Browsing by Subject "vastaanotto"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-19 of 19
  • Torikka, Tiina (2001)
    Tutkielmassa on tarkasteltu sitä, miksi suomalaiset nuoret aikuiset (25 - 34-vuotiaat) katsovat hyvin vähän ajankohtaisohjelmia. Suomalaisten televisioyhtiöiden ongelmana on jo pitkään ollut juuri tämän ikäryhmän vähäinen kiinnostus ajankohtaisohjelmia kohtaan. Nuoret aikuiset ovat marginaalinen katsojaryhmä niin katsojalukujen kuin katsojatyytyväisyystutkimustenkin valossa. Tutkimusaihetta on lähestytty kulttuurisen yleisötutkimuksen viitekehyksessä. Tutkimuksessa on tarkasteltu ajankohtaisohjelmien vastaanottoa nuorten aikuisten lajityypistä tekemien tulkintojen kautta. Näin on pyritty selvittämään onko lajityypissä jotain sellaista, minkä vuoksi ohjelmia ei katsella. Tutkimuksessa on myös selvitetty mediaetnografian sekä elämänkaariajattelun pohjalta television ja ajankohtaisohjelmien roolia nuorten aikuisten arjessa ja elämänvaiheessa. Arjen ja elämänvaiheen kautta on pyritty ymmärtämään onko nuorten aikuisten elämässä jotain seikkoja, joiden vuoksi ajankohtaisohjelmia ei katsella. Tutkimuksen aineisto koostuu kolmessa ryhmähaastattelussa (joulukuussa 2000 ja tammikuussa 2001) kerätystä haastattelupuheesta. Haastateltavia jokaisessa ryhmässä on ollut neljä, yhteensä kaksitoista. Haastatteluaineisto on analysoitu suhtautumalla haastateltavien puheeseen indikaattorina ja todistuksena heidän mielipiteistään ohjelmien ja katselun suhteen, ns. faktanäkökulmasta. Tuloksena tutkimuksessa todetaan, että nuorten aikuisten arki on kiireistä ja arjen asettamat vaatimukset rajaavat television roolin heidän elämässään pieneksi. Tämän vuoksi televisionkatselua leimaa optimointi. Nuoret aikuiset katsovat mm. sarjoja ja elokuvia sekä uutisia, ajankohtaisohjelmien jäädessä syrjään. Ajankohtaisohjelmat eivät myöskään täytä lajityyppinä niitä tehtäviä, jotka nuorten aikuisten mielestä ohjelmille kuuluisivat. Näitä tehtäviä ovat mm. uutisten taustoittaminen ja kriittisten näkökulmien esittäminen. Ajankohtaisohjelmat jäävätkin nuorille aikuisille hyvin huomaamattomaksi lajityypiksi, eikä ohjelmia siksi katsella.
  • Happonen, Olli (Helsingfors universitet, 2016)
    Olen tutkinut Luis Buñuelin elokuvien reseptiota helsinkiläisessä lehdistössä ajanjaksolla 1954–1962. Tuona aikana Suomessa esitetyistä kahdeksasta Buñuelin elokuvasta tarkastelun kohteena ovat Robinson Crusoen seikkailut, Veri kuohuu ja Viridiana. Niiden kautta on mahdollista hahmottaa ohjaajan tekijäkuvan historiallista kehitystä ja verratta hänen taiteensa vastaanottoa laajempaan kuvaan taide-elokuvan reseptiosta maassamme. Ensisijainen lähdeaineistoni koostuu sanoma- ja aikakauslehdistä sekä elokuvakerhotoiminnan vuosijulkaisuista. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävintä vertailevaa aineistoa edustaa Ari Kivimäen lisensiaattitutkimus Intohimojen karuselli, elokuvajournalismin julkisuuspelit Suomessa 1950–1962. Kivimäen tutkimuksen kautta Buñuelin reseptiokuva asettuu osaksi laajempaa suomalaista elokuvajournalistista kontekstia. Olen hyödyntänyt lähdeaineiston jäsentelyssä ja tulkitsemisessa Veijo Hietalan elokuvakritiikin strategiatyyppejä. Niistä merkittävimmiksi Buñuelin teosten reseptiossa nousivat auteuristisen ja ideologis-moralistisen kritiikkien tyypit. Helsinkiläisessä elokuvajournalismin piirissä siirryttiin 1950-luvun kuluessa ohjaajakeskeiseen, auteur-kritiikkiin, jossa keskeisenä elementtinä oli huomioida ohjaajan taidetta suhteessa koko hänen tuotantoonsa. Täten myös Buñuelin elokuvien reseptioon sovellettiin auteur-kritiikille tyypillisesti, esimerkiksi teoksia luokittelevaa ja hierarkisoivaa kanonisaation politiikkaa ja biografismia. Buñuelin ohjaajakuva kehittyikin 1950-luvun puolivälin ”esiauteurismista” kohti 1960-luvun alun ”täysauteuristista” ohjaajakulttia. Vielä Robinson Crusoen seikkailujen kritiikeissä suurelle osalle tuntemattoman Buñuelin taidetta arvotettiin ensisijaisesti esteettis-formalistisesti. Suurin osa helsinkiläiskriitikoista tulkitsi teosta ennen kaikkea Daniel Defoen klassikkoromaanin kautta. Elokuvan arvoa mitattiinkin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se onnistui kuvittamaan tunnetun kirjan tarinaa. Sen sijaan Veri kuohuun kritiikeissä Buñuel tekijänimenä oli jo tunnettu. Samalla kriitikot alkoivat kasvavassa määrin ymmärtää ohjaajaa ideologis-moralistisesti orientoituneena taiteilijana, jonka yhteiskuntakritiikin kärki oli osoitettu kohti vallassa olevia auktoriteetteja. Hänet koettiin valtion, kirkon ja porvariston ankarana arvostelijana. Ideologisen ja moraalisen reseption strategia saavutti huippunsa vuonna 1962, kun maailmalla skandaalimaista mainetta niittänyt Viridiana saapui Helsingin ensi-iltaansa. Jo ensi-iltakritiikeistä lähtien oli selvää, että elokuvajournalistit yksimielisesti hyväksyivät ohjaajan Francon Espanjan yhteiskunnallista todellisuutta kritisoineen sanoman. Intellektuaalisessa väittelyssä, jota käytiin usean viikon ajan Hufvudstadsbladetin, Nya Arguksen ja Folktidningen Ny tidin palstoilla, ideologis-moralistinen kritiikki korostui entisestään ja sai huomattavan intentionaalisia sävyjä. Elokuvajournalistit tulkitsivat Viridianaa ja Buñuelia ohjaajana voimakkaasti omien maailmankuviensa kautta. Debatoijat jakautuivat myös kahteen leiriin, joista toinen piti teosta pessimistisenä ihmiskuvauksena, kun taas vastapuoli ymmärsi Viridianaa optimistisemmin, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivänä elokuvana. Niin ikään ohjaajaan liitetty surrealismi tulkittiin vaihtoehtoisesti, esimerkiksi viettien armoilla olevan ihmisen pessimistisenä kuvauksena tai vastavuoroisesti positiivisena, rajoja rikkovana, yhteiskunnallisena elokuvana. Helsinkiläisten elokuvajournalistien tulkinnat Viridianasta ja Buñuelin taiteesta eivät täten käy yksiin niiden käsitysten kanssa, jotka ovat korostaneet uuden aallon formalistisemman kritiikin strategian dominoineen 60-luvun alun suomalaista elokuvajournalismia. Buñuel koettiin ensi sijaisesti sisältöelokuvien tekijäksi, joka alisti elokuvan muodon ideologisten ja moraalisten kannanottojen palvelukseen. Kärjistetyimmillään hänet saatettiin jopa nostaa ajan trendeistä piittaamattomaksi auteuriksi, joka ei turvautunut muodikkaaseen elokuvan ilmaisukeinojen etualaistamiseen.
