Browsing by Subject "vankileirit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-10 of 10
  • Kontio, Pentti (Valtion kustannusliike Kirja, 1933)
  • Könönen, Jukka (2005)
    Tutkimuksessa tarkastellaan internointi- ja keskitysleirejä poliittisena kysymyksenä ja hahmotetaan leirejä osana länsimaista poliittista yhteisöä. Keskeinen kysymys on, miten leirit tulevat mahdollisiksi ja mikä on leirien poliittinen rationaalisuus, toisin sanoen tutkimuksessa analysoidaan leiriä poliittisena käsitteenä. Lähtökohtana ovat Giorgio Agambenin esille nostama leirien problematiikka, jota pyritään avaamaan ja myös kehittämään ennen kaikkea Carl Schmittin, Michel Foucault’n ja Hannah Arendtin ajattelun avulla. Tutkimuskohteena ovat leirit siirtomaaleireistä aina nykyisiin säilöönottokeskuksiin ja terrorisminvastaisen sodan pidätyskeskuksiin – käsittäen siten niin internointi-, keskitys- kuin tuhoamisleirit. Leiri määritellään moderniksi ulossulkemisen muodoksi, joka määrittyy sekä poikkeustilan rakenteen, määrätyn paikan että hallinnan tekniikoiden kokonaisuutena. Leirille voidaan sulkea ainoastaan joko de jure tai de facto kansalaisuudettomia, eli leirin edellytyksenä on karkottaminen poliittisen yhteisön ja oikeuksien piiristä. Leiri on sinänsä pelkkä hallinnan tila ja (epä)paikka sekä lakien että kulttuurin tuolla puolen, jossa kaikesta tulee mahdollista. Leirit liittyvät länsimaisen poliittisen yhteisön konstitutiiviseen ulossulkemisen ongelmaan eli autenttisen kansalaisen erottamiseen epäkansalaisesta. Ulossulkemisen kohteeksi ovat joutuneet niin muukalaiset kuin myös omat kansalaiset, joita ei voida tai haluta ottaa mukaan poliittiseen yhteisöön. Yhteisöön kuuluminen problematisoitui Ranskan vallankumouksen jälkeen, kun kansalaisuudesta tuli poliittinen kysymys. Leirit ilmaantuivat Euroopassa kuitenkin vasta ensimmäisen maailmansodan yhteydessä, kun karkottaminen ei ollut mahdollista ja nationalismi loi yhteisön jäsenyydelle substantiaaliset kriteerit. Leiristä on muodostunut väliaikainen ratkaisu ei-toivotuille ryhmille, jotka ennemmin tai myöhemmin on joko assimiloitava tai karkotettava. Tutkimuksen keskeinen väite on, että leirit syntyvät kahden eri ulossulkemisen diskurssin kautta. Nationalistisen ulossulkemisen diskurssin päämääränä on ollut kansan tuottaminen homogeenisenä ykseytenä, mihin totalitääristen järjestelmien (keskitys)leirit usein liittyvät. Huolimatta liberalismin universaalisuudesta on olemassa myös liberaali ulossulkemisen diskurssi, ja liberaalit demokratiat ovat hyödyntäneet leirejä esimerkiksi turvallisuuden varmistamiseksi. Vastaavasti nämä kaksi ulossulkemisen diskurssia on löydettävissä myös biopolitiikasta. Toisaalta elämän vitaalisuuden edistämiseen ja väestön suojeluun kuuluu olennaisesti ennaltaehkäisevä riskien hallinta, toisaalta biopolitiikka voi muuttua kuolemanpolitiikaksi elämän suojelun nimissä. Ulossulkemisen diskurssit toimivat aina kietoutuneena toisiinsa, eikä ole olemassa mitään universaalia leirit selittävää hallinnan rationaalisuutta. Leirien merkitys on ymmärrettävissä ainoastaan historiallisessa kontekstissa, ja Suomen leirit toimivat tutkimuksessa konkreettisena esimerkkinä yhteisön konstituoimisesta ulossulkemisen kautta. Leirien taustalla on aina yhteisön perustava ulossulkemisen ja kuulumisen problematiikka, ja voidaan väittää, että leiri ei ole järjestyksen ulkopuolinen poikkeus vaan pikemminkin länsimaisen järjestyksen konstitutiivinen ylijäämä.
