Browsing by Subject "yhteiskuntafilosofia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-13 of 13
  • Nystedt, Marko (2006)
    Ansaitseminen distributiivisen oikeudenmukaisuuden periaatteena merkitsee taloudellisiin etuuksiin kohdistuvien vaateiden oikeuttamista toimijan menneisyydessä suorittaman toiminnan perusteella. Ansioita koskevien arvostelmien pätevyydelle on siis ratkaisevaa, missä määrin ansaitsemisperustana pidetty henkilön toiminta tai sen lopputulokset ovat hänen tahdonvaraisten päätöstensä ja toimintansa tulosta. John Rawlsin mukaan yksilöiden menestyminen taloudellisessa toiminnassa ja kilpailussa taloudellisiin etuuksiin oikeuttavista viroista ja asemista on suuresti riippuvainen heidän geneettisestä lahjakkuudestaan, kasvatuksestaan ja sosioekonomisista lähtökohdistaan. Rawlsin mukaan taloudellinen toiminta myös edellyttää mahdollisuusehdokseen kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhteistyöhalukkuuteen perustuvien taloudellis-poliittisten instituutioiden olemassaoloa. Koska kukaan ei ole ansainnut näiden toiminnan mahdollisuusehtojen olemassaoloa, kukaan ei Rawlsin mukaan voi myöskään väittää ansaitsevansa niiden avulla hankkimaansa taloudellista hyvinvointia. Rawlsin vaatimus, että kaikkien ansaitsemisen mahdollisuusehtojen tulisi myös olla ansaittuja, on kuitenkin perusteeton, ja se johtaa loogisesti kehämäiseen ansaitsemisen käsitteeseen. Toiseksi kaikkea taloudellista toimintaa ei ole mielekästä ajatella kilpailutilanteena, jossa yksilöt tavoittelevat ennalta olemassa olevan yhteiskuntarakenteen puitteissa osuuksia varallisuudesta, jonka virheellisesti ajatellaan olevan olemassa sen tuottajien ponnistuksista riippumatta. Työpaikkojen ja muiden taloudellisiin etuuksiin oikeuttavien virka-asemien jakoa voi kuitenkin tarkastella instituutioiden puitteissa tapahtuvana viranhakijoiden välisenä kilpailuna. Koska näiden yhteiskunnallisten asemien ja työtehtävien sekä niihin liittyvien palkkioiden olemassaolo ei ole yksittäisen viranhaltijan toiminnan ansiota, hän ei voi väittää ansaitsevansa palkkiona kaikkea sitä hyvinvointia, jonka hän työtehtäviä hoitaessaan tuottaa. Jos ansiot ajatellaan arvokäsitteeksi, jonka avulla yksilöt arvioivat omien subjektiivisten arvostustensa ja preferenssiensä perusteella sitä, mitä kiitettävänä pitämiään tekoja tai suorituksia heidän olisi perusteltua palkita, ongelmana on osoittaa, miksi rekrytointipäätöksiä tehtäessä olisi velvollisuus tiettyjen pätevyyskriteerien noudattamiseen. Miksei yksilönvapautta kunnioittavassa yhteiskunnassa ole oikeutta soveltaa mitä tahansa omien arvostustensa mukaisia ansioperusteita ja miksi työnhakijoiden diskriminointi on moraalisesti väärin? Velvollisuus totuudenmukaisten arvostelmien esittämiseen työnhakijoiden kyvykkyydestä ja velvollisuus kunnioittaa yksilöitä autonomisina moraalisina toimijoina ovat mahdollisia vastauksia tähän. John Locken luonnonoikeusteoriaan pohjautuvan työn sekoittamisteorian perusteella voi argumentoida, että varallisuuden tuottaneet yksilöt ovat ansainneet siihen omistusoikeuden liittämällä luonnonvaroihin jotakin omistamaansa eli omaa työtään. Locke myös väittää, että jalostamattomat luonnonvarat sinänsä ovat lähes arvottomia, ja että varallisuuden arvo perustuu sen tuottajien suorittamaan työhön. Ongelmana on "työn sekoittamisen" määritteleminen käsitteellisesti mielekkäällä tavalla sekä se, onko yksilöillä rajoittamaton oikeus ottaa käyttöönsä luonnonvaroja. Myös yksilöiden omistusoikeus tuotantotoiminnassa hyödyntämiinsä luontaisiin kykyihin voidaan kyseenalaistaa, koska luontaiset kyvyt ovat ansiottomia ja niiden voi väittää olevan henkilön minuuteen nähden ulkoisia tai aksidentaalisia ominaisuuksia eikä erottamaton osa hänen minuuttaan tai olemustaan.
