Browsing by Subject "viranomaiset"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 24
  • Reinikainen, Tapio; Ottelin, Juudit; Finel, Nufar (Finlands miljöcentral, 25.5)
    Miljöförvaltningens anvisningar 3sv/2012
    Guiden innehåller anvisningar om myndighetstillsynen för att förhindra utsläpp i atmosfären av gaser som bryter ned ozonskiktet och F-gaser som förstärker växthuseffekten. Tillsynen utgår från Europaparlamentets och rådets förordning (EG) nr 1005/2009 om ämnen som bryter ned ozonskiktet (ozonförordningen) samt förordning (EG) nr 842/2006 om vissa fluorerade växthusgaser (F-gasförordningen). I Finland har tillsynen enligt dessa förordningar och behörighetsvillkoren i anknytning till dem fastställs i statsrådets förordning 452/2009 om underhåll av anläggningar som innehåller ämnen som bryter ned ozonskiktet samt vissa fluorerade växthusgaser, i fortsättningen kallad underhållsförordningen. Förordningarna innehåller bestämmelser om skyldigheterna för ägare eller innehavare av anläggningar som innehåller ämnen som bryter ned ozonskiktet eller F-gaser samt om behörighetsvillkoren för personer eller företag som utför underhåll på anläggningarna.Förordningens tillsynsmyndigheter är ELY-centralerna och de kommunala miljöskyddsmyndigheterna samt hälsoskyddsmyndigheterna, livsmedelstillsynsmyndigheterna och tillsynsmyndigheterna för konsumtionsvaror och konsumenttjänster, vilka ser till att förordningen efterlevs inom de egna verksamhetsområdena. Denna guide kan användas av alla tillsynsmyndigheterna.Guiden beskriver tillsynsarbetet ur ett praktiskt perspektiv och ger anvisningar för fall där brister observeras vid inspektionen. I guiden finns även kortfattad information om avfallshanteringen av anläggningar som innehåller ozonnedbrytande ämnen och F-gaser.
  • Reinikainen, Tapio; Ottelin, Juudit; Finel, Nufar (Suomen ympäristökeskus, 2015)
    Miljöförvaltningens anvisningar 3sv/2015
    Den uppdaterade guiden innehåller anvisningar om myndighetstillsynen för att förhindra utsläpp i atmosfären av gaser som bryter ned ozonskiktet och F-gaser som förstärker växthuseffekten. Tillsynen utgår från Europaparlamentets och rådets förordning (EG) nr 1005/2009 om ämnen som bryter ned ozonskiktet (ozonförordningen) samt förordning (EG) nr 517/2014 om vissa fluorerade växthusgaser (F-gasförordningen). I Finland har tillsynen enligt dessa förordningar och behörighetsvillkoren i anknytning till dem fastställs i miljöskyddslagen (527/2014) och statsrådets förordning 452/2009 om underhåll av anläggningar som innehåller ämnen som bryter ned ozonskiktet samt vissa fluorerade växthusgaser. Förordningarna innehåller bestämmelser om skyldigheterna för ägare eller innehavare av anläggningar som innehåller ämnen som bryter ned ozonskiktet eller F-gaser samt om behörighetsvillkoren för personer eller företag som utför underhåll på anläggningarna. Förordningarnas tillsynsmyndigheter är NTM-centralerna och de kommunala miljöskyddsmyndigheterna samt hälsoskyddsmyndigheterna, livsmedelstillsynsmyndigheterna och tillsynsmyndigheterna för konsumtionsvaror och konsumenttjänster, vilka ser till att förordningen efterlevs inom de egna verksamhetsområdena. Denna guide kan användas av alla tillsynsmyndigheterna. Guiden beskriver tillsynsarbetet ur ett praktiskt perspektiv och ger anvisningar för fall där brister observeras vid inspektionen. I guiden finns även kortfattad information om avfallshanteringen av anläggningar som innehåller ozonnedbrytande ämnen och F-gaser.