  • Lempiäinen, Vilma (Helsingfors universitet, 2016)
    Helsingin Diakonissalaitos menetti tammikuussa 1918 yhteyden useimpiin rintaman eteläpuolella ja kaikkiin sen pohjoispuolella työskennelleisiin sisariinsa. Sodan tapahtumista huolimatta useimmat heistä saivat jatkaa normaalia työtään, johon kevään 1918 olosuhteissa kuului sotasairaanhoitoa ja rintamahuoltoa. Rintaman eteläpuolelle jääneet joutuivat kohtaamaan myös sodan molempien osapuolten harjoittaman terrorin. Kutsumukseensa sitoutuneet sisaret eivät tehneet eroa autettavien kesken, vaan toimivat sodan aikana ja sen jälkeisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa osapuolten välissä. Sodan päätyttyä Helsingin Diakonissalaitos osallistui punaorpojen auttamistyöhön ja sotavankien huoltoon Tammisaaren vankileirillä. Lisäksi sisariin vaikuttivat vuotta koetellut vaikea elintarvikepula ja keväästä alkaen maahan levinneet kulkutautiepidemiat. Tutkimukseni käsittelee Helsingin Diakonissalaitoksen sisarten vaihteita, työtä ja toimintaa vuoden 1918 sisällissodassa ja sitä seuranneissa tapahtumissa. Selvitän, millaisiin tilanteisiin he sisällissodan aikana ja sen seurauksena joutuivat, miten he tapahtumat kokivat ja mitä niistä ajattelivat? Lisäksi tarkastelen ristiriitoja ja haasteita, joita vuoden 1918 olosuhteet sisarten kutsumukselle ja sen toteuttamiselle aiheuttivat. Keskityn erityisesti laitoksen ulkopuolella seurakunnissa, sairaaloissa ja kristillisissä järjestöissä toimineisiin koesisariin ja diakonissoihin, joiden tiedot ja toimipaikat on koottu tutkimuksen liitteeseen. Käytän lähdeaineistona Helsingin Diakonissalaitoksen johtajan, johtajattaren ja sisarten keskinäistä kirjeenvaihtoa, josta kävin tutkimustani varten läpi 352 suomen ja ruotsinkielistä kirjeettä. Aineisto on kokonaisuudessaan laadittu sisällissodan aikana tai enimmillään puolen vuoden sisällä sen päättymisestä. Sisarten kirjeissä kietoutuvat yhteen henkilökohtainen ja kollektiivinen, persoonalliset kokemukset ja ajatukset sekä sisaryhteisön jäsenyys. Niiden tarkoitus oli pitää yllä yhteyttä laitoskotiin ja raportoida työstä, johon sisaret olivat sitoutuneet kaikilla elämänsä osa-alueilla.