  • Muilu, Eetu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tavoite on esittää argumentti, joka vastaa tyypilliseen liberalismia vastustavaan argumenttiin. Vasta-argumentti liberalismille nousee yleensä viitekehyksestä, jota voi kuvata konservatismiksi, kommunitarismiksi tai perfektionismiksi. Työssä käsitellään Thomas Hobbesin, John Stuart Millin, Isaiah Berlinin, Gerald MacCallumin, Quentin Skinnerin ja Joel Feinbergin vapauskäsityksiä. Analyysin ja argumentoinnin kautta esitetään oma vapauden käsite. Tämä käsitys vapaudesta määrittelee samalla sitä, millainen on neutraali liberalistinen yhteiskunta. Neutraalilla tarkoitetaan sitä, ettei tällaisessa yhteiskunnassa ohjata tai pakoteta ihmisiä tietynlaiseen käsitykseen hyvästä elämästä, tiettyihin hyvän elämän arvoihin. Robert Audin artikkelin kautta käsitellään liberalistisen valtion suhdetta erilaisiin maailmankatsomuksiin. Tässä todetaan, että Audin argumentti keskittyy arkikäsityksen mukaisesti uskonnoiksi ymmärrettyihin maailmankatsomuksiin. Tämän huomioidaan johtavan ristiriitaan Audin itsensä esittämän neutraliteetin periaatteen kanssa. Tutkielmassa argumentoidaankin, että uskonnon käsitettä ei tarvitse lainkaan yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa. Jos uskonnon luokittelukäsitettä käytetään jollain tavalla, rajataan jotain ilmiöitä pois uskonnon luokasta. Tämä aiheuttaisi ihmisten eriarvoisen aseman, mikä ei ole mahdollista neutraalissa yhteiskunnassa. Jos vain tietyllä tavalla uskonnoksi luokitellut maailmankatsomukset saisivat erityisen aseman, loukattaisiin muunlaisia elämänkatsomuksia arvostavien ihmisten vapautta. Tutkielmassa käsitellään Steven Wallin perfektionistista argumenttia rajoitetun neutraaliuden periaatteesta. Tämän todetaan vetoavan tyypilliseen liberalismia vastustavaan argumenttiin, jonka mukaan autonomiaa eli vapautta arvostava yhteiskunta ei ole neutraali. Työssä argumentoidaan, että neutraalius kaikkien arvojen suhteen ei voi määritelmällisesti olla mahdollista, mikäli on jokin yhteiskunta, johon on valittu joitakin elementtejä. Näitä valittuja elementtejä tutkielman pääargumentissa kutsutaan konstitutiivisiksi arvoiksi. Konstitutiivisten arvojen tarkoitus on mahdollistaa neutraali liberalismi: tarjota ihmisille kyvyt ja valmiudet mahdollisimman itsenäisesti muodostaa käsitystään hyvästä elämästä ja tavoitella sen mukaista elämää; suojata ihmisiä sorrolta ja pakottamiselta, kaikelta, mikä estää vapautta halutunlaiseen toimintaan. Pääargumentissa viitataan Heta Gyllingin argumenttiin, jonka tavoite on osoittaa, että liberalismi on kaikille toiseksi paras vaihtoehto.
