Browsing by Subject "vankilat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-12 of 12
  • Valo, Annukka (2015)
    Tämä on taiteellis-pedagoginen opinnäytetyö, joka avaa ja purkaa Persona non grata- teatteriesitykseen johtaneen prosessin aikana nousseita ilmiöitä ja merkityksiä. Opinnäytetyöni taiteellinen osio oli ryhmälähtöisesti työstetty esitys Persona non grata Hämeenlinnan vankilassa, joka toteutettiin aikavälillä tammikuu- maaliskuu 2014. Työryhmään kuului sekä vankeja että Hämeenlinnan vankilan henkilökuntaa. Esityksen ensi-ilta oli maaliskuussa 2015 vankiosastolla. Vastaavanlaista ryhmälähtöistä esitysproduktiota, jonka työryhmässä on sekä vankeja että henkilökuntaa, ei ole aikaisemmin Suomessa toteutettu. Tällaisen uuden kokeilun tuominen vankilaan ja edelleen pohdinnan alle kirjallisessa opinnäytetyössä oli yhtenä työskentelyni lähtökohtana. Tämän opinnäytetyön lähtökohtana oli kiinnostukseni tutkia dialogisuuden tapahtumaa ja tekijyyden jakaantumista henkilökunnan, vankien ja ohjaajan välillä ryhmälähtöisessä prosessissa vankilassa. Opinnäytetyön kirjallisessa osiossa tarkastelen Persona non grata projektista nousseita keskeisiä ilmiötä ja merkityksiä ja pyrin yhdistelemään niitä laajempiin yhteyksiin. Puran prosessia muun muassa työryhmän tekijyyden jakaantumisen ja dialogisuuden sekä ammatillisen kasvuni ja kehitysalueideni kannalta. Peilaan kokemuksiani ja ajatuksiani dialogisuudesta kirjoitettuun teoriaan, kuten pedagogi ja dialogisen kasvatuksen edistäjä Paolo Freiren (1921-1997) dialogiseen kasvatusteoriaan sekä dialogifilosofi Martin Buberin (1878-1965) dialogiseen filosofiaan. Käyn keskustelua myös filosofi, historioitsija ja aktivisti Michael Foucaultin (1926-1984) kanssa. Lähdemateriaalina on myös työpäiväkirjani, jota pidin koko prosessin ajan. Aineistona on haastatteluja, jotka toteutin kaikille Persona non grata-työryhmän jäsenille sekä Hämeenlinnan vankilan johtajalle Samuli Laulumaalle. Tämän kirjallisen työn tavoitteena on Persona non grata- projektia avaamalla eritellä ja tuoda esille, kuinka taiteellista toimintaa voi toteuttaa vankilakontekstissa siten, että työskentelyssä yhdistyy sekä taiteellinen että pedagoginen työskentelykulma. Kirjallinen pohtii myös kysymyksiä siitä, mikä on taiteen paikka vankilassa? Kuinka taide asettuu hierarkiseen laitokseen? Voivatko työskentelyn eri osapuolet olla tasa-arvoisina havainnoitsijoina, keskustelijoina ja tekijöinä ryhmälähtöisessä teatteriprosessissa? Mitä tämä tarkoittaa filosofian, teorian ja käytännön tasolla? Mitä laajempia ja kauaskantoisempia merkityksiä tällaisella projektilla voi olla vankilaympäristössä?
