanhuksista sosiaalipalvelujen asiakkaina. Tarkastelen myös sosiaalipalveluja käyttävien vanhusten arkea. Tutkimus on kvalitatiivinen ja tutkimusmenetelmänä on teemahaastattelu. Sekä vanhuksille että sosiaalityöntekijöille on omat teemahaastattelurungot. Etuuskäsittelijän ja kotihoidon työntekijän haastattelut ovat vapaamuotoista keskustelua. Tutkimuksen teemoina ovat kokemukset vanhusten sosiaalipalvelujen asiakkuudesta, vanhusten sosiaalipalvelujen tietämys, vanhusten arki ja toiveet vanhusten sosiaalityölle. Tutkimustulokset kertovat vanhusten kokemuksista palvelutaloasumisesta, kotihoidosta ja sosiaalityöstä. Palvelutalo koetaan turvan ja hoidon antajana. Varjopuolina ovat asunnon pienuus, henkilökunnan kiire ja asumisen kalleus. Kotihoidon palvelut koetaan ulkoapäin määräytyviksi. Palvelujen saamiseen vaadittavien viranomaislausuntojen koetaan väheksyvän vanhuksen omaa tietoa ja tuntemusta avun tarpeestaan. Palveluntarve pitää ikään kuin sinetöidä viranomaistaholta. Kokemukset sosiaalipalveluista kertovat vanhusten uuvuttavasta taistelusta byrokratiaa ja muutoksia vastaan. Vanhusasiakkaat ovat puhelinliikenteen uhreja. Työntekijät tunnistavat vanhusasiakkaiden vaikeudet hakea apua. Sosiaalitoimeen kohdistuvat muutokset rasittavat myös työntekijää. Vanhusten tietämystä sosiaalipalveluista on vaikea arvioida. Oma elämänhistoria ja erilaiset mielikuvat ohjaavat heidän sosiaalityön tuntemustaan. Vanhukset ovat ylpeitä omasta selviytymisestään vaikeissakin elämäntilanteissa. Sosiaalityöntekijä on useimmille vanhuksista jotakin, josta pitää pysytellä erossa. On kunnia-asia selviytyä ilman yhteiskunnan apua. Vanhusten tietämyksen mittareina tässä tutkimuksessa toimivat kuljetuspalvelutuki ja eläkkeensaajan hoitotuki. Ensin mainittu on hyvin tiedossa, jälkimmäisen tuntemuksen ollessa huonoa. Hoitotuen tuntemattomuus näkyy myös sosiaalityöntekijöiden työssä. Vanhusten arjessa näkyy yhtäältä tyytyväisyys ja sopeutuminen, ja toisaalta huoli ja pelko. Tyytyväisyyttä synnyttävät hyvät suhteet lähiomaisiin ja arjen sujuminen. Huolta ja pelkoa aiheuttavat sairaudet ja kunnon heikentyminen. Sosiaalityöntekijöiden puhe vanhusten arjesta on ongelmapuhetta vanhusten kaltoin kohtelusta, taloudellisista vaikeuksista, köyhyydestä ja riippuvuudesta omaisiin. Erityinen huoli heillä on maahanmuuttajavanhuksista. Vanhusten toiveet sosiaalityötä kohtaan ovat konkreettisia, arjen sujumista helpottavia asioita.Toive erityisestä vanhussosiaalityöntekijästä on työntekijöiden yhteinen.
  • Roos, Jeja Pekka (2016)
    Kahden vanhuutta ja vanhenemista koskevan teoksen arvio (Antti Eskola Vanhuus, Claes Andersson Stilla dagar i Mejlans)
  • Savolainen, Päivi (2010)
    Tutkimuksen tavoitteena oli analysoida omaishoidettavan vanhuksen tarpeita. Tutkimuksen kohteena olivat yli 75-vuotiaat geriatriset potilaat. Tutkimus suoritettiin haastattelemalla kahdeksaa geriatrisen potilaan omaista. Potilaat valittiin keväällä ja syksyllä 2009 Marian ja Haartmanin sairaaloiden osastoilla hoidossa olleiden potilaiden joukosta siten, että kaikilla heillä oli omaishoidon lisäksi kaupungin kotihoidon palveluja. Tarkastelun kohteena tutkimuksessa olivat vanhuksen palvelut, kotihoito, sosiaalipalvelut ja sairaalahoito sekä niiden toimivuus vanhuksen tarpeisiin nähden. Tutkimusmenetelmänä tutkimuksessa käytettiin teemahaastattelua. Tutkimustuloksista keskeisin vanhuksen tarpeiden osalta oli turvallisuuden tarve. Tarpeen toteutumattomuuteen liittyi yksinäisyys, jätetyksi tulemisen pelko ja pelko yleensä sekä masennus. Geriatrisen potilaan kaikki turvattomuutta luovat tekijät olivat yhteydessä sairastamiseen ja sairauksien mukanaan tuomiin aistitoimintojen vajeisiin ja liikkumisen rajoitteisiin. Kotona vanhuksen turvallisuus riippui omaishoitajan ja kotihoidon antamasta avusta. Pelko jätetyksi tulemisesta yhdistyi vanhuksen avuttomuuden kokemukseen, tietoon pärjäämättömyydestä. Yksinäisyyteen vaikuttivat kotiin sidottuna oleminen ja toisten avusta riippuvuus. Vanhuksen kotiin saamien palvelujen osalta turvallisuuden toteutumista haittasivat kotihoidon kiire, työntekijöiden vaihtuminen, palvelujen kohdentumattomuus sekä joustamattomuus palveluajoissa. Sosiaalipalveluissa oli havaittavissa etäisyys omaishoitajaan ja vanhukseen. Vanhuksen kotona hoitamisen tueksi odotettiin enemmän sosiaalityöntekijän osallistumista. Sairaalahoitojakso oli geriatriselle potilaalle pelkoa ja turvattomuutta aiheuttava tekijä. Kyseiset kokemukset liittyivät sairaalahenkilökunnan kiireeseen, potilaan kohtaamattomuuteen ja avuttomuuden kokemiseen. Sairaalahoidon itsessään nähtiin toteutuvan lääketieteellisen hoidon osalta hyvin. Vanhuksen masennukseen vaikuttivat osaltaan sairauksien tuomat haitat. Tutkimustulokset osoittavat yhteiskunnan palvelujärjestelmien puutteet geriatrisen potilaan tarpeisiin vastaamisessa. Terveydenhuollon ja sosiaalitoimen suunnitelmat vanhan ihmisen hoitamiseen vaatisivat eettistä pohdintaa eri palveluyksiköiden sisällä ja välillä potilaan turvallisuus-kokemuksen parantamiseksi.