  • Häyry, Matti (WSOY, 2000)
    "Kaikkien tekojemme pitäisi tähdätä mahdollisimman monen mahdollisimman suureen onnellisuuteen!” Tätä ajatusta julisti Ranskan vallankumouksen vuonna 1789 englantilainen Jeremy Bentham, utilitarismin perustaja. Seuraavalla vuosisadalla oppi tuli tunnetuksi hänen kotimaassaan uudistusten lähteenä erityisesti John Stuart Millin työn kautta. Utilitaristit ajoivat monia nyt itsestään selvinä pidettyjä poliittisia uudistuksia. He saivatkin aikaan monia vankilaolojen ja sosiaalipolitiikan reformeja - Mill kannatti jopa naisten äänioikeutta, joka toteutui vasta paljon myöhemmin. Häyry selvittää, kuinka ajatus mahdollisimman monen onnellisuudesta kehittyi ja miten oppia on sovellettu viime aikojen eettisissä kiistoissa: vastoin vallitsevaa käsitystä "utilitarismi” ei tarkoita ahneutta, välinpitämättömyyttä tai itsekästä oman edun tavoittelua. Häyryn tarkastelu ulottuu eurooppalaisen moraaliajattelun tilasta uuden ajan alussa aina vuosituhannen lopun keskusteluihin terveydenhuollon periaatteista ja eläinten oikeuksista.
  • Loima, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma tarkastelee John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa ja sen haasteita Gerald Allan Cohenin esittämän kriittisen argumentaation kautta. Se keskittyy erityisesti Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian oikeudenmukaisuuden perusperiaatteiden ongelmallisuuteen, sekä niistä johdettavan eroperiaatteen ja sen oikeutuksen haasteisiin. Tavoitteena on luoda katsaus siihen, miksi Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteet eivät Cohenin mukaan oikeastaan ole periaatteita oikeudenmukaisuudesta, ja miten siitä johtuen eroperiaatteelta puuttuu perusta. Eroperiaatteen tuottama epätasa-arvo on ongelmallista eroperiaatteen itsensä puutteellisuuden vuoksi sekä siksi, että yritykset periaatteen soveltamisen oikeuttamiseksi epäonnistuvat. Cohenin ajatus egalitaristisesta eetoksesta osoittaa, miksi oikeudenmukaisuusteorian pitäisi huomioida instituutiotason lisäksi myös yksilötaso. Keskeinen osa tutkielmaa on myös Cohenin argumentaation kriittinen tarkastelu. Tutkielman metodina on filosofinen argumentaatioanalyysi, jonka kautta tarkastellaan esitetyn argumentaation paikkansapitävyyttä, loogisuutta ja johdonmukaisuutta. Analyysi tehdään esittelemällä Rawlsin yhteiskuntasopimusteoreettinen oikeudenmukaisuusteoria tutkielman lähtökohtana ja pohtimalla, miten Cohenin argumentaatio yhtäältä onnistuu ja toisaalta epäonnistuu näyttämään Rawlsin teorian puutteet. Cohenin kriittinen argumentaatio on valikoitunut kritiikin osalta päälähteeksi siksi, että hänen argumentaationsa on keskeinen osa laajaa filosofista debattia aiheen ympärillä. Cohen kuljettaa kriittisen argumentaationsa ohessa myös muuta olennaista kommentaarikirjallisuutta, josta on poimittu tutkielmaan täydentävää kirjallisuutta. Tutkielman aluksi esitellään Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian keskeisimmät piirteet ja ne lähtökohdat, joille Cohen kriittisen argumentaationsa rakentaa. Seuraavaksi esitellään Cohenin kritiikin kannalta keskeiset kannustin- ja Pareto-argumentit, joilla eroperiaatteen aiheuttamaa epätasa-arvoa yritetään oikeuttaa. Eroperiaatteen tuottaman epätasa-arvon tarkastelun jälkeen syvennytään siihen, mitä Rawls tarkoittaa yhteiskunnan perusrakenteella ja miksi teorian soveltaminen vain perusrakenteeseen ei ole riittävää. Näiden jälkeen tutkielma esittelee eroperiaatteen itsensä ongelmia ja luo katsauksen siihen, miksi oikeudenmukaisuuden ei voida nähdä synnyttävän oikeudenmukaisuutta sellaisenaan. Tutkielma luo myös tiiviin katsauksen siihen, miten oikeudenmukaisuus on Cohenin mukaan yhdistettävissä muihin