Browsing by Subject "varkaus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Kääriäinen, Juha (Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2019)
    Katsauksia 39/2019
    Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu rangaistuskäytännön vaihtelua kuluvalla vuosikymmenellä kahdeksassa vakavassa rikostyypissä: * Törkeät rattijuopumukset * Törkeät liikenneturvallisuuden vaarantamiset * Varkaudet + törkeät varkaudet ml. yritykset * Pahoinpitelyt + törkeät pahoinpitelyt ml. yritykset * Törkeät kirjanpitorikokset * Huumausainerikokset + törkeät huumausainerikokset * Raiskaukset + törkeät raiskaukset ml. yritykset * Ryöstöt + törkeät ryöstöt ml. yritykset Rangaistuksen ankaruutta mitattiin ehdottomien vankeustuomioiden osuudella (%) annetuista tuomioista. Tutkimuksen päätuloksena voi pitää, että rangaistusten alueellinen vaihtelu tutkittujen rikosten osalta on huomattavaa. Esimerkiksi ryöstörikoksissa, raiskausrikoksissa ja törkeissä kirjanpitorikoksissa ehdottoman vankeusrangaistuksen todennäköisyyden vaihteluväli on yli 30 prosenttiyksikköä. Esitetyt havainnot ovat kuitenkin vasta alustavia ja vaativat jatkotutkimuksia. Ensinnäkin, rangaistusten alueellinen vaihtelu voi olla, ainakin osittain, seurausta rikollisuuden piirteiden alueellisesta vaihtelusta. On mahdollista, että rikosten vakavuus vaihtelee alueittain ja selittää rangaistustasojen alueellista vaihtelua. Toiseksi on mahdollista, että keskeinen rangaistusten tasoon vaikuttava tekijä, rangaistukseen tuomitun aiempi rikollisuus, vaihtelee alueittain ja saattaa siten selittää rangaistustasojen vaihtelua. Nämä ja muut mahdolliset legaaliset seikat on jatkotutkimuksissa otettava huomioon ennen kuin voimme olla varmoja siitä, että rangaistustasojen alueellinen vaihtelu on todellinen ilmiö tai kuinka merkittävästä ongelmasta oikeastaan on kysymys.
  • Itkonen, Sara (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä tutkielma tarkastelee hätäravinnon hankintaa ja käyttöä vuosina 1684–1700. Kysymyksenasettelultaan kaksiosaisen työn alkupuolella tarkastellaan sitä, mitä hätäravintoa käytettiin ja millaisia edellytyksiä käytölle oli. Työn jälkipuolella vertaillaan hätäravintoon liittyvää rikollisuutta muuhun nälänhätärikollisuuteen. Tutkielmassa pohditaan luonnonvaraisten kasvien käyttömahdollisuuksia hätäravintona Antti Häkkisen esittämien ravitsemustieteellisten, tiedollisten ja taidollisten edellytysten valossa. Tutkimustuloksia vertaillaan Suomen 1860-luvun nälänhädästä tehtyihin tutkimuksiin sekä kansainväliseen nälänhätätutkimukseen. Tutkielman lähdeaineistona ovat kuuden läänin tai tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Aineiston rajaamisessa apuna käytetään tuomiokirjakortistoa. Aineisto kattaa 61 tapausta. Aineisto on osin fragmentaarista ja tuhoutunutta, mutta lähdekritiikin valossa se on pääosin luotettava. Tutkimuksen kohteena olevalle ajalle tyypillistä lähdeaineistoa lähestytään vähemmän käytetystä näkökulmasta keskittyen rikosten ohella rikosjutuissa mainittuun hätäravintoon. Oikeuden näkökulmasta merkityksettömän ilmiön tarkastelu mahdollistuu aineiston lähiluvun kautta. Tutkielmassa hyödynnetään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia menetelmiä. 1600-luvun lopulla hätäravintona käytettiin pettua, tamppua, jäkälää, sammalta, olkea sekä akanoita. Harvemmin käytettyjä luonnonvaraisia kasveja olivat muun muassa suovehka, nokkonen, ohdake, suolaheinä sekä kasvien juuret. Hätäravinnon hankkiminen oli monivaiheinen prosessi. Se oli pääosin sidottu vuodenkiertoon, minkä vuoksi hätäravintoa täytyi varastoida keväällä ja kesällä ennen satotuhoja. Monien hätäravintona käytettyjen kasvien ravintoarvot ovat alhaiset. Useat kasvit olivat ihmisravinnoksi kelpaamattomia vielä ruoanvalmistusprosessien jälkeenkin, sillä ne aiheuttivat hengenvaarallisia suolisto-oireita. Mikäli hätäravintoa käytettiin ainoana ravintona, täytyi sitä syödä niin paljon, ettei heikentynyt elimistö sitä kestänyt. Hätäravinnon käyttö oli keino yrittää selvitä pahimman yli, mutta ravitsemuksellista hyötyä siitä ei juuri ollut. Hätäravinnon ravitsemuksellisesta heikkoudesta huolimatta sitä yritettiin hankkia rikollisin keinoin. Hätäravintoon liittyvien varkauksien ja henkirikosten määrä kasvoi suurten kuolonvuosien (1695–97) aikana. Varkaudet kohdistuivat lähes yksinomaan vähäpätöiseen hätäravintoon, eikä ravitsevampia ravintoaineita tuoda ilmi. Omaisuus- ja väkivaltarikoksiin syyllistyneet olivat tyypillisesti irtolaisina kulkevia kerjäläismiehiä. Henkirikosten kohteeksi saattoi joutua kuka tahansa ruokavaroja hallinnoinut henkilö. Rikosten hyöty jäi usein vähäiseksi. Nälkä ajoi jotkut häikäilemättömiin väkivaltarikoksiin, mutta monet rikoksiin syyllistyneistä on nähtävä nälänhädän uhreina. Rikollisuus on pääasiassa samankaltaista kuin historiallisten nälänhätien globaali tarkastelu on osoittanut. Tutkimuksen kohteena olevasta aineistosta löytyy kuitenkin muutamia henkirikoksia, joiden motiivina on ruoan hankinta. Tällaisia rikoksia on globaalisti pidetty myytteinä. Kaiken kaikkiaan hätäravintoon liittyvä rikollisuus on nähtävä pääasiassa viimeisenä selviytymiskeinona, johon läheskään kaikki eivät turvautuneet.