  • Kumpukallio, Minna (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vankilapappien ammatillista identiteettiä. Tutkimustehtävänä on selvittää, mitä vankilassa pappina oleminen on, millaisilla teologisilla tausta-ajatuksilla papit vankiloissa työskentelevät sekä mitkä ovat ne tekijät, joiden kautta vankilapappien ammatillinen identiteetti rakentuu. Varsinaista ammatilliseen identiteettiin liittyvää tutkimusta ei ole vankilapapeista aiemmin tehty. Tutkimus esittelee haastattelemalla saadun aineiston avulla vankilapappien näkemyksiä omasta työstään ja oman ammattinsa kokemisesta. Tutkimuksen lävistävät ammatillisen identiteetin neuvottelun tilat, joiden kautta vankilapappien identiteetin rakentumista hahmotetaan. Tutkimuksen aineisto koostuu teemahaastatteluaineistosta. Tutkimukseen on haastateltu kymmentä päätoimista vankilapappia eri puolilta Suomea. Otos on kattava, sillä tutkimusta tehdessä Suomessa oli 13 päätoimista vankilapappia. Haastattelut tehtiin joulukuussa 2012 ja alkuvuodesta 2013. Aineisto käsiteltiin laadullisesti sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen tuloksina voidaan todeta, että vankilapappien työtä leimaa käsitys siitä, että sielunhoito on ennen kaikkea rakastava ja kunnioittava asenne toista ihmistä kohtaan. Se toimii pappien työn perustana vankilassa. Papit korostavat luomisen teologian kautta ihmisarvoa ja ihmisten keskinäistä tasa-arvoa. Ammatillinen identiteetti rakentuu identiteetin neuvottelun tilojen kautta. Erityisesti identiteetti rakentuu sosiaalisten suhteiden kautta. Suhteet vankilan henkilökuntaan ja vankeihin vaikuttavat pappien kokemuksiin itsestä vankilan työntekijänä.
  • Abney (ent. Jallinoja), Venla (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimus käsittelee suomalaista vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan murrosta 1950 – 1980-luvuilla analysoimalla suomalaisia vankisääntöjä. Vankisäännöt olivat vangeille jaettuja pieniä kirjasia, joiden tarkoituksena oli auttaa vankeja kotoutumaan vankilaan ja kuvata tiiviisti vankilan sääntöjä ja käytäntöjä.Tutkimusaineisto muodostuu vuosien 1951, 1962, 1969, 1977 ja 1982 vankisäännöistä. Esittelen vankisääntöjen analyysin rinnalla kirjallisuuskatsauksen, jossa kartoitan sitä, miten yhteiskunta, vankeinhoito ja kriminaalipolitiikka vankisääntöjen ympärillä kehittyivät 1950 – 1980-lukujen Suomessa. Tutkimuksen analyysissä käytettiin vertailevaa tutkimusmenetelmää. Vankisääntöjen tai vankiloiden järjestyssääntöjen tutkimus on ollut vähäistä Suomessa ja maailmalla. Sen sijaan vankeja ja vankiloita käsittelevä tutkimus tarkastelee vankilainstituutiota usein henkilöiden tai kriminaalipolitiikan näkökulmasta. Vankisäännöt ovat kuitenkin olleet iso osa vankien ja vangin henkilökunnan arkea, mikä tekee myös niiden historiallisen kontekstin tutkimisesta tärkeää. Tämän tutkimus selvittää, minkälaisia muutoksia vankisäännöissä on tapahtunut tutkimusjakson aikana ja miten yhteiskunnan, vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan muutokset ovat nähtävissä vankisäännöissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Michel Foucaultin teoriaa vankilan periaatteista ja perusohjeista. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten nämä periaatteet näkyivät suomalaisten vankiloiden vankisäännöissä. Foucaultin rinnalla teoreettisina pohjana toimii Giorgio Agamben (1998) bare life -käsite. Sen avulla voidaan nähdä, mitkä tekijät ovat mahdollistaneet vankien erilaiset roolit 1950 – 1980-lukujen on suomalaisessa yhteiskunnassa. Vankisäännöissä oli ensinnäkin nähtävissä etenkin 1960 – 1970-lukujen taitteen arvomaailman muutos ja siihen kytköksissä ollut kriminaalipolitikan murros. Suomessa rakennettiin 1960 – 1970-luvuilla hyvinvointivaltiota. Tämä heijastui myös vankeinhoitoon ja sitä kautta vankisääntöihin. Yhteiskunnan arvot