Browsing by Subject "velvoiteoikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Sternhufvud, Oona (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Korkeiden oikeudenkäyntikustannusten on arvioitu olevan paitsi yksi merkittävimmistä oikeussuojan saatavuutta rajoittavista tekijöistä, myös suurin yksittäinen riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyyn liittyvistä haasteista Suomessa. Euroopan neuvoston ja unionin oikeus sekä Suomen perustuslaki edellyttävät, että jokaisella on oltava varallisuusasemastaan riippumatta mahdollisuus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva asia oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä ratkaistavaksi. Oikeudenkäyntiin liittyvää taloudellista prosessikynnystä pyritäänkin madaltamaan paitsi julkisen oikeusapujärjestelmän palveluilla ja yksityisten vakuutusyhtiöiden myöntämillä oikeusturvavakuutuksilla, myös esimerkiksi oikeudenmukaisilla oikeudenkäyntikulujen korvaussäännöksillä. Oikeudenkäyntiin osallinen voi siten käytännössä saada asianosaiskulunsa korvatuksi ainakin osittain joko vastapuolena olevalta asianosaiselta, valtiolta julkisen oikeusavun muodossa tai vakuutusyhtiöltä vapaaehtoista oikeusturvavakuutusta koskevan sopimuksen perusteella. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten Suomessa vakuutusmarkkinoilla tarjottava nykymuotoinen kotivakuutuksen yhteydessä myytävä yksityishenkilön oikeusturvavakuutus vastaa tarkoitustaan eli antaa suojaa oikeudenkäynnistä aiheutuvan taloudellisen riskin varalle. Vastauksen saamiseksi tutkielmassa on pyritty ottamaan selvää siitä 1) millaisia Suomessa vakuutusmarkkinoilla tarjottavat yksityishenkilön oikeusturvavakuutukset pääpiirteissään ovat, 2) minkälaisissa asioissa yksityishenkilöt kokevat tarvetta turvautua oikeusturvavakuutukseen ja 3) miten oikeusturvavakuutus toimii käytännössä vakuutuksenottajana tai vakuutettuna olevan yksityishenkilön näkökulmasta tarkasteltuna. Vakuutussopimuskäytäntöä tutkimalla voidaan havaita, että vaikka oikeusturvavakuutukset ovat yksityisten vakuutusyhtiöiden tarjoamia ja vapaaehtoisina vakuutuksina laajasti kilpailulle alttiita, ei kilpailulla ole ollut juurikaan oikeusturvavakuutuksen tuotekehitystä ohjaavaa vaikutusta. Eri vakuutusyhtiöiden myöntämissä oikeusturvavakuutuksissa on joitain vakuutusehtokohtaisia eroja, mutta perusluonteeltaan, rakenteeltaan ja sisällöiltään oikeusturvavakuutukset ovat keskenään hyvin samankaltaisia. Merkittävimmät yksittäiset oikeusturvavakuutusten väliset erot liittyvät tällä hetkellä vakuutusmääriin. Erot ovat syntyneet viime vuosien aikana, kun useammat vakuutusyhtiöt ovat ryhtyneet korottamaan vakuutustensa vakuutusmääriä. Asialliselta soveltamisalaltaan oikeusturvavakuutukset ovat rajoitettuja siten, että tietyn tyyppiset oikeudelliset asiat on rajattu kokonaan vakuutuksen korvauspiirin ulkopuolelle. Oikeusturvaetua ei pääsääntöisesti ole mahdollista saada monissa sellaisissa arkipäiväisissä ja paljon riitoja aiheuttavissa asioissa, kuten työhön, avioeroon tai lasten huollon ja tapaamisoikeuden järjestämiseen liittyvissä asioissa. Kuluttajille ei ole tällä hetkellä tarjolla juurikaan muita vaihtoehtoisia ja oikeusturvavakuutuksen kanssa kilpailevia riskinhallintajärjestelyitä, minkä vuoksi monen yksityishenkilön oikeusturvan saatavuus riippuu käytännössä oikeusturvavakuutuksesta. Vakuutukseen sisältyvät asiallisen soveltamisalan rajoitukset ovat siten ongelmallisia etenkin sellaisten keskituloisten kannalta, jotka eivät ole oikeutettuja julkiseen oikeusapuun. Kilpailun kannalta oikeusturvavakuutukseen liittyvä keskeinen ongelma on se, että oikeusturvavakuutus myydään aina kotivakuutuksen yhteydessä. Kun