Browsing by Subject "videotaide"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Kantonen, Pekka (2017)
    The subject matter of this research is the method with which I have approached my video archives. I have developed it together with Lea Kantonen, and it is a method of filming, watching and commenting that we have named Generational Filming. We watch and comment our home videos with people from different age groups, different specialists, and other viewers with different cultural and ethnic backgrounds. These discussions are filmed, and then added to the next edition as a new generation of the video to be shown to other audiences. Viewers help us conceptualise both the interpretations and the theorisation of our footage. We have arranged more than fifty screenings in order to analyse the data in a collaborative way. Generational Filming takes reflexivity to exhaustion or to a kind of saturation point. The chain of watching and commenting changes the meaning of the first shot, of the first generation of the chain. The focus of watching gradually changes from the viewed to the viewer. While listening to the interpretations made by previous viewers the subsequent viewers start to make comparisons between different cultural positions, and self-reflexivity begins to govern the experience of watching. My study concentrates on epistemological issues connected to the documentary approach. My research interest could be distilled into the following questions: What happens when an event is recorded (on film, video, etc.) and the recording is subsequently viewed? What are the truths, meanings and interpretations that emerge in the process of filming, editing, viewing and discussing a video diary? How does the spectator’s experience of watching change when watching filmed comments of that which has just been shown? In every chapter I concentrate on a special phase of the Generational Filming process: the birth of the idea, filming, performing for camera, arranging and indexing the material, editing, screening, commenting, and making new versions of the case study. My research consists of eight case studies. I borrow the term case study from sociology as it corresponds well to the manner in which I have both delimited and approached the areas of study. These eight case studies present an overall view of Generational Filming. With the term case study I refer both to the video and to the writings on it, which have been assembled as chapters in this book. The videos and texts are also case studies in themselves. In five case studies the first generation of video is a home video clip filmed in our home. One case study is based on a filmed song sang by Seto songmothers. One is a dialogical art project made together with a third artist about her summer identity. The eight case study is a museum project with Mexican indigenous people, Wixaritari, in which the method is used for planning a community museum. I recount the results of each case study and attempt to understand the significance of the method and its position in different academic and artistic discussions. I have categorised these discussions under four headings: Generational Filming in the tradition of moving images, Generational Filming as ethnography, Generational Filming as socially engaged art, and Generational Filming as artistic research. Doctoral thesis in fine arts includes three exhibitions made with Lea Kantonen: Favourite Place (2004) in the project space of the Museum of Photography Helsinki, Most Important in Life (2005) in Helsinki City Art Museum Meilahti, and Ripples at Home (2011) at Helsinki Kunsthalle. My part in these exhibitions has mostly consisted of the video documentation. In this book I write only about the works presented in the Ripples at Home exhibition.
