Browsing by Subject "yhteiskuntakritiikki"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Muurimäki, Mia (2008)
    Tutkimuksen kohteena on nykytaiteen yhteiskuntakriittisyys ja tutkimuskontekstina Nykytaiteen museo Kiasma. Tutkimuksen taustateoria on Scott Lashin diagnoosi informaatioyhteiskunnasta. Informaatiojärjestyksessä valta sijaitsee asiantuntijuusjärjestelmien, diskurssien ja narrativien sijaan itse informaatiossa, jatkuvassa datan liikkeessä. Näissä oloissa yhteiskunnallisen kritiikin on löydettävä uusia, ei-diskursiivisia muotoja. Signaalinomainen, sokkivaikutteinen nykytaide on Lashille tärkeä informaatiojärjestyksen sisäisen kritiikin väline. Tutkimuksessa pohditaan, mitkä ovat julkisesti rahoitetun, modernisaatiokehityksessä muovautuneen museo-organisaation mahdollisuudet osallistua yhteiskuntakriittiseen keskusteluun käyttämällä näitä välineitä. Tutkimuksessa testataan yhteiskuntakriittisten sisältöjen löytymistä ja avautumista ei-kävijöiden ja potentiaalisten kävijöiden avulla. Taideteosten kohtaamista jäsennetään arvioinnin, pelaamisen ja torjumisen käsittein. Arviointi edellyttää etäisyyden ottamista teoksesta, representaatiosta. Pelaaminen rakentuu sosiaalisuudelle ja teosten täydentämiselle omien assosiaatioiden pohjalta. Pelaamisessa staattinen representaatio muuttuu eläväksi presentaatioksi. Sokkielämyksen torjumisen käsite on peräisin Lashin alkuperäisenä informaatioteoreetikkona pitämältä Walter Benjaminilta. Torjuminen on hedelmällistä, sillä se on väylä esiymmärryksen horjumiseen ja uusien käsitysten synnyttämiseen. Tutkimuksen keskeisimmän aineiston muodostavat vuonna 1998 kerätyt kaksi ryhmähaastattelua ja vuonna 2007 ns. Friendly Stranger -menetelmällä sekä avoimella teemahaastattelulla kerätyt seitsemän yksittäistä haastattelua. Metodologisena välineenä käytetään Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen (1997) kehittämiä Julien Greimasin semiotiikkaan pohjautuvia veridiktorisia semioottisia neliöitä. Veridiktoristen modaliteettien, ilmenemisen ja olemisen, ei-ilmenemisen ja ei-olemisen kautta päästään kiinni hermeneuttisesti etenevään havaitsemisen ja tulkinnan prosessiin. Teosten tulkintaa jäsennetään semioottisesta neliöstä peräisin olevilla itsestäänselvyyden, salatun sisällön ja illuusion käsitteiden avulla. Ei-olevan ja ei-ilmenevän ulottuvuutta kutsutaan yleensä virheeksi, mutta tässä tutkimuksessa siihen hahmottuu imaginaarinen, yksilön omaperäinen, assosiatiivinen tulkintatyö. Miltei kaikki haastateltavat sekä arvioivat, pelaavat, että torjuvat. Yhteiskunnallisia teemoja hahmottuu, mutta ne vaikuttavat jäävän yksittäisiksi havainnoiksi esiymmärryksen puitteisiin. Tutkimuksen merkittävimmäksi anniksi muodostuu haastateltavien suhde imaginaarisen alueella pelailuun – virheen tilaan, jossa toiset viihtyvät, toiset eivät. Haastateltavien hiljaisuus ja hapuilu imaginaarisen rajoilla paljastaa vaikeuksia sosiaalisista sopivuussäännöistä poikkeavien tulkintojen esittämisessä. Tämä saa aavistelemaan kokemusten monikerroksisuutta. Pirstoutuneiden identiteettien postmodernissa maailmassa ihmiset saattavat puhua yhtä ajatellessaan toista. Niinpä kuvan, representaation vaarallisuus paljastuu ihmisten vaarallisuudeksi. Kierous on katsojan silmässä, siksi viatonta kuvaa ei ole. Informaatioyhteiskunnassa ei ole mahdollista kontrolloida paikallisten totuuksien yhteenkolahtamista ja ylläpitää konsensusta.