muuttuivat, ja kuriin ja kovaan työhön perustuvan kriminaalipolitiikan tilalle tuli humaani uusklassinen kriminaalipolitiikka. Tavoitteena oli nyt rikollisuuden ennaltaehkäiseminen, vankien yhdenvertaisuus muihin kansalaisiin nähden sekä vankilan haittapuolien minimoiminen. Tämä muutos näkyi vankisäännöissä vankien oikeuksien ja ohjaamisen lisääntymisenä ja velvollisuuksien vähentymisessä. Vankisäännöissä tapahtui muutos myös vangin roolin suhteen. Vielä vuoden 1962 vankisäännöissä vanki esitettiin parannettavana ja yhteiskunnasta eristettävänä henkilönä. Vuoden 1969 vankisäännöissä alettiin puolestaan korostamaan vankilan ulkopuolisten sosiaalisten suhteiden tärkeyttä. Vuonna 1971 käyttöönotettu poistumislupajärjestelmä vahvisti entisestään vangin siviilirooleja esimerkiksi isänä tai äitinä.Toinen tutkimusjakson aikana tapahtunut merkittävä muutos oli jo 1950-luvulta käyntiin lähtenyt ammatillistumisen murros, jossa vankilan henkilökunnan ammatilliset vaatimukset kehittyivät. Vartijoilta vaadittiin enemmän hoidollista osaamista ja psykologit tulivat 1970-luvulla vankilapastorien tilalle. Myös vankilan kuntouttavaa puolta pyrittiin tehostamaan ja hoitovirkailijan (myöhemmin sosiaaliohjaaja) roolia vankien arjessa vahvistettiin. Tämä kehityskulku näkyi kuitenkin vankisäännöissä vain niukasti. Tutkielma näyttää, että monet Foucaultin esittämien vankilan perusohjeiden ja periaatteiden piirteet säilyivät, mutta myös muutosta tapahtui – esimerkiksi vankien oikeuksien ja vankilan ulkopuolisten kontaktein lisääntymisen kohdalla.
  • Liimatainen, Anu; Rantala, Kati; Paasonen, Jyri; Mäkipää, Leena (Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2015)
    Katsauksia 6/2015
  • Väkeväinen, Niina (2005)
    Tutkimuksessa kolme elinkautista vankeusrangaistusta suorittavaa naista kertoo kokemuksiaan vankeusprosessista ja elämästä vankilassa. Naiset oli tuomittu murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. He olivat ensimmäistä kertaa vankilassa. Haastatteluhetkellä naiset olivat olleet vankilassa hieman alle tai yli kymmenen vuotta. Iältään he sijoittuivat keski-iän ja vanhuusiän alun välille. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata elinkautista vankeutta suorittavien naisten vankeuteen liittyviä kokemuksia osana heidän vankeusprosessiaan. Tutkimuksessa pyrittiin tuomaan esiin sovellettavaa tietoa marginaalissa ja pitkäaikaisessa vankeudessa elävien naisten tilanteista sekä tuottamaan vankeinhoitoviranomaisille ja vankeja työssään kohtaaville ihmisille tietoa siitä, millaisia asioita elinkautista vankeusrangaistusta suorittavat naiset joutuvat käymään vankeuden myötä elämässään läpi. Tutkimus rakentuu vankeuteen liittyvien prosessien, tunteiden ja kriisikokemusten sekä vangitun ihmisen ihmissuhteiden ja arjen rakentumisen tarkastelulle. Tutkimus sijoittuu osaksi sukupuolisensitiivistä marginalisaatiotutkimusta. Tutkimus kohdistuu kokemusten tulkintaan ja nojaa siten fenomenologis-hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen, jota täydentää kontekstuaalinen konstruktionismi. Tutkimuksen tiedonintressi on emansipatorinen. Tutkimusmenetelmänä on käytetty syvähaastattelua, joka toteutettiin tapaamalla naiset heidän sijoitusvankilassaan ja haastattelemalla kahta naista kolme kertaa ja yhtä naista kaksi kertaa eli tekemällä yhteensä kahdeksan haastattelua. Haastatteluissa keskityttiin vankeusajasta ja siihen liittyvistä kokemuksista keskustelemiseen. Analyysissa pyrittiin ymmärtävään tutkimusotteeseen ja kertomaan naisten elämästä läheltä heidän omaa tulkintaansa. Tutkimuksen keskeinen teoreettinen käsite on marginalisaatio. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena on naiselinkautisvangin marginalisaation monitasoisuus. Elinkautiseen vankeuteen tuomituksi tuleminen oli ollut naisille traumaattinen kriisi, joka oli saanut sisältönsä rikoksesta ja tuomiosta. Vankila tilana ylläpiti kriisin kokemusta, ja rikoksen ja vankeuden häpeäleima vaikeutti kriisin ja syyllisyyden tunteiden käsittelyä. Vankeus oli koetellut vahvasti naisten kokemusta omasta ihmisarvosta ja johtanut voimakkaisiin epätoivon kokemuksiin, itsemurha-ajatuksiin sekä yrityksiin. Naiset kokivat olevansa yksin, ulkopuolisia ja erilaisia niin yhteiskunnassa kuin vankien keskellä. Tärkeimmiksi tukijoikseen naiset kokivat aikuiset lapsensa ja muut läheiset ihmiset. Poistumisluvat olivat naisille henkireikä: läheisten ja lomien avulla naiset jaksoivat suorittaa vankeuttaan, josta vapautumisesta ei ole tietoa. Haastatellut naiset rikkoivat monin eri tavoin vankeihin liitettyjä stereotypioita: heidän kertomuksensa toi esille, etteivät vangit ole mikään yhtenäinen joukko. Tämän vuoksi tutkimuksessa on tuotu esille vankeinhoidon yhdeksi perusajatukseksi määritellyn vangitun ihmisen yksilöllisen kohtelun merkityksellisyys. Vangituilla ihmisillä on erilaisia tarpeita kuntoutuksen suhteen, eivätkä kaikki vangit ole päihdekuntoutuksen tarpeessa. Aineisto toi esille vankeinhoidossa olevan suuri tarve terapiatyölle ja pitkäaikaisvangeille tarkoitettujen kuntoutusmuotojen rakentamiselle, joten tutkimuksen on lopuksi esitetty siihen liittyviä kehittämisajatuksia. Tutkimuksen merkittävimmät lähteet olivat Merja Laitisen (2004) ja Marita Husson (2003) väitöskirjat. Heidän lisäkseen tutkimuksen viitatuimmat henkilöt olivat Johann Cullberg, Erving Goffman, Juha Perttula, Salli Saari ja Veli-Matti Ulvinen.
  • Virtanen, Miialiila; Kivivuori, Janne (Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2018)
    Katsauksia 26/2018
  • Laine, Riku (Helsingin yliopisto, 2021)
    People with a drug use disorder have a high risk of death following release from criminal sanctions due to increased risk of overdose. Time in prison has been associated with increased mortality from natural causes of death and suicides. In this thesis, the association of criminal sanctions with the mortality and causes of death of Finnish treatment-seeking individuals with substance use disorder was studied. Prior research on the topic is scarce and old. The data was the Register-based follow-up study on criminality, health and taxation of inpatients and outpatients entered into substance abuse treatment (RIPE, n = 10 887). The patients had been clients of A-Clinic Foundation between 1990 and 2009. Mortality was the modelled with logistic regression from 1.1.1992 to 26.8.2015. The time was divided into one-week episodes. For each client it was marked whether they were free, in prison or serving a community service, and whether they had died during the episode. Causes of death were studied using death records from 1992 to 2018. There was a 2,5-fold increase in overall mortality during the first two weeks after sentences. The risk stayed elevated even after the first 12 weeks (odds ratio 1,20; 95% confidence interval 1,08-1,32). The risk of a drug-related death (DRD) was almost 8,5-fold during the first two weeks. Poisonings excl. alcohol poisoning and assaults were more likely causes of death for patients with criminal history. DRD was over three times more likely among patients with criminal records. After validations, 33 individuals who had died during their sentence were identified from the data, of whom 14 (42,4%) had committed suicide. Approximately 10 percent of other deaths were suicides. Thus, it can be concluded that Finland has similar increased risk of death after sentences as has been observed in other countries despite frequent use of buprenorphine. Sentences affect causes of death for 2-5 years after the last sentence. Additionally, first signs of elevated mortality during community sanctions was observed, but further studies are required to confirm the finding.