  • Oja, Marjatta (2011)
    Marjatta Ojan kuvataiteen tohtorin tutkinnon opin- ja taidonnäyte koostuu teoksista ja teksteistä, jotka ovat syntyneet joko erillisinä tai rinnakkain siten että teoreettiset pohdinnat ovat jatkaneet teoksista alkanutta ajattelua tai päinvastoin. Opinnäytteessä tarkastellaan myös teosten ja tekstin suhdetta transferenssina, tunteen siirtona. Tutkimuksen keskeisimmät teokset – Keskusteluja, Läpinäkyvä, Objekti ja Kädet – ovat olleet esillä yksityisnäyttelyissä ja erilaissa projekteissa sekä ryhmänäyttelyissä. Tutkimukseen sisältyy lisäksi pienimuotoisempia teoksia Läpinäkymä, Tilanne sekä No-Person-in-the-Image -kuvasarja. Näiden merkitys korostui erityisesti kirjoitustyön loppuvaiheessa. Marjatta Ojan taiteessa käsitellään liikkuvan kuvan, telineiden, peilien ja muiden projisointiin sopivien materiaalien avulla kuvan hajoamista osiin (näyttely)tilassa ja siten syntyvää uudenlaista katsojan/kokijan tilannetta. Oja kartoittaa tutkimuksessaan liikkuvan kuvan rajoja tilassa. Häntä kiinnostaa myös tekemisen prosessi kokonaisvaltaisesti taiteilijan työhuoneelta lähtien. Ojan päämääränä on rakentaa tutkimuksellinen ”monitilanteinen” prosessi, jossa katsoja ei eläydy ainoastaan valmiiseen teokseen vaan myös mahdollisiin mielentiloihin, joita taiteilijalla on ollut teosta työstäessään. Marjatta Ojan opinnäytteeseen sisältyy laaja tutkimuksellinen julkaisu Three-Dimensional Projection – Situation Sculptor between the Artist and the Viewer. Aluksi siinä keskitytään tekijän omien ja toisten taiteilijoiden teosten väliseen suhteeseen. Sitten tarkastellaan Ojan tutkimuksen kannalta keskeisiä nykytaiteilijoita sekä varhaista elokuvaa ja sen vaikutusta heihin. Oja esittelee myös yhdysvaltalaisen Peter Campusin 1970-luvun installaatioita, joiden ”psykologinen tila” muistuttaa Ojan Läpinäkyvä-teoksen tilallisuutta – ulottuvuutta, jota Oja kutsuu pohdintapaikaksi. Se mahdollistaa taiteilijan mukaan oivallusten tekemisen sekä itsestä että toisesta. Julkaisun lopussa ovat Ojan teosten kuvakooste sekä päätelmät, joissa hän reflektoi taiteellisen tutkimuksensa metodologiaa ja opinnäytteensä keskeisiä tavoitteita ja tuloksia. Marjatta Ojan työ problematisoi ajankohtaista kysymystä taiteilijan ja katsojan välisestä suhteesta: Voivatko liikkuvan kuvan esityksen uudenlaiset välitilat muuttaa taiteilijan roolia, siten että dialogi olisi mahdollinen ei vain teoksen vaan myös taiteilijan kanssa?
  • Saloranta, Elina (2017)
    Laatukuvia ja kirjallisia kokeiluja on artikkelimuotoinen tutkielma kuvan, sanan ja äänen vuorovaikutuksesta. Se koostuu viidestä esseestä, jotka on julkaistu tai julkistettu erilaisilla taiteellisen tutkimuksen foorumeilla, ja yhteensä seitsemästä videoteoksesta. Teoksista viimeinen on sanaton epilogi. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu kirjeen muotoon laadittu johdanto. Tutkimukseni aihe juontaa juurensa siitä ihmeen kaltaisesta kokemuksesta, jossa ääni saa kuvan elämään, ja siksi kysymyksenasetteluni ovat varsin käytännöllisiä: ”Mitä tapahtuu, jos laitan tähän lusikan helähdyksen? Entä jos siirrän sitä muutaman sekunnin eteenpäin?” Aiheen käsittely ei rajoitu kuitenkaan pelkkiin teoksiin, sillä työn kuluessa olen ymmärtänyt, että myös kirjoittaminen on kuvan, sanan ja (oman) äänen tutkimista. Tekstien puolesta opinnäytteeni voidaankin liittää kokeilevan tutkimuskirjoittamisen traditioon. Jokaista esseetä tehdessäni olen miettinyt: ”Voiko näin kirjoittaa? Onko tämä hyväksyttävää tutkimusyhteisössä?” Tekstini ovat kokeiluja myös siinä mielessä, että tutkin niissä erilaisia kirjoittamisen lajeja. Ensimmäisessä esseessä ”Tangon oppitunti – tutkielma empiirisen tieteen ja taiteen kohtaamisesta” tutkiminen kohdistuu tieteellisiin teksteihin, vaikka lopputulos onkin lähinnä käsitetaidetta, tieteellä leikittelyä. Toisessa esseessä (”Miltä hiljaisuus kuulostaa?”) kokeilen dialogin kirjoittamista, kolmannessa (”Hienopesu 40 astetta”) pidän päiväkirjaa ja neljännessä (”Videoteos laatukuvana”) tarkastelen kaunokirjallisia keinoja kirjailija Riina Katajavuoren avustuksella. Viides artikkeli ”Lohdutusten arkisto” on kokeiluistani radikaalein, sillä siinä kuvittelen, että essee on talo, jossa on erilaisia huoneita, ja kysyn, voisiko tutkimustekstiä rakentaa samalla tavalla kuin kuvaa. Kysymys liittyy laajempaan pohdintaan siitä, miten kirjoittaa kuvataiteilijana, ja sitä voidaan pitää yhtenä tutkimukseni lopputuloksista. Toinen lopputulos on tanskalaisen Vilhelm Hammershøin (1864–1916) sisäkuvista koostuva videoteos Voices of Consolation (2014). Toki muutkin teokset ovat lopputulemia – eivät siis aineistoa – mutta koen, että ne ovat jonkinlaisia välitilinpäätöksiä, kun taas Voices on koko tutkimukseni summa, laatukuvamaalarin kisällintyö. Opintojeni sivutuotteena olen nimittäin oivaltanut, että vaikka teen videoita, sisimmältäni olen maalari, ja teokseni ovat eräänlaisia nykyajan laatukuvia eli taulumaisia kohtauksia jokapäiväisestä elämästä. Tutkimukseni menetelmät heijastelevat sitä, millä tavalla teen taidetta: pystytän kameran kotilaboratorioni nurkkaan ja katson, mitä tapahtuu. Jos en muuta ehdi, pidän päiväkirjaa tai kirjoitan kirjeitä. Keskeiseksi menetelmäksi on muodostunut myös ”vieraiden kutsuminen” eli avun pyytäminen toisilta taiteilijoilta tai tutkijoilta. Kirjailija Riina Katajavuoren lisäksi tutkielmani vieraisiin kuuluvat mm. äänisuunnittelija Tatu Virtamo ja graafikko Jorma Hinkka sekä Pohjoismaisen kesäyliopiston taiteellisen tutkimuksen opintopiiri. Heidän ansiostaan työskentelyni ei ole ollut yksinäistä puurtamista vaan kollektiivista leikkiä, ”labraamista” siinä mielessä kuin sanaa käytetään esittävien taiteiden piirissä. Opinnäytteeni julkaisualusta on kansainvälinen taiteellisen tutkimuksen tietokanta Research Catalogue, joka mahdollistaa esseiden ja videoteosten julkaisemisen yhdessä.
  • Aalto, Michael (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani käsittelee Lady Gagan musiikkivideoita ja niiden yhtymäkohtia erityisesti performanssitaiteeseen mutta myös videotaiteeseen sekä installaatioon. Tavoitteena on kartoittaa luokitteluperusteita sekä eroavaisuuksia ja yhtymäkohtia, joita näillä taidemuodoilla on toisiinsa nähden. Laajemmaksi aiheeksi muodostuu populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin erot sekä yhtymäkohdat ja niiden soluttautuminen toisiinsa tämän päivän taiteessa. Pyrin myös selvittämään vastausta kysymykseen, onko Lady Gaga performanssitaidetta vai