oikeusturvavakuutuksia ei tarjota yksittäisinä vakuutuksina, ei niihin kohdistu samalla tavalla aitoa kilpailua kuin moniin muihin vapaaehtoisiin vakuutuksiin. Havainto siitä, että vakuutusyhtiöt ovat aivan viime vuosina ryhtyneet korottamaan oikeusturvavakuutusten vakuutusmääriä, voi toki olla merkki siitä, että jatkossa eroja syntyisi enemmänkin ja oikeusturvavakuutuksiin kohdistuisi aitoa kilpailua. Tämä olisi myös vakuutettujen edun mukaista. Ottaen huomioon oikeusturvavakuutuksen ensisijaisuus suhteessa julkiseen oikeusapuun ja julkisen oikeusavun rajalliset resurssit, oikeusturvavakuutuksen asema vapaaehtoisena vakuutuksena voidaan perustellusti kyseenalaistaa. Voidaan pohtia, pitäisikö oikeusturvavakuutuksen olla pakollinen tai mahdollisesti lakisääteinen siten, että lainsäädännöllä asetettaisiin vakuutukselle nykyistä laajemmat minimistandardivaatimukset.
  • Länsman, Lotta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Reklamaatiovelvollisuus on sopimusoikeudellinen passiivisuusseuraamus, jonka tavoitteena on toisen sopimusosapuolen viivytyksetön tiedottaminen sopimusrikkomuksesta sekä virhe- ja muiden häiriötilanteiden joutuisa selvittäminen. Reklamaatio on usein edellytys sille, että ostaja voi myöhemmässä vaiheessa tehokkaasti vedota virheisiin ja esittää vaatimuksia niiden perusteella. Kiinteistön kaupassa, joka on yleensä taloudellisesti hyvin merkittävä oikeustoimi, reklamaatiovelvollisuuden laiminlyönti voi johtaa ostajan kannalta huomattaviin rahallisiin menetyksiin. Tämän takia on osin ongelmallista, että maakaaren (540/1995) 2 luvun 25 §:n reklamaatiovelvollisuutta koskeva säännös on kirjoitettu varsin tulkinnanvaraiseen muotoon ja se sallii soveltajalleen paljon harkintavaltaa. Ostajan voi siten olla vaikea säännöksen perusteella selvittää, millaista toimintaa häneltä edellytetään vaadeoikeutensa säilyttämiseksi. Tutkielmassa selvitetään lainopin metodein kiinteistön ostajan reklamaatiovelvollisuuden sisältöä ja oikeudellista merkitystä. Tutkielma on rajattu koskemaan reklamaatiota kiinteistön laatuvirheestä. Tavoitteena on systemaattisesti kartoittaa ne toimet, joihin ostajan on ryhdyttävä reklamaatiovelvollisuutensa täyttämiseksi. Edelleen tarkoituksena on selvittää, onko maakaaren reklamaatiosäännöksen tulkitsemiseksi olemassa jotain yleisempiä suuntaviivoja vai onko tulkinta aina korostuneen tapauskohtaista. Kiinteistön ostajan on ilmoitettava myyjälle virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan kohtuullisessa ajassa virheen havaitsemisesta tai siitä, kun se olisi pitänyt havaita. Ostajan on kuitenkin viimeistään viiden vuoden kuluessa kiinteistön hallinnan luovutuksesta ilmoitettava laatuvirheestä – tämän jälkeen virheeseen on mahdollista vedota vain poikkeustapauksissa. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin sitä, miten reklamaatioajan alkamishetki määritetään ja kuinka kohtuulliseksi katsottava reklamaatioaika määräytyy. Toisekseen tarkastellaan sitä, millainen ostajan reklamaation täytyy sisällöltään olla – erityisesti, kuinka yksilöidysti ostajan tulee ilmoittaa vaatimuksensa. Lisäksi tutkielmassa selvitään reklamaation oikeusvaikutuksia ja sitä, mitä reklamaatiovelvollisuuden laiminlyönnistä seuraa. Tutkielmassa havaitaan, että maakaaren reklamaatiosäännöksen tulkinta on sidottu hyvin pitkälti tapauskohtaisiin olosuhteisiin. Joitain yleisempiä arviointiperusteita on kuitenkin myös tunnistettavissa. Tällaisia ovat erityisesti reklamaatiosääntelyn taustalla vaikuttavien tavoitteiden ja periaatteiden toteutuminen. Tutkielman perusteella ostajan on toimittava varsin aktiivisesti ja kiinteistön myyjän edut huomioon ottaen säilyttääkseen vaadeoikeutensa kiinteistön virheestä.