  • Takkinen, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu-tutkielma käsittelee survivalismia Suomessa, tuoden esiin kotoperäisen varautumiskulttuurin ominaispiirteitä erotuksena ilmiön yhdysvaltalaiseen alkuperään. Erityisesti tutkielma tarkastelee survivalistien kerronnassa ilmeneviä jaettuja kulttuurisia malleja, joita voidaan kutsua maailmankuvan komponenteiksi. Tutkielman aineisto on eri puolilta Suomea tätä tutkielmaa varten kerätty kenttätyöaineisto. Aineisto koostuu viiden varautujan syvähaastatteluista. Aineistoa analysoidaan tutkielmassa maailmankuvan komponenttianalyysin ohjaaman sisällönanalyysin avulla. Tutkielma esittää, että survivalistisessa maailmankuvassa keskeisiä komponentteja ovat survivalisti-identiteetti, aineelliset- ja psyykkiset resurssit, sekä monipuoliset taidot. Sosiaalisesti tärkeät maailmankuvalliset teemat ovat yhteisökeskeisyys, sekä varautumisen aiheuttama sosiaalinen stigma. Yhteiskuntatasolla survivalistisessa maailmankuvassa keskeinen elementti on yhteiskuntakriittisyys. Lisäksi tulevaisuuteen sijoittuvien uhkien ja skenaarioiden ajattelu sekä yleinen riski- ja romahdustietoisuus ovat olennaisia varautujan maailmankuvan komponentteja. Suomalainen varautumisperinne on osittain jatkumoa esimodernille omavaraiselämälle, ja sillä on juurensa suomalaisessa omavaraiseetoksessa. Varautuminen onkin Suomessa hyvin arkeen kytkeytyvää. Lisäksi modernin yhdysvaltalaisen survivalismikulttuurin ilmentymät ovat populaarikulttuurin välittäminä tuoneet omat leimalliset piirteensä tämän päivän suomalaiseen varautumisperinteeseen. Tämä näkyy erityisesti varautujien huumorissa, jossa survivalistisella poplorella on vankka sijansa. Varautujien suhtautuminen yhteiskuntaan ja sivilisaatioon on kriittinen. Varautujat ovat katastrofi- ja romahdustietoisia, mikä puolestaan tekee survivalismista luonteeltaan antimodernia. Varautumisen kautta voidaan käsitellä myös pelkoja. Survivalismi koetaan kuitenkin voimauttavana ja merkityksellisenä toimintana, joka lisää monipuolisesti varautujan resursseja toimia muuttuvassa maailmassa. Tutkielma toteaa, että survivalismi on nykyajan omaehtoista kansankulttuuria, jossa varautuja on aktiivinen toimija, joka ottaa vastuuta omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Survivalismissa on keskeistä riskitietoinen suhtautuminen ympäröivään maailmaan. Varautuminen on lähtökohtaisesti tulevaisuusorientoitunutta riskienhallintaa, jonka yhteydessä pohditaan myös ihmiskuvaa ja elämän merkityksellisyyttä.