  • Niemi, Jorma (Finnish Environment Institute, 2006)
    The Finnish Environment 26/2006
    This publication presents environmental monitoring carried out in Finland in 2006-2008. It is a summary of the environmental monitoring activities of the following national institutes: Geological Survey of Finland, Finnish Meteorological Institute, National Public Health Institute, Plant Production Inspection Centre, Finnish Museum of Natural History, Agrifood Research Finland, Finnish Institute of Marine Research, Finnish Forest Research Institute, Information Centre of the Ministry of Agriculture and Forestry, Finnish Game and Fisheries Research Institute, Radiation and Nuclear Safety Authority, Ministry of Social Affairs and Health, Statistics Finland, Finnish Environment Institute, and Regional Environment Centres. Monitoring of natural resources, environmental pressures, state of the environment, water and health, land use and environmental policy are presented. The objective was to compile the information on national environmental monitoring and to activate information exchange and cooperation in this field.
  • Niemi, Jorma (Finnish Environment Institute, 2009)
    The Finnish Environment 12/2009
    This publication presents environmental monitoring carried out in Finland in 2009-2012. It is a summary of the environmental monitoring activities of the following national institutes: Geological Survey of Finland, Finnish Meteorological Institute, National Institute for Health and Welfare, Finnish Food Safety Authority, Finnish Museum of Natural History, Agrifood Research Finland, Finnish Forest Research Institute, Metsähallitus (National Board of Forestry), Information Centre of the Ministry of Agriculture and Forestry, Finnish Game and Fisheries Research Institute, Radiation and Nuclear Safety Authority, Ministry of Social Affairs and Health, Statistics Finland, Finnish Environment Institute, and Regional Environment Centres. The monitoring programs presented deal with water, air, land, animals and plants, forests, biodiversity, radioactivity, harmful substances, water and health, land use and environmental policy. In addition the resources used in monitoring are estimated.
  • Salminen, Antti (Suomen ympäristökeskus, 2014)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 14/2014
    Tässä raportissa on selvitetty kuntien ympäristönsuojeluviranomaisten toimivaltaan kuuluvien ympäristölupavelvollisten toimintojen määriä sekä rekisteröintimenettelyn soveltamisen laajuutta. Aineisto kerättiin Ahvenanmaan kuntia lukuun ottamatta Suomen jokaiseen kuntaan lähetetyllä kyselyllä. Vastaukset kattoivat yli 95 prosenttia näistä kunnista. Tulosten mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivaltaan kuuluvien toimintojen kokonaismäärät vastausten kattamissa kunnissa olivat vuodenvaihteessa 2013–2014 seuraavat: – 13 120 ympäristöluvanvaraista toimintaa, joista • 7 945:llä on ympäristönsuojelulain mukainen lupa • 3 185 toimii jonkin ennen ympäristönsuojelulakia myönnetyn luvan tai muun oikeutuksen perusteella • 1 990 kuuluu rekisteröintimenettelyn piiriin, mutta joihin siirtymäsäännösten mukaisesti vielä sovelletaan ympäristölupaa – 640 rekisteröintimenettelyn piiriin kuuluvaa, jo rekisteröityä toimintaa.
  • Heinonen, J (Kela, 2008)
  • Järvenpää, Lasse; Savolainen, Mika (Suomen ympäristökeskus, 2015)
    Ympäristöhallinnon ohjeita 4/2015