  • Aakala, Eero (2018)
    Tämä laadullinen tapaustutkimus käsittelee syksyllä 2016 Hämeenlinnan vankilassa järjestettyä ryhmälähtöistä vankilateatteriprojektia. Pääasiallisena tutkimustehtävänä on selvittää projektiin osallistuneiden vankien kokemuksia projektista. Tutkimus tarkastelee näitä kokemuksia terapeuttisen musiikkikasvatuksen ja kriittisen pedagogiikan tiimoilta rakentuvassa teoreettisessa viitekehyksessä. Samalla sivutaan myös maailmalla saatuja kokemuksia vankilateatterista. Ryhmälähtöisessä projektissa esityksen teemat ja sisältö, kuten myös musiikki, nousevat valmiin käsikirjoituksen tai suunnitelman sijaan itse ryhmältä. Ryhmälähtöisyys tuo taideprojektia lähemmäs soveltavaa taidetoimintaa, jolle ovat osallistavuutensa lisäksi usein tyypillisiä jonkinlaiset hyvinvointia edistävät tavoitteet. Samoin oli oman projektimme kohdalla, mutta samalla rajanveto muodollisen terapian ja pedagogisen taidetyöskentelyn välillä oli selvä. Työryhmällämme ei ollut muodollista terapeuttista koulutusta, ja projektin päämäärä oli alusta lähtien kirkas: taiteellisesti korkeatasoisen esityksen aikaansaaminen. Lopulta syntyi Vierailija -näytelmä, joka esitettiin kolmesti vankilan ulkopuoliselle kutsuvierasyleisölle. Lyhyellä aikataululla ja taiteellisella kunnianhimolla tehty projekti osoittautui haastavaksi ja paikoin stressaavaksi. Tämä herätti toisinaan kysymyksiä toiminnan tarkoituksenmukaisuudesta suhteessa vankilassa tehtävään työhön ja esimerkiksi vankilayhteisössä vallitsevaan alakulttuuriin. Osa henkilökunnasta antoi myös kriittistä palautetta. Osallistuneiden vankien kokemukset kuitenkin paljastavat palkitsevaa itsensä ylittämistä, uusia oivalluksia ja hyvältä tuntunutta kiitosta ja luottamusta. Haasteellinen projekti toi suuria onnistumisen kokemuksia ja vahvisti myönteistä suhtautumista vastaavaan toimintaan. Tähän liittyy tälle tutkimukselle olennainen transformaation käsite. Transformaatiolla tarkoitetaan ihmisessä heräävää eheyttävää sosiaalista muutosta, jossa tämä ryhtyy aktiivisesti ja vastuullisesti ottamaan elämäänsä omiin käsiinsä. Tällöin ihminen, joka Paulo Freiren sanoin on ”sorretussa” asemassa, saa myös äänensä kuuluviin. Tämä saattaa vankilateatterin kohdalla johtaa myös radikaaleihin vivahteisiin näytelmän kohtauksissa, teemoissa ja musiikissa.