ei ja millä perusteilla ja missä määrin tämäntyyppinen tutkimus kuuluu taidehistorian piiriin ja onko sillä käytettävissään tarvittavia keinoja ja välineitä musiikkivideoiden tarkasteluun. Pyrin tutkielmassani lähestymään Gagan videoita oletusarvoisesti performanssi ja video/installaatiomuotoisina teoksina vertailemalla niitä pääsääntöisesti performanssitaiteilija Marina Abramovićin performansseihin mutta tuon mukaan myös esimerkkejä muiltakin performanssitaiteilijoilta kuten Milo Moiré. Videotaiteen ja installaation puolelta otan vertailuun mm. Eija-Liisa Ahtilan ja Heli Rekulan teoksia. Vaikka Lady Gaga on niin sanotun populaarikulttuurin puolelta pääesimerkkini, käsittelen myös muita erityisesti Marina Abramovićiin yhdistettyjä henkilöitä kuten musiikko Jay Z ja näyttelijä James Franco. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessani toimii Kati Kivisen väitöskirja Toisin kertoen; kertomuksen tilallistaminen ja kohtaaminen liikkuvan kuvan installaatiossa sekä Leevi Haapalan väitöskirja Tiedostumaton nykytaiteessa; Katse, ääni ja aika vuosituhannen taitteen suomalaisessa nykytaiteessa. Keskeisimpiä teorioita tutkimukseni kannalta ovat mediumin tematiikka perustuen Rosalind Kraussiin ja Lacanilainen psykoanalyysi. Mediumin käsitettä tutkiessani pohjaan Kati Kivisen väitöskirjaan. Krauss kuvailee käsitteen ”post medium” avulla modernismin jälkeisen ajan taidetta, jolle tyypillistä on juurikin eri taidemuotojen välisen rajan murtaminen. Eri taiteenlajit ovat myös mediumien liudentuessa sulautuneet yhteen ja muodostuneet vaikeasti erotettaviksi. Medium käsitteenä sopii tässä yhteydessä erittäin hyvin musiikkivideoiden ja installaation sekä videotaiteen vertailevaan tutkimukseen. Performanssia erityisesti tässä yhteydessä, jossa välineenä on taiteilijan oma usein alaston ruumis, on vaikea käsitellä ilman psykoanalyyttistä näkökulmaa ja siinä paneudun erityisesti Lacanilaiseen psykoanalyysiin Leevi Haapalan väitöksen kautta. Sivuan tutkimuksessani myös muita teorioita kuten feminismiä, sukupuolen tutkimusta ja muodin sekä pukeutumisen tutkimusta sivujuonteina. Tutkimukseni jättää vastaamatta kysymykseen onko taidehistoria oikea oppiaine tämän tyyppisen tutkimuksen tarkastelulle ja kyseenalaistaa samalla muidenkin uusia medioita hyväkseen käyttävien taidemuotojen sopivuuden perinteiseen kuvataiteen kaanoniin. Toisaalta tutkimus ei myöskään vastaa tyhjentävästi kysymykseen onko Lady Gaga performanssitaiteilija tai ovatko musiikkivideot performanssitaidetta, videotaidetta, installaatiota tai taidetta ylipäätään. Vastauksena kaikkiin näihin kysymyksiin tarjoan kuitenkin jo muissakin tutkimuksissa ja julkaisuissa eri konteksteissa löydettyä vastausta eli taidetta on se, mikä taidemaailmassa taiteena esitetään. Loppujen lopuksi Lady Gaga siis ei näyttäydy performanssitaiteilijana tai musiikkivideot taiteena koska niiden yleisö ei ole millään tavalla sidoksissa taidemaailmaan eivätkä ne ole sille suunnattuja. Yhtymäkohtia musiikkivideoiden ja niin performanssin kuin installaatioiden kohdalla löytyy kuitenkin runsaasti ja näiden kartoittaminen ja vertaileva tutkimus lienee Pro graduni merkittävintä antia. Nykytaiteessa taide lainaa surutta populaarikulttuurin keinoja tullakseen nähdyksi ja ollakseen ajankohtaista samoin kuin populaarikulttuuri käyttää hyväkseen taidemaailmassa käytettyjä nimikkeitä ja hahmoja ollakseen vakavasti otettavaa ja kiinnostavampaa.