  • Lehtonen, Jussi (2015)
    Acta Scenica
  • Arlander, Annette (1998)
    Acta Scenica
  • Louko, Eeva Elina (2007)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää vastaanotto- ja fanitutkimuksen avulla, miksi nuoret 18-30 -vuotiaat aikuiset lukevat J. K. Rowlingin kirjoittamaa Harry Potter -kirjasarjaa ja mitä se heille merkitsee. Tutkimuksessa selvitetään myös nuorten aikuisten mahdollista Harry Potter -faniutta, ja sitä, miten he sitä kuvailisivat. Tutkimusmenetelmänä on väljä laadullinnen sisällönanalyysi ja teemoittelu. Aineisto koostuu kymmenen nuoren aikuisen teemahaastatteluista. Analyysi on aineistolähtöinen. Tutkielma rakentuu vastaanotto- ja fanitutkimuksen ympärille. Työssä vastaanotosta puhuttaessa painotetaan elämystä ja tunnepohjaista sitoutumista. Työssä painotetaan vastaanottajien aktiivista ja tulkitsevaa otetta tekstiin. Fanius käsitetään työssä puolestaan positiiviseksi voimavaraksi, ei patologiseksi tai hallitsemattomaksi tilaksi. Kumpikin tutkimusala korostaa aktiivista, itsenäiseen tulkintaan kykenevää tekstin tulkitsijaa. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset liittyvät elämyksen käsitteeseen. Nuoret aikuiset lukevat Harry Pottereita kokonaisvaltaisen elämyksen saavuttamiseksi, joka koostuu monesta eri osatekijästä. Toinen tärkeä tulos oli hillityn faniuden kokemus. Fanius koetaan positiiviseksi voimavaraksi, jos se ei riistäydy käsistä. Faniuden arvottamiseen kietoutui niin yhteiskunnan mielipiteet kuin myös henkilökohtaisemmatkin suhteet. Tärkeimpiä lähteitä tutkielmassa ovat Maaria Lingon väitöskirja Aitojen elämysten kaipuu (1998), Kaarina Nikusen väitöskirja Faniuden aika. Kolme tapausta televisio-ohjelmien faniudesta vuosituhannen taitteen Suomessa (2005), Giselle Anatolin kokoama Reading Harry Potter. Critical Essays (2003) ja Lana Whitedin toimittama The Ivory Tower and Harry Potter. Perspectives on a Literary Phenomenon (2004).
  • Mustonen, Eija (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmani aiheena on selvittää, miten intermentaalisen (tietoisuuksien välisen) ajattelun käsitteen avulla voi kuvata fiktion henkilöhahmojen ja ryhmien tietoisuuden kehittymistä ja sen systemaattista muokkaamista. Esimerkkinä käytän Kazuo Ishiguron romaania Never Let Me Go. Käytän hyväksi Alan Palmerin esittämää intermentaalisen ajattelun luokittelua, jonka pohjalta olen tutkinut romaanissa esiintyviä eritasoisia ryhmiä. Tutkin tapoja, joilla esimerkkiromaanin tarinamaailmassa vaikutetaan henkilöhahmojen tietoisuuden kehittymiseen kunkin tyyppisessä ryhmässä. Olen löytänyt kullakin tasolla fenomenologiseen filosofiaan tai kognitiiviseen narratologiaan perustuvia käsitteitä, joiden puitteissa käsittelen tietoisuuden muokkausta. Lyhytkestoisten intermentaalisten kohtaamisten tasolla tarkasteluni teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn kosketuksen ja katseen merkitystä korostava filosofia sekä kognitiivisen narratologian enaktivismin käsite. Pysyvien ryhmien osalta käytän vastaavasti Julia Kristevan abjektion ja itseabjektion käsitteitä tietoisuuden kehittymisen tarkastelussa. Kiinteiden ryhmien tietoisuuden kehitystä tutkin Maurice Merleau-Pontyn vieraantuneen tietoisuuden käsitteen puitteissa. Varsinaisen ryhmämielen suhteen olen poikennut Alan Palmerin määrittelystä ja määritellyt sen hypoteettiseksi ryhmäksi, jonka kriteeri on todellinen tai tarinamaailmassa todellisena esitetty kyky yhtenäisten mielipiteiden muodostukseen ja yhtenäiseen toimintaan; ryhmämieli on fiktiossa esiintyvä konstruktio. Esimerkkiromaanin osalta tutkin ryhmämielen kykyä muodostaa yhtenäisiä mielipiteitä. Tutkin myös tarinamaailman yhteiskunnan ihmiskuvaa rationaalis-utilitaristisen ajattelun ja antiemotionaalisen filosofian termein. Tutkin kertojan tietoisuuden kehittymistä kertojan luotettavuuteen liittyvien narratologisten käsitteiden puitteissa. Kertojan luotettavuuden teema johdattaa myös tutkimaan tekstin vastaanoton kysymyksiä. Lähtökohtani tältä osin on tutkia, miten intermentaalisen ajattelun representaatio teoksessa vaikuttaa lukijan eläytymiseen ja tarinamaailman eettiseen vastaanottoon. Ryhmäajattelun viitekehyksessä fiktiivisen mielen ja lukijan mielen tarkastelu voidaan nähdä jossain määrin analogisina: tarinamaailmassa henkilöhahmojen tietoisuutta itsestään ja tehtävästään rajoitetaan ja muokataan systemaattisesti. Kerronnan tasolla lukijan mieleen vaikutetaan kirjallisin keinoin. Kertojan epäluotettavuus sekä kerronnan fiktiivinen yleisö ovat keinoja, joilla rajoitettu tiedonjakelu lukijalle tapahtuvat. Käytän myös vieraannuttamisen ja enaktivismin käsitteitä kuvaamassa tapoja, joilla fiktiossa voidaan vaikuttaa tekstin vastaanottoon. Tarinan tasolla henkinen ja emotionaalinen etäällä pitäminen sekä tarkoitushakuinen tiedonjakelu aiheuttavat henkilöhahmojen tietoisuuden rajoittumisen. Lukija on esimerkkiromaanin henkilöhahmoja kokeneempi ”lukemaan mieltä”, ja tiedon manipulatiivinen jakelu päinvastoin immersoi lukijan mukaan kerrontaan ja saa hänet pohtimaan tarinan eettistä sisältöä.