  • Pohjanpää, Lassi (Helsingin yliopisto, 2011)
    Verkkari 2011 (1)
  • Rantala, Kati; Tyni, Sasu; Koskenniemi, Lauri; Liimatainen, Anu; Kääriäinen, Henri (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Tutkimuksia 4/2017
    Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksessa on tarkasteltu tutkintavankien oloja ja oikeuksien toteutumista. Analyysi perustuu tutkintavangeille suunnattuun lomakekyselyyn, joka toteutettiin syksyllä 2015. Suurin osa vastaajista oli yleisesti ottaen tyytyväisiä oloihinsa, oikeuksiensa toteutumiseen ja toimintamahdollisuuksiin tutkintavankilassa. Toisaalta vakaviakin puutteita ilmeni, eli tulosten mukaan tutkintavankien asemassa on runsaasti korjaamisen varaa. Moneen tutkimuksessa esille tulleeseen ongelmaan eduskunnan oikeusasiamies on jo puuttunut, toisinaan useita kertoja vuosien aikana. Olojen karuuteen poliisivankilassa on puuttunut useasti myös Euroopan neuvoston alainen Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun estämiseksi toimiva komitea. # Tie­don saan­nis­sa on on­gel­mia Tulosten perusteella tutkintavankien tiedonsaanti tutkintavankilassa ei ole tyydyttävällä tasolla yleisesti ottaen. Ongelmia ilmeni etenkin tutkintavankilaan saavuttaessa ja ensi kertaa vankilaan saapuvilla. Järjestyssäännöt ja tulo-oppaat eivät olleet kaikille tutkintavangeille tuttuja, vaikka päiväjärjestys tunnettiinkin melko hyvin. Puutteita ilmeni myös henkilökunnan alttiudessa neuvoa ja ohjeistaa sekä vastata kysymyksiin. Muut vangit ja tutkintavangit korostuivat tiedon lähteinä. # Tut­kin­ta­van­gin mah­dol­li­suuk­sis­sa pi­tää yh­teyt­tä asia­mie­heen on mer­kit­tä­viä puut­tei­ta Tutkintavangin mahdollisuudessa pitää yhteyttä asiamieheen sekä ylipäänsä että luottamuksellisesti ilmeni vakavia puutteita. Keskustelujen luottamuksellisuutta on vaikea taata, jos tutkintavanki joutuu soittamaan osaston yleisestä puhelimesta. Lisäksi rajalliset soittoajat ja soiton kalleus rajoittavat puheluja asiamiehen kanssa. Mahdollisuus luottamukselliseen puhelinyhteyteen korostuu etenkin, jos asiamiehen tapaamisille on esteitä, kuten pitkät välimatkat. Toisaalta myöskään tapaamistilat eivät aina mahdollistaneet luottamuksellista keskustelua. # Yh­tey­den­pi­to­ra­joi­tus­ten pe­rus­teis­sa on epä­sel­vyyt­tä tut­kin­ta­van­gin nä­kö­kul­mas­ta Yhteydenpitorajoituksia oli lähes joka kolmannella vastaajista, ja heistä vain joka toinen koki, että rajoitus oli annettu selkeästi tiedoksi. Kaikki eivät vastaustensa perusteella ymmärtäneet, miksi heillä oli yhteydenpitorajoitus. Osa oli turhautuneita siitä, että rajoitus koski läheisiä. Rajoitukset olivat odotetusti yhteydessä rikosprosessin vaiheeseen. Yhteydenpitorajoitteiden katsottiin vaikeuttavan sekä vapaa-ajan toimintoihin että vankityöhön ja koulutukseen osallistumista. # Toi­min­to­ja ei ole riit­tä­väs­ti, sa­moin nii­den käy­tös­sä on on­gel­mia Rikosseuraamuslaitoksella ei ole ollut riittävästi voimavaroja järjestää kaikille vankeusvangeille tarpeeksi vankitoimintoja. Tutkintavankien toimintoihin osallistuminen on siksi jo lähtökohtaisesti vähäisempää. Olikin odotettu tulos, että kolmannes vastaajista oli tyytymätön mahdollisuuksiin osallistua vankitoimintoihin kuten vankityöhön. Mahdollisuus vapaa-ajan toimintoihin oli kiitettävää, joskin kirjaston käytössä ilmeni ongelmia, eikä tutkintavangin taloudellinen tilanne välttämättä mahdollista puheluja niiden kalleuden takia. Myös välttämättömien hygieniatarvikkeiden hankinta on osalle