yhteiskunnallisiin hyveisiin ja miten tämä luo tarpeen egalitaristiselle eetokselle. Viimeisenä argumentaatiota kehittelevänä lukuna tutkielma tarkastelee sitä, miksi Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteet ovat oikeastaan vain toimintaa ohjaavia periaatteita, eivätkä perusperiaatteita oikeudenmukaisuudesta sellaisenaan. Viimeinen luku kokoaa yhteen tutkielmassa esitettyä argumentaatiota. Johtopäätöksinä pohditaan, miten Cohenin kritiikki suopeasti tulkittuna onnistuu osoittamaan Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteiden, niistä johdettavan eroperiaatteen ja sen soveltamisen ongelmakohtia. Tämän myötä Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria ei onnistu epätasa-arvon oikeuttamisessa eikä oikeudenmukaisuuden esittämisessä. Eroperiaatteen hylkääminen on perusteltua oikeudenmukaisuusteorian leksikaalisuuden perusteella, oikeudenmukaisuuden itsensä sekä tasa-arvon vuoksi. Cohenin argumentaatio johdattelee kohti näkemystä, jonka perusteella on myös syytä huomioida yhteiskunnan mikro- ja makrotasot. Cohenin argumentaatio on kuitenkin ongelmallista sikäli, että se yrittää lähtökohtaisesti yhteensovittaa yhteiskunnan mikro- ja makrotasojen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon, kun taas Rawlsin teoria on teoria nimenomaisesti institutionaalisesta oikeudenmukaisuudesta, eikä siitä, mihin Cohenin kritiikki syvimmin perustuu. Mikäli halutaan samanaikaisesti säilyttää oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, tulisi luoda ohjaavien periaatteiden yhteiskuntasopimusteoria, jossa nämä hyveet ovat arvotettu samanarvoisiksi yhteiskunnallisiksi hyveiksi ja joka huomioi yksilön merkityksen yhteiskuntaan.
  • Woionmaa, Wäinö (Työväen Sanomat, 1906)
  • Kautsky, Karl (Kehitys, 1907)
  • Krohn, Elias (2004)
    Pohdin tutkielmassani yhteiskunnallisen varallisuuden oikeudenmukaista jakamista. Tarkoituksena on selvittää, millaisin yhteiskuntafilosofisin argumentein esimerkiksi nykyisenlaisissa länsimaisissa markkinatalousmaissa vallitsevat tuloerot voidaan todeta oikeutetuiksi tai ei-oikeutetuiksi. Käsittelen aihetta useiden toisistaan poikkeavien yhteiskuntafilosofisten suuntausten valossa. Niin liberalistiset, libertaristiset, marxilaiset kuin kommunitaristisetkin näkökulmat aiheeseen tulevat käsitellyiksi. Tarkoituksena on myös vertailla näitä suuntauksia toisiinsa, tutkia niiden yhdistäviä ja erottavia piirteitä suhteessa tulonjakokysymyksiin. Yhtenä lähtökohtana työssäni ovat yleisimmät hyväksytyt tulonjaon kriteerit. Niistä tasajako ja tarpeet ovat egalitaristisia kriteerejä, kun taas luovutettu panos, ansiot ja saavutukset sekä ponnistukset kuuluvat ei-egalitaristiin kriteereihin. Mikään näistä kriteereistä tuskin toteutuu sellaisenaan missään yhteiskunnassa, ei myöskään kapitalistisen talousjärjestelmän oloissa. Käytännössä yhteiskuntafilosofiassa kiistelläänkin näitä kriteerejä enemmän markkinoiden vapauden ja niiden valtiollisen sääntelyn välisestä sopivasta suhteesta. Liberalistiset ja libertaristiset ajattelijat oikeuttavat vapaiden markkinoiden synnyttämät tuloerot vetoamalla ongelmiin, joita valtiollinen puuttuminen niiden toimintaan aiheuttaisi esimerkiksi yksilönvapauden rajoittamisen tai vallan liiallisen keskittymisen muodossa. Kysymys siitä, millaiset olisivat oikeudenmukaiset tulonjaon kriteerit, jää tällöin toissijaiseksi tai se ratkeaa osana laajempaa oikeudenmukaisuusnäkemystä. Toisaalta klassisessa liberalismissa, samoin kuin uudemmissa sosiaaliliberaalisissa suuntauksissa, tuloerojen tasoittaminen voidaan hyväksyä, mikäli sillä edistetään yksilöiden mahdollisuuksia vapaaseen itsensä kehittämiseen, joka on näiden suuntausten keskeinen eettinen lähtökohta. Tulonjakoa