    Sadannan ja haihdunnan epätasainen jakautuminen eri vuodenaikojen välillä asettaa maassamme erityisvaatimuksia niin viljelysmaan kuivatukselle kuin kastelullekin. Kuivatuksen tarkoituksena on aikaansaada kasvulle sopiva maan kosteustila ja viljelyyn tarvittavien koneiden vaatima kantavuus. Suomen 2,3 miljoonasta peltohehtaarista lähes 90 % tarvitsee kuivatusta. Nykyinen viljelytekniikka edellyttää toimivaa salaojitusjärjestelmää, jonka edellytyksenä on tehokas peruskuivatus. Vaikka viljelyksessä oleva peltoala on pääosin kertaalleen peruskuivatettu, tarvitaan edelleenkin peruskuivatuksen ylläpitoa ja parantamista. Ojaverkoston kunnon heikentyminen ja ilmastonmuutos tuovat ojitustarpeeseen uuden näkökulman. Maankuivatus on toisaalta muuttanut ja yksipuolistanut monien virtavesien luonnontilaa, joten peruskuivatushankkeiden suunnittelussa ja toteutuksessa tulee soveltaa entistä laajemmin ns. luonnonmukaisen vesirakentamisen periaatteita. Oppaassa on esitetty kattavasti maankuivatuksen suunnitteluun ja toteutukseen liittyvät näkökohdat, teknilliset ja ympäristölliset ohjeet sekä laatuvaatimukset. Oppaassa on keskitetty maatalousalueiden kuivatukseen, mutta myös metsäojituksia on käsitelty lyhyesti. Lisäksi oppaassa on esitelty kastelun perusteet sekä keskeiset kastelumenetelmät. Maa- ja metsätalousministeriö asetti maankuivatus- ja kasteluoppaan laatimiseksi ohjausryhmän 17.1.2005. Työssä tuli ottaa huomioon se, että ojitushankkeet ovat nykyisin useimmiten peruskorjaustöitä, joihin voidaan soveltaa entistä sujuvampaa suunnittelumenettelyä. Oppaasta julkaistiin ensimmäinen versio työryhmän mietintönä vuonna 2007. Vesilain uudistamisen ja ojitusasioita käsittelevien tahojen organisaatiomuutosten selventämiseksi oppaasta on nyt julkaistu toinen päivitetty painos. Tässä painoksessa on vesilain uudistuksen tavoitteiden mukaisesti kiinnitetty entistä enemmän huomiota puroluonnon suojeluun sekä pohjavesialueilla ja happamilla sulfaattimailla tapahtuvien ojitusten haittojen ennaltaehkäisemiseen. Suuri paino oppaan uudistuksessa on ollut muuttuneiden viranomaiskäsittelyjen kuvaamisessa. Ojitukseen ryhtyvällä on entistä selkeämpi vastuu suunnitelmien laatimisesta sekä ojituksesta ilmoittamisesta viranomaisille.
  • Ruoppa, Marja (Suomen ympäristökeskus, 2011)
    Suomen ympäristökeskuksen ympäristövahinkopäivystys avustaa ympäristöonnettomuuksien ja luonnon poikkeustilanteiden vaatimien voimavarojen, tiedonvälityksen ja tutkimuksen järjestämisessä. Tässä julkaisussa annetaan tarkempia tietoja siitä, mistä erilaisissa hälytystilanteissa saa asiantuntija-apua virka-aikana ja sen ulkopuolella. Se sisältää myös yleisiä ohjeita hälytysnäytteiden ottamisesta, näytteiden käsittelystä ja säilyttämisestä sekä näytteiden lähettämisestä tutkittaviksi. Lisäksi oppaaseen on koottu valtion ja kuntien viranomaisten sekä tutkimuslaitosten ja laboratorioiden yhteystietoja ja varallaolojäjestelmiä ympäristövahinkojen ja luonnon poikkeustilanteiden varalle.
  • Korpela, Tuija; Heinonen, Hanna-Mari; Laatu, Markku; Raittila, Simo; Ylikännö, Minna (Kela, 2020)
    Teemakirja
  • Virokannas, Elina (2003)
    Artikkeli käsittelee nuorten kertomuksia viranomaisten kanssa toimimisesta. Siinä tarkastellaan nuorten toimintastrategioita ja strategioiden toteuttamisessa rakentuvia identiteettejä nuorten ja heidän asioissaan tekemisissä olevien viranomaisten välisessä vuorovaikutuksessa. Hahmotan nuorten kertomuksista neljä erilaista strategiatyyppiä viranomaisten kanssa toimimiseen: vastustamisen, kohteeksi asettumisen, pelaamisen ja asiakkaaksi sopeutumisen. Viranomaisten kanssa toimiminen tapahtuu kertomuksissa melko ahtaissa raameissa, joissa nuorten omiksi toimintamahdollisuuksiksi jää ennemminkin tilannekohtainen taktikointi kuin pitkäjänteisempi strategianmuodostus Tämän artikkelin sijoitan lähimmäksi sosiaalityön tutkimusta, silla tarkasteltavana on nuoren asiakkuus virallisten organisaatioiden edustajien kanssa. Vaikka vain muutamissa kertomuksissa organisaationa on sosiaalitoimisto tai kohdattavana viranomaisena sosiaalityöntekijä, nuoren ja hänta auttamaan pyrkivän viranomaisen välinen kohtaaminen on kuitenkin problematiikaltaan yhteneväinen sosiaalityössa tapahtuvien auttaja—asiakas-kohtaamisten kanssa.