  • Hynninen, Eeva-Maria Karoliina (2007)
    Tutkimuksen tarkoitus on selvittää yksin asuvien sotainvalidien puolisoiden ja leskien elämäntilannetta, arjessa selviytymistä ja avun ja tuen tarvetta. Sotainvalidien puolisoita ja leskiä on tällä hetkellä elossa noin 24 000 ja heidän keski-ikänsä on noin 81 vuotta. Sotainvalideja on Suomessa tutkittu runsaasti mutta heidän puolisoistaan ja leskistään on tehty vähemmän tutkimusta. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Millainen elämäntilanne puolisolla ja leskillä on?, 2) Mitä avun ja tuen tarvetta hänellä on, 3) Millaiset perhesuhteet ja sosiaaliset suhteet hänellä on ja miten hän viettää aikaansa? ja 4) Mitä ilonaiheita, huolia ja toiveita hänellä on ja mitä hän toivoo Sotainvalidien Veljesliitolta? Tutkimus kuuluu sosiaaligerontologian alaan. Teoreettisena viitekehyksenä on vanhusten elämään liittyvät riskit: toimintakyvyn muutokset, sosiaalisissa suhteissa tapahtuvat muutokset, kuten elämänkumppanin ja ystävien menetykset, kriisit ja yksinäisyyden kokemus. Tarkastelin miten haastateltavat selviytyvät näistä muutoksista. Tutkimusote on kvalitatiivinen. Aineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta jotka on analysoitu Framework-menetelmän (Ritchie & Spencer 1994) mukaisesti. Haastateltavat olivat seitsemän sotainvalidin leskeä ja yksi sotainvalidin puoliso, jonka mies on pysyvässä laitoshoidossa. Haastateltavat olivat 79-91-vuotiaita. Haastatteluissa käsiteltyjä teemoja olivat sosiaaliset suhteet, toimintakyky, kotipalvelut, avun tarve, harrastustoiminnat ja toiveet ja huolet. Kaikille haastateltaville aviopuolison kuolema tai laitoshoitoon joutuminen oli aiheuttanut kriisin. Elämänkumppanin poismenosta seurasi yksinäisyyttä minkä haastateltavat kokivat tuskalliseksi. Lasten vierailut koettiin tärkeinä mutta ne eivät täysin poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Ystävien kuolemat ja esimerkiksi oman liikuntakyvyn huononeminen vaikeuttivat sosiaalisten suhteiden ylläpitoa. Kotiavuista yleisimmin oli käytössä siivouspalvelu. Haastateltavat saivat apua myös kaupassakäynnissä, ikkunanpesussa ja pyykkihuollossa. Lähes kaikilla haastateltavilla toimintakyky oli huomattavan alentunut joten kotiavun lisääminen on heille ajankohtaista lähitulevaisuudessa. Harrastukset keskittyivät kotiin, esimerkiksi lukeminen ja ristikoiden tekeminen. Toimintakykynsä puitteissa haastateltavat osallistuivat Sotainvalidien Veljesliiton naisjaostojen toimintaan ja kerhotoimintaan. Suurimmaksi huoleksi koettiin terveydentilan heikentyminen ja autonomian menettäminen. Iloa tuottivat lapset ja lapsenlapset. Toiveet liittyivät toimintakyvyn parantumiseen ja kotiavun saamiseen sitten kun se on tarpeen. Sotainvalidien Veljesliitolta toivottiin retkiä, kotiapua ja kuntoutusta. Selviytymisessä haastateltavia auttoivat uskonnollinen maailmankatsomus, sosiaalinen tuki ja valoisan mielen ylläpitäminen. Sotainvalidien avustajatoiminnan ja neuvontapalvelun avulla voidaan tukea leskien ja puolisoiden itsenäistä elämänhallintaa ja arjessa selviytymistä. Heidän selviytymistään voitaisiin jatkossa selvittää koko Suomen kattavalla tutkimuksella. Jatkotutkimuksissa tulisi myös pohtia miten miestään hoitavaa puolisoa voitaisiin parhaiten tukea ja auttaa.
  • Hoppania, Hanna-Kaisa; Karsio, Olli; Näre, Lena; Olakivi, Antero; Sointu, Liina; Tiina, Vaittinen; Zechner, Minna (2020)
  • Merensilta, Minna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkimuksessa tarkastelen ikääntyneiden ajatuksia omaan elämänkulkuun, ikääntymiseen ja uskonnollisuuteen liittyen. Tutkimuksen tavoitteena on löytää vastauksia siihen, mitkä asiat ikääntyneille ovat merkityksellisiä, millaisista asioista syntyy heidän elämänsä mieli, ja millaiset asiat tätä elämän mieltä horjuttavat. Haluan ymmärtää, kuinka mennyt elämä on vaikuttanut tämän päivän kokemiseen, ja mikä merkitys ikääntymisen elämään tuomilla muutoksilla on heidän elämäänsä, osallistumiseensa, ja elämän mielen kokemukseen. Tutkimuksen taustamateriaalina on Lauttasaaren seurakunnan vuonna 1996 tekemä kyselytutkimusaineisto, josta ilmenee, kuinka vähän ikääntyneet seurakunnan toimintaan osallistuvat. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen ja aineisto on koottu teemahaastatteluin. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu kuuden vuonna 1921 syntyneen, haastatteluhetkellä 77-vuotiaan, lauttasaarelaisnaisen haastatteluista syntyneestä litteroidusta haastatteluaineistosta. Teoreettisena viitekehyksenäni on vanhuusteoriat, erityisesti osallisuuden ja merkityksellisen ikääntymisen näkökulma huomioiden. Aineistoa olen lähestynyt sisällönanalyysin keinoin, lähinnä aineistolähtöisesti. Menetelmä soveltuu hyvin valmiiden tekstien tarkastelutavaksi. Naisten haastatteluista nousee esiin viisi teemaa. Nämä ovat heidän elämänkulkunsa ja koetun elämänlaadun kannalta merkittäviä, ja ovat luomassa heidän elämäänsä myös tarpeellisuuden ja tarkoituksen tunnetta, sekä toivoa. Nämä teemat ovat terveys ja toimintakyky, uskonnollisuus, muistot, ihmissuhteet ja vapaus. Naiset kokevat, että heidän elämällään on tarkoitus ja merkitys, ja että heidän elämänsä on monella tapaa hyvää. Aineistosta nousee kuitenkin selkeästi esiin ikääntyneen tarve vuoropuheluun ja kohtaamiseen. Heillä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ikääntyneet elävät suurelta osin yksin, ja kaipaavat vuorovaikutukseen. Pohdin, miten kirkko voisi olla vahvistamassa elämän mielekkyyden kokemista ikääntyneiden elämässä. Sielunhoidon ytimessä on ihmisen kuuleminen ja läsnäolo. Olisiko seurakunnalla diakoniatyössä ja sielunhoidossa mahdollisuutta olla ikääntyville jäsenilleen läsnä, kuulla seurakuntalaisiaan ja nähdä heidät. Ikääntyneiden kanssa käytävissä keskusteluissa voisi antaa mahdollisuuden turvallisesti kohdata ja käsitellä elämäntapahtumia ja menetyksiä, lähestyvää kuolemaa. Kirkolla voisi olla merkittäväkin rooli ikääntyneen ihmisen kokemus- ja merkitysmaailmassa. Ja ennen kaikkea, kirkon tulisi nähdä se rooli tärkeänä.
  • Autio, Anna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ikäihmisten kokemuksia tieto- ja viestintätekniikan (eli uusmedian), käytöstä. Väestön ikääntyminen ja yhteiskunnan läpäisevä digitalisaatio ovat ajankohtaisia ilmiöitä. Kiinnitän huomiota ikäihmisten uusmedian käyttöön sosiaalisten suhteiden, käyttöön liittyvien haasteiden ja sosiaalisten käytäntöjen näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni on, millaisia digitaalisia käytäntöjä ikäihmisillä on, ja miten he ylittävät digitaalisia kuiluja sosiaalisten suhteidensa avulla. Tutkimuksessa keskitytään noin 70–80-vuotiaiden suomalaisten miesten ja naisten kokemuksiin. Tarkastelun kohteena ovat älypuhelinten, tablettitietokoneiden, perinteisten kännyköiden ja tietokoneiden käyttö viestinnän ja sähköisen asioinnin, etenkin pankkiasioinnin, välineinä. Aineisto on kerätty teemoitettujen yksilö- ja ryhmähaastattelujen sekä osallistuvan havainnoinnin keinoin. Osallistuva havainnointi toteutettiin neljässä ikäihmisille suunnatussa digityöpajassa. Ikäihmiset käyttävät uusmediaa eri tavoin kuin nuoremmat ikäryhmät, ja he suosivat eri välineitä. Uusmedian omaksuminen tapahtuu sosiaalisissa suhteissa muun muassa työpaikalla, perhepiirissä ja ystävien kesken. Läheisten ihmisten rooli lämpiminä asiantuntijoita ja ikäihmisten digitaalisen elämän fasilitoijina nousee vahvasti esiin. Uusien digitaalisten käytäntöjen omaksumiseen liittyvät myös laitteiden käyttöön vaikuttavat mediaideologiat ja yhteydet aikaisempiin käytäntöihin ja kompetensseihin. Tiedollisten, ruumiillisten ja kielellisten kompetenssien puute syventävät digitaalisia kuiluja. Haasteista huolimatta ikäihmisillä kuitenkin on toimijuutta ja kyky löytää luovia ratkaisuja. Tutkimus vahvistaa käsitystä, että teknologiat omaksutaan sosiaalisesti. Jos ikäihmisten digitaalista osallistuttua yhteiskunnassa halutaan vahvistaa, tulee omaksumisen ja käytön sosiaalisuus ottaa vakavasti. Tämä tarkoittaa kasvokkaisia yhteisöjä, joissa digitaalisuus on osa arjen käytäntöjä.
