Browsing by Subject "yleinen kirjallisuustiede"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 61
  • Lukkari, Petra (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat henkilöhahmon rakentumisen ehdot George Perecin (1936–1982) esikoisteoksessa, pienoisromaanissa Les Choses, une histoire des années soixante (1965). Kertomus sijoittuu 60-luvun Pariisiin, ja sen aikajänne on muutamia vuosia nuoruudessa; romaani vaikuttaa kertovan pariskunnasta. Nuori pari, Sylvie ja Jérôme, mainitaan nimeltä kuitenkin vain muutamaan otteeseen. Heidän kokemaansa ja tekemäänsä yksilöidään harvoin. Heillä on kertomuksessa ainoastaan muutama vuorosana. Henkilöillä ei vaikuta olevan yksilöllisiä ominaisuuksia tai kykyjä. Silti pariskunta vaikuttaa ihmismäiseltä. Tutkimukseni alkusyy liittyy surun kokemukseen henkilöhahmojen äärellä: missä henkilöt ovat, kysyin. Teos synnyttää epäröintiä henkilöhahmon käsitteen suhteen, joten tutkin työssäni, millaisia henkilöhahmon rakentumisen ehtoja romaanista on löydettävissä. Näiden ehtojen selvittäminen avaa hahmoa koko kerrotun maailman tasalla; jos en selvitä, mikä funktio hahmolla kerrotussa maailmassa on, jää myös teoksen tulkinta tekemättä. Henkilöhahmo rakentuu aineistossani muun muassa eri laatuisten näkemisen tilanteiden kautta. Fokalisaatio herättää kiinnostuksen – ennen muuta fokalisoitua objektia kohtaan. Tarkastelen aineistoani lähinnä kertomuksentutkimuksen käsittein. Tärkeimpänä teoreettisena kehyksenä henkilöhahmojen analyysissani toimii Mieke Balin tutkimus Narratology: introduction to the theory of narrative (1985/2009). Jäljitän henkilöhahmon rakentumisen ehtoja kertomuksen eri tasoilta: tapahtumista, tarinasta ja sanoista. Tutkimukseni mittaan kertomuksen eri tasoilta löytyy ehtoja, joiden kautta teoksen omalaatuinen henkilöhahmon käsite täytetään. Tutkimuksessani osoitan, että henkilöhahmon rakentumisen ehdot liittyvät piirteisiin, jotka osaltaan kytkevät teoksen postmodernistisen kirjallisuuden jatkumolle: muun muassa erilaiset kertojan kielen tilanteet ja leikki konventioilla rakentavat henkilöhahmoja.
  • Walin, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkin tässä pro gradu -työssä ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta kolmessa postapokalyptiseen fiktioon lukemassani teoksessa. Tutkittavat teokset ovat Cormac McCarthyn vuonna 2006 ilmestynyt teos The Road, J.G. Ballardin vuonna 1962 ilmestynyt The Drowned World sekä vuonna 1949 ilmestynyt George R. Stewartin Earth Abides. Tutkielman menetelmänä on ekokriittinen luenta, jolle on ominaista luontokeskeinen lähestymistapa tutkittaviin teoksiin, se, minkälaisia merkityksiä annamme luonnolle, ja se, miten tämä merkityksenanto vaikuttaa siihen, miten luontoa kohtelemme. Ekokriittinen analyysi nivoutuu työssä kriittiseen posthumanismiin, filosofiseen suuntaukseen, jonka tavoitteena on ihmisen kategorian suhteellistaminen. Hahmottelen ensiksi postapokalyptisen fiktion määritteleviä piirteitä. Esitän, että dystopiasta postapokalyptisen fiktion erottaa se, ettei apokalypsitapahtuman jälkeisessä maailmassa ole olemassa toimivaa yhteiskuntaa. Näin teosten pelkistetyissä maailmoissa korostuukin ihmisen ja luonnon välinen suhde. Muita postapokalyptisen fiktion piirteitä ovat äkillinen tapahtuma (apokalypsi), joka on romahduttanut ihmisten lukumäärän niin vähäiseksi että lajimme sukupuutto on vääjäämättä edessä, sekä keskittyminen apokalypsin jälkeisen tilanteen kuvaukseen. Väitän, että postapokalyptinen fiktio on omiaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelulle, koska teosten maailmoissa tuohon suhteeseen vaikuttavien elementtien joukko on pienentynyt, ja suhdetta voi siksi tarkastella ikään kuin laboratorio-olosuhteissa. Tarkastelen ihmisen ja luonnon välistä suhdetta kolmella eri tasolla: miten ihmisen vaikutus maisemaan hiipuu, mikä on ihmisen merkitys toisille lajeille ja minkälaiset ihmisen lajiominaisuudet osoittautuvat arvokkaiksi teosten postapokalyptisissä maailmoissa. Analyysi paljastaa postapokalyptisessa fiktiossa ilmenevän ihmisen merkityksettömyyden maapallon muulle ekosysteemille, mutta myös ihmisen ainutlaatuisuuden lajina, jolla on mahdollisuus joko kokonaan tuhota maapallonlaajuinen ekosysteemi tai pelastaa se. Teoksista käy myös ilmi ihmisen inhimillinen tarve olla karuimmissakin olosuhteissa toiveikas oman tulevaisuutensa suhteen. Tulosteni perusteella postapokalyptisten teosten ekokriittiseksi funktioksi nouseekin se, kuinka kirjallisuuden keinoin voidaan näyttää, miltä ihmislajin äkillinen tuho näyttäisi, varoittaa sen nykytoiminnastamme kumpuavista syistä ja osoittaa mahdollisen sukupuuttomme seuraukset niin yksilöille, lajillemme kuin koko maapallolle. Postapokalyptinen fiktio kertoo, että me olemme laji, joka pystyy ottamaan vastuun teoistaan tällä planeetalla, jos niin haluaa. Me olemme myös laji, joka pystyy kuvittelemaan, miten voi käydä, jos emme tuota vastuuta ota.