  • Kallio, Tuomas (Suomen ympäristökeskus, 2008)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 13/2008
  • Kiryluk, Halina; Glińska, Ewa; Ryciuk, Urszula; Vierikko, Kati; Rollnik-Sadowska, Ewa (Public Library of Science, 2021)
    PLoS ONE 16: 6, e0253166
    Stakeholder participation is particularly important when dealing with mobility problems in touristic remote areas, in which there is a need to find sustainable solutions to increase transport accessibility. However, the literature lacks research linking the issues of establishing stakeholder groups with the most desirable level of involvement and methods ensuring involvement on the indicated level. The aim of the paper is to fill this gap on example of project dedicated to six Baltic Sea Regions. In the first stage key stakeholder groups were identified, then different methods and tools were proposed depending on levels of engagement of given group of stakeholders on solving the problems of local mobility. Two research methods were implemented–the case study and the content analysis of documents. The results of the research point to the existence of five key groups of stakeholders interested in solving transport problems of touristic remote areas: authorities, business and service operators, residents, visitors and others (like experts and NGOs). Among the five–authorities and business representatives–should be to a higher degree engaged. However, the main conclusion is that engagement local government units, when developing their own, long-term strategies for social participation, should adapt the selection of participation methods and techniques to a specific target group and the desired level of their involvement so as to include stakeholders in the co-decision processes as effectively as possible and achieve effective regional co-management.
  • Laakso, Aino (2006)
    Opinnäytetyössä tarkastellaan Suomen valtionhallinnon kriisiviestintää Aasian tsunamikatastrofissa. Katastrofissa menehtyi ja katosi yhteensä 178 suomalaista. Luonnonkatastrofi vaati arvioltakaikkiaan noin 300 000 ihmisen hengen. Suomessa katastrofi järkytti koko kansakuntaa ja herätti paljon kriittistä keskustelua suomalaisten viranomaisten toiminnasta kotimaassa ja katastrofialueilla. Esimerkiksi ulkoasiainhallinto joutui tulilinjalle toiminnan hitaasta käynnistymisestä ja tiedotuksen kangertelusta. Työssä etsitään vastausta sille, miten valtionhallinnon kriisiviestintä onnistui kansalaisten näkökulmasta. Aineistona ovat valtionhallinnon tiedotteet ja muut katastrofiin liittyvät verkossa julkaistut tekstit aikavälillä 12.2004–28.2.2005 sekä katastrofin johdosta pidetyt valtionhallinnon tiedotustilaisuudet. Menetelmänä on aineiston laadullinen lähiluku ja tämän pohjalta keskeisten piirteiden määrällinen analyysi. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat Kenneth Abrahamssonin yhteiskuntaviestinnän malli sekä Jürgen Habermasin ajatukset julkisuuden rakennemuutoksesta ja kommunikatiivisesta toiminnasta. Työssä on lisäksi kuvailtu valtionhallinnon viestintään liittyviä normatiivisia ohjeita sekä viestintää sääntelevää lainsäädäntöä. Tuloksena todetaan, että Abrahamssonin mallin näkökulmasta valtionhallinnon kriisiviestintä epäonnistui. Kansalaisia ei otettu tarpeeksi huomioon heitä koskevassa viestinnässä eikä kansalaisilta saatuja tietoja hyödynnetty. Viranomaiset valitsivat viestinnän keinot, ajankohdan ja sisällön. Kansalaisten tiedontarpeita ja viranomaisen tehtävää päätyivät täyttämään spontaanisti syntyneet verkkoyhteisöt, kuten Sukellus.fi, joka välitti tilannetietoja ja informaatiota kadonneista ja löytyneistä henkilöistä. Suurin osa tiedotteista oli neutraaleja, uutissähkemäisiä ja sisälsivät melko yleistä tietoa, josta ei ollut apua katastrofialueella – hyvin vähän annettiin esimerkiksi spesifejä toimintaohjeita hädänalaisille. Viranomaiset jäivät siis kauaksi tiedonvaihdannan, kommunikaatioperiaatteen ihanteesta. Sen sijaan viestintä oli linjassa Habermasin synkkien tulevaisuudenvisioiden kanssa julkisuuden rakennemuutoksesta: vasta tehdyistä päätöksistä tiedotettiin ulospäin, eivätkä kansalaiset päässeet suoraan vaikuttamaan päätöksentekoprosessiin. Mitä tulee Abrahamssonin malliin, niin sen ihannetta, kommunikaatioperiaatetta ei voida saavuttaa ilman että käsitys viestinnästä muutetaan. Abrahamssonin malli käsittää viestinnän sisältöjen siirroksi, mutta tasa-arvoisen kommunikaation onnistuminen edellyttää sitä, että viestinnän käsitettä laajennetaan käsittämään myös viestinnän yhteisöllisyyttä ja yhteistä todellisuutta rakentava puoli. Kommunikointi ei ole vain tiedon vaihdantaa, vaan myös yhteisen todellisuuden määrittelyä. Kansalaisilla on tiedontarpeiden lisäksi myös yhteisöllisyyden tarpeita. Tärkeimpiä lähteitä opinnäytetyössä ovat: Abrahamsson, Kenneth (1977): Samhällskommunikation: om kontakten mellan myndigheter och medborgare; Habermas: Jürgen (2004): Julkisuuden rakennemuutos; Huhtala et al., (2005): Tiedonkulku ja viestintä Aasian hyökyaaltokatastrofissa.