  • Saksanen, Riitta (2004)
    Tutkimuksessa tarkastellaan omaishoidon tukea koskevaa intressipoliittista keskustelua eduskunnassa ja sen vaikutusta omaishoidon tuen lainsäädännölliseen kehitykseen. Taustaoletuksena tutkimuksessa on, että hyvinvointivaltio tarvitsee tehtävässään kansalaisten työpanosta. Vaikka tutkimus keskittyy kotiin ja siellä annettavaan hoivaan, liikutaan tutkimuskontekstissa makrotasolla. Tällöin intressipoliittinen vaihto keskittyy valtion ja kansalaisyhteiskunnan välille. Tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen. Tutkimustulokset ovat nousseet esiin aineistosta, jota olen tarkastellut valtiopäivillä käydyn aloite- ja kysymyskeskustelujen perusteella. Oleellista on kansanedustajien argumentointi, joka tutkimuksessa on tulkittu perusteluksi esitetylle väitteelle. Aineistolähtöistä analyysiä tehtäessä on lähestymistapa perustunut emansipatoriseen tiedonintressiin. Tavoitteena on tuottaa tietoa vallasta ja sen oikeudenmukaisesta käytöstä. Omaishoidon tuki jakautuu kahteen osa-alueeseen: hoivan tarpeessa oleva vanhus saa omaishoidon kotonaan ja omaishoitaja saa siitä yhteiskunnan maksaman rahallisen korvauksen. Järjestelmä kehittäminen alkoi 1973 avohuoltoa koskevasta keskustelusta, jonka aloitti SMP:n eduskuntaryhmä. Periaatteina olivat vanhusten toive saada asua kotona toimintarajoitteista huolimatta sekä hoivavastuun kuuluminen yhteiskunnalle.1980-luvulla vanhusten, vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kotihoidon tuki vakiinnutti asemansa. Vuoden 1992 lakiuudistuksessa se muuttui omaishoidon tueksi. Perusteluina järjestelmälle on ollut erityisesti sen edullisuus. Tämä merkitsee järjestelmän eri toimijoille: valtiolle, kunnalle, omaishoitajalle ja hoidettavalle henkilölle, erilaisia asioita. Yhteiskunnalle edullisuus merkitsee selkeitä säästöjä laitospaikkojen tarpeen vähenemisen ansiosta. Omaishoitajan ja hoidettavan kohdalla edullisuus voidaan kyseenalaistaa. Omaishoidon tuki on saanut taakseen laajan poliittisen kannatuksen eduskunnassa. Tästä huolimatta ei lainsäädännölliset toimenpiteet ole toteutuneet toivotunlaisesti kunnissa. Tämä saattaa kansalaiset eri arvoiseen asemaan sosiaalipalveluiden suhteen. Poliittisesta yksimielisyydestä huolimatta oli vanhuspoliittisen keskustelun taustalta löydettävissä omaishoidon tuki järjestelmän sisäisiä jännitteitä. Valtion ja kuntien välillä jännitteen synnyttä epäluottamus siihen, että kunnat saavat riittävästi taloudellista tukea valtiolta selviytyäkseen velvoitteistaan. Omaishoitajan ja kunnan välinen jännite perustuu tuntemukseen, ettei kuntien taholta arvosteta kotona tehtävää hoitotyötä. Kunnan ja hoidettavan välillä jännite perustuu epävarmuuteen omaishoidon jatkuvuudesta ja uhkasta joutua laitoshoitoon. Puoluepoliittisesti ei eduskunnassa omaishoidon tuesta käyty keskustelu jakanut puolueita puolesta tai vastaan asetelmaan. Aluepoliittinen vaikuttaminen ja argumentointi sen sijaan olivat yleisiä. Poliittiset intressit tulisivat ehkä vahvemmin näkyviin, jos aihetta tutkittaisiin kuntien valtuustosaleissa. Primaariaineiston tutkimuksessa muodostavat valtiopäiväasiakirjat vuosilta 1973-2002. Hyvinvointivaltion kehittymiseen tutustuessani perusteoksina olivat Katri Hellstenin väitöskirja ”Vaivaishoidosta hyvinvointivaltion kriisiin, Hyvinvointivaltionkehitys ja sosiaaliturvajärjestelmän muotoutuminen Suomessa” sekä Pirkko-Liisa Rauhalan väitöskirja ”Miten sosiaalipalvelut ovat tulleet osaksi suomalaista sosiaaliturvaa”. Valtiopäivien toimintaperiaatteisiin tutustuminen perustui pitkälti Jaakko Nousiaisen teokseen ”Suomen poliittinen järjestelmä”.
  • Ojala, Marja-Riitta (2020)
    Tutkielmassani tarkastellaan, kuinka Martha Nussbaumin toimintamahdollisuuksien teoria voidaan kääntää sosiaalityön muodoiksi. Tutkimuksessani selvitetään sitä miten sosiaalityöstä voisi tehdä vaikuttavampaa vanhusten ja vammaisten henkilöiden kohdalla sekä miten pirstaleista sosiaalihuollon palvelujärjestelmää, eli eri organisaatioihin jakautuneita toimintoja voitaisiin kehittää eettisesti kestäväksi toiminnaksi. Tutkimuksessani selvitetään vanhusten hoidon laadun takaamiseksi ja turvaamiseksi ehdotettuja toimia analysoimalla STM:n sosiaalipoliittista asiakirjaa eli Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi (2013) ja STM:n yleisen strategian kohdalla analyysini koskee vuonna 2011 julkaistua STM:n kokonaisvaltaista strategiaa Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia (2011). Tutkimuksessani selvitetään vammaisten henkilöiden kohdalla, miten Suomen vammaispoliittinen ohjelma (VAMPO), joka on suomalainen sovellus YK:n Vammaisyleissopimuksesta ja vammaisia koskeva lainsäädäntö huomioivat Nussbaumin kymmenen keskeistä inhimillistä toimintamahdollisuutta. Tutkimuksestani selviää, että sosiaalityössä on tärkeä tunnistaa asiakkaan intressit, sillä se mahdollistaa sosiaalityön ideaalin ja tavoitteen saavuttamisen eli asiakkaan voimaantumisen. Voimaantumisen onnistumiseksi ja olosuhteiden mahdollistamiseksi sosiaalityöntekijän on tunnistettava vanhuksen tai vammaisen henkilön intressit ja toimia niitä edistääkseen. Onnistuminen tarvitsee ympärilleen sitä tukevan ympäristön, joten ulkoisilla olosuhteilla, toteutetulla ja mahdollistavalla sosiaalipolitiikalla, positiivisella asenneilmapiirillä, riittävillä resursseilla ja yhteiskunnan institutionaalisten rakenteiden tuella ja avulla tämä toimintamahdollisuusteoriaorientoituneen sosiaalityön mahdollistaminen onnistuu, unohtamatta sosiaalityöntekijän eli auttajan omaa työmotivaatiota ja oikeaa halua auttaa. Tutkielmassani käytetty teoria on toimintamahdollisuuksien teoria, joka on teoreettinen viitekehys, joka sisältää kaksi normatiivista väitettä, että ensiksi moraalisesti tärkeintä on vapaus saavuttaa hyvinvointia ja toiseksi vapaus saavuttaa hyvinvointi ymmärretään ihmisten toimintamahdollisuuksina, eli ihmisten todellisina mahdollisuuksina olla olemassa ja tehdä arvostamiaan asioita. Nussbaumin lista keskeisistä inhimillisistä toimintamahdollisuuksista on kymmenosainen ja Nussbaum on valinnut listalle ne toimintamahdollisuudet, jotka ovat hänen mukaansa niin perustavanlaatuisia, ettei elämä ilman niiden toteutumista (tiettyyn