koskeviin näkemyksiin vaikuttaa usein se, korostetaanko utilitaristien tapaan hyvinvoinnin lisäämistä itsessään arvokkaana asiana vai esimerkiksi deontologisten libertaristien tapaan yksilöiden luonnollisia oikeuksia. John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria onnistuu jossain määrin ylittämään tämän ristiriidan. Se lähtee liikkeelle kuvitellusta alkutilanteesta, jossa yksilöt sopivat keskenään oikeudenmukaisuuden perusperiaatteesta. Näin saadaan tulonjaon kriteeriksi niin sanottu eroperiaate. Sen mukaan tuloerot ovat oikeutettuja ainoastaan silloin, mikäli niistä koituu etua myös heikoimmassa asemassa oleville. Rawlsin teoria on muovannut keskeisesti yhteiskuntafilosofiassa esitettyjä näkemyksiä tulonjaosta viime vuosikymmeninä. Libertaristien mielestä eroperiaate johtaa haitallisen valtiollisen sääntelyn lisääntymiseen ja yksilöiden oikeuksien polkemiseen. Kommunitaristit taas ovat pitäneet sitä lähtökohdiltaan liian individualistisena, ja Rawls onkin myöhemmin kehittänyt teoriansa taustalla olevaa ihmiskuvaa aiempaa yhteisöllisempään suuntaan. Keskeisinä lähteinä olen käyttänyt niiden filosofien (muun muassa Hayek, Nozick, Rawls, Marx) alkuperäisteoksia, joiden tulonjakoa koskevia näkemyksiä esittelen. Liberalistien esittelyssä keskeinen on ollut Kari Saastamoisen teos Eurooppalainen liberalismi. Tulonjaon kriteerien esittely taas perustuu Joel Feinbergin teokseen Social Philosophy.
  • Turunen, Else (2000)
    Tutkielma käsittelee vapauden ja vastuun käsitteitä J.S. Millin yhteiskuntafilosofiassa yksilön näkökulmasta ja yhteiskunnallisessa mielessä. Tarkoitus on selventää, miten yksilön vapaus ja vastuu yhteiskunnassa määrittyvät ja miten ne ovat suhteessa toisiinsa: mitkä ovat ne reunaehdot, jotka on otettava huomioon vapaudesta puhuttaessa ja miten ajatus vahvasta yksilön vastuusta on liitettävissä käsitykseen negatiivisesta vapaudesta. Kysyn myös, voimmeko ajatella Millin voimakkaasti vapautta korostavan teorian edistävän välinpitämättömyyttä ja egoismia. Tutkimus on teoreettinen ja metodi etenee johdannosta ja historiallisesta taustasta Millin alkuperäisteosten tarkastelun kautta ajankohtaiseen kommentoivaan kirjallisuuteen. Painotus on niin sanotuissa revisionistista näkökulmaa edustavissa kommentaattoreissa. Vapauden ja vastuun käsitteitä tarkastellaan erillään eri näkökulmista käsin huomioiden taustalla koko ajan käsitteiden suhde toisiinsa. Tutkielman loppupuolella annetaan yhteenveto käsitteiden välisestä suhteesta ja ongelmallisista kysymyksistä. Tutkielma tuo esille sen, että Millin filosofia on paitsi yksilön vapautta korostava mutta myös utilitarismiin ja vastuullisuuteen rakentuva teoria. Yksilön vapaus ilmentyy lähinnä negatiivisena moraalin avatessa tien voimakkaalle ajatukselle yksilön vastuusta. Yksilön vapauden ala määrittyy pitkälti itseä ja toisia koskevien tekojen määrittelemisen ja vahingon käsitteen kautta. Raja itseä ja toisia koskevien tekojen välillä on kuitenkin häilyvä. Suuri osa tekemisistämme koskee jollakin lailla myös toisia ihmisiä, mutta näitä tekoja voidaan pitää aidosti toisia koskevina vain, jos ne jollakin tavalla rikkovat niiden vaikutuspiirissä olevien henkilöiden intressejä tai oikeuksia. Yksilön tulee välttää aiheuttamasta vahinkoa toisille, elleivät he itse niin halua. Vastuu teoista ilmentyy lähinnä rankaisemisen kautta. Rankaisu toimii Millin teoriassa uhkana, jolla pyritään estämään ei-toivottava toiminta. Rankaiseminen ei liity vain vastuun mutta myös ansion ja syyllisyyden käsitteisiin. Vastuuta määrittävät myös tekijän intentiot. Moraalinen vastuullisuus saa suuremman roolin, kun puhutaan vastuusta sopimusten rikkomisen tai toisista ihmisistä välittämisen mielessä. Millin