  • Nurmi, Juho (Helsingfors universitet, 2017)
    Tavoitteet. Tämän kirjallisuustieteellisen tutkielman tavoitteena oli tarkastella saksalaisen Bernhard Schlinkin romaanin Lukija vastaanottoa Suomessa. Teos käsittelee Saksan sodanjälkeisen sukupolven suhdetta vanhempiinsa ja holokaustia, ja se luetaan aikamme merkittävimpiin saksalaisromaaneihin. Kansainvälinen vastaanotto on ollut ristiriitainen: yhtäältä romaania ylistetään, toisaalta parjataan. Katharina Hall on jakanut Lukijan kansainvälisen vastaanoton niin kutsuttuihin aaltoihin, mutta Suomea ei ollut aiemmin tutkittu kattavasti. Pietrzycka-Isid sivuaa aihetta vuoden 2006 artikkelissaan, mutta hän tarkastelee vain yhtä suomalaista arvostelua. Romaani on saanut Suomessa paljon huomiota ja voittanut Eeva Joenpelto -kirjallisuuspalkinnon. Suomen osalta vastaanotosta teki erityisen Saksan ja Suomen välinen suhde toisessa maailmansodassa. Schlinkin käsittelemät kysymykset syyllisyydestä sotarikoksiin eivät sodanaikaisen liittolaisuuden takia ole merkityksettömiä Suomelle. Tutkimuksessa kysytään, mihin Stefan Neuhausin määrittämiin arvostelutyyppeihin suomalaiset tekstit kuuluvat, millaisia ne ovat sisällöltään ja miten ja miksi sisällöt eroavat Lukijan saksan- ja englanninkielisestä vastaanotosta. Lisäksi tarkastellaan, viitataanko arvosteluissa Suomen ja Saksan yhteiseen historiaan. Menetelmät. Tutkimusaineisto rajoitettiin Lukijan suomalaisiin sanoma- ja aikakauslehtiarvosteluihin, koska niitä pidettiin merkittävimpinä mielipiteenmuodostuksessa. Rajaukseen vaikuttivat myös tilasyyt. Arvosteluita etsittiin ARTO-tietokannasta, sanomalehtien arkistoista ja Google-hauilla. Suomenruotsalaiset arvostelut haettiin Brages Pressarkivista. Hakumenetelmillä löydettiin 13 Lukijaa ja Schlinkiä käsittelevää artikkelia. Aineistolle tehtiin aluksi karkea tekstilingvistinen, muodollinen analyysi, jonka perusteella artikkelit jaettiin Stefan Neuhausin määrittämiin arvostelutyyppeihin. Sisällöllinen analyysi tehtiin soveltamalla aineistoon kunkin arvostelutyypin ominaisuuksista johdettuja kysymyksiä. Tulokset ja johtopäätökset. Tekstilingvistisessä jaottelussa todettiin, ettei yksi artikkeli täyttänyt kirjallisuuskritiikin edellytyksiä, joten sisällölliseen analyysiin päätyi 12 artikkelia. Analyysi osoitti, että Lukijan vastaanotto Suomessa on pääosin hillityn positiivinen ja että suomalaiset tulkitsevat teoksen aiheita kansainväliseen tapaan. Sekä romaanin kirjallista laatua, teemoja että teemojen käsittelyä arvostetaan. Vain yksi suomalaisartikkeli moittii teemojen käsittelyä, vaikka kansainvälinen kritiikki kohdistuu juuri siihen. Suomen ja Saksan yhteiseen historiaan ei viitata. Tästä pääteltiin, että suomalaiset arvostelijat ovat liian etäällä kritisoidakseen Schlinkin teemoja: kirja on suunnattu saksalaisyleisölle. Hallin havaitsemia vastaanottoaaltoja on Suomessa vain yksi, positiivinen, mutta ainoa Lukijaa moittiva arvostelu sopisi niin ajallisesti kuin sisällöllisesti toiseen, kriittisempään aaltoon. Jatkotutkimusta varten tarvittaisiin lisää arvosteluja. Niitä voisi löytyä ennen muuta internetistä, ja romaanin vastaanottoa voisi myös verrata romaanin filmatisoinnin vastaanottoon.