kynnystasoon saakka) täytä ihmisarvoisen tai oikeudenmukaisen elämän kriteerejä. Nussbaumin mukaan keskeiset inhimilliset toimintamahdollisuudet ovat oikeudenmukaisen hyvinvoinnin tärkeimmät tekijät. Keskeistä toimintamahdollisuuksien teorian käyttämisessä sosiaalipalveluiden arvioimisessa on arvioida sitä perustaa kuinka kyvykkäitä ihmiset ovat elämään arvostamaansa elämää. Ihmisen toimintamahdollisuuksien määrää voidaan arvioida ja tarkastella sekä objektiivisesti että subjektiivisesti. Objektiivisesti voidaan pyrkiä määrittelemään toimijan tosiasiallisten kykyjen ja toimintamahdollisuuksien määrä. Subjektiivinen arviointi pohjautuu toimijan omaan henkilökohtaiseen näkemykseen kyvyistään ja toimintamahdollisuuksistaan, joita hän uskoo itsellään joko perustellusti tai perusteettomasti olevan. Nussbaumille kynnystason käsite on se tarkoituksenmukaisen minimikynnyksen taso, jonka yläpuolella säilymistä suojaa oikeudenmukainen perustuslaki. Nussbaumin kynnystason käsite keskeisten inhimillisten toimintamahdollisuuksien kohdalla osoittaa, että jos yksilöt eivät pääse kynnystason yläpuolelle joissakin toimintamahdollisuuksissa niin se on indikaattori siitä, että yhteiskunta on epäonnistunut tehtävässään, eli epäonnistunut turvaamaan oikeudenmukaisuus. Toimintamahdollisuuksien teorian perspektiivistä vanhusten kohdalla tarvittaisiin paradigman muutosta, jossa ikänäkemys olisi sellainen, jossa vanhuus nähtäisiin heterogeenisenä ilmiönä. Toimintamahdollisuuksien teoria tarjoaa perustan, jossa huomioidaan niin fyysiset iän tuomat muutokset kuin myös sosiaalinen ympäristö. Ottamalla monipuolisesti huomioon sekä iän tuomat fyysiset ja psyykkiset muutokset kuin myös sosiaalinen ympäristö, voidaan kiinnittää kokonaisvaltaisemmin huomiota myös siihen mitä vanhukset itse arvostavat terveellisessä ikääntymisessä. Vammaisten henkilöiden kohdalla toimintamahdollisuuksien teorian perspektiivistä vammaisuus nähdään sellaisena, että se vaikuttaa yksilön toimintamahdollisuuksiin ja yksilön täyteen osallistuvuuteen yhteiskunnassa. Tutkimuksessani nostetaan esiin yksi toimintamahdollisuus ja yksi oikeus, jotka ovat muita tärkeämpiä vammaisten henkilöiden ja vanhusten kohdalla ja ne olivat terveys ja itsemääräämisoikeus. Kaikki toimintamahdollisuudet tulisi ottaa tasapuolisesti huomioon eri strategioissa, ohjelmissa ja laatusuosituksissa, sillä jotta ne olisivat nussbaumilaisittain hyväksyttäviä, niin puuttuvat toimintamahdollisuudet tulisi kirjoittaa sosiaalipoliittisiin asiakirjoihin eksplisiittisesti, sillä jos ne jätetään kirjoittamatta tai oletetaan niiden kuuluvan implisiittisesti asiakirjoihin, niin oletetaan ihmisten olevan täysin toimintakykyisiä tai ottavan vastuuta omista toimintamahdollisuuksistaan.
  • Korhonen, Veera (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vanhuksen toimijuuden rakentumista ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoidon tarvetta kartoittavissa sosiaalihuollon asiakirjoissa. Tutkimuksessa selvitetään, miten vanhuksista puhutaan aineistossa, millaisiksi toimijoiksi heidät asemoidaan sekä miten aineistossa havaitut tavat puhua ja kuvata vanhusten toimijuutta linkittyvät laajempaan keskusteluun vanhusten toimijuudesta. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja kriittinen diskursiivinen psykologia. Toimijuuden tarkastelun kannalta valittu viitekehys merkitsee käsitteen ymmärtämistä laajana, vuorovaikutuksessa rakentuvana. Toimijuutta ei siis ymmärretä yksinomaan aktiivisena ja eksplisiittisenä omaan elämään vaikuttamisena, vaan se voi olla hiljaisempaa, paikoin jopa passiivistakin ajattelua ja olemista. Toimija voi myös toimia paitsi itsensä, myös jonkun toisen puolesta. Sosiaalisen konstruktionismin ja kriittisen diskursiivisen psykologian ohella toimijuuden tarkastelussa on hyödynnetty positiointiteoriaa. Tutkimusaineisto koostuu kolmestakymmenestä vuosina 2013–2016 Helsingissä laaditusta ympärivuorokautisen hoidon tarpeen arvioinnin lomakkeesta. Lomakkeita ovat laatineet sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset, ennen kaikkea sosiaalityöntekijät. Tutkimuksen menetelmällinen osuus koostuu aineistolähtöisesti ja tulkinnallisesta analyysista. Aineistolähtöisessä analyysissa aineistosta hahmotettiin kriittisen diskursiivisen psykologian mukaisesti vanhusten toimijuuteen liittyviä tulkintarepertuaareja, ideologisia dilemmoja ja subjektipositioita. Tulkinnallisessa analyysissa mikrotason aineistolähtöisen analyysin tuloksia laajennettiin tutkimusaineiston ulkopuolelle eli makrotasolle sekä suhteutettiin aiempaan tutkimukseen vanhusten toimijuudesta. Tutkimusaineistossa vanhuksen toimijuudesta rakentuu moniulotteinen ja paikoin ristiriitainen kuva. Ympärivuorokautisen hoidon tarpeen arvioinnissa vanhuksen ääni ja vaikutusmahdollisuudet ovat läsnä, mutta niille annettu painoarvo vaihtelee. Olennaiseksi nousevat muiden toimijoiden määrittelyt vanhuksen mahdollisuuksista olla toimija. Samanaikaisesti vanhusten elämää ja arkea kuvattaessa heidän toimijuutensa näyttäytyy monipuolisena, kattaen muun muassa arjen pärjäämisen tai pärjäämättömyyden, läheissuhteiden merkityksen sekä toimijuudessa tapahtuneet muutokset. Toinen toimijuuden kannalta keskeinen havainto on toimijuuden ilmeneminen yhtäältä yksilön omaan elämäänsä kohdistuvana toimijuutena, toisaalta toimijuutena jonkun toisen puolesta eli päämiestoimijuutena. Tutkimuksessa tarkasteltuja asiakirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät toimivat vanhusten asiaa ajaen, mutta heillä voi olla myös muita päämiehiä. Ikääntyneiden sosiaalipalveluja koskevassa lainsäädännössä ja muissa poliittisissa teksteissä painotetaan vanhuksen oman äänen kuulumisen tärkeyttä ja toimijuutta vaikutusmahdollisuuksina omaan elämään liittyvissä asioissa. Tällöin vanhuksen toimijuudesta muodostuu usein varsin yksiulotteinen kuva, joka omalta osaltaan korostaa eroa entisen aktiivisen ja nykyisen passiivisen toimijuuden välillä. Laajentamalla toimijuuden käsitteen hahmotusta kuva vanhuksista toimijoina muodostuu aktiivinen–passiivinen-jakoa monipuolisemmaksi ja moniulotteisemmaksi. Samalla on mahdollista hahmottaa, ketkä kaikki sosiaalihuollossa toimivat ja kenen asiaa he ajavat.