  • Reinikainen, Tapio; Ottelin, Juudit; Finel, Nufar (Suomen ympäristökeskus, 25.5)
    Ympäristöhallinnon ohjeita 3/2012
    Oppaassa esitetään ohjeita viranomaisvalvontaan, jonka avulla ehkäistään otsonikerrosta tuhoavien kaasujen ja kasvihuoneilmiötä voimistavien F-kaasujen päästöjä ilmakehään. Valvonta perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1005/2009 otsonikerrosta heikentävistä aineista (otsoniasetus) sekä asetuksen (EY) N:o 842/2006 tietyistä fluoratuista kasvihuonekaasuista (F-kaasuasetus). Näiden asetusten valvonnasta ja niihin liittyvistä pätevyysvaatimuksista on Suomessa säädetty valtioneuvoston asetuksella 452/2009 otsonikerrosta heikentäviä aineita ja eräitä fluorattuja kasvihuonekaasuja sisältävien laitteiden huollosta, jäljempänä huoltoasetus. Asetuksissa on säädetty otsonikerrosta tuhoavia aineita tai F-kaasuja sisältävien laitteiden omistajan tai haltijan velvollisuuksista sekä laitteita huoltavan henkilön tai yrityksen pätevyysvaatimuksista.Asetuksen valvovia viranomaisia ovat ELY-keskukset ja kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset sekä terveydensuojeluviranomaiset, elintarvikevalvontaviranomaiset ja kulutustavaroiden ja kuluttajapalveluiden valvontaviranomaiset, jotka valvovat asetuksen noudattamista omilla toimialoillaan. Tämä opas sopii kaikille valvontaviranomaisille.Oppaassa kerrotaan käytännönläheisesti valvontatyöstä ja annetaan toimintaohjeet tilanteeseen, jossa tarkastuksessa havaitaan puute. Oppaassa kerrotaan myös lyhyesti otsonikerrosta tuhoavia ja F-kaasuja sisältävien laitteiden jätehuollosta.
  • Reinikainen, Tapio; Ottelin, Juudit; Finel, Nufar (Suomen ympäristökeskus, 2015)
    Ympäristöhallinnon ohjeita 3/2015
    Päivitetyssä oppaassa esitetään ohjeita viranomaisvalvontaan, jonka avulla ehkäistään otsonikerrosta tuhoavien kaasujen ja kasvihuoneilmiötä voimistavien F-kaasujen päästöjä ilmakehään. Valvonta perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EY) N:o 1005/2009 otsonikerrosta heikentävistä aineista (otsoniasetus) sekä asetukseen (EY) N:o 517/2014 tietyistä fluoratuista kasvihuonekaasuista (F-kaasuasetus). Näiden asetusten valvonnasta ja niihin liittyvistä pätevyysvaatimuksista on Suomessa säädetty ympäristönsuojelulaissa (527/2014) sekä valtioneuvoston asetuksella 452/2009 otsonikerrosta heikentäviä aineita ja eräitä fluorattuja kasvihuonekaasuja sisältävien laitteiden huollosta. Asetuksissa on säädetty otsonikerrosta tuhoavia aineita tai F-kaasuja sisältävien laitteiden omistajan tai haltijan velvollisuuksista sekä laitteita huoltavan henkilön tai yrityksen pätevyysvaatimuksista. Asetusten valvovia viranomaisia ovat ELY-keskukset ja kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset sekä terveydensuojeluviranomaiset, elintarvikevalvontaviranomaiset ja kulutustavaroiden ja kuluttajapalveluiden valvontaviranomaiset, jotka valvovat asetuksen noudattamista omilla toimialoillaan. Tämä opas sopii kaikille valvontaviranomaisille. Oppaassa kerrotaan käytännönläheisesti valvontatyöstä ja annetaan toimintaohjeet tilanteeseen, jossa tarkastuksessa havaitaan puute. Oppaassa kerrotaan myös lyhyesti otsonikerrosta tuhoavia ja F-kaasuja sisältävien laitteiden jätehuollosta.