hankalaa vähäisten käyttövarojen vuoksi. Osa tutkintavangeista viettää lähes koko vuorokauden eristettynä. # Osa hen­ki­lö­kun­nas­ta ei koh­te­le tut­kin­ta­van­ke­ja asial­li­ses­ti Noin puolet vastaajista koki henkilökunnan toiminnan olevan selkeää, johdonmukaista ja ennustettavaa, mutta vastaava määrä ei kokenut siten. Vaikuttaa siltä, että vartijat olisivat tutkintavankien mielestä valtaosin asiallisia, mutta joukossa olisi myös henkilöitä, joiden toimintatapa koettiin asiattomaksi, osin jopa mielivaltaiseksi. Vastausten perusteella asiatonta käyttäytymistä ilmeni liittyen niin tiedon antamiseen, kurinpitoon (kokemukseen, että kurinpidollisten toimien perusteita ei välttämättä kerrota), syyllisenä kohteluun kuin muutoksenhausta tai kantelusta rankaisemiseen. # Tut­kin­ta­van­gin taus­ta vai­kut­taa ko­ke­muk­siin Ne tutkintavangit, joilla oli aikaisempaa kokemusta vankiloista, suhtautuivat myönteisimmin tiedonsaantiin sekä kantelu- ja oikaisumenettelyjen toimivuuteen. Ensi kertaa vankilaan saapuneet kokivat tiedonsaannin muita heikommaksi. He kuitenkin luottivat muita useammin henkilökuntaan sekä toiminnan oikeudenmukaisuuteen. Vastausten sisältämiä eroja selitti usein myös rikosprosessin vaihe: esitutkintavaiheessa tai syyteharkintavaiheessa olevat tutkintavangit antoivat yleisesti ottaen kriittisimpiä vastauksia. Lisäksi ulkomaalaistaustaiset on syytä mainita erityisenä ryhmänä. Tutkintavankien joukossa on henkilöitä, jotka puhuvat ja ymmärtävät vain omaa äidinkieltään. Erityisesti venäjän kieltä puhuvat raportoivat ymmärryksen puutteesta ja vaillinaisesta tiedonsaannista omalla äidinkielellään (lomake oli käännetty venäjäksi). Vaikka tutkintavanki puhuisi englantia, tiedonsaanti ei ole vastausten mukaan silloinkaan taattua. Yleinen tiedon puute ja kommunikoinnin vaikeus heijastuu ymmärrettävästi kokemukseen, että tietoa ei saa myöskään itseä koskevista ratkaisuista. Samoin valitusten ja kantelun tekeminen on vaikeaa ilman kielitaitoa, jos siihen ei saa apua. Vastausten mukaan vieraskielisten tutkintavankien joukossa vaikuttaa olevan henkilöitä, joiden on ylipäänsä vaikea ymmärtää syitä tutkintavankeudessa oloon. # Po­lii­si­van­ki­las­sa poik­keuk­sel­li­sen ka­rut olo­suh­teet Moni tutkintavanki aloittaa tutkintavankeutensa poliisivankilassa. Yksi esille tullut merkittävä ongelmakohta on poliisivankilan ankarat olot, joihin myös eduskunnan oikeusasiamies ja Euroopan neuvoston alainen Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun estämiseksi toimiva komitea ovat toistuvasti puuttuneet. # Ke­hit­tä­mi­seh­do­tuk­sia Rikosseuraamuslaitoksessa on käynnistetty useita toimenpiteitä, joilla on pyritty parantamaan vankien olosuhteita vankilassa. Samoin käynnissä on kehittämistoimia liittyen tutkintavankien oloihin poliisivankilassa. Nämä seikat huomioon ottaen tutkimuksessa esitetään seuraavia suosituksia: 1) tiedon saatavuuden parantaminen, 2) sähköisten viestintämahdollisuuksien lisääminen, 3) tietojärjestelmän kehittäminen, 4) puuttuminen henkilöstön epäasialliseen toimintaan, 5) yksittäisten käytännön järjestelyihin liittyvien epäkohtien korjaaminen, 6) lainsäädännön ja muun normiston kehittäminen, 7) syventäviä jatkotutkimuksia. Jo tiedon saannin parantaminen vähentäisi todennäköisesti koettuja ongelmia. Sähköisillä viestintämahdollisuuksilla voitaisiin puolestaan parantaa yhteydenpitoa asiamiehen kanssa sekä läheisiin, jos he asuvat kaukana eikä tutkintavangilla ole heihin yhteydenpitorajoituksia.