  • Latvala, Taina (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia vanhuspalvelulakia ja lain vastaanottoa siitä annettujan lausuntojen kautta arvojen ja uskonnollisen ulottuvuuden näkökulmasta. Tutkimustehtävä liittyy laajempaan yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen siinä, miten tässä laissa näkyy kristilliseksi tunnustautuvan yhteiskunnan muutos uskontoneutraaliseksi yhteiskunnaksi. Tämän tapaista lainsäädännön ja uskonnon välistä tutkimusta on vähän. Päätutkimuskysymyksenä on: Millainen uskonnollinen ulottuvuus vanhuspalvelulaissa ja sen vastaanotossa on? Apukysymyksenä on: Millaisia arvoulottuvuuksia vanhuspalvelulaissa ja sen vastaanotossa on? Aineistona on vanhuspalvelulain yksi hallituksen esitysluonnos, yksi ohjausryhmän muistio yksi hallituksen esitys, hallituksen esitysluonnoksesta ja ohjausryhmästä annetut lausunnot, joita tutkimuksessa käytetty 125 kappaletta, alkuperäinen ja ajantasainen vanhuspalvelulaki. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen tutkimus ja aineistolähtöinen sisällönanalyysi pääasiassa annetuista lausunnoista. Keskeisinä tuloksina ovat tasapuolisen ja tasa-arvoisen palvelun saaminen alueesta riippumatta. Kunnilla on kuitenkin itsehallinto, joka rajoittaa alueellista tasa-puolisuutta. Palvelut tulee olla yksilöllisiä ja vanhuksilla tulee olla oikeus päättää elämästään. Osallistumista palvelutarpeen ja palvelusuunnitelmaan selvitykseen, vanhusneuvostoon ja yhteiskunnalliseen toimintaan pidetään tärkeänä. Vanhuksilla on oikeus arvokkaaseen vanhuuteen, hoitoon, elämään. Arvokkuuteen kuuluu erityisesti ikääntyvien arvostus. Ikäageismista ja koventuneista asenteista vanhuksia kohtaan ollaan huolestuneita. Arvokkuuteen kuuluu myös hengellisten tarpeiden huomioon ottaminen. Arjen tulee olla turvallista kotihoidossa ja palvelujen tulee olla lähellä. Vanhuksen kohtaaminen ja keskustelu, oman kielen ja kulttuurin ymmärtäminen ovat tärkeitä. Kaltoin kohtelu ja epäinhimillisiin oloihin puuttuminen sekä heikossa asemassa olevien vanhusten hyvä hoito ovat keskeisimpiä esille tulleita asioita. Ihminen on kokonaisuus, jolloin myös hengelliset tarpeet ovat tärkeitä. Tutkimus osoitti uskonnon ulottuvuuden olevan mukana eri hoitovaiheissa, joka osoittaa ihmisen huomioon ottamista kokonaisena. Laissa ei kuitenkaan mainita uskontoa. Hengellisyys mainitaan lain hallituksen esityksen perusteluissa osana sosiaalista vuorovaikutusta. Epäkohtia nähtiin henkilökunnan toiminnassa, koulutuksessa, palvelujen rakenteissa, johtamisessa, kuntien toiminnassa. Päätelmänä voidaan todeta, että vanhusten hoito nähdään koko yhteiskunnan asiana. Yhteiskunnassa vaikuttaa edelleen luterilainen arvopohja, mutta uskonnosta ei kuitenkaan puhuta, vaikka se taustalla vaikuttaa. Vain kuudessa lausunnossa mainittiin uskonnosta.
  • Nieminen, Riina (Helsingfors universitet, 2014)
    Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee vanhuusiän uskonnollisuutta. Tutkimustehtävänä on selvittää, millainen merkitys kristinuskolla on vanhuusiässä ja miten nämä merkitykset ovat muodostuneet. Aihetta on aikaisemmin lähestytty teoreettisesti ikääntymiskehityksen ja yhteisten kohorttikokemusten näkökulmista. Tämä tutkimus käsittelee ja kommentoi haastatteluaineiston avulla näitä kahta teoriaa ja sitä, miten ne jäsentävät ikäihmisten itse kokemaansa uskonnollisuutta. Tässä tutkimuksessa käytetään apuvälineenä substanssin ja funktion käsitteitä selvittämään, vaikuttavatko ikääntymiskehitys ja kohorttikokemukset eri tavoin uskonnollisuuden eri puoliin ja merkitystasoihin. Substanssilla viitataan uskonsisältöihin ja niiden merkitykseen itseisarvona, funktiolla uskonnollisuuden rooliin esimerkiksi hyvinvoinnin, sosiaalisten suhteiden ja elämänhallinnan kannalta. Tutkimuksen aineisto muodostui yhdeksästä teemahaastattelusta, joihin osallistui yhteensä kaksitoista 78–89 -vuotiasta ikäihmistä. Haastattelut tehtiin talvella 2012–2013 Helsingissä ja Parkanossa. Tutkimusote on kvalitatiivinen ja aineiston analyysimetodi on sisällönanalyysi. Tämän tutkimuksen mukaan iän karttuminen on muokannut keskeisimmin uskonnollisuuden merkitystä funktionaalisella tasolla. Ikäihmiset saavat uskonnollisuudesta välineitä kohdata ikääntymisen haasteita, jäsentää mennyttä elämää, käsitellä luopumisia ja ylläpitää sosiaalista toimijuutta sekä elämän merkityksellisyyden kokemusta. Kohorttikokemukset puolestaan vaikuttavat substanssin tasolla eli siinä, mitä uskonsisällöt merkitsevät ikäihmisille itseisarvona. Haastateltavat kuvaavat kodin ja koulun uskontokasvatuksen, herätysaaltojen sekä yhteisen mentaalihistorian ja ihanteiden vaikutuksia heidän uskonnollisuuteensa. Näiden prosessien myötä omaksuttu uskonnollisuus näyttää pysyvän samana, vaikka ikää karttuu. Ikä- ja kohorttinäkökulmat eivät kuitenkaan kuvaa tyhjentävästi vanhuusiän uskonnollisuuden taustoja. Henkilökohtaiset elämäntapahtumat eivät ole aina sidoksissa ikään tai historialliseen aikaan. Esimerkiksi sairaus, onnettomuus tai muutokset sosiaalisissa suhteissa vaikuttavat yksilöllisesti uskonnollisuuteen sekä substanssin että funktion tasoilla.