  • Niskanen, Lauri A. (Helsingin yliopisto, 2021)
    A Hubbub of Phenomenon: The Finnish and Swedish Polyphonic Translations of James Joyce’s Ulysses explores James Joyce’s Ulysses (1922) and its Finnish and Swedish translations and retranslations as polyphonic intertextual processes. I call this new, experimental view of translation – presenting translation and retranslation as a polyphonic hubbub of voices, a choir of competing and supplementary comments on a source text – the Polyphonic Translation Model (PTM). Every translation is fundamentally polyphonic, as translation can never carry the source text over to a new target audience as such but must always rather represent the original text in its place in the new lingual and cultural context. In A Hubbub of Phenomenon, however, the focus is on translations of explicit cases of literary intertextuality and intermediality. The study construes the process in which translations and retranslations form a polyglot macrotext, in which the source text is commented on, reread, and rewritten. The question is approached through Gérard Genette’s notion of palimpsest: the source text and earlier translations are present “under the surface” of a new translation. The relationships between these texts are studied from the viewpoint of intertextuality. The study focuses on James Joyce’s Ulysses, a source text in which the implicit intertextual nature of all texts is made explicit through intertextual literary techniques such as pastiche, parody, and the musicalization of fiction. In my thesis, I study the way Joyce’s influential novel exists for Finnish and Swedish readers. The material of the study is the Finnish and Swedish translations of the book, which vary widely in their translation project and the horizon of the translators: Thomas Warburton’s Odysseus (1946/1993), Pentti Saarikoski’s Odysseus (1964), Erik Andersson’s Ulysses (2012), and Leevi Lehto’s Ulysses (2012). Comparisons between these translations and retranslations make the problematic of translating intertextual literary structure become clearly visible. Furthermore, much of the cultural and literary value bestowed upon Ulysses was originally “found in translation”, as Stuart Gilbert wrote the first major study of the book on the basis of his conversations with Joyce during the process of the first French translation of the book. In A Hubbub of Phenomenon I study how different translations re-create the intertextual material of Joyce’s Ulysses in a new cultural context. Literary translation is understood as a process, a polyphonic dialogue, in which various texts – the source text, its various translations into different languages, and different translations into a single language – act as agents. The polyphonic model is based on Mikhail Bakhtin’s notion of literary polyphony as well as the productive translation criticism of Antoine Berman. Berman sees first translations and retranslations as a continuous, self-correcting process. In Berman’s method, translations are analysed on the basis of the translating position, the translation project, and the horizon of the translator. Berman calls the norms and expectations that define translation in a certain culture and a certain time, and the translator’s relationship to this discourse, the translating position. The conception of what the first translator or retranslator sets out to achieve, the composite of the translating position and the demands of the task at hand, Berman calls the translation project, an articulated purpose. The translating position and the translation project together are what Berman calls the horizon of the translator, the horizon of understanding in which the translation is received. The study of the translations of Ulysses uncovers explicitly something usually implicit in the processes of translation and retranslation, but conversely the study of these particular translations also uncovers new aspects of Ulysses, and more widely the techniques of intertextuality employed in it: parody, pastiche, and the musicalization of fiction. In light of the focus on intertextual structure in the dissertation, the episodes analysed through close reading are episode 12, ‘Cyclops’ for parody, episode 14 ‘Oxen of the Sun’ for pastiche, and chapter 11, ‘Sirens’ for intermediality, namely the musicalization of fiction. For the analysis of episode 14, ‘Oxen of the Sun’, I have created a digital companion for the study, The Oxen of the Sun hypertext (OSH). This novel and experimental device, employing the methods of the digital humanities, works as a machine-assisted tool for the reader of this dissertation. It allows a more extensive and intensive analysis on how the hypertext of the ‘Oxen of the Sun’ episode refers to its hypotexts from the history of English prose, and how these imitations are conveyed in the four Finnish and Swedish target texts.
  • Sjöberg, Sami (2012)
    The thesis essays examine the avant-garde movement known as lettrism, and the influence of medieval Jewish mysticism and messianism on its art. Most research in this area has focused on the history of lettrism but has disregarded the possibility of a Jewish influence. This volume offers the first detailed examination of the aesthetic, philosophical and practical implications and manifestations of religious mysticism, the Kabbalah, and messianism in lettrist poetics. Lettrist poetry consists of glossographic writing with imaginary signs, which amalgamates pictorial and linguistic (literary) expression and makes a categorical distinction between these media impossible. By virtue of such a melange, the conventions involved in the mediation of meaning are undermined, and lettrist poetry appears nonsensical. Lettrist poetics applies themes such as ineffability, obscurity and nothingness, which derive from the Kabbalah. The use of these themes establishes an anti-rational theory of language, which regards the lacunae of meaning recurring in lettrist poems as essential poetic elements with respect to meaning. Furthermore, the lacunae evoke a potentiality of meaning. Such potential meaning differs radically from conventional conceptions of textual meaning through its temporal suspension. This suggests that lettrism adapts the futureorientedness of messianism on a linguistic level. Potentiality evokes literary structures that circumvent dualisms based on any straightforward presence or absence of meaning. In the essays comprising this thesis, such structures are illustrated by the notions of nothing (rien), 'void' (blanc) and the 'secret'. Methodologically, the thesis introduces a theoretical device suitable for an examination of the aforementioned structures. The hermeneutics of the included middle extends the scope of hermeneutical inquiry to the potentiality of meaning. In addition to dialectical antinomic terms, the hermeneutics of the included middle acknowledges the middle both as a lack and as potentiality. In other words, any present lack of meaning is regarded as potential meaning and thus the poems themselves cannot be deemed meaningless. The study therefore argues that lettrism adapts the structures of religious messianism and incorporates a religious component into the glossography and lacunae of poetry. The quasi-language of lettrist poetry becomes both the means by which the religious inclination is manifested and its mainstay.