  • Heikinheimo, Ismo-Pekka (2017)
    Kinesis
  • Lanerva, Teo (2019)
    Käsittelen näyttämöllä nähtäviä videon eri ilmenemismuotoja ja miten ne vaikuttavat kokemukseen tilasta.Aloitan esittävästä videosta sekä sen suhteesta elokuvaan ja televisioon, jonka jälkeen käsittelen videon ei-esittävää puolta. Kirjoittaessani videosta olen huomannut tarkastelevani sitä selvästi valosuunnittelijan näkökulmasta. Ensisijaisesti näenkin itseni valosuunnittelijana, jolle video on yksi työkalu muiden joukossa. Videon saralla oma kiinnostukseni kohdistuu erityisesti videotykkien käyttämiseen monipuolisena valonlähteinä sekä digitaalisena lavasteena, eikä niinkään kertovana elementtinä. Lisäksi tulokulmaani vaikuttaa se, että viimeiset kymmenen vuotta olen työskennellyt pääasiassa sanattomasti kommunikoivien esittävän taiteen alueiden, kuten nykytanssin, nykysirkuksen sekä konserttien parissa. Tavoitteenani on hahmottaa miten videon läsnäolo näyttämöllä vaikuttaa kokemukseen esitystilanteesta, sekä miten videomateriaalin tyyli ja miten se on asetettu näyttämölle vaikuttavat tähän. Tähän asti olen toiminut videon parissa lähinnä intuitiivisesti ja pyrin tämän kirjallisen osion kautta löytämään tuntemuksilleni teoreettista pohjaa, joskin intuition arvoa osana taiteellista prosessia yhtään väheksymättä. Videosta näyttämöllä on kirjoitettu hyvin vähän ja nykytanssin kohdalla vielä vähemmän. Tästä syystä käsittelen tekstissäni videota myös teatterin ja videotaiteen näkökulmasta. Video on hyvin monipuolinen media ja samoin sen näyttämöllä nähtävät olomuodot ja roolit ovat hyvin moninaisia. Kaikille näille ilmenemismuodoille on oma paikkansa laajassa esitysten kirjossa ja videon toimivuus näyttämöllä on ensisijaisesti kiinni sen suhteesta muihin teoksen elementteihin. Tilanne myös elää jatkuvasti, sillä video yleistyy vieläkin kovalla vauhdilla. Vielä hetki sitten vain sci-fi leffojen kuvastoon kuuluneet suuret videoskriinit ovat tulleet osaksi arkea hyvin lyhyen ajan kuluessa. Hiljalleen viimeisen sadan vuoden aikana suhteemme videoon on monipuolistunut ja sen käytölle näyttämöllä on löytynyt hienovireisempiä ulottuvuuksia, kuin mystinen taikatemppu.
  • Heinonen, Helka (Helsingfors universitet, 2016)
    In this thesis I examined meanings of gender articulated by children, on the basis of video art pieces. I am interested in the meanings of gender the children would bring up and how this would be related to the wider thematic of gender. Based on earlier research, children have been noted to express normative interpretations of feminist fairy tales which challenge traditional gender positions. This has been seen as a wish to localize in a gender position that is perceived as correct. Children have been noted to challenge the norms in addition to maintaining them. In my thesis I reflect on how the children I interviewed position themselves and the video art pieces related to my research based on gender. My research was supported by post-structural feminist thought and feminist film theory. The essential concepts were gender, discourse, subjectivity and subject position. For my research I interviewed ten children between the ages of 7 and 10. I examined their views on gender thematic on the basis of the video art pieces Punahilkka ja susi (2012), Lasso (2000) and Masa (1999). I applied discourse analysis as a research method. I read material with my focus on gender thematic and, for instance, searched for gender related distinctions and different gender related positions mentioned by the interviewees. I aimed for gender sensitivity while doing research. In my research, gender appeared as a complex discourse. The children expressed many dualistic and normative views on gender. On the other hand, gender related dualisms and norms were also subverted. The children could be seen to simultaneously describe normative discourses and still position themselves or others outside of these discourses. They can be noted to both repeat and resist gender related cultural ways of thinking. The meanings of gender were shown to be persistent but also something containing possibilities for change. Views on gender could be subverted and the concept of gender could be deconstructed during the research process. On the basis of my research, I propose that critical examination of gender with children can contribute to, for example, the deconstruction of normative views on gender. This kind of examination is important because it contributes to the actualization of gender sensitivity, equality and diverse possibilities for being human. Video art pieces can offer a rich conversational basis for thinking about gender.