Tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan unionin aluepolitiikan kautta tapahtuvaa varojen uudelleenjakoa. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, mitä perusteita aluepoliittiselle varojen uudelleenjaolle on mahdollista löytää. Varojen uudelleenjako nähdään tutkimuksessa Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden eettisenä velvollisuutena. Tämän lisäksi tutkimuksessa käsitellään kysymystä siitä, toteutuuko varojen uudelleenjaon velvollisuus ja mitä mahdollisia seurauksia varojen uudelleenjaon riittämättömällä toteutumisella voi olla. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa filosofi John Rawlsin teos Oikeudenmukaisuusteoria (1988), joka koskee oikeudenmukaisen yhteiskunnan perusrakenteita. Tämän lisäksi teoreettisena viitekehyksenä toimivat filosofi Thomas W. Poggen ja filosofi Onora O"Neillin käsitykset globaalista oikeudenmukaisuudesta. Tutkielman aineistona on Eurooppa-valmistelukunnan 13. kesäkuuta ja 10. heinäkuuta 2003 hyväksymä Ehdotus sopimukseksi Euroopan perustuslaista, joka on luovutettu Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalle Roomassa 18. heinäkuuta 2003. Tutkielma käsittelee Euroopan perustuslakiehdotusta suuntaa-antavana dokumenttina, jonka EU-instituutiot ovat hyväksyneet. Tutkimuksen lähtökohtana on, että Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden velvollisuus varojen uudelleenjakoon perustuu unionin yhteisölliseen luonteeseen sekä etenkin EU-kansalaisen taloudellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin. Kaksi muuta perustetta varojen uudelleenjaolle ovat Euroopan unionin talousjärjestelmä ja sen institutionaalinen rakenne. Euroopan unionin etiikan kannalta oleelliset ulottuvuudet ovat unionin suhde sen jäsenmaihin, jäsenmaiden väliset suhteet sekä etenkin kansalaisen suhde unioniin ja tätä kautta sen jäsenvaltioihin. Euroopan unioni on ainutlaatuinen, yhteisöllistä valtaa omaava kansainvälinen organisaatio, jolle sen jäsenvaltiot ovat luovuttaneet osan suvereniteetistaan. Aluepolitiikka on ainoa EU-tason varojen uudelleenjaon mekanismi työmarkkinoiden ulkopuolella. Euroopan unionin aluepoliittiselle, rakennerahastojen kautta tapahtuvalle varojen uudelleenjaolle on mahdollista löytää eettisten perusteiden lisäksi myös rationaalisia perusteita. Rationaalisia perusteita ovat mm. jäsenvaltioiden väliset suhteet, niiden sisäpoliittiset tekijät, unionin legitimaatio sekä sen talousjärjestelmä. Eettisesti tärkeää on Euroopan unionin yhteisöllisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen. Tutkimuksen johtopäätös on, etteivät yhteisöllinen oikeudenmukaisuus ja varojen uudelleenjaon velvollisuus tähän mennessä ole täysin toteutuneet, sillä Euroopan unionin jäsenmaiden ja sen alueiden välillä on yhä suuria varallisuuseroja. Mahdolliset seuraukset yhteisöllisen oikeudenmukaisuuden ja varojen uudelleenjaon velvollisuuden riittämättömälle toteutumiselle jaetaan tutkimuksessa kolmeen luokkaan: eettisiin, poliittisiin ja taloudellisiin. Eettisesti varojen uudelleenjaon riittämättömän toteutumisen merkittävin seuraus on tutkielman mukaan varallisuuserojen pysyminen ennallaan tai niiden kasvaminen. Tutkimus on luonteeltaan normatiivista ja se edustaa poliittista filosofiaa. Sen keskeisimmät käsitteet ovat yhteisöllinen oikeudenmukaisuus, positiivinen ja negatiivinen velvollisuus, positiivinen ja negatiivinen oikeus sekä solidaarisuus.

Tämän tutkielman aiheena on yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelan vanhentuminen vanhentumislain (728/2003) 19 §:n nojalla. Tutkielman tarkoitus on tarkastella perusteellisesti yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelvoitteen syntymistä sekä sen vanhentumisen oikeusvaikutuksia. Tutkimuksessa vertaillaan yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelvoitteen vanhentumista Ruotsin oikeustilaan. Yhteisvastuu tarkoittaa käytännössä sitä, että vahingonkärsijä on oikeutettu vaatimaan koko korvausta keneltä tahansa korvausvelvolliselta. Yhteisvastuulla pyritään suojelemaan velkojan oikeutta täyteen korvaukseen, esimerkiksi tilanteessa, jossa jokin vahingonaiheuttajista olisi maksukyvytön. Kuitenkin mikäli vahingonkärsijä ei katkaise vahingonkorvaussaatavan vanhentumista VanhL 19 §:n mukaisesti jonkin korvausvelvollisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallista vastaa enää vain oman osuutensa suorittamisesta. Vanhentumisen myötä suojelun kohde muuttuu velkojasta velallisiin. Vastuun hajaantuminen on kuitenkin havaittu tutkimuksessa toisinaan ankaraksi oikeusseuraamuksesi yhteisvastuullisissa vahingonkorvaustilanteissa. Ongelmana on se, että vahingonaiheuttajien piiri on toisinaan epämääräinen, jolloin vahingonkärsijän on vaikeaa katkaista vanhentumista jokaisen vahingonaiheuttajan osalta. Lisäksi vahingonkärsijän näkökulmasta tilannetta vaikeuttaa se, että joissakin vahingonkorvaustilanteissa vanhentuminen voidaan katkaista ainoastaan kanteella. VahL:n yhteisvastuuta koskevien säännöksien taustalla on ollut lainsäätäjän tarkoitus yhtenäistää velvoiteoikeudellisia yhteisvastuutilanteita, jolloin on noudatettu takauslain (361/1999) systematiikkaa. Tutkimuksessa havaitaan, että kyseinen lainsäädäntöratkaisu ei vaikuta ottavan huomioon yhteisvastuullisten vahingonkorvausvelvoitteiden monimuotoisuutta. Erityisesti vertailu Ruotsin vanhentumislakiin osoittaa sen, että VanhL 19 §:n mukainen vastuun hajaantuminen voi olla kohtuuton seuraamus yhteisvastuullisissa vahingonkorvaustilanteissa. Tämän vuoksi tutkimuksessa katsotaan, että yhteisvastuulliset vahingonkorvaustilanteet tulisi huomioida nykyistä paremmin vanhentumislain nojalla. Prosessuaaliset kysymyksien osalta tutkimuksessa on osoitettu, että prosessuaalisesti yhteisvastuu jäsentyy vahingonkärsijän johdolla, sillä hän voi halutessaan nostaa kanteen valitsemaansa yhteisvelallista kohtaan. Yhteisvastuun kannalta asialle ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta, sillä vastaajaksi haastetulla on mahdollisuus regressivaateen esittämiseen muita kanssavelallisia kohtaan. Tilanne eroaa silloin, kun vastaaja katsoo velvoitteen vanhentuneen jonkin yhteisvastuullisen osalta ja esittää väitteen vastuun hajaantumisesta. Tällöin vastaajalla on asiasta näyttötaakka ja mikäli tuomioistuin katsoo vastuun hajaantuneen, on tuomiolla todistusvaikutus muita velallisia kohtaan. Oikeusvoiman ei kuitenkaan voida katsoa ulottuvan prosessin ulkopuolisiin velallisiin.