  • Myllyntaus, Oona; Karttunen, Sari; Ruokonen, Inkeri; Ruismäki, Heikki (2017)
    Artikkelissa selvitetään, miten nuoret kokevat julkisen taiteen lukion arjessa. Tutkimuskohteena ovat norjalaisen Frognin lukion pysyvät nykytaideteokset, jotka ovat kaikki muodoltaan valoinstallaatioita. Prosenttiperiaatteella toteutettu teoskokonaisuus Skolelys (2001–2006) sisältää useita teoksia koulun sisällä ja yhden koulun pihassa. Kanssatutkijoina ovat toimineet lukion toisen luokan opiskelijat (n=16). Lukiolaisten julkisen taiteen vastaanottoa koulussa on selvitetty teosten äärellä tutkimushetkellä ja nuorten kokemukset on analysoitu laadullisen sisällönanalyysin keinoin taiteen vastaanottotutkimuksen ja kokonaisvaltaisen oppimisympäristöajattelun näkökulmista. Yksi prosenttiperiaatteella toteutetun taiteen tavoitteista on tuottaa taide-elämyksiä ja tehdä mahdolliseksi yllättävänkin taiteen kohtaaminen arjen ympäristöissä. Tutkimustulokset osoittavat, että kouluarkkitehtuuriin integroidut julkiset taideteokset ovat usealle lukiolaiselle kuitenkin taideteoksina huomaamattomia. Teokset puhuttelivat nuoria lähinnä esteettisellä tasolla. Nuorten mielestä taideteokset opiskeluympäristössä vaikuttavat heihin tavalla, jota he eivät itse huomaa. Vaikka nuorten taiteen vastaanotossa ei korostunut teosten taidestatus, teoskokemukset olivat nuorille pääosin merkittäviä. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää hiljaisen estetiikan ja arjen estetiikan tutkimuksissa sekä käytännössä suunniteltaessa uusia ja vuorovaikutteisia oppimisympäristöjä.
  • Silvanto, Satu (2001)
    Tutkimuskohteeni on Ecce Homo -valokuvanäyttelyn vastaanotto Helsingissä. Ecce Homo - katso ihmistä - on ruotsalaisen taiteilijan Elisabeth Ohlsonin tulkinta Jeesuksen elämänkaaresta, jossa Jeesuksen seurana esiintyy seksuaalisten vähemmistöjen edustajia. Helsingin kulttuurikaupunkivuoden (2000) ohjelmistoon kuulunut näyttely sai Suomessa aikaan valtakunnallisen kohun. Taiteen, politiikan ja uskonnon kysymykset kietoutuvat Ecce Homon vastaanotossa kiinnostavasti toisiinsa. Tutkimuksessani kysynkin, minkälaista taidetta ja politiikkaa Ecce Homo on, sekä pohdin, miten näyttely kiinnittyy uskontoon. Taiteen saralla tutkin katsojien kokemusten kautta erityisesti sitä, mihin näyttely sijoittuu modernistisen, taiteen autonomisuutta painottavan taidekäsityksen ja uuden, taiteen sosiaalista ja poliittista luonnetta korostavan näkemyksen suhteen. Näyttelyn poliittisuutta erittelen Anthony Giddensin käsitteiden avulla ja kysyn, voiko näyttelyn nähdä emansipatorisena puheenvuorona ja innoittaako se elämänpolitiikkaan. Giddensin teoria refleksiivisestä modernisaatiosta vaikuttaa tutkimukseni taustalla politiikan kysymyksiä laajemminkin. Pyhän käsite on taas apuvälineenäni silloin, kun mietin, miten näyttely kiinnittyy uskontoon. Lopuksi kysyn, voidaanko Ecce Homon herättämästä kohusta puhua kulttuurikiistana, ja jos voidaan, mistä Ecce Homo -kulttuurikiistassa on kyse. Tutkimukseni aineisto koostuu Ecce Homon katsojien ryhmähaastatteluista, näyttelyyn liittyvistä lehtikirjoituksista, näyttelyn kieltämistä vaatineista vetoomuksista ja näyttelyn järjestäjien edustajien haastatteluista. Ryhmähaastattelut ovat ensisijainen aineistoni. Niiden avulla pyrin hahmottamaan katsojien kokemuksia näyttelystä, jotka nousevat tutkimukseni keskiöön. Muut aineistot toimivat tausta-aineistona. Aineiston analyysiin käytän laadullisia menetelmiä. Tutkimukseni tärkeimpiä tuloksia ovat ensinnäkin, että Ecce Homon vastaanottoon liittyvät havainnot tukevat taiteen sosiaalisuutta ja poliittisuutta painottavan esteettisen paradigman nousua. Näyttelyn asiasisältö nousee esteettisiä arvoja tärkeämmäksi ja monelle haastateltavalle näyttely on hyvää taidetta siitä syystä, että he allekirjoittavat sen poliittisen sisällön. Politiikka tulee tässä ymmärtää kuitenkin kaikista asioissa poliittisia puolia näkevästä aspektinäkökulmasta käsin eikä rajoittaa politiikantekoa valtion ja puolueiden etuoikeudeksi. Toiseksi näyttelyn kuvat innoittavat elämänpolitiikkaan saadessaan haastateltavat miettimään omaa suhdettaan kuvissa esiintyviin ja näyttelykohuun liittyviin ilmiöihin. Haastateltavia voisikin näin pitää aidosti refleksiivisinä, itseään ja elämäntapansa moraalista oikeutusta pohtivina yksilöinä. Näyttely toimii myös emansipatorisena puheenvuorona herätellen kysymyksiä seksuaalisten vähemmistön asemasta yhteiskunnassamme ja tekee näkyväksi, että vapautuspolitiikkaakin tarvitaan yhä elämänpolitiikan rinnalla. Uskontoon liittyen jotkut haastateltavat pitävät näyttelykokemusta suorastaan pyhänä kokemuksena, toisaalta näyttelyn vastustajat näkevät sen pyhäinhäväistyksenä. Näyttelyn vastaanotto nostaakin esiin yhteiskunnassamme vallitsevat erilaiset käsitykset pyhästä. Nämä muodostavat myös Ecce Homo -kulttuurikiistan ytimen. Nykyisessä, refleksiivisen modernin yhteiskunnassa yhtä yhteistä pyhää ei ole välttämättä enää edes löydettävissä.