  • Snellman, Alma (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa käsitellään Suomeen saapuneista pakolaisista eduskunnassa ja lehdistössä (Uusi Suomi ja Aamulehti) käytyä keskustelua vuosina 1917–1922 retorisen analyysin menetelmin. Tuona ajankohtana Suomeen saapui noin 33 000 pakolaista itärajan takaa. Pakolaisten saapuminen lyhyen ajan sisällä oli vasta itsenäistyneen maan viranomaisille ja poliittiselle kentälle suuri haaste. Suomen poliittinen tilanne oli itsenäisyyden alkuvuosina jakautunut ja pakolaiskeskustelua käytiin kärjistyneessä ilmapiirissä. Poliitikkojen puheenvuoroissa näkyi, että pakolaiskeskustelua käytettiin välineenä oman poliittisen agendan edistämiseen. Sosialidemokraatit kritisoivat oikeistohallitusta sanoen pakolaisten saapumisen johtuvan Itä-Karjalan heimosodista, jotka ovat oikeiston aiheuttamia. Vasemmisto vaatikin oikeistoa maksamaan pakolaisten saapumisesta koituneet kulut yksityisistä varoista. Sosialidemokraatit olivat huolissaan Suomen työläisten asemasta. Vasemmiston näkökulma pakolaiskysymykseen oli siis kansallista etua ja suomalaisten hyvinvointia korostava. Oikeisto oli hallitusvastuussa eikä ottanut selkeää kantaa argumentteihin, joiden mukaan pakolaisten saapumisen syy oli heimosodissa. Oikeisto pyrkikin esiintymään valtionhoitajana: pakolaisasia oli vaikea, mutta se piti tavalla tai toisella hoitaa. Maalaisliitto puolestaan kykeni profiloitumaan pakolaiskysymyksessä aloitteen tekijänä etenkin Santeri Alkion johdolla. Pakolaisten avustamiseen vaadittiin toistuvasti lisää määrärahaa. Eduskunta myönsi näitä määrärahoja värikkään keskustelun jälkeen. Vuonna 1922 perustettiin valtion pakolaisavustuskeskus ja toiminta vakiintui sekä institutionalisoitui. Lehdistökeskustelu pakolaisista oli yhtä lailla vivahteikasta. Pakolaisista käytettiin luonnonilmiöihin viittaavia vertauksia ja keskustelun näkökulmana oli usein turvallisuus. Pakolaiset jaettiin lehdistökeskustelussa kohtalaisen selvästi kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä oli venäläiset pakolaiset, joiden epäiltiin muodostavan turvallisuusriskejä ja jopa uhkaavan Suomen itsenäisyyttä. Heidän motiivinsa maassa olemiselle kyseenalaistettiin laajasti. Toinen ryhmä oli suomensukuiset pakolaiset (inkeriläiset ja itäkarjalaiset), joihin suhtauduttiin huomattavasti suopeammin ja solidaarisemmin. Sadan vuoden takaisessa pakolaiskeskustelussa voi nähdä joitain yhtymäkohtia vuosien 2015–2016 keskusteluun pakolaisista. Tulijoista puhuttiin molemmissa yhteyksissä luonnonilmiöiden kaltaisena voimana ja heihin liitettiin monia pelkoja. Toiseuttamalla pakolaisia ja siirtämällä keskustelu turvallisuusnäkökohtiin keskustelussa voidaan jättää taustalle heidän inhimillinen hätänsä.