filosofia aja välinpitämättömyyttä. Tosin poliittisella tasolla yksilöä ei voida pakottaa hyväntekeväisyyteen ja välittämiseen, niiden tulee kummuta yksilön moraalista. Yhteiskunnan tuleekin tukea arvoilmapiiriä, joka korostaa kasvatusta, koulutusta ja toisista ihmisistä välittämistä. Millin usko yksilön kykyyn ja haluun kehittää itseään moraalisesti paremmaksi ihmiseksi on vahva. Milliläisen yhteiskunnan yksilöt ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja. Millin teoriassa ihmiset eivät ole itsekeskeisiä, eikä teoria edistä egoismia. Toisten elämään ei tule puuttua, mikäli he eivät halua apua, mutta on moraalisesti oikein olla kiinnostunut myös toisten onnellisuudesta. Jokaisella on oikeus perustarpeisiin niukassa mielessä.
  • Kotola, Mikko Markus (2008)
    Esitän tutkielmassani analyysin moraalisen vastuun luonteesta ja kuvaan vastuun moninaisia muotoja, niiden keskinäisiä yhtäläisyyksiä ja eroja, ja perustellun vastuun määrittämisen kriteereitä. Keskityn erityisesti vastuun yhteistoimintatilanteisiin liittyviin muotoihin. Keskeisimmät lähteeni ovat Christopher Kutzin Complicity: Ethics and Law for a Collective Age (2000) sekä Larry Mayn The Morality of Groups: Collective Responsibility, Group-Based Harm, and Corporate Rights (1987) ja Sharing Responsibility (1992). Vastuu tulisi ymmärtää vastuussa pitämisen ja vastuun ottamisen käytäntöjen kautta. Vastuussa pitämisen käytäntöön liittyvät olennaisesti toimijoiden väliset keskinäiset reaktiiviset tunteet. Vastuun ottamisen käytäntö liittyy vastuun heikkoihin muotoihin, joiden tapauksessa toisen toimijan vastuussa pitäminen ei ole aina oikeutettua. Vastuulla on Kutzin tunnistamat kolme perustaa: toimijan käyttäytyminen, tekojen seuraukset ja toimijan luonne. Näiden lisäksi vastuu edellyttää, että toimija on kykenevä reflektiiviseen itsehallintaan. Sekä vastuun kolme perustaa että toimijan kyky reflektiiviseen itsehallintaan sallivat astevaihteluita. Vastuun heikommissa muodoissa jotkut vastuun perusteista tai kyky reflektiiviseen itsehallintaan on heikentynyt tai puuttuu. Vastuu yhteistoiminnassa perustuu käyttäytymiseen, siihen miten yhteinen teko ilmentää toimijoiden tahtoa, ja toimijan luonteeseen. Kollektiivinen vastuu on luonteeltaan heikompaa kuin yksilöllinen vastuu. Yhteistoiminnan tarkempi luonne, se millainen rakenne toimivalla ryhmällä on ja millaiset aikomukset ryhmän jäsenillä on, tulee ottaa huomioon vastuun määrittämisessä. Yhteistoimintatilanteita voidaan selittää kattavimmin Kutzin osallistumisaikomuksiin perustuvalla teorialla. Pienessä mittakaavassa tapahtuvan strukturoimattoman yhteistoiminnan ymmärtämiseksi Kutzin teoriaa tulee täydentää jollakin osallistujien hienovaraiset keskinäiset riippuvuussuhteet ja vahvemmat ryhmäperustaiset aikomukset huomioon ottavalla yhteistoiminnan teorialla. Tutkielmani muodostuu neljästä luvusta. Luvussa 1 esittelen tutkielmani aiheen ja kuvailen aiheen merkitystä filosofian tutkimukselle ja ihmisten käytännön elämälle ja ajattelulle. Luvussa 2 esittelen moraalisen vastuun tutkimuksen historiaa, esittelen Mayn ja Kutzin teoriat vastuusta sekä käyn läpi moraalisen vastuun keskeisiä taustaoletuksia. Eri teorioiden perusteella esitän alustavan näkemykseni vastuun heikoista ja vahvoista muodoista. Luvussa 3 esittelen yhteistoiminnallisen vastuun ymmärtämisessä keskeistä yhteistoiminnan tutkimusta. Käyn läpi Mayn ja Kutzin yhteistoiminnan teoriat ja esittelen Michael Bratmanin ja Raimo Tuomelan teoriat. Kirjoitan auki erilaisten yhteistoimintarakenteiden ja kollektiivien merkitystä toimijoiden moraalisen vastuun kannalta. Luvussa 4 kokoan yhteen tulokseni ja esitän näkemykseni moraalisen vastuun vahvoista ja heikoista muodoista.