  • Heiskanen, Reetta (Helsingfors universitet, 2017)
    Tässä tutkielmassa selvitetään, kuinka moni suomalainen päätyi Porkkalan sotilastukikohdasta Neuvostoliiton vankileireille vuosina 1944–1955 ja millaisia syitä näiden tuomioiden taustalla oli. Välirauhansopimuksen myötä Porkkala oli luovutettu Neuvostoliitolle tukikohdaksi, ja uuden rajan syntyminen aiheutti niin paikallisten kuin alueen läheisyydessä vierailevien keskuudessa sekä tahallisia että tahattomia rajanylityksiä. Erityisesti rajanylityksiä tapahtui merellä, kun myrskyt ja sumu vaikeuttivat merenkulkijoiden matkaa. Neuvostoliiton laissa rajanylitykset nähtiin rikoksena ja lähes poikkeuksetta vakoiluna: tästä syystä tuomiot saattoivat olla kovia. Tutkielman tutkimuskysymys on, miksi suomalaisia päätyi Porkkalasta Neuvostoliiton vankileireille ja kuinka Suomen viranomaiset näihin tapauksiin reagoivat. Tutkielman pääasiallisena aineistona hyödynnetään Suojelupolisiin kuulustelupöytäkirjoja vuosilta 1949–1956. Supo haastatteli kaikki ne suomalaiset, jotka onnistuivat palaamaan vankileireiltä takaisin. Tutkielmani metodologisena viitekehyksenä hyödynnetään historiantutkimuksen lähdekriittistä menetelmää. Lähdekriittisessä menetelmässä erityisen keskeistä on päästä käsiksi asianomaisen tiedon alkulähteeseen, jotta tutkielman tekijä pystyy synnyttämään mahdollisimman hyvän tulkinnan menneisyyden tapahtumista. Suomen viranomaisten toimintaa tarkastelen ulkoasiainministeriön arkiston asiakirjojen avulla. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että Neuvostoliiton vankileireille tuomittiin Porkkalasta ainakin 15 suomalaista. He olivat Tage Söderström, Nils Randell, Vilho Aartkoski, Veikko Sinivirta, Yrjö Hovi, Paavo Hallan, Eino Lindfors, Johannes Stålhand, Vilho Vuorela, Olavi Hynynen, Matti Silventoinen, Pauli Siljanto, Oiva Färm, Felix Poiponen ja Oiva Jakunaho. Yhteensä ainakin 63 ihmistä ylitti Porkkalan merirajan tutkielman ajankohtana. Useimmiten Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät ja kuulustelivat rajanylittäjät ja päästivät heidät sitten muutaman viikon kuluttua pois Porkkalasta. 15 vankileireille joutuneen suomalaisen kohdalla on siis tehty poikkeus. Aineiston avulla selviää, että muutaman tapauksen kohdalla kovempi tuomio on saattanut johtua poliittisista motiiveista, jotka ovat ärsyttäneet Neuvostoliiton viranomaista. Tutkielmassa esitetyn taulukon ja tapausten analyysin perusteella voidaan huomata, että merireittiä rajanylittäneiden tuomiot helpottuivat 1950-luvun puolella. Vuoden 1951 jälkeen yksikään merireittiä Porkkalaan joutunut ei enää saanut tuomiota vankileirille. Yhtenä tutkielman johtopäätöksenä voidaan pitää, että Suomen viranomaiset ja poliittinen johto ryhtyivät reagoimaan suomalaisten tapauksiin ns. epävarmuuden ajan eli vuoden 1948 jälkeen. Suomen viranomaiset yrittivät vaikuttaa suomalaisten asiaan ja maastapoistumislupiin lähettämällä Neuvostoliiton ulkoasiainministeriölle nootteja. Myös Urho Kekkonen nosti suomalaisten asian puheeksi tapaamisessaan Josif Stalinin kanssa kesällä 1950.
  • Laurent, Helene Ann-Marie (2006)