  • Sillanpää, Roope (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani käsittelee todellisuuden rakentumista J.R.R. Tolkienin teoksessa Taru Sormusten Herrasta. Tutkielman lähtökohtana on Tolkienin legendaarion synkroninen luenta, jonka tarkoituksena on osoittaa, että Tolkienin fiktiomaailmaa käsitteleviä tekstejä on mielekästä lukea yhtenä suurena, toisiaan täydentävänä jatkumona. Tutkielma osoittaa, että legendaarion yksittäiset tekstit, kuten Taru Sormusten Herrasta, rakentavat sisäistä todellisuuttaan usein viittaamalla omien tekstirajojensa ulkopuolelle. Tarkoituksena on osoittaa, miten kokonaisymmärrystä Tolkienin fiktiomaailman todellisuudesta ja sen toiminnasta on mahdollista laajentaa ulottamalla legendaarion yksittäisen tekstin luenta kattamaan myös legendaarion muihin osiin, kuten Silmarillioniin ja Hobittiin, suuntautuvat viittaukset. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on Benjamin Harshav'n konstruktiivisen poetiikan teoria. Konstruktiivinen poetiikka mahdollistaa Tolkienin fiktiomaailman tutkimisen systemaattisesti useiden eri todellisuuden tasojen yhteensulautumana. Osoitan tutkimuksessa, että käyttämällä Harshav'n teoriaa teoksen Taru Sormusten Herrasta todellisuus on mahdollista erottaa systemaattisesti kolmeksi eri todellisuuden tasoksi, joille pystytään määrittämään omat narratiiviset funktionsa ja todellisuuden hahmottamisen tapansa. Liikkumalla analyysissä yksittäisen teoksen tekstirajojen yli legendaarion laajempaan luentaan on mahdollista ymmärtää, miten Tolkien rakentaa romaanin syvän ja monitasoisen todellisuuskäsityksen käyttämällä hyväkseen legendaarion muodostamaa laajaa intratekstuaalista kenttää. Tutkielma osoittaa, miten analysoimalla teoksen eri todellisuudentasoja, tasojen muodostamia todellisuuskäsityksiä, niitä välittäviä romaanihahmoja ja näiden hahmojen välistä kanssakäymistä on mahdollista ymmärtää Taru Sormusten Herrasta -romaanin todellisuuden rakentumista uudessa valossa.
  • Nystrand, Marko (Helsingin yliopisto, 2012)
    The goal of this dissertation was to study whether it is possible and meaningful to apply Ludwig Wittgenstein s distinction between saying (Sagen) and showing (Zeigen) to ethically oriented literary criticism. The following questions were used as the primary guidelines: 1. Is it possible, in the context of literary criticism, to put in practice Wittgenstein s ethical conceptions, which are quite theoretical and metaphysical by nature? 2. If so, what practical literary devices do authors use if they want to demonstrate their ethical values within the frame of a fictional work? 3. Does philosophy offer useful ethical consepts that open us new and interesting readings in fiction? The philosophical background of Wittgenstein s distinction is clarified in chapter I. This clarification is based on his main works, Tractatus logico-philosophicus and Philosophishe Untersuchungen, the published correspondence between Wittgenstein and Paul Engelmann, and selected Wittgenstein research and papers. Analyzing ethics and it s expression in Georg Trakl s poetry further elucidates Wittgenstein s concept of showing. The concept that a literary work is an act of an author was used as a starting point. The presumption was that analyzing this act of an author will reveal how ethical values can be demonstrated in literature. Categorizing an author s act at different levels of literary expression provides the structure of this study. In chapters IV - XIII literary devices useful for demonstrating ethics are examined and explained using examples from the works of Joseph Conrad, Charles Dickens, Nikolay Leskov, Ludwig Uhland, Eino Leino, Pentti Haanpää and Maria Jotuni. The concepts and views of researchers and writers such as Mihail Bahtin, Peter Juhl, E. D. Hirsch, Peter Lamarque and Stein Haugom Olsen are used. The concepts outlined in previous chapters are then applied in three case studies: Aeschylus s Oresteia trilogy, J-L. Runeberg s poem Sven Dufva and Sofi Oksanen s novel Puhdistus (Purge). On the whole, Wittgenstein s idea that ethical values can be demonstrated (shown) by means of literature is revealed as a fruitful point of departure for a more exact ethical reading, offering a new perspective on literary works.