  • Mustonen, Niina Marika (2003)
    Pro gradu -työni keskeinen kysymys koskee yksilön ja valtion suhdetta – missä määrin ja milloin valtio voi oikeutetusti käyttää valtaa yli yksilön ja kuinka vapaa yksilö on? Tarkastelen tätä kysymystä kahden erilaisen liberalistisen tradition kautta: utilitaristisen liberalismin ja libertarismin. Tärkeimmät lähteet ovat Joel Feinbergin teokset “Harm to Others” (1984)ja “Offense to others”(1985); osat 1 ja 2 kirjasarjasta “The Moral Limits of the Criminal Law”, Social Philosophy (1973) sekä Robert Nozickin “Anarchy, State and Utopia” (1975). Ensin tarkastelen luvussa 2 viitteellisesti sekä utilitaristisen liberalismin että libertarismin taustaa. John Stuart Mill muotoili klassisen liberalistisen vapaudenrajoitusperiaatteen, jonka mukaan yksilön vapautta saa rajoittaa vain silloin, kun pyritään estämään vahingon aiheuttaminen muille. Joel Feinberg edustaa John Stuart Millin viitoittamaa utilitaristisen liberalismin perinnettä. Feinbergin mukaan vahinkoperiaate ja loukkausperiaate ovat ainoat legitiimit perusteet valtion pakkovallalle. Robert Nozickin libertarismi puolestaan perustuu lockelaiseen luonnonoikeusajatteluun, jonka mukaan yksilöillä on lähtökohtaisesti vahvoja moraalisia oikeuksia. Yhteiskunnallinen elämä on järjestettävä niin, ettei näitä oikeuksia millään tavalla loukata. Taustaa viitoittavan kappaleen jälkeen tarkastelen luvuissa 3 ja 4 mitä Feinbergin vahingon käsite ja loukkausperiaate tarkoittavat yksilön vapauden ja valtion roolin kannalta. Feinbergin mukaan vahinko on jonkin ihmisen väärästä teosta aiheutuvaa intressien haittaamista. Feinbergin mukaan omissiot voivat aiheuttaa vahinkoa ja hän kannattaakin samarialaislakeja. Loukkausperiaate on legitiimi vapaudenrajoitusperiaate tietyin rajoituksin. Feinbergin mukaan positiiviset oikeudet ovat päteviä ja valtiolla on tärkeä rooli hyvinvointitoimintojen järjestäjänä ja turvaajana. Kappaleessa 5 tarkastelen hiukan eksplisiittisemmin Feinbergin hyvinvointivaltiota ja hänen distributionaalista oikeudenmukaisuuskäsitystään. Vaikka utilitaristinen liberalismi edellyttääkin positiivisia velvollisuuksia ja kaventaa yksilön autonomiaa, Feinbergin mielestä on olemassa alue, jolla yksilö on täysin vapaa toimija. Lopuksi tarkastelen Nozickin yksilön vapauteen ja valtion olemassaolon oikeutukseen liittyviä argumentteja kappaleissa 6 ja 7. Nozickin mukaan minimaalinen valtio syntyy luonnontilasta luonnollisen prosessin kautta ja näkymättömän käden ohjaamana, loukkaamatta yksilön oikeuksia. Minimaalisen valtion ainoa tehtävä on kaikkien kansalaisten suojelu. Tämä ei kuitenkaan Nozickin mukaan edellytä valtion pakkovallan ja redistribuution oikeuttamista. Minimaalisella valtiolla ei ole pakkovallan monopoliasemaa tietystä erioikeudesta johtuen, vaan koska se tosiasiallisesti on ainoa suojelupalvelujen tarjoaja. Kaikkien suojelun yhteinen kustantaminen tapahtuu korvausperiaatteen perusteella, eikä redistributiivisin perustein. Nozickin mielestä kaikissa minimaalista valtiota laajemmissa valtioissa yksilö uhrataan muille. Hyvinvointivaltio loukkaa yksilön oikeuksia ja vapautta pakkoa edellyttävien tulonjako- ja tulonsiirtotoimintojen takia.