    Tutkimuksen aiheena on pilkkukuume-epidemian torjuminen Suomessa jatkosodan aikana vuosina 1941-1944. Pilkkukuume on vaatetäiden levittämä kuumetauti, joka on ollut pelätyimpiä sodan mukanaan kuljettamia tartuntatauteja. Kuolleisuus pilkkukuumeeseen oli pahimmillaan jopa 50 % ennen antibioottien aikaa, jolloin ainoa tapa torjua tautiepidemia oli tartuntaa levittävien vaatetäiden hävittäminen ja sairastuneiden eristäminen. Suomessa puhkesi jatkosodan aikana keväällä 1942 venäläisten sotavankien keskuudessa pilkkukuume-epidemia, joka käynnisti massiivisen kampanjan taudin leviämisen ehkäisemiseksi sekä sota- että kotirintamalla. Kampanja tunnettiin täisodan nimellä, koska tautia torjuttiin hävittämällä tartuntaa levittävät vaatetäit. Toiminta asetti terveydenhuollon kovalle koetukselle sekä rintamalla että siviilissä. Täisotaan liittyi laaja terveys- ja hygieniavalistus ja ihmisten yksityisyyteen jouduttiin rajustikin puuttumaan. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisissa olosuhteissa pilkkukuumetapauksia esiintyi sekä mitkä olivat tautiin liittyneet torjuntatoimet. Näkökulma tutkimukseen nousee niistä ongelmista ja ristiriidoista, joita tautiepidemian kehittyminen synnyttää sodan aiheuttaman kriisin keskellä. Terveysviranomaisten vallankäyttöä tarkastellaan biovalta-käsitteen kannalta. Tutkimus on pääasiallisesti tehty puolustusvoimien lääkintäorganisaation sekä lääkintöhallituksen arkistoaineistojen pohjalta keskittyen erityisesti terveydenhuollon organisaatioon, sen toimintaan ja mahdollisiin muutoksiin sekä puolustusvoimissa että siviilihallinnossa. Työssä esitellään myös pilkkukuumeen historiaa sekä tautiepidemian torjuntaa muissa sotaakäyvissä maissa toisen maailmansodan aikana. Muiden maiden torjuntastrategioita verrataan Suomen tehokkaaksi osoittautuneeseen ratkaisuun, joka pohjautui desinfektiosaunojen käyttöön. Saunoissa kylpiessään taistelujoukot saattoivat samalla kuumentaa myös vaatteensa, mikä tuhosi tautia levittävät täit. Saunotus- ja desinfektiotoiminnasta vastasivat kaasusuojelujoukot, jotka alunperin oli perustettu torjumaan taistelukaasuja. Päämajaan perustettiin kaasusuojeluosaston yhteyteen erityinen lääkäreistä ja desinfektioon perehtyneistä asiantuntijoista koostunut epidemiantorjuntayksikkö, joka vastasi myös pilkkukuumeen torjunnasta. Sen alaisena toimi puhdistusosasto Kokko, joka huolehti käytännön desinfektiotoiminnasta pilkkukuume-epidemioissa vankileireillä sekä koulutti desinfektiohenkilöstöä. Siviiliväestön parissa toteutettiin vuosina 1942-44 yleinen täisota, jolloin terveydenhoitoviranomaisilla oli poliisivaltuudet tehdä sekä ruumiin- että asuntojentarkastuksia täiden varalta sekä suorittaa tarvittaessa jopa pakkosaunotuksia. Kampanjan aikana yli miljoona henkilöä tarkastettiin. Vaatetäitä löytyi keskimäärin 6 %:lta tarkastetuista. Täisota herätti vastustusta sekä terveysviranomaisten että väestön keskuudessa, koska tarkastusten katsottiin kajoavan liikaa ihmisten yksityisyyteen. Pilkkukuumetapauksia oli vuosina 1942–44 kaikkiaan 1407, joista 150 johti kuolemaan. Tautia esiintyi sekä suomalaisten että saksalaisten sotavankileireillä, Itä-Karjalan keskitysleireillä ja inkeriläisten siirtolaisten karanteenileireillä. Valtaosa sairastuneista oli venäläisiä sotavankeja ja valloitetun Itä-Karjalan asukkaita. Suomalaisia sairastui kaikkiaan vain 48, joista yhdeksän menehtyi. Tauti ei koskaan päässyt leviämään rintamajoukkoihin eikä kotirintaman siviiliväestöön. Sotasensuurin vuoksi epidemia ei päässyt julkisuuteen, minkä vuoksi se jäi suurelle yleisölle tuntemattomaksi.