  • Kaltola, Titta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan chat-fiktiota digitaalisen kerronnan muotona. Chat-fiktio on yhteisö- ja pikaviestipalveluiden välityksellä tapahtuvaa keskustelua imitoiva fiktiivinen dialogi, jota on tarkoitus seurata älypuhelimen ruudulta. Tutkielman aineistona on kolme suomalaista chat-fiktiota Pientä säätöä (2018), Kateuden liekki (2019) sekä En voi puhua juuri nyt (2019–2020). Lisäksi tutkielmassa käydään käsittelyn taustoittamiseksi läpi chat-fiktion piirteitä ja kehitystä angloamerikkalaisessa maailmassa, josta kerronnan muoto on lähtöisin. Tutkielman tavoitteena on analysoida chat-fiktiota digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian muotona sekä miten kirjallisuutta määritellään uudelleen internetin aikakaudella. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, millainen on chat-fiktion ja sosiaalisen median välinen kytkös. Tutkielmassa hyödynnetään analyysimenetelminä multimodaalista analyysia, kertomuksen tutkimusta ja lähilukua. Teoriataustana tutkielmassa käytetään multimodaalisuuden teorian ja kertomuksen tutkimuksen ohella digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian tutkimusta, joiden parissa on tutkittu digitalisaation vaikutusta kirjallisuuden kenttään sekä uusien mediamuotojen muovautumista. Tutkielmassa esitellään, kuinka chat-fiktiossa digitaalinen kerronta rakentuu suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja ympäröivään mediamaisemaan sekä millä tavoin digitaalinen kehitys ja medialisoituminen muuttavat lukutapoja. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, että chat-fiktio multimodaalisena digitaalisen kerronnan muotona laajentaa kirjallisuuden määritelmää, ja sosiaalista mediaa jäljittelemällä voidaan luoda yhteisö- ja pikaviestipalveluita käyttäville samaistuttavia kertomuksia. Chat-fiktiossa keskustelumuotoinen kerronta ammentaa aineksia aiemmasta kirjallisuusperinteestä, erityisesti vuoropuheluista eli dialogeista sekä kirjeromaanin lajityypistä. Sosiaaliseen mediaan sovitettuna chat-fiktiota voidaan pitää mobiilisukupolven mieltymyksiä mukailevana kirjemuodon ilmentymänä, joka heijastelee kirjallisuudelle tyypillisesti ympäröivän yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia. Chat-fiktio on multimodaalista, sillä siinä yhdistyvät muun muassa verbaaliset, visuaaliset ja auditiiviset merkkijärjestelmät. Semiotiikkaan eli merkkioppiin pohjaavalla multimodaalisuuden käsitteellä havainnollistetaan, kuinka viestimistilanteet rakentuvat erilaisista moodeista eli merkityksen luomisen resursseista, kuten kirjoitus, kuva ja ääni. Multimodaalisuuden ja sosiaalisen median käyttöliittymien toiminnallisuuden kokonaisvaltainen hyödyntäminen teoksissa tekee niistä eritoten nuorisokohderyhmälle helposti omaksuttavaa tarinankerrontaa. Samaistuminen syntyy dialogin ja kirjemuodon mukauttamisesta tämän päivän mediamaiseman kontekstiin sekä multimodaalisen toimintaympäristön mukauttamisesta tarinan maailmaan. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että nuorten lukuinnostukseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan innovatiivisella tarinankerronnalla ja hyödyntämällä kohderyhmälle tuttuja digitaalisia alustoja, kuten älypuhelimia sekä yhteisö- ja pikaviestipalveluita, osana tarinan tematisointia ja jakelua. Chat-fiktion kaltaisten uusien kirjallisten kokeilujen myötä nuorten käsitys kaunokirjallisuuden lukemisesta voi muuttua, ja he voivat tätä kautta päätyä myös perinteisempien lukukokemusten pariin.
  • Räsänen, Pajari (Helsingin yliopisto, 2007)
    Titled "An Essay on Antimetaphoric Resistance", the dissertation investigates what is here being called "Counter-figures": a term which has in this context a certain variety of applications. Any other-than-image or other-than-figure, anything that cannot be exhausted by figuration (and that is, more or less, anything at all, except perhaps the reproducible images and figures themselves) can be considered "counter-figurative" with regard to the formation of images and figures, ideas and schemas, "any graven image, or any likeness of any thing". Singularity and radical alterity, as well as temporality and its peculiar mode of uniqueness are key issues here, and an ethical dimension is implied by, or intertwined with, the aesthetic. In terms borrowed from Paul Celan's "Meridian" speech, poetry may "allow the most idiosyncratic quality of the Other, its time, to participate in the dialogue". This connection between singularity, alterity and temporality is one of the reasons why Celan so strongly objects to the application of the traditional concept of metaphor to poetry. As Celan says, "carrying over [übertragen]" by metaphor may imply an unwillingness to "bear with [mittragen]" and to "endure [ertragen]" the poem. The thesis is divided into two main parts. The first consists of five distinct prolegomena which all address the mentioned variety of applications of the term "counter-figures", and especially the rejection or critique of either metaphor (by Aristotle, for instance) or the concept of metaphor (defined by Aristotle, and sometimes deemed "anti-poetic" by both theorists and poets). Even if we restrict ourselves to the traditional rhetorico-poetical terms, we may see how, for instance, metonymy can be a counter-figure for metaphor, allegory for symbol, and irony for any single trope or for any piece of discourse at all. The limits of figurality may indeed be located at these points of intersection between different types of tropes or figures, and even between figures or tropes and the "non-figurative trope" or "pseudo-figure" called catachresis. The second part, following on from the open-ended prolegomena, concentrates on Paul Celan's poetry and poetics. According to Celan, true poetry is "essentially anti-metaphoric". I argue that inasmuch as we are willing to pay attention to the "will" of the poetic images themselves (the tropes and metaphors in a poem) to be "carried ad absurdum", as Celan invites us to do, we may find alternative ways of reading poetry and approaching its "secret of the encounter", precisely when the traditional rhetorical instruments, and especially the notion of metaphor, become inapplicable or suspicious — and even where they still seem to impose themselves.
