Tutkielman tavoite on selvittää, miten Suomessa ollaan ajettu, ohjattu ja kehitetty innovaatiopolitiikkaa vuosina 2007-2020. Tarkasteluun otetaan etenkin yritysverotukseen liittyvät innovaatiopoliittiset hankkeet ja selvitykset. Innovaatiopolitiikalla tarkoitetaan laajaa poliittisen päätöksenteon kokonaisuutta, jolla pyritään kannustamaan innovaatiotoimintaan sekä vahvistamaan yritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa (T&K-toiminta). Innovaatiopolitiikalla pyritään talouskasvuun kannustamalla yrityksiä luomaan jotain uutta, eli innovoimaan. Talouskasvu on mahdollista, kun yritykset kilpailevat keskenään omilla aloillaan, ja pyrkivät luomaan toisiaan parempia tuotteita, palveluita ja prosesseja. Näin elinkeinoelämä uudistuu niin sanotun luovan tuhon ansiosta. Luovan tuhon perusajatus on, että heikommin menestyvät yritykset tai liikeideat joutuvat kilpailutilanteen hävitessään väistymään uusien tieltä. Luova tuho on siis tärkeä tuottavuuskasvun mekanismi. Valtion intressi T&K-toiminnan tukemisessa voidaan perustella T&K-toiminnan luonteella ja vaikutuksilla. Kun yritys investoi tutkimukseen ja kehitykseen, tämän toiminnan mukana syntyy hyvin todennäköisesti myös tietoa, joka ei tule ainoastaan sitä kehittävän yrityksen käyttöön. Näin yritys siis paitsi vauhdittaa talouskasvua, myös mahdollisesti hyödyttää toisia yrityksiä ympärillään omalla T&K-toiminnallaan. Yritysverotuksella voidaan kannustaa yrityksiä julkisen vallan tavoitteiden kannalta hyödylliseen toimintaan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Esimerkiksi yrityksille voidaan myöntää uusiin innovaatioihin liittyviä verohuojennuksia, jolloin yritykset saattavat aktivoitua innovaatiotoiminnassaan enemmän, kuin ne olisivat aktivoituneet ilman huojennusta. Yritysverotus on siis käytännön väline, jolla innovaatiopolitiikkaa toteutetaan. Tutkielmassa käsitellään muun muassa T&K-lisävähennyskokeilua vuosilta 2013-2014 sekä uusien varausmahdollisuuksien sisällyttämistä suomalaiseen yritysverojärjestelmään. Tarkasteltu ajanjakso rajataan alkamaan vuodesta 2007, sillä hypoteesi on, että 2008 alkanut finanssikriisi asetti Suomelle muutospaineita maan talouden elvyttämiseksi. Tutkielmassa käsitellään innovaatiopolitiikan ohjausta ja toteuttamista hallitusohjelmien, ministeriöiden selvitysten sekä Tutkimus- ja innovaationeuvoston toiminnan kautta. Tutkielman laajuuden vuoksi muut innovaatiopolitiikan välineet, kuten julkiset hankinnat ja koulutuspolitiikka, rajataan ulos. Tutkielman laajuuden vuoksi aihe rajataan ainoastaan yritysverotukseen ja nimenomaan osakeyhtiöiden verokohteluun innovaatiopolitiikan näkökulmasta.

In the 2000s, Finnish political decision-making has been connected more closely with academic research based on the idea of evidence-based decision-making. However, little attention has been paid to the research disciplines and methodologies that the idea constitutes as relevant for public policy even though the composition of this knowledge base may greatly influence policy. We study the relationship between this knowledge base and policy-making by addressing the changes in the knowledge that has steered Finnish corporate tax policy since the early 1990s. We argue that evidence-based decision-making in the Finnish tax policy has led to an increased emphasis on the cause-effect relations derived from neoclassical economics. In particular, we show how behavioural assumptions drawn from neoclassical economic theory played an important part in the justification of the 2014 corporate tax reform. The background assumptions have hardly surfaced to the public debate, which has made it difficult to assess the validity and possible deficiencies of these assumptions. In conclusion, we call for more attention to the assumptions underlying evidence-based policy. These background assumptions need to be explicated to the general public in order to facilitate critical debate and transparency. In the specific field of corporate tax policy, research ought not to be based only on economic analysis, but also on legal knowledge of the different regulatory environments and in-depth empirical observation of the factors the influence the choices made by firms.

Toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi ovat Euroopan unionin (EU) politiikan keskiössä. EU:n ilmasto- ja energiapaketin mukaisesti EU:n kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä vähintään 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoteen 1990, ja EU:n pidemmän aikavälin tavoite on olla ilmastoneutraali vuoteen 2050 mennessä. Yleistason tavoitteiden lisäksi kutakin jäsenvaltiota koskevat sitovat päästövähennysvelvoitteet. Koska valtiontuki on yksi keskeisimmistä keinoista edistää näiden tavoitteiden saavuttamista, on tärkeää, että Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 107(1) artiklan mukaisen kielletyn valtiontuen arviointi on linjassa jäsenvaltioita sitovien velvoitteiden kanssa. Valtiontukisääntelyn tulisi tarjota jäsenvaltioiden viranomaisille tarkoituksenmukaiset puitteet, jotka tukevat ympäristötavoitteiden saavuttamista tehokkaalla tavalla. Tämä tutkielma käsittelee ympäristötavoitteiden asemaa SEUT 107(1) artiklan mukaisen kielletyn verotuen arvioinnissa ja valtiontukea valikoivan ympäristöverotuksen ja ympäristöverojen alennuksen tai vapautuksen muodossa. Tutkielman viitekehys on siten EU:n vero- ympäristö- ja valtiontukipolitiikan risteyskohdassa. Verotus kuuluu lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, jota on kuitenkin käytettävä EU:n perussopimusten mukaisesti. Kilpailusääntöjen vahvistaminen taas kuuluu EU:n yksinomaiseen toimivaltaan, minkä johdosta jäsenvaltioiden on ilmoitettava SEUT 108(3) artiklan mukaisesti komissiolle kaikki toimet, jotka voivat pitää sisällään SEUT 107(1) artiklassa tarkoitettua kiellettyä valtiontukea. Kielletty valtiontuki tarkoittaa julkisista varoista myönnetty tukea, joka antaa tuensaajalle valikoivaa taloudellista etua sekä vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua ja vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kaikkien tunnusmerkkien on täytyttävä samanaikaisesti, jotta kyseessä on kielletty tukitoimi. Verotuen osalta keskeisin tunnusmerkki on tuen valikoivuus, jonka arvioinnissa sovelletaan niin sanottua kolmivaiheista testiä (”three-step test”). Oikeudellisessa kirjallisuudessa on havaittu, että verotukien arviointi on tiukentunut viime vuosina, minkä seurauksena suuri osa komissiolle ilmoitetuista kansallisista toimista on katsottu kielletyksi verotueksi. Näin ollen useat verotoimet käyvät läpi arvioinnin sekä SEUT 107(1) että SEUT 107(3) artiklan alla, jonka mukaisesti kielletyksi todettua tukitoimea voidaan pitää sisämarkkinoille soveltuvana, mikäli sen myönteinen vaikutus yleisen edun mukaisen tavoitteen saavuttamiseen ylittää sen mahdolliset kielteiset vaikutukset kauppaan ja kilpailuun. Tilanne on ongelmallinen paitsi siksi, että se rajoittaa jäsenvaltioille perussopimusten mukaan kuuluvaa päätäntävaltaa verotuksellisissa asioissa, myös siksi, että siitä aiheutuu merkittävä hallinnollinen taakka sekä jäsenvaltioiden että komission viranomaisille. Ennen kaikkea on pohdittava, onko ympäristötoimien tiukka valtiontukikontrolli tarkoituksenmukainen vallitsevien sitovien päästövähennysvelvoitteiden valossa. Ympäristöä koskevien tavoitteiden asema kielletyn verotuen arvioinnissa on perinteisesti ollut hyvin rajallinen, sillä Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan kielletyn valtiontuen arvioinnissa ei tule huomioida toimenpiteen tarkoitusta tai muotoa, vaan ainoastaan sen vaikutus sisämarkkinoiden toimintaan. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, pitäisikö vaikutuksiin keskittyvästä arvioinnista joustaa erityisesti verotuen valikoivuuden arvioinnissa, eli tulisiko tuen ympäristötavoitteilla olla merkittävämpi rooli SEUT 107(1) artiklan tulkinnassa. Kysymykseen vastaaminen edellyttää myös yleistason pohdintaa siitä, tulisiko ympäristöoikeuden vaatimuksia ylipäätään huomioida valtiontukioikeudessa, vai tulisiko eri oikeudenaloja arvioida toisistaan erillisinä kokonaisuuksina. Tässä yhteydessä pohditaan erityisesti SEUT 11 artiklan läpäisyperiaatteen soveltamisalaa ja mahdollista merkitystä kunkin kielletyn valtiontuen tunnusmerkin arvioinnissa. Tutkielmassa kuvataan, miten ympäristöverotoimia arvioidaan Euroopan unionin tuomioistuimen ja komission viimeisimmässä ratkaisukäytännössä, sekä esitetään monipuolisesti vaihtoehtoisia arviointitapoja, joiden perusteella useampi toimi voisi välttää luokittelun kielletyksi valtiontukitoimeksi ympäristötavoitteidensa takia. Painopiste on valikoivuuden kolmivaiheisen testin arvioinnissa ja erityisesti siinä, miten jäsenvaltiossa sovellettava yleinen verojärjestelmä tulisi määrittää ja miten siitä poikkeamista tulisi arvioida sen tavoiteltuun päämäärään nähden.