  • Malmelin, Nando (2003)
    Tutkimuksen tavoitteena on kehittää mainonnan lukutaitoa ja luoda tapoja ymmärtää mainonnan viestinnällistä luonnetta. Mainonnan ja mainonnan lukutaidon käsitteellistäminen viestinnällisiksi tutkimuskohteiksi edellyttää mainonnan tarkastelua kolmesta näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan minkälaisia käsityksiä ja käsitteellistyksiä (i) mainonnasta, (ii) viestimisestä ja (iii) vastaanottamisesta on ollut ja minkälaisia niiden tulisi olla. Tutkimuksessa siis kysytään: mitä mainonta on? Miten mainontaa tulisi käsitteellistää? Minkälaista viestintää mainonta on? Miten mainonnan vastaanottaja tulisi käsittää? Mitä on mainonnan lukutaito? Mainonnan lukutaitoa tarkastellaan kolmesta eri näkökulmasta. Ensinnäkin tutkimuksen kannalta mainonnan lukutaito on käsite, jonka kautta mainontaa voi viestintäteoreettisesti tarkastella. Toiseksi mainonnan vastaanottajan kannalta mainonnan lukutaito on osa henkilökohtaista, käytännöllistä kykyä ymmärtää mainosviestejä ja niihin liittyviä mainonnan rakenteita. Kolmanneksi viestijän kannalta mainonnan lukutaito on mainostajien ja mainonnan suunnittelijoiden ammatillista osaamista, taitoa tuottaa viestintää. Tutkimus on lähtökohdiltaan sekä teoreettinen ja käsiteanalyyttinen. Mainontaan liittyviä käsityksiä analysoidaan tässä tutkimuksessa erityisesti mainonnan viestintäluonnetta tarkastelevan akateemisen tutkimuskirjallisuuden ja sitä arvioivan kirjallisuuden kautta. Tutkimuksella on myös metodologisia tavoitteita. Tieteenfilosofisesti voi sanoa, että mainonnan tutkimusta ohjanneet metateoriat ja perusoletukset ovat olleet hajanaisia ja artikuloimattomia. Mainonnan tutkimuksesta ovat puuttuneet kokoavat teoreettiset lähtökohdat. Tutkimuksessa kootaan, analysoidaan ja kritisoidaan mainontaan liittyviä käsitteellisiä oletuksia, teoreettisia uskomuksia ja metateoreettisia sitoumuksia, jotka ovat akateemisesta näkökulmasta katsoen olleet aikaisemmin lähinnä hajahuomioita ja sekalaisia otaksumia. Tutkimusote pyrkiikin olemaan samalla tutkimuksellisesti kannustava: tutkimuksessa tarjotaan näkökulmia siihen, miksi ja miten mainontaa tulisi tutkia. Samalla rakennetaan viestinnällistä tutkimusnäkökulmaa mainontaan. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa tarkastellaan mainonnan keskeisiä muutoksia ja sitä, miksi ja miten mainonta on kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Toinen osa käsittelee mainonnan viestinnällisiä filosofioita sekä erilaisia viestimisen lähtökohtia ja tapoja, joita mainonnassa käytetään. Kolmannessa osassa tarkastellaan mainonnan vastaanottajia, tulkinnan ennakkoehtoja ja sitä, mitä mainonnan lukutaito on. Neljäs osa on luonteeltaan pohtiva yhteenveto, jossa kootaan yhteen ja pohditaan tutkimuksen keskeisiä tuloksia. Lopuksi tarkastellaan, miten mainonnan lukutaitoa voi hyödyntää osana mainonnan ammattitaitoa ja sitä, miten mainonnan lukutaito soveltuu kansalaistaidoksi.
  • Ketola, Mikko (Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2005)
    Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia
  • Wikström, Jaana (Helsingfors universitet, 2013)
    Sankari vai syntipukki -tutkielma kuvaa Ilta-Sanomien Lukijan ääni -palstan verkkokeskustelua Anneli Jäätteenmäen Irak-oikeudenkäynnistä 2.3−16.3.2004. Tutkielman teoreettisia viitekehyksiä ovat deliberatiivinen demokratiateoria ja julkiso sen vaalijana, oikeidenkäynnin mediareseptio ja narratiivinen sisällönanalyysi. Tutkimusongelmana on ollut verkkokeskustelun muodon ja sisällön hahmottaminen ja verkkokeskustelun tutkimusmenetelmien ideointi ja kehittäminen. Roman Jakobsonin (1958) viestintämallia on sovellettu viiden ahkerimman kirjoittajan tekstianalyysissä. Kuvittaminen on tiedon visualisointia. Viisi ahkerinta kirjoittajaa on profiloitu kirjoittamistyylin mukaan ja heistä on piirretty muotokuvat. Tutkielma on tapaustutkimus politiikan, median ja kansalaisten suhteesta. Puheenvuoroissa keskustellaan oikeudenkäynnistä, sananvapaudesta, ulkopoliittisen tiedon luottamuksellisuudesta, poliitikon moraalista ja uutisoinnista mediassa. Saako kansanedustaja valehdella, käydä eduskuntavaalikampanjan yhteydessä valtataistelua ja käyttää oppositiojohtajana hankkimiaan tietoja televisioväittelyssä? Saako pääministeri takellella sanoissaan tai olla hämmentynyt? Mikä tarkoittaa virkamiehen salassapitovelvollisuus ja toimittajan lähdesuoja? Mitä käytännössä on poliittisen päätöksenteon avoimuus, toisaalta ulkopolitiikkaan liittyvä valtioiden välinen luottamuksellisuus ja diplomatia? Parlamentarismiin kuuluu väittely, mutta se mielletään kotikatsomoissa riitelyksi. Politiikan uskottavuus ei kestä valehtelua tai huonomuistisuutta. Jäätteenmäki-keskustelussa kirjoittajat eivät kaihtaneet esittää eriäviä näkökulmia. Verkkofoorumi on pikemminkin erimielisten julkiso kuin yksimielisten yhteisö. Kolmannes nimimerkeistä, noin sata kirjoittajaa, puolusti Anneli Jäätteenmäen toimintaa Irakin sotaa edeltäneiden keskusteluiden esilletuomisessa. Enemmistö verkkokeskusteluun osallistuneista kirjoittajista piti hänen toimiaan moitittavana. Sotakoalition käsiteanalyysiä jatketaan Jäätteenmäen oikeudenkäynnin yhteydessä. Jotain olennaista oli siis jäänyt käsittelemättä ja raportoimatta Paavo Lipposen ja Yhdysvaltain presidentti Bushin joulukuussa 2002 käymistä keskusteluista, kun valtiomiehet neuvottelivat Suomen osallistumisesta Irakin sodan jälleenrakentamiseen. Jäätteenmäen oikeudenkäynnistä verkkokeskustelu selkeyttää näkemyksiä siitä, miten kansalaiset keskustelevat politiikasta, mediasta ja julkisuudesta yleensä. Verkkokeskusteluun osallistujat tulkitsevat Jäätteenmäen oikeudenkäynnin mediaspektaakkelia ikään kuin he katsoisivat televisiodraamaa. Oikeudenkäynnin havainnoinnissa huomioidaan pääesiintyjien uskottavuus, elekieli, äänensävy, sanoman sisältö ja tyyli. Se on silkkaa poetiikkaa. Olisi väärin pelkistää, että naiskirjoittajat puhuvat moraalista ja miehet aseista ja sotakoalitiosta, sillä naiskirjoittajat latelevat tiukkaa tekstiä asekauppojen oikeutuksesta. Miehet etäännyttävät tekstinsä ja käsittelevät aihetta pikemminkin asia-argumentaation keinoin. Naiskirjoittajat tuntevat myötähäpeää tai empatiaa Anneli Jäätteenmäkeä kohtaan. Hänen katsottiin epäonnistuneen nimenomaan naispoliitikkona. Ilta-Sanomien Lukijan äänen verkkokeskusteluun Jäätteenmäen oikeudenkäynnistä osallistui 350 nimimerkkiä, he julkaisivat yhteensä 1858 puheenvuoroa parin viikon kuluessa. Verkkokeskustelun aineistolähtöisten analyysimenetelmien päämääränä on tiivistää kirjoitusten keskeinen sisältö ja hahmottaa keskustelun muotoutumista dialogiksi. Keskustelijoiden näkemykset lieventyvät vierustoverin kanssa väitellessä. Keskustelu on aktiivista, mutta harvainvaltaista.