  • Nyqvist, Sanna (2010)
    This study concentrates on the contested concept of pastiche in literary studies. It offers the first detailed examination of the history of the concept from its origins in the seventeenth century to the present, showing how pastiche emerged as a critical concept in interaction with the emerging conception of authorial originality and the copyright laws protecting it. One of the key results of this investigation is the contextualisation of the postmodern debate on pastiche. Even though postmodern critics often emphasise the radical novelty of pastiche, they in fact resuscitate older positions and arguments without necessarily reflecting on their historical conditions. This historical background is then used to analyse the distinction between the primarily French conception of pastiche as the imitation of style and the postmodern notion of it as the compilation of different elements. The latter s vagueness and inclusiveness detracts from its value as a critical concept. The study thus concentrates on the notion of stylistic pastiche, challenging the widespread prejudice that it is merely an indication of lack of talent. Because it is multiply based on repetition, pastiche is in fact a highly ambiguous or double-edged practice that calls into question the distinction between repetition and original, thereby undermining the received notion of individual unique authorship as a fundamental aesthetic value. Pastiche does not, however, constitute a radical upheaval of the basic assumptions on which the present institution of literature relies, since, in order to mark its difference, pastiche always refers to a source outside itself against which its difference is measured. Finally, the theoretical analysis of pastiche is applied to literary works. The pastiches written by Marcel Proust demonstrate how it can become an integral part of a writer s poetics: imitation of style is shown to provide Proust with a way of exploring the role of style as a connecting point between inner vision and reality. The pastiches of the Sherlock Holmes stories by Michael Dibdin, Nicholas Meyer and the duo Adrian Conan Doyle and John Dickson Carr illustrate the functions of pastiche within a genre detective fiction that is itself fundamentally repetitive. A.S. Byatt s Possession and D.M. Thomas s Charlotte use Victorian pastiches to investigate the conditions of literary creation in the age of postmodern suspicion of creativity and individuality. The study thus argues that the concept of pastiche has valuable insights to offer to literary criticism and theory, and that literary pastiches, though often dismissed in reviews and criticism, are a particularly interesting object of study precisely because of their characteristic ambiguity.
  • Keränen, Henna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani venäjänjuutalaisen kirjailijan Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa -romaanissa (ven. Leto v Badene) esiintyvää Fjodor Dostojevskin henkilöhahmoa sekä pohdin teoksen lajia ja suhdetta elämäkerralliseen fiktioon. 1970–1980 -lukujen taitteessa kirjoitettu, mutta laajempaa huomiota vasta 2000-luvulla saanut romaani liikkuu kahdella aikatasolla ja kertoo sekä Dostojevskin ja hänen Anna-vaimonsa ensimmäisestä yhteisestä kesästä Keski-Euroopassa että nimettömäksi jäävän, mutta Tsypkinia itseään hyvin paljon muistuttavan kertojan matkasta Dostojevskin jalanjäljissä 1970-luvun Neuvostoliitossa. Nämä kaksi elämäntarinaa kietoutuvat teoksessa tiiviisti toisiinsa niin että Dostojevskien tarinasta muodostuu lopulta kiinteä osa kertoja-Tsypkinin omaa tarinaa. Baden-Badenin kertoja ihailee suuresti Dostojevskia, yrittää ymmärttää kirjailijaa kohtaan kokemaansa rakkautta sekä tämän ristiriitaista persoonaa. Teoksessa esiintyvä Dostojevski on suuren kirjailijan sijaan arkipäiväinen ja kompleksinen henkilöhahmo, joka kamppailee pakkomielteidensä ja psyykkisen ailahtelevaisuutensa kanssa. Kyseinen kuva on pitkälti peräisin Anna Dostojevskajan päiväkirjasta, jota romaanin kertoja matkallaan lukee. Lisäksi siinä on havaittavissa piirteitä myös Dostojevskin omista kaunokirjallisista henkilöhahmoista. Kesä Baden-Badenissa liikkuu varsin vapaasti faktan ja fktion häilyvällä rajapinnalla ja hyödyntää molempiin kuuluvia tyylikeinoja. Teos pysyy lähes täysin uskollisena Dostojevskin elämän todellisille vaiheille ja esittää ne totuudenmukaisesti dokumentaarista aineistoa mukaillen. Toisaalta Tsypkin kuitenkin hyödyntää kerronnassaan myös monia fiktiolle ominaisia keinoja kuten fokalisaatiota ja henkilöhahmojen tajunnan vapaata kuvausta. Elämäkerrallisen fiktion piiriin teoksen liittää muun muassa etsinämotiivi, Dostojevskia koskevien faktojen tietoinen valikointi sekä pyrkimys kuvata todellisen historiallisen henkilöhahmon kautta myös laajempia temaattisia kysymyskokonaisuuksia. Baden-Badenin kohdalla tällaisia teemoja ovat muun muassa riippuvuus, anteeksiantava rakkaus ja venäläisen kirjallisuuden merkitys Neuvostoliitossa. Dostojevski-osioita ympäröivän kehystarinan vuoksi Baden-Badenia voidaan lukea osittain myös kertoja-Tsypkinin omaelämäkerrallisena teoksena. Siksi oma näkemykseni on, että puhtaan elämäkerrallisen fiktion sijaan Kesä Baden-Badenissa on ensisijaisesti lajihybridi. Tutkielmani keskeistä lähdeaineistoa teoriakirjallisuuden osalta ovat muun muassa Dorrit Cohnin teos Fiktion mieli sekä John F. Keenerin, Michael Lackeyn ja Ina Schabertin elämäkerrallista fiktiota käsittelevät tutkimusartikkelit. Lisäksi hyödynnän analyysini tukena Baden-Badenia käsitteleviä tutkimusartikkeleita ja arvioita, Dostojevskin omia kaunokirjallisia teoksia sekä kirjailijaa käsittelevää dokumentaarista aineistoa, kuten Anna Dostojevskajan päiväkirjaa ja muistelmia.