  • Jokipii, Ilkka (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro Gradu -tutkielmani käsittelee Helsingin vankileirien toimintaa ja vankien selviytymistä näillä vankileireillä. Käsittelen tutkielmassani enimmäkseen Suomenlinnan, Katajanokan ja Iso-Mjölön vankileirejä. Helsingin vankileirien läpi kulki yhteensä jopa noin 20 000 vankia ja pyrin tutkielmassani selvittämään kuinka millaisia tavoitteita vankileiriorganisaatiolla oli toiminnassaan ja kuinka se toimissaan lopulta onnistui. Organisaation toiminnan rinnalla käsittelen vankien selviytymistä. Leireillä kuoli lopulta noin 1 600 vankia, ja pyrin tutkielmassani kuvaamaan, millä keinoin vangit pyrkivät selviytymään vankileirien kamalissa olosuhteissa. Helsingin vankileirit perustettiin heti kaupungin valtauksen jälkeen huhtikuussa 1918. Vankimäärä kasvoi alussa melko nopeasti ja oli korkeimmillaan noin 14 000, mikä teki vankien majoitustilanteesta vaikean. Samaan aikaan vankileiriorganisaatio pyrki luokittelemaan vankeja vaarallisuuden ja syyllisyyden mukaisesti. Helsingin vankileirien vankeja eroteltiinkin näiden luokitusten mukaan eri leireille. Vankeja sijoitettiin Suomenlinnan leirillä kuuteen eri vankipiiriin, Katajanokalle sekä eri piireihin Iso-Mjölön vankileirillä. Sijoituksen ja luokituksen suhde ei ole täsmällisesti selvitettävissä, mutta on selvää, että vaarallisimmiksi käsitetyt vangit sijoitettiin Iso-Mjölön vankileirille ja Suomenlinnan VI piiriin. Luokituksilla pyrittiin pitämään vaarallisimmiksi määritellyt vangit tiukassa vartioinnissa, mutta samalla tarkoituksena oli estää huonojen ajatusten leviäminen vähemmän vaarallisten vankien keskuuteen. Luokitukset vaikuttivat vankien elämään huomattavasti, ja Helsingin vankileirien välillä on huomattavasti eroja keskenään. Esimerkiksi kuolleisuus oli korkeimmillaan vaarallisimpien vankien keskuudessa, ja siihen vaikutti luultavasti eniten työmahdollisuuksien ja ulkomaailman yhteyksien rajoittaminen vaarallisimmiksi luokitelluilta vangeilta. Työmahdollisuudet olivat vangeille tärkeitä, sillä niistä sai lisäruokaa. Työ oli usein taloudellisesti kannattamatonta, mutta vankileiriorganisaatio näki työn vankeja kasvattavana ja siksi sitä jatkettiin. Vaarallisimmille vangeille ei ollut juurikaan työmahdollisuuksia. Sen lisäksi, että leireillä pyrittiin estämään vaarallisten ajatusten leviäminen, järjestettiin vangeille myös kasvatustoimintaa, mutta sen mahdollisuudet ymmärrettiin nopeasti vähäisiksi ulkoista olosuhteista johtuen. Kun vankien ylläpito leireillä ymmärrettiin mahdottomaksi, ryhdyttiin vankileirijärjestelmää purkamaan vähitellen kesän 1918 aikana. Tuomioista muutetiin ehdollisia ja vankeja armahdettiin myös vähitellen. Suomenlinnan vankileiri oli Helsingin vankileireistä viimeinen, ja sieltä viimeiset vangit poistuivat maaliskuussa 1919. Vangit pystyivät vaikuttamaan omiin olosuhteisiinsa melko paljon, mutta mahdollisuudet vaihtelivat. Vankien oli kehitettävä keinoja selviytyäkseen vankileirien karuissa fyysisissä olosuhteissa. Lisäruoan hankkiminen oli ehdottoman tärkeää, ja siihen oli keinoina erimerkiksi vankileirin tarjoamien töiden teko, ruoan salakuljetus leirille, varastaminen ja kaupankäynti. Hygienian ylläpito oli myös tärkeää vaarallisten tautitartuntojen välttämiseksi. Helsingin vankileirien vangit pyrkivätkin siivoamaan majoitustilojaan parhaansa mukaan. Henkisen toimintakyvyn säilyttäminen oli myös tärkeää, ja sen suhteen vankien keinot olivat vaihtelevia. Vankiyhteisö tarjosi useimmille vangeille tärkeää tukea olosuhteiden käsittelyyn henkisesti. Vangin oman kekseliäisyyden lisäksi selviytymismahdollisuuksiin vaikuttivat kuitenkin organisaation tekemä luokitus, varallisuus ja luultavasti myös vangin kotipaikan etäisyys vankileiristä. Tutkielma käyttää pääasiallisina lähteinään Kansallisarkistosta löytyviä Sotavankilaitoksen ja eri vankileirien arkistoaineistoja. Vankien elämään liittyvissä kappaleissa on hyödynnetty enimmäkseen Työväen Arkistosta ja Kansan Arkistosta löytyviä vankien kirjeitä, päiväkirjoja ja muistitietoaineistoja. melko paljon, mutta mahdollisuudet vaihtelivat.