  • Vainio, Petra (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen pro gradu -työssäni Saara Turusen romaaneja Sivuhenkilö (2018) ja Rakkaudenhirviö (2015). Tutkin, mitä Turusen romaanit sanovat kirjallisuudesta ja miten ne osallistuvat kirjallisuudesta käytävään keskusteluun. Turunen kommentoi kirjallisuusmaailmaa erityisesti sukupuolen näkökulmasta. Sivuhenkilön feministinen eetos sekä kriittinen kirjallisuusmaailman tarkastelu ohjaavat etsimään tällaisia ajatuksia myös Rakkaudenhirviöstä. Teokset kuvaavat, millaista sukupuoleen kytkeytyvää epätasa-arvoa kirjallisuuden ja taiteen maailmassa edelleen esiintyy. Lisäksi ne ottavat kantaa omaelämäkerrallisuuteen, julkisuuteen ja kriitikon valtaan. Pohjustan analyysia tarkastelemalla teosten vastaanottoa kirjallisuuskritiikkien ja muutamien muiden epitekstien kautta. Tulkitsen Sivuhenkilön olevan reaktio Rakkaudenhirviön vastaanottoon. Käsittelen vastaanottoa sukupuolen näkökulmasta ja kuvaan, millaista sukupuoleen liittyvää puhetta, sukupuolittuneisuutta ja jopa provosoitumista vastaanottoon sisältyy. Tarkastelen myös, miten Turusen teosten omaelämäkerrallisuuteen, aiheisiin ja muotoon on suhtauduttu. Kuljetan vastaanottoa mukana läpi tutkielman ja osoitan, miten Turusen käsittelemät aiheet näkyvät vastaanotossa. Hyödynnän tässä odotushorisontin käsitettä. Tulkitsen Turusen teoksia kirjallisina tekoina, jolla on yhteys kulttuurielämään ja laajemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Teokset ottavat kantaa sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti. Eksplisiittiset kannanotot ovat luonteeltaan suoria kommentteja kirjallisuusmaailman piirteistä ja epäkohdista. Implisiittisesti teokset ottavat kantaa esimerkiksi nostamalla esiin huomiota herättäviä aiheita, kuten itsensä häpäisyn ja väkivaltafantasiat, sekä leikittelemällä lajitraditiolla. Turusen romaanit hyödyntävät omaelämäkerrallista ainesta, mikä on pantu merkille vastaanotossa. Luen teoksia autofiktioina. Tämän lisäksi Rakkaudenhirviöllä on muodon osalta yhteyksiä kehitysromaanin ja taiteilijaromaanin lajeihin. Omaelämäkerrallinen tausta lisää teosten vaikuttavuutta. Samalla autofiktiivisyys hämää lukijaa sekoittamalla totta ja fiktiota. Lukijaa haastaa myös teosten tapa hyödyntää ironian, parodian ja satiirin keinoja.
  • Heikkilä, Jutta (2001)
    Tutkielman tavoitteena on lähestyä elokuvaelämystä katsojatutkimuksen avulla ja etsiä vastausta siihen, mistä tekijöistä elokuvaelämys muodostuuu ja miten katsojat sen kokevat. Elämys ymmärretään tässä sosiologi Maaria Lingon tavoin kokemuksena, johon liittyy omakohtaisesti koettua innostusta, kiihtymystä tai harmonian saavuttamista ja joka siten erottuu jatkuvasti tapahtuvista kulttuurituotteiden kohtaamisista. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen katsojatutkimus, jonka aineisto koostuu haastatteluista ja katsojien kirjoittamista teksteistä, joissa he kertovat elokuvakokemuksestaan. Sekä haastattelut että kirjoitelmat on toteutettu niin, että katsojat kertovat yhdestä, tuoreessa muistissa olevasta elokuvakokemuksestaan. Tutkielma rakentuu kolmen keskeisen käsitteen, eläytymisen, tunteiden ja elämyksen, ympärille. Eläytyminen on elokuvaelämyksen perusta, joka saa katsojan tempautumaan mukaan elokuvaan ja samalla tuntemaan erilaisia tunteita. Eläytyminen ja tunteiden kokeminen yhdessä vaikuttavat siihen, että elokuvakokemuksesta muodostuu katsojalle elämyksellinen. Elokuvakokemuksen kannalta keskeisiä ovat myös katsojan elokuvaan liittämät omakohtaiset merkitykset. Tutkielman taustalla vaikuttavat voimakkaimmin kognitivistinen elokuvateoria ja taiteensosiologia. Molemmat tieteenalat ymmärtävät elämyksen olevan luonteeltaan emotionaalinen, mutta samalla myös kognitiivinen. Tärkeimpiä lähteitä tutkielmassa ovat Carl Plantingan ja Greg. M. Smithin Passionate Views. Film, Cognition, and Emotion, Ed S. Tanin Emotion and The Structure of Narrative Film sekä Maaria Lingon väitöskirja Aitojen elämysten kaipuu.