  • Rintala, Taina (2003)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli analysoida viimeisten lähes 150 vuoden aikana suomalaisen vanhustenhuollon sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä esiintyneitä vanhuskuvia. Tavoitteena oli tutkia vanhuskuvan muodostumista ja vanhuskuvassa tapahtuneita muutoksia valtionhallinnon tuottamien virallisasiakirjojen avulla. Tutkimuksen tavoitteena oli lisätä ymmärrystä siitä, miksi vanhustenhuollon sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmä on vuosien myötä muodostunut sellaiseksi kuin se nyt on. Tutkimuksen tavoitteena oli myös analysoida vanhustenhuollon muotoutumista medikalisaation näkökulmasta. Tutkimuksessa medikalisaation käsitettä käytettiin yleisenä teoreettisena viitekehyksenä kuvaamaan sitä, miten terveydenhuollon vaikutus vanhustenhuollossa on kasvanut. Tavoitteena oli tuottaa uudenlaista ymmärrystä suomalaisen vanhustenhuollon muotoutumisen tarkasteluun. Tutkimuksen vanhuskuva muodostui kolmesta tekijästä: piirteistä, avuntarpeista ja avuntarpeiden ratkaisukeinoista. Tutkimuksen empiirinen aineisto muodostui (a) vanhuspolitiikkaa ja vanhustenhuoltoa käsittelevistä komiteanmietinnöistä, (b) laeista ja asetuksista sekä niiden säätämiseen liittyvistä hallituksen esityksistä ja valiokuntien lausunnoista, kierto- ja yleiskirjeistä ja (c) valtakunnallisista suunnitelmista sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämiseksi. Aineistona käytettiin myös vanhuutta ja vanhenemista koskevaa tutkimustietoa, yhteiskunnan muutosta käsitteleviä sosiaalihistoriallisia tutkimuksia sekä vanhuspalveluita koskevia tilastoja. Tutkimuksessa vanhuskuvan muodostumista ja muokkautumista tulkittiin kaksivaiheisesti. Ensimmäisessä vaiheessa muodostettiin aineistolähtöisesti piirteitä ja avuntarpeita koskevat luokittelurungot. Niiden avulla tuotettiin vanhuskuvan piirteissä ja avuntarpeissa tapahtuneet muutokset selkeästi ja johdonmukaisesti esille. Toisessa vaiheessa vanhuskuvan muotoutumista tulkittiin ulkoa tuoduilla käsitteillä. Miten vanhuksiin yhdistetyt piirteet, avuntarpeet ja palvelut on sijoitettavissa "kyvyn", "osaamisen" ja "haluamisen" ulottuvuuksille? Tulokset osoittivat, että tarkasteluajanjaksona vanhoihin ihmisiin liitetyissä piirteissä tapahtui runsaasti muutoksia. Vanhat ihmiset muuttuivat puutteessa elävistä taloudellisesti hyvinvoiviksi, työkyvyttömistä fyysisesti kyvykkäiksi ja sairaista toimintakykyisiksi "monisairaiksi". Psykososiaalisten tekijöiden osalta vanhuksista muokkautui pirstaleinen kuva. Tutkimus myös osoitti, että vanhojen ihmisten avuntarpeissa oli enemmän jatkuvuutta kuin muutosta. Tulosten mukaan vanhustenhuollossa ei ole koskaan esiintynyt vain yhtä vanhuskuvaa, vaan niitä on ollut samanaikaisesti useampia. Ne ovat muodostumisensa jälkeen olleet myös varsin pysyviä. Vanhuuden lääketieteellistyminen alkoi suhteellisen myöhään, mutta eteni viimeisten 50 vuoden aikana varsin nopeasti. Vanhuuden lääketieteellistymisen kasvun pääasialliset syyt liittyivät ehkäisevän sosiaalipolitiikan korostamiseen, WHO:n terveysmääritelmään ja uskoon lääketieteen mahdollisuuksista. Lisäksi mitä lähempänä nykypäivää oltiin, sitä selkeämmin teksteistä nousi esille sosiaalinen kontrolli. Vanhustenhuollossa sosiaalista tukea ja kontrollia on vaikea erottaa toisistaan.
  • Alho, Riikka (2001)
    Tutkielmassa käsitellään vanhusten kotiutumista laitokseen. Kotiutumista tarkastellaan prosessina, johon liittyy laitokseen muuttavan vanhuksen koko aikaisempi asumishistoria. Nykysuuntaus laitosasumisen kehittämisessä on ollut pyrkimys kodinomaisen ympäristön tuottamiseen laitoksen asukkaille. Tutkielmassa etsitään vastausta siihen, tuottavatko erilaiset kodinomaisuuteen tähtäävät käytännön toimenpiteet todella kokemuksia kodista. Vanhuksen kotia laitoksessa tarkastellaan suhteessa laitoksen fyysiseen tilaan, ihmisympäristöön ja toimintamahdollisuuksiin. Lisäksi kotia lähestytään myös tunteiden ja mielikuvien tasolla tapahtuvana suhtautumisena tilaan. Tutkielman teoreettisena taustana on se sosiaalitieteellisen tutkimuksen nykysuuntaus, jossa tarkastellaan tilan merkitystä ihmisen arkielämän jäsentymiselle, sekä ne humanistisen maantieteen alaan kuuluvat tutkimukset, joissa on käsitelty sekä paikkakokemusta yleensä että erityisesti vanhuuteen liittyvää paikkakokemusta. Tutkimuksen empiirisen aineiston muodostavat helsinkiläisestä vanhusten asumispalvelukeskus Wilhelmiinasta kerätyt asukashaastattelut, joiden yhteydessä on tehty myös tiloihin liittyvää havainnointia. Koska lähtökohtana on arkipäivän todellisuus sellaisena kuin haastateltavat sen tutkijalle kertovat, on tutkielman tutkimusote etnografinen. Tutkimus osoitti, että entisen kodin purkaminen ja sen uudelleen rakentaminen palvelutalon tarjoamiin puitteisiin muodostavat vanhan ihmisen elämässä eräänlaisen siirtymävaiheen. Kotiutumisen näkökulmasta osoittautui tärkeäksi se, että palvelutaloon muuttavalla henkilöllä oli itsellään mahdollisimman aktiivinen rooli muuttoprosessissa. Haastattelujen perusteella muodostui kuva kotiutumisen prosessista, jossa kodin jatkuvuuden merkitys nousi keskeiseksi. Osalle asukkaista koti Wilhelmiinassa asettui sopuisasti osaksi elämäntarinan kokonaisuutta, kun taas toisille muutto oli merkinnyt kriisiä tai käännekohtaa suhteessa entiseen elämään. Fyysisellä ympäristöllä, sosiaalisilla suhteilla ja toiminnalla oli kaikilla merkitystä kotiutumisen näkökulmasta, mutta ne painottuivat eri tavoin riippuen siitä, mikä niiden merkitys oli ollut henkilön aiemmassa elämässä. Wilhelmiinan pyrkimykset kodinomaisuuteen olivat varsinkin tiloihin liittyvien ratkaisujen osalta onnistuneita, mutta palvelutalon ja sen asukkaiden etu ei aina ollut tilojen käyttötarkoitusten suhteen yhtenevä. Olennaista oli kuitenkin se, että useimmat asukkaat kokivat voivansa tehdä valintoja oman elämänsä järjestämisessä laitosoloihin. Näin palvelutalo toimi ihanteellisesti virikkeiden ja vuorovaikutuksen lähteenä, jota asukkaat hyödynsivät omien tarpeittensa mukaan. Vapaus toimia ja tehdä valintoja osoittautui myös yhdeksi kotiutumisen edellytykseksi. Palvelutalo vanhusten asumismuotona vastasi tähän vaatimukseen kohtuullisen hyvin.