  • Virtanen, Maiju (2012)
    Suomea järkyttivät vuosina 2007 ja 2008 raa'at koulusurmatapaukset Tuusulan Jokelan koulussa ja Kauhajoella Seinäjoen ammattikorkeakoulun yksikösså. Tapausten hoito oli valtava haaste viranomaisille niiden merkittävien välittömien vaikutusten sekä laajojen yhteiskunnallisten seurausten vuoksi. Akuutissa tilanteessa oli huolehdittava rikostutkinnasta, pelastustoimenpiteistä, sairaanhoidosta ja psykososiaalisen tuen järjestämisestä, mikä teki kriiseistä alusta asti moniviranomaistapauksia. Viranomaisilta laki edellyttää varautumista kriisitilanteisiin valmiussuunnittelun avulla, jolloin kriisin sattuessa kriisijohto alkaa toimia tilanteen ratkaisemiseksi valmiussuunnitelman mukaisesti. Johtamiseen kuuluu olennaisena osana viestintä, sillä tietoa on välitettävä sekä kriisijohdossa ja organisaation sisällä että ulkoisesti organisaation sidosryhmille. Yhteiskunnallisissa kriiseissä keskiöön nousevat kriisin uhrit, joiden tiedonsaantiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään viranomaisten viestintää Jokelan ja Kauhajoen koulusurmissa. Tutkimus keskittyy vastuussa olleiden Tuusulan kunnan ja Kauhajoen kaupungin sekä poliisin ja valtion johdon tiedottamiseen ja keskinäiseen viestintään. Tutkimusaineistona toimii tapauksista kerätty kirjallinen tiedotusaineisto, tiedotustilaisuuksista saatavilla oleva tallennemateriaali, asiantuntijahaastattelu sekä aiemmat tapauksia selvittäneet tutkimukset, joissa on haastattelujen ja paikalla olleiden kokemusten perusteella kerätty tietoa myös viranomaisten viestinnästä. Kaikkea ihmisten välistä viestintää ei luonnollisestikaan ole edes mandollista rekisteröidä, mutta huomiota voidaan kiinnittää tallennettuihin viestinnän muotoihin sekä aihetta tutkimalla esiin nousseisiin merkityksellisiin seikkoihin. Tutkimuksessa tarkastellaan koulusurmia yhteisökriiseinä, jolloin huomio kiinnittyy yhteisöön kriisin uhrina. Tutkimuksen keskeisen viitekehyksen tarjoavat niin teoreettisesti kuin lähdeaineistonakin Helsingin yliopiston viestinnän tutkimuskeskuksen CRC:n tutkijoiden Salli Hakalan, Maarit Pedakin, Minttu Tikan ja Johanna Sumialan näkemykset Jokelan ja Kauhajoen tapauksista, niiden viestinnästä ja viranomaistoiminnasta. Kriisijohtamisen ja kriisiviestinnän teorian osalta tutkimus nojaa pitkälti Timothy W. Coombsin, Francis J. Marran ja J. Suzanne Horsleyn & Randolph T. Barkerin käsityksiin. Coombsin teoretisoinnin kautta tutkimuksen ymmärrys kriisistä muodostuu kolmivaiheiseksi. Marran ja Horsley & Barkerin tulkintoja hyödyntäen tutkimuksessa muodostetaan kuva kriisiviestinnän onnistumiseen vaikuttavista tekijöistä. Tutkimuksen tuloksena esiin nousee Jokelan ja Kauhajoen viestinnän onnistumiseen vaikuttaneita tekijöitä. Jokelan tapauksessa valmistautumisen puute, vaikeudet viranomaisten välisessä yhteistyössä ja poliisin tiedottamisen hitaus ja katkonaisuus näkyvät merkittävimpinä ongelmina. Tuusulan kunnan nopea ja kattava tiedottaminen puolestaan näyttäytyy esimerkkinä toimivasta viestinnästä. Kauhajoella parempi varautuminen, viranomaisten yhteistoiminnan merkittävä kehittyminen ja yhteisten tiedotustilaisuuksien järjestäminen olivat selkeitä onnistumisia. Kirjallisen tiedottamisen puute aiheutti kuitenkin ongelmia. Lopussa tutkimuksen tuloksia kuvataan yhteisökriisin viestintämallilla, malli, jossa tuodaan esiin kootusti keskeisimmät viranomaisten viestintään tapausten kaltaisissa yhteisökriiseissä vaikuttavat seikat. Tutkimuksessa peilataan lisäksi Jokelan ja Kauhajoen tapausten kriisijohtoa ja -viestintää lakeihin sekä viranomaisten viestinnän ohjeistukseen. Lisäksi tarkastellaan viestintåohjeistuksen kehitystä. Tapausten seurauksena varautumisen voidaan todeta osittain parantuneen ja esimerkiksi valtionhallinnon viestintäohjeistusta on uusittu. Kuitenkaan yhteiskunnan uhkakuvamalleissa koulusurmien kaltaiset kriisit eivät edelleenkään nouse selkeästi esiin.