  • Karhu, Saila (2006)
    Lähes jokaisella suomalaisella sanomalehdellä on internetissä verkkoversio lehdestään. Verkkolehtiä perustettiin 1990-luvun loppupuolella suurin odotuksin. Kun ne eivät osoittautuneet taloudellisiksi menestyksiksi, niiden kehittäminen jäi monesti paperilehden kehittämisen jalkoihin. Verkkolehti olisi otollinen foorumi verkon ominaisuuksia hyödyntävälle viestinnälle, mutta iso osa verkkolehdistä ei huomioi verkon erityispiirteitä juuri lainkaan. Verkkolehtiä on tutkittu etupäässä lehtien tekijöiden - toimittajien ja kustantajien - näkökulmasta. Verkkolehtien lukijoita on tutkittu vähemmän. Pro gradu -tutkielmassa selvitetään maakuntalehti Etelä-Saimaan verkkolehden lukijoiden käsityksiä verkkolehden sisällöstä ja sen ominaisuuksista. Tutkimuskysymykset ovat: Millainen on Etelä-Saimaan verkkolehden lukijaprofiili ja kaipaavatko lukijat nykyisen verkkolehtiformaatin sijaan verkon ominaisuuksia paremmin hyödyntävää verkkolehtityyppiä. Tutkimuksen aineistona on Etelä-Saimaan verkkolehdessä syksyllä 2005 ollut kysely. Siihen tuli kahden vastausviikon aikana 527 hyväksyttävästi täytettyä vastausta. Päätutkimusmenetelmänä on käytetty määrällistä menetelmää, mutta sen lisäksi kyselyn avoimiin kysymyksiin tulleita vastauksia on analysoitu laadullisesti. Tutkimuksen tuloksena selvisi, että Etelä-Saimaan verkkolehteä lukevat paljon paperilehden lukijoita laajemmalla alueella asuvat ihmiset. Lukijoista vain puolet asuu lehden päälevikkialueella Etelä-Karjalassa. Silti maakunnallisuus ja Etelä-Karjalan asiat ovat niitä, jotka lukijoita verkkolehdessä eniten kiinnostavat. Nykyinen lapiolehtiformaatti ei lukijoille riitä, vaan he haluaisivat hyödyntää verkkolehdessä verkolle tyypillisiä piirteitä, kuten reaaliaikaisuutta, päivitettävyyttä ja vuorovaikutteisuutta. Monessa lehdessä viime aikoina käyttöön otettu näköislehti on lukijoiden mielestä hyvä asia, mutta maksuhalukkuus siitä ja verkkolehdestä yleensä on vähäistä. Työn lähteinä on käytetty pääosin suomalaista verkkolehti- ja sanomalehtitutkimusta. Tutkijoista mainittakoon muun muassa Ari Heinonen, Heikki Heikkilä, Jaana Hujanen ja Panu Moilanen. Hyödyllistä materiaalia on löytynyt myös useista viime vuosina verkkolehdistä tehdyistä pro gradu -töistä. Ulkomaisista lähteistä voi mainita esimerkiksi Mark Deuzen, Dan Gillmorin ja John Pavlikin. Tutkielman teoriaosassa käydään lyhyesti läpi suomalaisten verkkolehtien historia ja esitellään verkkolehdille tyypillisiä piirteitä. Osin näiden piirteiden hyödyntämiseen perustuu verkkolehtien jaottelu kolmeen tyyppiin: lapiolehtiin, toisen vaiheen verkkolehtiin ja kolmannen vaiheen verkkolehtiin. Työssä käsitellään myös kansalais- ja kansanjournalismia sekä maakunnallisuutta sanomalehdissä. Yleisötutkimuksesta esitellään käyttötarkoitustutkimusta. Tutkimus antaa eväitä niin Etelä-Saimaan kuin muiden vastaavien sanomalehtien verkkoversioiden kehittämiseen. Lukijoiden mielipiteen kuunteleminen on aina ollut elintärkeä sanomalehdille, miksei se olisi sitä myös niiden verkkoversioille.
  • Lappalainen, Mirjam (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan katsojien suhtautumista kotoutettuihin ruututeksteihin. Tarkoituksena on selvittää, millaisia argumentteja katsojilla on kotouttamista vastaan ja sen puolesta. Hypoteesi on, että suurin osa katsojista hyväksyy kotouttamisen, koska sen voidaan nähdä helpottavan tekstitysten lukemista ja sisäistämistä. Vastustajiakin kuitenkin varmasti löytyy, sillä koko kerätyn aineiston lähtökohtana on se, että kotoutettuja tekstityksiä on syystä tai toisesta kritisoitu. Tutkimuksen aineisto kerättiin julkisesta Facebook-ryhmästä, jonka jäsenet ovat pääasiassa henkilöitä, jotka eivät itse ole av-kääntäjiä. Ryhmästä seuloutui analysoitavaksi 9 keskustelua, joissa oli yhteensä 1 011 kommenttia. Kommentit kategorisoitiin vielä erikseen viiteen kategoriaan sisältönsä perusteella, ja lopullisessa analysoitavassa aineistossa oli 295 kommenttia. Analyysissä ilmeni, että suurin osa kommentoijista, jotka tässä tutkimuksessa edustavat katsojia, suhtautui kotouttamiseen myönteisesti. Kotouttamista vastaan nousi kolme pääasiallista argumenttia samoin kuin kotouttamisen puolesta. Tärkeäksi käsitteeksi paljastui immersio, johon kotouttamisella oli sekä negatiivinen että positiivinen vaikutus kontekstista riippuen. Muita huomionarvoisia seikkoja olivat käännöksen yksiselitteisyys, semanttisen merkityksen välittäminen sekä keskivertokatsojan palveleminen. Tulosten perusteella ei voida tehdä yleispäteviä johtopäätöksiä, sillä jokainen keskustelua herättänyt argumentti oli subjektiivinen ja näin ollen myös kotouttamiseen suhtautuminen on subjektiivista. Oli kuitenkin huojentavaa huomata, että suurin osa kommenttien kirjoittajista vaikutti ymmärtävän kääntäjän haastavan tehtävän ja sen, ettei kaikkia pysty samanaikaisesti miellyttää.