  • Vainio, Pirjo (2002)
    Tutkimuksessani haluan selvittää, miten Internet asettuu osaksi ikääntyvän ihmisen arkea. Pohdin asiaa Chris Phillpsonin (1998) esiin nostamien käsitteiden ”hyvinvointiminuus” ja ”eläkeläisminuus” avulla. Asetan tutkimukselleni seuraavat kysymykset: Kuuluuko Internet ikäihmisten elämään? Mitä ikäihmiset sen kautta etsivät? Mitä uutta se antaa heidän elämäänsä? Muuttaako Internet jotakin ikääntyvän ihmisen arjessa? Koska aihepiiristä oli vuonna 2000 vielä varsin vähän tutkimusta, päädyin lähestymään kohdetta kvalitatiivisella tutkimusotteella. Haluan selvittää, miten ikääntyvät ihmiset suhtautuvat uuteen viestimeen. Pääosan aineistona olevista haastatteluista ja havainnoista tein ikäihmisille suunnatuilla atk-kursseilla vuonna 2000. Havainnot ja haastattelut on tehty pääkaupunkiseudulla. Lisäksi sain muutamia vastauksia Internetin kautta. Vanhuus näyttäytyy meille yhä teknistyvämmässä maailmassa. Jälkimodernissa yhteiskunnassa traditiot eivät enää päde. Syntyy kulttuurisia tyhjiöitä. Perinteisesti eläkkeelle siirtymistä on pidetty merkkinä vanhuuden alkamisesta, mutta käytäntö on nykyisin jo jotakin muuta. Tällä hetkellä eläkeläisten identiteetti on kriisiytymässä, myös erilaiset stereotypiat pitävät kuitenkin yhä yllä vanhoja ennakkoluuloja ja mielikuvia vanhuudesta. Yksi niistä, että vanha ihminen ei kykene oppimaan uutta, ei pidä paikkaansa eli, kuten eräs haastateltavani totesi: ”Ikä on vain hidaste”. Eläkkeelle siirtyminen voi tänä päivänä merkitä ihmiselle hyvää ja ihanaa aikaa, jonka kesto pitenee koko ajan. Se voi merkitä monelle uuden elämänvaiheen aloittamista. Tällöin siihen sopii esim. uusien asioiden oppiminen ja harjoittaminen. Mutta eläkkeelle siirtyminen voi merkitä myös lisääntyvää yksinäisyyttä, syrjäytymistä, huolta ja sairautta. Selviytyminen arjessa voi merkitä riippuvuutta toisista ihmisistä, vaikka vanhus ei varsinaista kotiapua tarvitsisikaan. On aiheellista kysyä, sulkeeko nykyinen alati teknistyvä yhteiskunta pois jäsenyydestään osan vanhenevasta väestä eli ne jotka eivät opi käyttämään uusia viestimiä ja tuleeko kaikkien osata käyttää Internetiä. Tutkimukseni osoitti, että sanalla ”tieto” on tärkeä merkitys jälkimodernissa yhteiskunnassa. Internetin avulla etsittiin tietoa. Internet oli siinä tärkeä väline ja sen käytön oppiminen koettiin pitävän esim. dementian loitolla. Sen käytön oppiminen on aivan kuin olemisen mitta. Ne, jotka halusivat oppia laitteen käyttöä ja siihen kykenivät, olivat taidon oppineet. He esim. tekivät sukutukimusta. Heille laitteen oppiminen on tavallaan ollut tae täysivaltaisena kansalaisena pysymisestä. Kommentit tietokonekurssin jälkeen kuvastivat tätä asiaa: ”Nythän olen niin kuin muutkin ja tiedän mistä puhutaan.” Ns. kolmannen iän vaiheessa laitteen käytön oppiminen ei ole ongelma. Ongelmia syntyy vasta, kun viestimien käyttö on kallista, näkökyky heikkenee tai dementia iskee. Jyrki Jyrkämän (1999) esille nostama malli ”haluta-kyetä-osata” on tämän vuoksi erittäin mielenkiintoinen. Kysymys on siitä miten määritämme ”hyvinvointiminuuden” ja miten yhteiskunta tukee vanhenemisesta. Miten saamme vanheta rauhassa yhä teknistyvämmässä yhteiskunnassa? Miten voimme määrittää sen, mitä itse haluamme ja mitä yhteiskunta meiltä edellyttää ja mihin kaikkeen kykenemme. Sen selvittäminen nousee 2000-luvun yhdeksi tärkeimmäksi kysymykseksi.
  • Tikkanen, Ulla (2008)
    Valtion ohjausjärjestelmä on muuttunut sosiaali- ja terveydenhuollossa normiohjauksesta informaatio- ja ohjelmaohjaukseksi. Etenkin viime vuosina kuntia on ohjattu kehittämään sosiaali- ja terveyspalveluja hankerahoituksen turvin. Tutkimuksessa tarkastellaan ohjelmaohjauksen toteutumista van-hustenhuollon hankkeissa. Tutkimuksessa selvitetään 1) miten vanhustenhuollon hankkeet kohdentuivat alueellisesti, 2) miten ne kohdentuivat eri painopistealueille, 3)toteutuiko seudullinen yhteistyö ja yhteistyö eri kumppanien kanssa, 4) mitä tavoitteita hankkeille asetettiin ja miten tavoitteet toteutuivat sekä 5) mitä toimintamalleja hankkeilla saatiin aikaan. Tutkimuksen pääasiallisena aineistona oli luettelo vanhustenhuollon hankkeista, joille sosiaali- ja terveysministeriö tai lääninhallitukset olivat myöntäneet valtionavustusta vuosina 2003-2007 sekä valtionhallinnon Hantti -ohjelmaan kirjatut hankekuvaukset ja rahoitusselvitykset. Tutkimus kohdistui pääasiassa 110 kuntien, kuntayhtymien ja seutukuntien toteuttamaan vanhustenhuollon hankkeeseen, jotka lääninhallitus oli rahoittanut. Lisäksi perehdyttiin tarkemmin kolmeentoista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen hankkeeseen. Aineiston analyysi tehtiin käyttäen yksinkertaisia tilastollisia menetelmiä ja laadullista sisällönanalyysia. Vanhustenhuollon hankkeille myönnettiin vuosien 2003-2007 aikana rahoitusta yhteensä noin 24 miljoonaa euroa. Valtaosalle hankkeista myönnettiin alle 150 000 euroa valtionavustusta. Useimmat hankkeet kestivät 2,5 vuotta. Sisällönanalyysissä havaittiin, että hankkeet kohdistuivat pääasiassa hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen sekä kotihoidon ja palvelurakenteen kehittämiseen. Ennaltaehkäiseviä hankkeita oli eniten Itä-Suomen alueella. Hankkeissa korostui moniammatillisuus, asiakaslähtöisyys, prosessien ja toimintatapojen kehittäminen. Myös seudullisuus ja yhteistyö oppilaitosten ja kolmannen sektorin kanssa tuli selvästi esille. Useassa hankkeessa haettiin ratkaisua haja-asutusalueen ongelmiin. Sosiaalinen näkökulma ja yhteistyö kulttuuri- ja liikuntatoimen kanssa tuli esille. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että valtion ohjelmaohjaus toteutui kuntien, kuntayhtymien ja seutukuntien vanhustenhuollon hankkeissa. Hankkeet kohdentuivat hyvin vaadituille painopiste-alueille ja ne jakautuivat alueellisesti tarkoituksenmukaisesti. Myös seudullisuus näytti toteutuvan vanhustenhuollon hankkeissa. Tämän tutkimuksen perusteella ei voida arvioida hankkeiden vaikuttavuutta.