  • Tiittula, Antero (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen tutkielmassani espanjalaisen kaunokirjallisuuden suomennoshistoriaa vuosina 1945–2015 ja niitä syitä, jotka eri aikoina ovat mahdollisesti vaikuttaneet teosten julkaisemiseen suomeksi. Tutkielman perustaksi olen laatinut bibliografian suomennetusta espanjalaisesta kaunokirjallisuudesta. Espanjalaisella kirjallisuudella tarkoitan espanjalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta, jonka alkukieli on voinut olla espanjan sijasta myös baski, katalaani, galego tai ranska. Teosten julkaisusyitä analysoin ennen kaikkea suomennosten peritekstien pohjalta, ja lisäksi esimerkiksi kirjallisuushistoriat ja kirja-arvostelut tarjosivat niille kulttuurillista kontekstia. Suomennoshistorian kronologisesta katsauksesta nostin erilliseen tarkasteluun kolmen klassikkokirjailijan, Miguel de Cervantesin, Camilo José Celan ja Federico García Lorcan suomennetun tuotannon. Siten saatoin pohtia klassikkoaseman muodostumista ja sen yhteyttä julkaisupäätöksiin. Suomentajien roolia käännettävien teosten valikoitumisessa selvitin espanjalaisen kirjallisuuden kääntäjille lähettämälläni kyselyllä, johon yhdeksästätoista suomentajasta vastasi kaksitoista. Tarkastellulla seitsemänkymmenen vuoden jaksolla hahmottui espanjalaisen kirjallisuuden suomennoshistoriassa toisistaan selkeästi poikkeavia, vuosikymmenen tai kahden mittaisia kausia. Niiden aikana espanjalaiseen kirjallisuuteen kohdistunut kiinnostus ja sen luonne ovat vaihdelleet. Erot näkyivät muun muassa käännösmäärissä ja siinä, minkä ikäistä kirjallisuutta on suomennettu. Koska espanjalaista kirjallisuutta on pitkään suomennettu melko niukasti, yksittäisten kustantajien ja suomentajien vaikutus suomennoskentän rakentumiseen on toisinaan ollut huomattava. Silti havaittavissa oli muutamia yleisempiäkin, yksittäisistä toimijoista riippumattomia suuntauksia, kuten 1990-luvulla herännyt kiinnostus espanjalaiseen nykykirjallisuuteen tai espanjalaisen kirjallisuuden valtavirtaistuminen 2000-luvulla. Suomentajakysely osoitti, että espanjalaisen kirjallisuuden kääntäjät ovat aktiivisesti vaikuttaneet suomennettavan kirjallisuuden valintaan ja kokivat julkaistavan kirjallisuuden etsimisen tärkeäksi osaksi ammattiaan. Moni oli kuitenkin huolissaan kustannusalan kaupallistumisesta, joka on kaventanut heidän mahdollisuuksiaan vaikuttaa teosvalintoihin.
  • Eskola, Timo (2011)
    Late twentieth century Jesus-novels search after a completely new picture of Jesus. Novels written for instance by Norman Mailer, José Saramago, Michèle Roberts, Marianne Fredriksson, and Ki Longfellow provide an inversive revision of the canonic Gospels. They read the New Testament in terms of the present age. In their adaptation the story turns often into a critique of the whole Christian history. The investigated contrast-novels end up with an appropriation that is based on prototypical rewriting. They aim at the rehabilitation of Judas, and some of them make Mary Magdalane the key figure of Christianity. Saramago describes God as a blood thirsty tyrant, and Mailer makes God combat with the Devil in a manichean sense as with an equal. Such ideas are familiar both from poststructuralist philosophy and post-metaphysical death-of-God theology. The main result of the intertextual analysis is that these scholars have adopted Nietzschean ideas in their writing. Quite unlike earlier Jesus-novels, these more recent novels present a revision that produces discontinuity with the original source text, the New Testament. The intertextual strategy is based on contradiction. The reader wittnesses contesting and challenging, the authors attack Biblical beliefs and attempt to dissolve Christian doctrines. An attack on Biblical slave morality and violent concept of God deprives Jesus of his Jewish Messianic identity, makes Old Testament law a contradiction of life, calls sacrificial soteriology a violent pattern supporting oppression, and presents God as a cruel monster who enslaves people under his commandments and wishes their death. The new Jesus-figure contests Mosaic Law, despises orthodox Judaism, abandons Jewish customs and even questions Old Testament monotheism. In result, the novels intentionally transfer Jesus out of Judaism. Furthermore, Jewish faith appears in a negative light. Such an intertextual move is not open anti-Semitism but it cannot avoid attacking Jewish worship. Why? One reason that explains these attitudes is that Western culture still carries anti-Judaic attitudes beneath the surface covered with sentiments of equality and tolerance. Despite the evident post-holocaust consciousness present in the novels, they actually adopt an arrogant and ironical refutation of Jewish beliefs and Old Testament faith. In these novels, Jesus is made a complete opposite and antithesis to Judaism. Key words: Jesus-novel, intertextuality, adaptation, slave morality, Nietzsche, theodicy, patriarchy.