  • Mäkinen, Hanna-Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan Lewis Carrollin lastenkirjan Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice’s Adventures in Wonderland) fiktiivistä maailmaa tuoden esiin sen unenomaisia erityispiirteitä. Tutkielman tarkoitus on kartoittaa, mikä tekee tarinan fiktiivisestä maailmasta unen, ja samalla osoittaa unimaailman toimivuuden identiteetin teemojen käsittelyssä sekä yhteiskunnallisen satiirin välineenä. Tutkielma käyttää hyväkseen muun muassa Sigmund Freudin teoriaa unista sekä Allan Hobsonin unitutkimusta tuoden tutkielmaan näkökulman psykologisesta viitekehyksestä. Edellä mainittujen lähteiden käytön tarkoitus on osoittaa se, mikä tekee Liisan seikkailut ihmemassa -tarinan maailmasta unen. Tutkielman ensimmäinen luku käsittelee unille sekä Ihmemaalle tyypillisiä omituisia ja outoja piirteitä. Puhun ensin unien epäloogisesta sisällöstä ja sen järjestäytymisestä, joka näkyy eritoten, siinä kuinka erinäiset objektit ja kertomukselliset sisällöt heijastavat nukkujan todellisia kokemuksia. Puhun myös paikan, ajan ja persoonan epäjohdonmukaisuudesta unimaailmassa sekä kirjan fiktiivisessä maailmassa. Toisessa luvussa kuvataan kirjassa esiin tuotua identiteetin teemaa ja sen yhteyttä uniin. Liisan matka unimaailmassa osoittaa yhteyden Freudin teoriaan toiveiden täyttymisestä (wish-fulfilment in dreams) sekä selkounena tunnettuun tapaan nähdä unia. Käsittelen Liisan siirtymisiä Ihmemaassa, ja osoitan niiden yhteyden unimaailmassa tapahtuviin siirtymisiin paikan ja toiminnan vaihtuessa. Liisa tuntuu siirtyvän paikasta toiseen usein jonkin toiveen johdattamana, ja hänen osittainen tietoisuus Ihmemaan outoudesta viittaisi jonkinasteiseen selkounen kokemukseen. Unien erityispiirteinen suhde muistiin ja tunteisiin osoittavat myös identiteetin tärkeyden unien luonnissa ja näkemisessä. Idenititeetti teemana osoittautuu pureutuvan Liisan unimatkan ytimeen ja yhdistää samalla kirjan toisen suuren teeman, joka on yhteiskunnallisten sääntöjen kritisointi ja pilkka, sillä Liisan identiteetti kietoutuu vahvasti häntä ympäröivään sosiaaliseen maailmaan. Tutkielman kolmannessa luvussa käsittelen unimaailmaa ja sen toimivuutta yhteiskuntasatiirin kehyksenä. Luvussa käsitellään ensin fiktiivistä hahmoa nimeltään Herttuatar ja hänen kauttaan luotua yhteiskunnallisiin luokkaerotteluihin kohdistuvaa kritiikkiä. Herttuattaren henkilöhahmo luo humoristisen kuvan yläluokasta kuvaten sitä ylväyden ja runsauden vastakohtana. Herttuattaren hahmo tuo myös esiin kritiikkiä lastentarinoissa tyypillisille moraalisille opetuksille. Luku kolme käsittelee myös hahmoa Herttakuningatar ja hänen silmitöntä raivoaan, joka luo satiirisen kuvan valtaapitävistä. Kolmannen luvun viimeisessä osiossa tarkastellaan kirjan kahta viimeistä lukua, joissa Liisa päätyy keskelle oikeudenkäyntiä. Oikeudenkäynti on satiirinen kuvaus oikeudesta, joka näyttäytyy valtaapitävien päähänpistojen impulsiivisena toteutumisena ja epäoikeudenmukaisena leikkinä. Tutkielmassa kävi ilmi, että Liisan seikkailut ihmemaassa mukailee unimaailmaa ja on siten erinomainen kehys satiirin käsittelylle, sillä molemmissa on liioittelua, vääristymiä ja epätodellisia elementtejä. Liisan seikkailut ihmemaassa -kirja on kuvaus identiteetistä ja tuo esiin sen yhteyttä uniin. Kirjan maailman voi sanoa muistuttavan unimaailmaa, sillä molemmissa on samoja piirteitä asioiden järjestäytymisestä ja epäloogisuudesta, sekä ajan, paikan ja persoonan epäjohdonmukaisuudesta.