  • Åström, Mia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tarkoituksena on tutkia vanhuudeniän yksinäisyyttä interaktioteorian kautta sekä positiivisen ja negatiivisen yksinäisyyden valossa. Palvelukeskuksen harrasteryhmästä eläkeläiset saavat sosiaalista toimintaa, mutta riippuen sen sopivuudesta itselle, yksinäisyys joko pysyy ennallaan tai lieventyy. Seura ei aina lievennä yksinäisyyttä, koska myös seurassa voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Kaikki yksinäisyys ei ole yksiselitteisesti negatiivista vaan se voi myös olla mieluista, eli positiivista, ja riippuen ihmisen omista tarpeista, muotoutuu oma yksilöllinen tasapaino positiivisen ja negatiivisen yksinäisyyden välille. Tutkimuskysymykseni ovat millä tavoin harrasteryhmään osallistuminen lieventää yksinäisyyttä Weissin interaktioteorian mukaan ja miten palvelukeskuksen harrasteryhmään osallistuminen muuttaa vanhuksen kokeman yksinäisyyden laatua. Tutkielman metodi on teorialähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto kerättiin pääkaupunkiseudun palvelukeskuksen harrasteryhmässä etnografian ja teemahaastatteluiden avuin. Aineisto koostuu kenttäpäiväkirjasta ja haastattelujen litteraatista. Analyysissä yhdistyivät havainnointi- ja haastattelumateriaali analyysirunkoon siten, että jokaisen osallistujan elämäntilanne asetettiin omalle analyysiarkilleen interaktioteorian sekä positiivisen ja negatiivisen yksinäisyyttä analysoiden. Tutkimuksen mukaan vanhuudeniän yksinäisyys lieventyy palvelukeskuksen harrasteryhmään osallistumalla. Lisäksi mahdollinen kotona koettu negatiivinen yksinäisyys muuttuu positiiviseen suuntaan, koska kun on seuraa mitä odottaa, negatiivinen yksinäisyys ei tunnu niin painavalta. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tulokset ovat seuraavat. Harrasteryhmään osallistuminen täydentää parisuhteettoman eläkeläisen yksinäisyyden lieventymistä ja myös yksin asuvan parisuhteettoman yksinäisyyden lieventymiseen harrasteryhmällä on olennainen lieventävä vaikutus. Weissin interaktioteoriaa voi tulosteni mukaan soveltaa eläkeläisten yksinäisyyden lieventämiseen ja käyttää palvelukeskuksen harrastetoiminnan kehittämiseen. Kaikkea yksinäisyyttä ei voi poistaa, mutta lieventää voi. Toiseen tutkimuskysymykseen koskien yksinäisyyden laadun muuttumista harrasteryhmään osallistumisen myötä analyysi antoi tuloksia. Positiivisen ja negatiivisen yksinäisyyden vuorottelua ajatellen, harrasteryhmään osallistuminen toi katkoksen negatiiviseen yksinäisyyteen ja voi tulkita, että se myös muutti negatiivista yksinäisyyttä positiiviseksi, koska kun on mieluista seuraa mitä odottaa, negatiivinen yksinäisyys ei ota yliotetta arjesta. Tutkimuksen tulokset ovat, että kaikki Weissin interaktioteorian ulottuvuudet täyttyvät. Ulottuvuudet täyttyivät vaihdellen ja epätasaisesti henkilön mukaan. Vedenjakajaksi osoittautui parisuhde. Parisuhteessa ei ollut olennaista yhdessä asuminen, eivätkä eläkeläiset pääosin asuneetkaan avoliitossa, vaan tärkeää oli vakituisen seuran saatavuus. Ystävyyssuhteet tai omat lapset ja lapsenlapset eivät korvanneet parisuhteen tarjoamaa seuraa. Johtopäätöksinä voi todeta interaktioteorian sekä positiivisen ja negatiivisen yksinäisyyden yhtymäkohdan. Palvelukeskuksen harrasteryhmät täyttävät parhaiten interaktioteorian liittymisen ulottuvuuden. Harrasteryhmän toiminnan pitää olla ihmiselle tarpeeksi mielekästä ja hänelle sopivassa seurassa, jotta hän päättää osallistua toimintaan. Näin ihminen on ottanut vastuuta omasta yksinäisyydestään ja oikeassa seurassa yksinäisyys lieventyy.
  • Helenius-Valtonen, Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Iäkkäiden määrä kasvaa ja yhteiskunnan tulisi vastata tähän muutokseen. Mediaa voidaan pitää mittarina yhteiskunnallisille muutoksille. Lehtikirjoituksia tutkimalla voidaan selvittää minkälaisia käsityksiä vanhuksista ja vanhuudesta yhteiskunnassa esiintyy. Tutkielman tavoitteena on selvittää minkälaisia käsityksiä vanhuksista ja vanhuudesta lehtikirjoituksissa on. Aineistona käytetään vanhuksiin ja vanhuuteen liittyviä lehtikirjoituksia vuosilta 2014‒2017 (n=282). Aineistolähtöisessä fenomenografisessa analyysissä aineistosta haetaan merkityksellisiä käsityksiä, joista muodostetaan kuvauskategorioita ja edelleen käsityskategorioita. Ference Marton on kehittänyt fenomenografiaa kasvatustieteen parissa haastattelututkimuksissa. Tässä tutkielmassa fenomenografiaa sovelletaan lehtikirjoituksiin. Tutkielman metateoreettisena viitekehyksenä toimii Ulrich Beckin ajatus riskiyhteiskunnasta. Postmoderni yhteiskunta tuottaa omat riskinsä. Tällä viitataan eliniän nousuun ja iäkkäiden kasvavaan määrään, joiden palvelutarpeeseen yhteiskunta ei osaa vastata. Aineistosta jäsentyy kuvauskategorioiden kautta kuusi käsityskategoriaa vanhuksista ja vanhuudesta. Ulrich Beckin riskiyhteiskuntaa ilmentävät esimerkiksi lehtikirjoitukset iäkkäiden kasvavasta määrästä, lisääntyvistä iäkkäiden hellekuolemista, sairaalabakteereista ja teknologian käyttöön liittyvistä ongelmista. Lehtikirjoituksista analysoitujen vanhuuskäsitysten perusteella voidaan todeta, että median vanhuskäsitys ei ole niin yksipuolinen kuin pelkkien lööppien perusteella voisi olettaa. Käsitykset eivät painotu riskiyhteiskuntatyyliin vain käsityksiin vanhusten kasvavasta määrästä. Toisaalta käy selväksi, että postmo-derni yhteiskunta on tuottanut riskin yksin asuvien vanhusten suhteen, koska heidän palveluntarpeisiinsa ei voida vastata aukottomasti edes uudella teknologialla.
  • Viitanen-Fält, Susanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä maisteritutkielmassa tarkastelen ikääntyneiden naisten kokemuksia köyhyydestä ja kuinka he ovat kokeneet selviytyvänsä köyhänä arjessaan elämänkulun aikana. Aihe on tärkeä, sillä ikääntyneiden ja erityisesti naisten köyhyys on lisääntynyt. Lisäksi köyhyystutkimus on keskittynyt hyvin pitkälti tilastoihin, eikä todellisia omakohtaisia kokemuksia ole liiemmin tarkasteltu. Tutkielman näkökulmana on ikääntyneiden naisten elämänkulku, jota tarkastelen heidän itsensä kirjoittamien kertomusten kautta. Tutkielmani teoreettinen lähestymistapa kiinnittyy sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus rakentuu vuorovaikutuskäytäntöjen kautta sekä fenomenologis-hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen tutkielmassa tarkasteltavien kokemuksille annettujen merkitysten myötä. Tutkielman teoreettinen tausta pohjautuu aikaisempiin tutkimuksiin köyhyyden kokemuksista, ikääntyneistä sekä elämänkulun näkökulmasta. Aineistona olen käyttänyt sekundaarisia aineistoja; Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä –kirjoituskilpailu 2006 ja Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä seuranta-aineisto 2012, joiden käyttöoikeuden olen saanut Tietoarkisto Ailasta. Tutkimusaineisto muodostuu 13 ikääntyneen naisen kertomuksesta kummaltakin vuodelta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ikääntyneiden naisten elämänkulun tarkastelun olen jakanut elämänvaiheiden lapsuus ja nuoruus sekä aikuisuus ja vanhuus mukaisesti. Ikääntyneet naiset ovat kokeneet köyhyyttä ja eriarvoisuutta läpi elämänsä. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset köyhyydestä liittyivät voimakkaasti sodan jälkeiseen puutteeseen ja työn tekemisen uurastukseen. Aikuisuus näyttäytyi pienituloisena elämisenä, jossa äkilliset elämäntilanteiden muutokset saattoivat ajaa taloudellisen tilanteen raiteiltaan. Vanhuudessa elämä jatkuu niukkuudessa ja selviytyminen vaatii sinnittelyä sekä tarkkaa taloudenpitoa. Ikääntymisen myötä köyhyyden kokemuksiin liitettiin elämässä kannatteleviakin kokemuksia muun muassa luonnon merkityksen, harrastusten tai lähisukulaisten osalta. Vaikka köyhyys ja taloudellisesti niukka elämäntilanne koettiin vaikeana, myös elämän seesteisyyteen oltiin tyytyväisiä. Tutkielman tuloksia on mahdollista käyttää ikääntyneiden hyvinvoinnin ja selviytymisen tukemisen suunnittelussa sekä kokemuksen äänenä osana sosiaalipoliittista päätöksentekoa.