  • Räsänen, Salla (Helsingfors universitet, 2005)
    Tutkielman lähtökohtana on oikeusjuttu, joka Venäjällä nostettiin kirjailija Vladimir Sorokinia vastaan kesällä 2002. Sorokinia ja hänen kustantamoaan Ad Marginemia syytettiin pornografian levittämisestä romaanissa Goluboe salo (1999), tarkemmin sanoen sivuilla 256 262, joilla kuvataan kommunistijohtajien Stalinin ja Hruščëvin homoseksuaalinen akti. Syytteen takana oli konservatiivinen, presidentti Vladimir Putinia ihannoiva nuorisoliike Iduščie vmeste ("Yhdessäkulkijat"). Oikeusjuttu ja siihen liittyneet tapahtumat - prosessia kutsuttiin venäläisissä tiedotusvälineissä yksinkertaisesti "Sorokinin jutuksi" ("delo Sorokina") - nostattivat Venäjällä laajan ja vilkkaan ns. kirjasodan kaunokirjallisuuden moraalitehtävästä ja kirjailijan vastuusta/vapaudesta. Työssä selvitellään, miksi nimenomaan kirjailija Vladimir Sorokin ja nimenomaan romaani Goluboe salo aiheuttivat skandaalin, mitä argumentteja polemiikissa esiintyi ja miten tapahtumat heijastavat Venäjän yhteiskunnallista tilannetta, etenkin kaunokirjallisuuden nykyistä asemaa. Metodologisesti tutkielma sijoittuu kirjallisuussosiologian ja reseptiotutkimuksen (vastaanottotutkimuksen) alalle. Tutkielman aineisto - 71 lehtiartikkelia - on koottu 31 venäläisestä valtakunnallisesta sanoma- ja aikakauslehdestä Integrum-tietokantaa hyväksikäyttäen. "Sorokinin juttua" analysoidaan artikkeleiden valossa kolmesta näkökulmasta: suhteessa 1) seksuaalisuuden ja 2) kaunokirjallisuuden asemaan Venäjällä sekä lyhyemmin suhteessa 3) muutamiin yleisyhteiskunnallisiin aspekteihin. Taustaksi selvitellään venäläisen postmodernismin teoriaa ja nk. kirjallisuusinstituution toimintaa. Tutkielmassa esitetään, että skandaali kertoo osaltaan niistä ongelmista, joiden kanssa Venäjä 2000-luvulla joutuu painiskelemaan. "Sorokinin juttu" laajeni pitkälti yli perinteisen pornografiakysymyksen; kirjasodassa tuli tiedotusvälineissä käsiteltyä seksuaalisuuden ja kaunokirjallisuuden aseman lisäksi mm. sananvapautta, tapauksen poliittisia konnotaatioita, "älymystön" ja "kansan" suhdetta, neuvostomenneisyyden pimeitä puolia sekä Venäjän suhdetta länteen. Jupakka myös nähtiin erinomaisena PR:nä Sorokinille. Goluboe salo näyttää joutuneen oikeusprosessin kohteeksi, koska siinä a) tuodaan venäläiseen kaunokirjallisuuteen avoin ja yksityiskohtainen seksuaalisuuden ja ruumiintoimintojen kuvaus b) herjataan häpeämättömästi venäläisen kaunokirjallisuuden kanonisoituja klassikoita sekä kritisoidaan terävästi neuvostomenneisyyttä, jota Venäjä ei ole vielä kyennyt tyhjentävästi käsittelemään. Skandaalissa asettuivat vastakkain ns. traditionalistinen ja postmodernistinen kirjallisuuskäsitys; edellisen mukaan kirjailijoiden tulisi kantaa yhteiskunnallinen vastuunsa, jälkimmäinen tahtoo nähdä kaunokirjallisuuden itsenäisempänä ilmiönä. Tutkimuksen lopputuloksena valtaenemmistö aineistosta näyttää enemmän tai vähemmän puolustavan Sorokinia - tosin ei niinkään hänen romaaninsa kirjallisten ansioiden vuoksi (joita harvat kiittivät), vaan silkasta periaatteesta: sanan- ja valinnanvapautta ei tahdota nähdä enää kahlittavan.
  • Manninen, Hilkka (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmani käsittelee Anna-Maija Ylimaulan (s. 1950) vuonna 1976 ilmestyneen esikoisromaanin Papintytön vastaanottoa. Vanhoillislestadiolaista herätysliikettä sisältäpäin kuvaava Papintyttö arvioitiin useissa sanoma- ja aikakauslehdissä ympäri Suomen, ja siitä otettiin nopeasti kaksi uutta painosta. Kiinnostusta herättänyt kirja synnytti laajan keskustelun. Analysoimani kirja-arvostelut ovat ilmestyneet heti kirjan julkaisemisen jälkeen vuosina 1976 ja 1977. Kirja-arvosteluissa liikuttiin sekä kirjan sisällön ja juonen ympärillä että pohdittiin lestadiolaisen liikkeen tilaa ja suhdetta yhteiskuntaan. Papintyttö on omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä tarina vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneesta papin tyttärestä. Minämuodossa elämänvaiheitaan kirjassa esittelevä päähenkilö kyseenalaistaa herätysliikkeen opit ja lopulta erkaantuu liikkeestä. Päähenkilön elämässä on monia yhtäläisyyksiä kirjan kirjoittaneen Anna-Maija Ylimaulan elämään, minkä vuoksi kirja-arvosteluissa toistuvasti kysyttiin, oliko Papintyttö elämäkerta vai fiktiivinen tarina. Lestadiolaisuus kohtasi 1970-luvulla muutostilassa olleessa yhteiskunnassa monenlaisia haasteita. Paineita uudistumiseen tuli sekä liikkeen sisä- että ulkopuolelta. Papintytön arvosteluissa toistui elämäkerta-kysymyksen lisäksi pohdintaa siitä, tarkoittiko Ylimaula kirjansa paljastavaksi syytökseksi lestadiolaisuutta kohtaan, vai oliko kirjoitus sovinnainen kertomus. Kirja-arvostelijat olivat usein kannanotoissaan erimielisiä, sillä kirjan keskeinen teema, lestadiolaisuus, oli useimmille kirja-arvostelijoille vieras. Lisäksi kaunokirjallisuuden tulkitseminen on aina omakohtaista. Tutkimuksessani pohdin, millaisia mahdollisuuksia kaunokirjallisuudella on nostaa keskustelunaiheeksi arkoja, vaiettuja aiheita. Huomioni kiinnittyy siihen, millä tavalla Papintyttö rohkaisi kirja-arvostelijoita pohtimaan uskonnollisuuteen, yhteisöllisyyteen ja kasvuun liittyviä kysymyksiä, ja millainen kuva lestadiolaisuudesta kirja-arvostelujen perusteella muodostui.