  • Merivirta, Matti (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten vankilan alakulttuuri uusintuu vankikohortista toiseen. Työn näkökulma on konstruktionistinen. Yksilön käyttäytyminen tämän sosiaalisessa ympäristössä tapahtuu rakenteiden ja ryhmäkäyttäytymisen ehdoilla. Kyse on kommunikatiivisesta prosessista. Vankiloissa muodostuu useita vankiryhmiä ja ryhmittymiä. Näiden vuorovaikutus uusintaa alakulttuuria. Vankilan alakulttuurin tyypillisiä tekijöitä ovat vallankäytön ja rikollisuuden kulttuurin suosinta, tietyissä määrin konfliktit, vihollisuuskin, joskin myös huumoria viljellään, sekä tiettyyn pisteeseen yltävä kollektiivinen lojaalius. Vankilassa eletään pakotetussa yhteiselämässä, jonka intensiteetti vaihtelee sosiaalisten rakenteiden mukaisesti. Tutkimuksessa on kaksiosaisen empiria. Ensimmäinen empiirinen osio perustuu vankien vuorovaikutuksen havainnointiin. Havainnoinnin apuvälineenä on käytetty Erving Goffmanilta lainattua dramaturgista perspektiiviä, käsitteitä ja termejä. Havaintomateriaalin analysoinnissa on apuna käytetty joitakin sosiaalipsykologian viitekehyksiä, muun muassa sosiaalisen identiteetin teoriaa. Jälkimmäinen empiirinen osio muodostuu alakulttuurin osin piilossa tapahtuvista rikoksista. Rikokset ovat tutkimuksen materiaalissa rikosepäilytasolla. Rikosepäilyjen tutkintapyynnöt on saatu haastattelulla ja pyynnöissä esiintyvät rikosnimikkeet tai asiat ovat liitteinä. Tutkimuksen tulos osoittaa alakulttuurilla olevan kaksi erilaista vuorovaikutustapaa. Avoimesti tapahtuva vuorovaikutus on hillittyä, lähinnä keskusteluun perustuvaa, ajoittain manipulatiivista kanssakäymistä. Piilossa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa syyllistytään myös rikoksiin ja väkivaltaan. Tutkimus antaa viitteitä kollektiivin taitavuudesta sellaisen toiminnan piilottamisessa, jota se ei halua tuoda julki. Työssä esiteltyjen tutkimusten valossa ovat mainitut vuorovaikutustavat alakulttuurille tyypillisiä ja toistuessaan uusintavat sitä. Tutkimuksen empiriasta on pääteltävissä, että vankilassa on ryhmiä, jotka pyrkivät laajentamaan vallankäyttöään. Nämä värväävät jäseniä pääasiassa vankiryhmistä, jotka eivät vielä kuulu mihinkään valtaryhmään. Prisonoituminen alakulttuuriin helpottaa vangin elämää vankilassa, jonka vuoksi sosiaalistuminen ryhmään ja ryhmittymään näyttää kulkevan saman suuntaisesti prisonoitumisen kanssa. Mainitusta ryhmäkäyttäytymisen ilmiöstä on työhön laadittu mikrososiologinen rakennemalli. Havaintomateriaalin ja rikosepäilyilmoitusten perusteella on todettavissa erilaisten vankityyppien erilainen alakulttuuria uusintava käyttäytyminen. Uusintavista vankityypeistä on laadittu tapahtumaperusteinen, empiriasta nouseva, tyyppikuva. Helsingin vankilan alakulttuurin uusintaminen tapahtuu monella tavalla ja tasolla, josta käsillä oleva tutkimus antaa tietyn ajanjakson ja tietyn empirian perusteella piirtyvän kuvan. Tulevaisuudessa tämä kuva voi olla erilainen. Muutoksiin vaikuttavat niin uusi penologia kuin vankien sijoittelu eri vankiloihin.