  • Knuuttila, Sirkka (2009)
    Marguerite Duras (1914−1996) was one of the most original French writers and film directors, whose cycles are renowned for a transgeneric repetition variation of human suffering in the modern condition. Her fictionalisation of Asian colonialism, the India Cycle (1964−1976), consists of three novels, Le ravissement de Lol V. Stein (1964), Le Vice-consul (1966) and L'amour (1971), a theatre play, India Song (1973), and three films, La Femme du Gange (1973), India Song (1974) and Son nom de Venise dans Calcutta desért (1976). Duras’s cultural position as a colon in inter-war ‘Indochina’ was the backdrop for this “théâtre-text-film”, while its creation was provoked by the atrocities of World War II and post-war decolonisation. Fictionalising Trauma analyses the aesthetics of the India Cycle as Duras’s critical working-through of historical trauma. From an emotion-focused cognitive viewpoint, the study sheds light on trauma’s narrativisation using the renewed concept of traumatic memory developed by current social neuroscience. Duras is shown to integrate embodied memory and narrative memory into an emotionally progressing fiction. Thus the rhetoric of the India Cycle epitomises a creative symbolisation of the unsayable, which revises the concept of trauma from a semiotic failure into an imaginative metaphorical process. The India Cycle portrays the stagnated situation of a white society in Europe and British India during the thirties. The narratives of three European protagonists and one fictional Cambodian mendicant are organised as analogues mirroring the effects of rejection and loss on both sides of the colonial system. Using trauma as a conceptual prism, the study rearticulates this composition as three roles: those of witnessing writers, rejected survivors and colonial perpetrators. Three problems are analysed in turn by reading the non-verbal markers of the text: the white man as a witness, the subversive trope of the madwoman and the deadlock of the colonists’ destructive passion. The study reveals emotion and fantasy to be crucial elements in critical trauma fiction. Two devices intertwine throughout the cycle: affective images of trauma expressing the horror of life and death, and self-reflexive metafiction distancing the face-value of the melodramatic stories. This strategy dismantles racist and sexist discourses underpinning European life, thus demanding a renewal of cultural memory by an empathic listening to the ‘other’. And as solipsism and madness lead the lives of the white protagonists to tragic ends, the ‘real’ beggar in Calcutta lives in ecological harmony with Nature. This emphasises the failure of colonialism, as the Durasian phantasm ambiguously strives for a deconstruction of the exotic mythical fiction of French ‘Indochina’.
  • Nummi, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmani tarkastelee Randa Abdel-Fattahin (s. 1979) romaania Does My Head Look Big in This? (2005) teesiromaanina. Teesiromaani on teos, jolla on tietty ideologia, jonka puolelle lukijaa suostutellaan erilaisten temaattisten ja kerronnallisten rakenteiden kautta. Tutkin millaisia lukijan suostuttelun keinoja kohdeteokseni käyttää. Keskityn erityisesti siihen, miten kohdeteokseni minäkertoja-päähenkilön kehitystarina ja identiteetin rakentumisen kuvaaminen toimivat lukijan taivuttelun välineenä. Lisäksi tarkastelen kohdeteostani nuortenromaanina, ja tutkin teesiromaanin ja nuortenromaanin yhteisiä piirteitä. Aineistonani on Susan R. Suleimanin teos Authoritarian Fictions: The Ideological Novel as a Literary Genre (1983), jossa Suleiman määrittelee teesiromaanin ja esittelee teesiromaanille tyypillisiä piirteitä. Lisäksi käytän aineistonani nuortenkirjallisuuden tutkijoita, joiden avulla tarkastelen teostani nuortenromaanina ja vertailen nuortenromaanin ja teesiromaanin yhteisiä piirteitä kohdeteoksessani. Osoitan tutkielmassani, että kohdeteokseni on teesiromaani. Siinä toteutuvat monet teesiromaanin piirteet, kuten positiivisen oppikertomuksen rakenne, jossa romaanin sankari kehittyy monien seikkailujen kautta tietämättömyydestä romaanin ideologian mukaisen totuuden haltijaksi. Kohdeteokseni sisältää teesiromaanille tyypillisen dualistisen arvomaailman, joka asettaa romaanin tapahtumat ja hahmot joko tukemaan romaanin ideologiaa tai vastustamaan sitä. Lisäksi kohdeteoksessani on teesiromaanille tyypillistä redundanssia eli liikasanaisuutta, jonka avulla teesiromaani pyrkii välittämään ideologiansa lukijalleen mahdollisimman selväsanaisesti ja välttämään väärät tulkinnat. Kohdeteokseni pyrkii opettamaan lukijalleen miten islaminuskoon tulisi suhtautua sekä yleisemmällä tasolla miten erilaisuuteen tulisi suhtautua. Osoitan myös, että nuortenromaanit ovat teesiromaanin tavoin opettavaisia ja että useat teesiromaanin piirteet ovat ominaisia myös nuortenromaanille. Osoitan, että kohdeteoksessani on useita piirteitä, jotka ovat yhteisiä sekä nuortenromaanille että teesiromaanille. Näitä piirteitä ovat esimerkiksi positiivisen oppikertomuksen rakenne sekä sankarillinen päähenkilö, johon lukijan toivotaan samaistuvan.