  • Nurmilaukas, Eero (Helsingin yliopisto, 2022)
    Allianssimalli on kasvattanut suosiotaan rakennushankkeen toteutusmuotona 2000-luvulla. Allianssimallilla tarkoitetaan rakennushankkeen toteutusmuotoa, jossa tilaaja ja palveluntuottajat vastaavat rakentamisen lisäksi hankkeen suunnittelusta, aikatauluista, kustannuksista ja laadusta yhteisesti ja jakavat hankkeen mahdollisuudet ja riskit keskenään. Tilaajan keskeisenä tehtävänä on valita palveluntuottajat hankkeen ominaispiirteiden mukaisesti. Allianssin on perinteisesti katsottu soveltuvan erityisesti suuriin ja vaativiin hankkeisiin, joihin liittyy luontaisesti paljon riskitekijöitä. Hankemallin etuina on pidetty parempaa tuottavuutta ja ennustettavuutta perinteisiin projektimalleihin verrattuna. Rakennusteollisuus ry. julkaisi keväällä 2020 allianssirakentamista koskevat yleiset sopimusehdot liitteineen. Tutkielmassani selvitän, kuinka rakentamista koskeva suoritushäiriöitä koskeva arviointi tapahtuu allianssin yleisten sopimusehtojen (RT 103199) mukaisesti ja toisaalta, kuinka suoritushäiriöistä aiheutuvat seuraamukset huomioidaan allianssin yleisten sopimusehtojen mukaisessa kannustinjärjestelmässä. Tarkasteluni keskittyy rakennushankkeissa tyypillisesti ilmeneviin suoritusvirheisiin eli suoritusta koskevaan virheeseen, viivästykseen ja lisä- ja muutostöihin. Arvioinnissa huomioin hankkeen kannalta keskeisten oikeus- ja toimintaperiaatteiden sekä huomautus- ja reklamaatiovelvollisuuden merkityksen. Lisäksi allianssirakentamiseen liittyy kysymys vakuuttamisvelvollisuudesta, jota käsittelen työssäni. Tutkimuskysymyksen valintaan vaikutti hankkeen ajankohtainen asema yleisten sopimusehtojen julkaisun myötä sekä tekemäni huomio, jonka mukaan osapuolten mahdollisuuksia turvautua vahingonkorvaukseen keskinäisten sopimusriskien jakamisessa on yleisin sopimusehdoin rajoitettu. Tutkielman johtopäätöksenä totean, että allianssi asettaa osapuolille merkittävän yhteistoimintavelvoitteen, jossa allianssin toimintaa ohjaavat keskeisellä tavalla yhteiset tavoitteet ja niitä koskevat mittarit. Osapuolten suoriutumista seurataan hankkeen kaupallisten ehtojen avulla, jonka kautta hankkeen keskeisiä riskejä tasataan palkkioiden ja palkkionvähennysten kautta. Palkkiot ja palkkionvähennykset ovat osapuolille lähtökohtaisesti yhteisiä. Suoritushäiriöistä aiheutuvat virheet tulevat lähtökohtaisesti korvattavaksi hankkeen korvattavina kustannuksina, jonka vuoksi ne tasaavat vain rajatusti suoritushäiriöistä syntyviä seuraamuksia. Osapuolilla on mahdollisuus myös poiketa yhteisestä riskienjaosta yksilöllisin sopimusehdoin, mutta tällöin riskienjako voi luoda jännitteitä yksilöllisten sopimusehtojen ja allianssin yleisten sopimusehtojen välille.