  • Ala-Häivälä, Kai (Helsingfors universitet, 2000)
    Suomen sisällissodassa keväällä vuonna 1918 syntyi useita vankileirejä, jotka oli tarkoitettu valkoisten vangitsemia punaisia varten. Yksi vankileireistä sijaitsi Oulun Raatinsaaressa. Tässä tutkimuksessa olen tarkastellut Oulun vankileirin vankeja, vartijoita ja leirin oloja sekä valtiorikosoikeuden toimintaa ja leirin kuolleisuutta. Oulun vankileiri toimi Valloitettujen alueiden turvaamisosastoon kuuluneen sotavankilaitoksen alaisuudessa. Vankileiri oli tarkoitettu lähinnä Oulun ja Lapin läänin punavankeja varten. Myös asevelvollisuuskutsuntoja vältelleitä ja asevelvollisuudesta kieltäytyneitä oli vangittujen joukossa. Vankien määrä oli suurimmillaan hieman yli 800. Vangit kuuluivat pääsääntöisesti työväenluokkaan. Vangittuina oli myös naisia, joista suurin osa oli pidätetty venäläisten kasarmeilta. Venäläisiä sotilaita, joita oli noin 1000, pidettiin vangittuina omilla kasarmeillaan, ennen kuin heidät kotiutettiin toukokuun lopussa. Vartijoina toimivat aluksi Oulun ja lähikuntien suojeluskuntajoukot ja toukokuun lopusta lähtien asevelvollisuusjoukot. Erityisesti asevelvollisjoukkoja pidettiin vartiointitehtävään sopimattomina. Sotilaat suhtautuivat tehtäviinsä välinpitämättömästi ja vankeihin myötämielisesti. Heistä suurin osa oli kotoisin samoilta paikkakunnilta, mistä punavangitkin ja he kuuluivat suurimmalta osaltaan myös työväenluokkaan. Asevelvollisjoukot olivat myös ylityöllistettyjä ja sotilaskuri oli olematonta, joten ei ollut ihme, että heinäkuun alussa useat asevelvollissotilaat karkasivat riveistä. Vangit asuivat leirillä ahtaasti ja saivat vain niukasti ruokaa. Leirillä vankeja hoitivat lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Sairaanhoito oli hankalaa, koska sairastuneita ja heikkoja vankeja oli paljon. Vankien hengellisestä huollosta oli vastuussa kasvatusosasto, jonka johdossa oli pappi apunaan kaksi kasvatusapulaista. Kesäkuun aikana Oulussa toimintansa aloitti kaksi valtiorikosoikeuden osastoa, jotka langettivat tuomioita samanlaisen linjan mukaisesti kuin muuallakin maassa. Punaisena lankana näyttää olleen työväenliikkeen poliittinen nujertaminen. Kuolleisuuden suhteelliseen alhaisuuteen oli osasyynä se, että vartijat eivät olleet kiinnostuneita tehtäviään kohtaan. He eivät estäneet yhteydenpitoa vankien ja heidän omaistensa välillä. Vartijat eivät myöskään syyllistyneet vankileiriterroriin, vaan suhtautuivat vankeja kohtaan pääsääntöisesti maltillisesti. Vangeilla oli mahdollisuuksia ulkopuoliseen ruoansaantiin omaisten kautta ja työskennellessään leirin ulkopuolella eri työtehtävissä. Vankeja käytettiinkin vankileirin ulkopuolisiin työtehtäviin paljon. Koska työnantajat oli velvoitettu kustantamaan työssäkäyvien vankien ruoan, he saivat lisäravintoa ohi vankileiriorganisaation. Siten vangit olivat tarpeeksi vastustuskykyisiä tarttuvia tauteja kohtaan. Oulun vankileirissä kuolleisuus jäikin suhteellisen alhaiseksi hieman alle kuuteen prosenttiin.
  • Hyvönen, Kaarlo (Kustannusliike Kehitys, 1919)
  • Unknown author (Valtiollisten vankien huoltoyhdistys, 1926)