  • Haatanen, Kalle (2000)
    Yhteisöihin ja yhteisöllisyyteen heijastetaan monenlaisia toiveita: yhteisö voisi olla kolmas tie uusliberalismin yksilökeskeisyyden ja hyvinvointivaltiollisen valtiouskoisuuden välissä. Jo Alexis de Tocquevillen demokratia-esseessä yhteisöt ovat satama sydämettömässä maailmassa; demokratiaan ja kapitalismiin sisäänrakennettu, niihin vakautta tuova elementti, jonka eroosion uhka on aina otettava vakavasti. Tilanteessa, jossa yksilö ja valtio kohtaavat ikään kuin kasvottain vailla yhteisöjen suojaa, uhataan aina lipua ”pehmeään despotismiin”, valtion yksilöön kohdistamiin tukitoimiin, jotka näivettävät entisestään sekä yhteisöä että yksilön vastuuta itsestään. de Tocqueville tarkoittaa selvästi pehmeällä hirmuvaltiaallaan hyvinvointivaltiota ja sen yksilöllistyneitä kansalaisia. Samaa ajatusta tavoitellaan ns. kommunitaristisessa keskustelussa, jossa korostuu huoli yhteisöjen hiipumisesta niin kovan kapitalismin, yksilönvapauksia korostavan liberalismin, kuin hyvinvointivaltionkin kourissa. Yhteisöjä pidetään merkityksellisinä, koska niiden katsotaan tuottavan moraalin. Siinä missä liberalismi näkee vain yksilön ja sen oikeudet, kommunitarismissa tavoitellaan yksilön moraalin syntyehtoja eli yhteisöllisyyttä. Yhteisöt nähdään moraalisena kittinä, joka tuottaa vastuullisia yksilöitä ja joka mahdollistaa laajemman konsensuksen, yhteiskuntarauhan. Toisaalta yhteisöt nähdään epäinstrumentaalisemmin itseisarvona, universalismin kyseenalaistavana monimuotoisuutena. Tällöin korostetaan yhteisöjen erityisyyttä, niiden moraalista omalakisuutta. Kritiikki kohdistuu valtioon ja näennäisesti arvovapaana esittäytyvään julkiseen tilaan ja keskusteluun. Kun julkinen tila on puhdistuttu erityisyyksistä (kun esimerkiksi kouluissa eri uskontokuntien merkit on kielletty), kenen tila jää jäljelle? Ateistien tai ei kenenkään. Kommunitaarisen kritiikin mukaan poliittisesti liberaali moderni valtio on tehnyt kansalaisilleen karhunpalveluksen maallisella ja rationaalisella hallinnallaan. Kommunitaristisen liikkeen mukaan nyt onkin tehtävä paljon yhteisöllisyyden uudelleenelvyttämiseksi; yhteisöjen restauraatio on sekä kansallisvaltion toiminnan että sen kansalaisten elämän mielekkyyden reunaehto. On selvää, että kommunitaristien yhteisöllisyyskäsitys ja siihen sisältyvä uusaristoteelinen hyve-etiikka on kova pala purtavaksi myös yksilöllisyyttä korostavassa ajassa. Kommunitaristinen liberalismin kritiikki on varmaankin oikeassa kohdistaessaan huomionsa yksilöllistymisen reunaehtoihin, mutta samalla nousee uhka fetisoivasta ja romanttisesta ajattelusta, jossa jokin tietty menetetty yhteisö pyritään palauttamaan tai asettamaan moraalin mittapuuksi. Yhteisöllisyyden paradokseissa tarkastellaan kriittisesti näkemyksiä yhteisöjen luonteesta. Kulttuurirelativismin, monikulttuurisuuden, uusyhteisöllisyyden ja kommunitarismin haastamana liberaali poliittinen demokratia pyrkii selviytymään mahdottoman tehtävänsä edessä: edustaa kaikkia ja olla olematta kenenkään puolella. Väitöskirja koostuu viidestä erillisestä artikkelista ja niiden yhteenvedosta.