  • Ikäheimo, Sara (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tutkimuskysymyksinä ovat, milloin vakuutussopimuslain (VSL) 73 §:n mukainen yhden vuoden vanhentumisaika alkaa ja miten vakuutuskorvauksen vanhentuminen on mahdollista katkaista vastuuvakuutuksessa. Lisäksi on selvitetty vanhentumisen katkaisuun liittyviä oikeusvaikutuksia. Tutkimuskysymysten selvittämiseen on haettu lähdetukea oikeuskirjallisuudesta, oikeuskäytännöstä sekä erityisesti Vakuutuslautakunnan (VKL) antamista ratkaisusuosituksista. Vakuutussopimuslain 73 §:n mukaan vuoden vanhentumisajan kuluminen alkaa, kun vakuutuksenottajalla on tieto vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja vakuutustapahtumasta aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta. Claims made -ehdoilla ei voida rajoittaa vakuutuksenottajan oikeutta vuoden määräaikaan silloin kun laki on pakottavaa. Tieto vakuutuksen voimassaolosta ei ole käytännössä aiheuttanut suuria ongelmia, joten pääsääntöisesti se ei lykkää vanhentumisajan alkamishetkeä. Poikkeuksena voivat olla kuitenkin ryhmävakuutukset. Näissä vakuutettu ja vakuutuksenottaja ovat eri tahoja, joten vakuutetulla ei välttämättä ole tietoa vakuutuksesta, mikäli VSL 76 §:n mukaista ilmoitusvelvollisuutta ei ole noudatettu. Tieto vakuutustapahtumasta ja siitä aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta on sen sijaan aiheuttanut tulkintavaikeuksia ja näihin liittyvät kysymykset ovat olleet runsaasti esillä Vakuutuslautakunnassa. Pääsääntö on, että vanhentumisaika alkaa, kun vakuutuksenottajan on tullut ymmärtää olevansa todennäköisesti vahingonkorvausvelvollinen tietystä vahingosta. Tämä edellyttää, että vakuutuksenottaja saa tiedon, että hän on aiheuttanut vahinkoa sekä tiedon, että vahingonkärsinyt tulee vaatimaan häneltä vahingonkorvausta. Arviointi on vahvasti sidoksissa tapauksen kokonaisolosuhteisiin, joten pääsääntö ei ole ehdoton. Esimerkiksi vakuutuksenottajan asiantuntemukselle on annettu keskeinen merkitys. Ammattimaisen toimijan kohdalla yleensä riittää vahva tietoisuus vahingon aiheuttamisesta. VSL 73 §:n mukainen vanhentuminen on mahdollista katkaista esittämällä vakuutuksenantajalle korvausvaatimus. Korvausvaatimukseen rinnastetaan vahinkoilmoitus. Vahinkoilmoituksen tunnusmerkistön on katsottu täyttyvän suhteellisen helposti. Edellytyksenä on ollut, että vakuutuskorvaukseen oikeutettu on ollut yhteydessä suullisesti tai kirjallisesti vakuutuksenantajaan tai tämän edustajaan ja tästä yhteydenpidosta on käynyt ilmi vakuutuksenottaja, vakuutusyhtiö, vakuutus, jonka perusteella korvausta haetaan sekä pääpiirteissään myös vahinkotapahtuman laatu. Vakuutuksenottajan lisäksi vahinkoilmoituksen tekijä on voinut olla myös vahingonkärsinyt, mikäli hänellä on ollut VSL 67 §:n mukainen suora kanneoikeus. Riittävänä on lisäksi pidetty, että vahinkoilmoituksen on tehnyt joku muu kuin korvaukseen oikeutettu, mikäli olosuhteiden perusteella on ollut syytä luotettavasti olettaa henkilön toimivan myös vakuutuksenottajan puolesta. Vahinkoilmoituksen tekemisen jälkeen vastuuvakuutuskorvauksen vanhentumista ei tarvitse enää uudestaan katkaista. Vakuutuskorvaus ei voi enää