  • Lindholm, Marco (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmani tarkoituksena on analysoida Rawlsin kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria muotoilemaa teoriaa oikeudenmukaisuudesta. Keskityn hänen teoriaansa vain siltä osin, kuin se on ilmaistu tässä yhdessä teoksessa. Keskityn analyysissä Rawlsin käyttämiin käsitteisiin, argumentaatioon ja taustaedellytyksiin. Tutkimuskysymykseni on, miten hyvin Rawls ottaa huomioon yksilönvapauden ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden kirjassaan esittämässään teoriassa. Pyrin myös selvittämään, miten Rawls ymmärtää rationaalisuuden ja vapauden käsitteet sekä miten sisäisesti johdonmukainen hänen teoriansa on. Pääasiallisena lähteenä työssäni käytän John Rawlsin teosta A Theory of Justice (2008) ja Rawlsin yleisimmin tunnettujen termien sekä suorien lainausten suomennoksissa olen turvautunut Terho Pursiaisen suomennokseen Oikeudenmukaisuusteoria (1988). Ensimmäisessä pääluvussa esittelen tutkimuksen aiheen, tutkimustehtävän sekä Rawlsin teorian pääpiirteissään. Rawlsin tarkoituksena on ollut luoda yhteiskuntasopimustraditiota jatkava kilpaileva teoria utilitarismille, jonka hän koki teoksensa kirjoittamisen aikoihin olevan vallitseva trendi yhteiskuntafilosofiassa. Hänen teoriansa tarkoituksena on huomioida yksilönoikeudet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus edeltäjiään paremmin. Toisessa pääluvussa tarkastelen Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa tarkemmin. Tarkastelen teorian sisältämiä oletuksia ja perusteita vapauden suhteen sekä teorian sisältämää menetelmää yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi. Rawls olettaa, että rationaaliset alkuasetelman osanottajat valitsisivat kaksi oikeudenmukaisuuden pääperiaatetta, vapausperiaatteen ja eroperiaatteen. Periaatteiden valintaprosessin oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi päätökset tehtäisiin tietämättömyyden verhon takaa, jotta valitsijoiden henkilökohtaiset sidonnaisuudet eivät vaikuttaisi lopputulokseen. Kolmannessa pääluvussa käsittelen muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, jonka avulla tarkoituksenani on käsitellä Rawlsin käyttämiä keskeisiä käsitteitä eri näkökulmasta. Tarkastelen erityisesti liberaalia traditiota ja rationaalisuutta sekä sidonnaisuuksien vaikutusta rationaalisuuden syntyyn. Johtopäätöksenäni on, että Rawlsin kirjassaan muotoilema oikeudenmukaisuusteoria ei ansioistaan huolimatta kykene riittävällä tavalla huomioimaan yksilönvapauksien turvaamista eikä uskonnollisen suvaitsevaisuuden toteutumista. Rawlsin teorian voimakkaasti hypoteettinen luonne estää teorialle keskeisten rationaalisuuden ja oikeudenmukaisuuden ilmenemisen johdonmukaisesti. Rawlsin teoriassaan kuvaama rajoitettu moraalinen subjekti ei ole kykenevä tekemään merkittäviä valintoja oikeudenmukaisuudenperiaatteiden suhteen.
  • Neuvonen, Riku (Helsingin yliopisto, 2020)