  • Pennanen, Jaana (Suomen ympäristökeskus, 2006)
    Suomen ympäristö 11/2006
    Aiheena on ympäristölainsäädännön laillisuusvalvonta, jota tarkastellaan erityisesti ympäristönsuojelulain soveltajan näkökulmasta. Koska samat viranomaiset valvovat myös vesilakia ja jätelakia, on mukaan otettu myös näiden lakien mukaiset menettelyt. Julkaisussa esitellään valvontaorganisaatiot sekä viranomaisten käytössä olevat, eri lakien mukaiset vaihtoehdot toimia lainvastaisen tilanteen havaitsemisen jälkeen. Viranomainen voi selvitettyään asian antaa rikkomuksesta kehotuksen, käyttää tilanteen oikaisemiseksi hallintopakkoa tai tehdä asiasta ilmoituksen esitutkintaviranomaiselle. Julkaisu on tarkoitettu pääasiassa ympäristöviranomaisten ja muiden viranomaisten käyttöön. Julkaisun liitteenä on laillisuusvalvonnassa käytettäviä asiakirjamalleja.
  • Unknown author (Suomen ympäristökeskus, 26.2)
    Ympäristöhallinnon ohjeita 3/2007
    Opas ympäristölupapäätösten valmisteluun on suunnattu pienten ja keskisuurten toimintojen ympäristölupia valmisteleville viranomaisille. Oppaan tavoitteena on helpottaa ympäristölupapäätösten valmistelua.Oppaassa käydään läpi ympäristölupapäätöksen valmistelussa huomioon otettavia seikkoja, kuten toiminnan luvanvaraisuuden määrittelyä, lupaharkintaa ja luvan myöntämisen edellytyksiä sekä ympäristölupakäsittelyyn liittyviä vaiheita. Keskeisen osan oppaasta muodostaa päästölähteittäinen tarkastelu, jossa esitetään lupamääräyksissä huomioon otettavia asioita ja annetaan esimerkkejä lupamääräyksistä. Oppaaseen on myös listattu määräysten valmistelussa huomioon otettavaa lainsäädäntöä sekä muita selvityksiä aihepiireittäin. Lisäksi oppaassa on pienille ja keskisuurille toiminnoille soveltuva päätösmalli, jonka tavoitteena on helpottaa lupapäätöksen kirjoittamista malliin liitettyjen esimerkkien ja opastavien tekstien avulla. 
  • Niemi, Jorma (Suomen ympäristökeskus, 2006)
    Suomen ympäristö 24/2006
    Julkaisussa esitetään Suomessa vuosina 2006-2008 tehtävä ympäristön seuranta. Siinä esitellään seuraavien laitosten seurannat: Geologian tutkimuskeskus, Ilmatieteen laitos, Kansanterveyslaitos (Kuopio), Kasvintuotannon tarkastuskeskus, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Merentutkimuslaitos, Metsäntutkimuslaitos, Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus, Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskus, Sosiaali- ja terveysministeriö, Säteilyturvakeskus ja Tilastokeskus sekä Suomen ympäristökeskus ja alueelliset ympäristökeskukset. Esitettävät seurannat liittyvät luonnonvaroihin, ympäristöön kohdistuviin paineisiin, ympäristön tilaan, veteen ja terveyteen, alueiden käyttöön, ympäristöpolitiikkaan, seurantatiedon hallintaan ja käyttöön. Lisäksi esitetään Suomen ympäristökeskuksen ja aluekeskusten valtakunnalliset seurantaverkot ja seurantaan käytetyt resurssit.