vanhentua, vaikka vakuutuksenottaja ei vakuutuksenantajan pyynnöstä huolimatta toimittaisikaan tarpeellisia selvityksiä. Vakuutuskorvausvelka voi vanhentua käytännössä vain siinä tapauksessa, että vakuutuksenantaja antaa asiassa kielteisen korvauspäätöksen, eikä vakuutuksenottaja reagoi siihen VSL 74 §:n mukaisen kannemääräajan puitteissa. Vakuutuksenantaja on velvollinen maksamaan vastuuvakuutuskorvausta vain, mikäli vakuutuksenottaja on vahingonkorvausvastuussa. Jos vahingonkorvausvelka vanhenee vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineen välillä, ei vakuutuksenantajalla enää ole perustetta vakuutuskorvauksen maksamiselle. Vahinkoilmoituksen tekeminen ei vaikuta lähtökohtaisesti vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineen välisen vahingonkorvausvelan vanhentumiskysymyksiin. Mikäli vahingonkärsineellä on kuitenkin VSL 67 §:n mukainen suora kanneoikeus ja hän tekee tarpeeksi yksilöidyn vahinkoilmoituksen vakuutuksenantajalle, katkeaa vahingonkorvausvelan vanhentuminen edellyttäen, että vakuutuksenantaja on noudattanut VSL 67.2 §:n mukaista velvollisuuttaan ilmoittaa vahinkoilmoituksen tekemisestä vakuutuksenottajalle.
  • Pekkala, Amanda (Helsingin yliopisto, 2022)
    Yleisen tilan pitäjä on vastuussa vahingoista, joita tilan turvallisuuspuutteista aiheutuu. Tässä tutkielmassa yleisellä tilalla tarkoitetaan sellaista rakennetussa ympäristössä sijaitsevaa tilaa tai aluetta, joka on tarkoitettu yleisön käyttöön. Yleisen tilan pitäjän vastuun on katsottu kuuluvan niin sanotun korostetun huolellisuusvelvollisuuden alueelle. Toimintamuodon on katsottu jäävän jossain määrin sopimus- ja deliktivastuun sekä toisaalta myös tuottamusvastuun ja ankaran vastuun välimaastoon. Tutkielmassa tarkastellaan lähemmin sitä, millaiseksi yleisen tilan pitäjän vahingonkorvausvastuu tiloissa tapahtuvista vahingoista muodostuu. Vastuun sisällön ja laajuuden määrittäminen edellyttää vastuumuodon ja vastuuperusteen määrittämistä. Tutkielmassa tarkastellaan vastuun henkilöllisiä ulottuvuuksia sekä sitä, millaista huolellisuutta yleisen tilan pitäjältä voidaan edellyttää. Vahingonkorvausvastuun sisällön ja laajuuden määrittämiseksi tarkastellaan lisäksi, kummalle vahingonkorvausprosessin osapuolelle todistustaakka asetetaan ja millaista näyttöä osapuolilta vaaditaan. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan vastuuta tilojen rakenteellisten turvallisuuspuutteiden aiheuttamista vahingoista. Aiheen ulkopuolelle rajataan esimerkiksi sääolosuhteiden aiheuttamat liukastumisvahingot sekä lumen ja jään putoamisesta aiheutuvat vahingot. Tutkielmassa havaitaan, että vastuu tilan turvallisuuspuutteiden aiheuttamista vahingoista näyttäytyy tilan pitäjän kannalta eri tavoin riippuen siitä, onko vahinko seurausta tilan rakenteissa olevasta viasta tai puutteesta vai muusta seikasta, kuten säännöllisen kunnossapitotoimenpiteen laiminlyönnistä. Kiinteistön tai rakennuksen rakenteissa olevasta viasta tai puutteesta aiheutuvia vahinkoja arvioidaan muita vahinkoja ankarammin. Tästä johtuen kiinteistön omistajan vahingonkorvausvastuu muodostuu pääsääntöisesti muun tilassa toimivan tahon korvausvastuuta ankarammaksi.