  • Hongisto, Paula (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan kuvan ja sanan suhdetta Walter Moersin vuonna 2001 ilmestyneessä romaanissa WildeReise durch die Nacht (suom. Hurja matka halki yön, 2003). Tutkielman tavoitteena on analysoida romaanin verbaalisten ja visuaalisten elementtien vuorovaikutusta sekä sitä, miten kuvat on valittu ja mihin tarkoituksiin niitä käytetään. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten eri-ikäiset lukijat tulkitsevat kuvitusten ja tekstin yhteistyöstä syntyvät merkitykset sekä romaanin intertekstuaaliset viittaukset. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa kuvakirjatutkimusta, lastenkirjatutkimusta, satututkimusta sekä parodian tutkimusta. Moersin romaanin kuvitustapa poikkeaa perinteisestä kuvakirjasta, sillä sen kuvat ovat ranskalaisen taiteilijan Gustave Dorén (1832–1883) käsialaa, ja ne on laadittu alun perin toisia teoksia varten. Romaani yhdistää maailmankirjallisuuden klassikkoja kuvittaneet piirrokset uudenlaiseksi kokonaisuudeksi, ja kauan ennen tekstiä ilmestyneet kuvat ovat toimineet tarinan inspiraationa. Teoksen päähenkilö on 12-vuotias Gustave, joka seikkailee unenomaisessa fantasiamaailmassa. Romaanin kuvat esittävät sekä juonen käännekohtia että rauhallisempia vaiheita, ja niitä käytetään miljöön ja henkilöhahmojen kuvaukseen sekä fokalisaation välineinä. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvien ja tekstin välinen vuorovaikutus on täynnä ristiriitoja, ja että verbaalisten javisuaalisten elementtien välinen ironinen vastakohtaisuus vaikuttaa tarinan tulkintaan. Vaikka kuvituskuvien tapahtumia eritellään usein sanallisesti, tekstin tarjoama perspektiivi poikkeaa kuvien luomasta todellisuudesta.Kuvat ja teksti antavat toisilleen uusia merkityksiä ja vaihtoehtoisia tulkintoja, ja usein toinen niistä välittää lukijalle enemmän informaatiota kuin toinen. Tutkielmassa todetaan myös, että intertekstuaalisuus on romaanissa läsnä sekä verbaalisella että visuaalisella tasolla, sillä kuvat ja teksti viittaavat paitsi kuvitusten alkuperäislähteisiin, myös aikakauden tyyliin sekä Gustave Doréen itseensä. Teos on intermediaalinen, sillä se yhdistää verbaalisen ja visuaalisen merkkijärjestelmän sekä viittaa niin maalaustaiteeseen kuin elokuviinkin. Intertekstuaalisuus ja -mediaalisuus on merkitty selkeästi sekä verbaalisesti että visuaalisesti. Romaanin kuvat ja teksti parodioivat satu- ja fantasiakirjallisuutta kääntämällä niiden konventiot ylösalaisin ja siirtämällä ne uuteen kontekstiin. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että lastenkirjallisuus on nykyään yhä useammin crossover-kirjallisuutta, jota kirjoitetaan kaikenikäisille. Moersin teoksen huumori syntyy intertekstuaalisuuden tunnistamisesta ja tuttujen ilmiöiden parodioimisesta niin verbaalisesti, visuaalisesti kuin niiden yhdist elmänkin kautta, ja eri-ikäisillä lukijoilla on erilaiset kompetenssit ymmärtää kirjallisuus - tai kulttuurihistoriallisia viittauksia. Wilde Reise durch die Nacht -romaania ei voi tarkastella perinteisenä kuvakirjana, eikä teosta tai sen kohdeyleisöä voida asettaa vain yhteen genrelliseen lokeroon.
  • Tikanoja, Iina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on analysoida lukijan harhauttamista ja siinä keskeisiä illusorisia maailmoja yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin (1971–) romaanissa Gone Girl (2012) ja suomalaisen Juha Itkosen (1975–) romaanissa Anna minun rakastaa enemmän (2005). Lähestyn tutkimuskysymystä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, ja hyödynnän narratologisen analyysini teoriapohjana ennen kaikkea mahdollisten maailmojen teoriaa ja epäluotettavan kerronnan tutkimusta. Gone Girl ja Anna minun rakastaa enemmän ovat muun muassa genreltään, kulttuuripiiriltään ja tyyliltään toisistaan merkittävästi poikkeavia teoksia, mutta niissä on samankaltainen lukijaa harhauttava kerronnallinen illuusio ja yllätyskäänne: molempien teosten minäkertojat ovat kirjoittaneet fiktion sisäistä fiktiota, jota on siteerattu osana kerrontaa ja jonka illusorinen luonne paljastuu lukijalle vasta myöhemmin. Kun harhautetulle lukijalle selviää, että kerronnassa onkin viitattu yhden maailman sijaan useampaan, tulkinta muuttuu merkittävästi teosten metafiktiivisten juonteiden noustessa keskeisiksi. Analysoimalla romaaneja ja niiden kerrontakeinoja rinnakkain pyrin paikantamaan niissä olevia yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa lukijan harhauttamisen kysymykseen. Pyrin osoittamaan, miten läheisesti teosten kerrontaratkaisut ja niiden lukuprosessi kytkeytyvät niiden käsittelemiin aihepiireihin, kuten tarinankertojan valta, unelmat ja pettymykset, populaarikulttuurin ruokkimat haaveet sekä viihteellistyneen median problemaattinen suhde totuuteen.
  • Raitasalo, Elina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani miten amerikkalainen kuvittaja ja lastenkirjailija Arnold Stark Lobel (1933–1987) kuvaa kuvin ja sanoin kahta sammakkoystävää helppolukuisessa Frog and Toad -sarjassa: Frog and Toad Are Friends (1970), Frog and Toad Together (1972), Frog and Toad All Year (1976) ja Days With Frog and Toad (1979). Tarkastelen työssäni Frog ja Toad hahmojen kuvausta kuvakirjallisuutena, sillä kuvin ja sanoin kerrotulla on ilmeisen keskeinen rooli henkilöhahmon kuvauksessa. Käsittelyosani taustana on Maria Nikolajevan ja Carole Scottin (2001) esiin tuoma kuvia ja sanoja eri määrissä sisältävien lastenkuvakirjojen typologia. Kimmokkeena työlleni on heidän esittämänsä havainto kuvan ja sanan välisestä suhteesta Frog and Toad -kirjojen kerronnassa. Heidän mukaansa kerronnan pääpaino on sanallisissa, etenkin dialogisissa osuuksissa. Kuvat toistavat sanoin kerrottua, ja ne keskittyvät lähikuvin henkilöhahmon kuvaukseen. He kysyvät, vaikuttaako sanallista osuutta painottavaan kerrontaan se, että Frog and Toad -kirjat on tehty helppolukuisiksi. Frog and Toad nousevat esimerkiksi kirjoista, joissa kuvin ja sanoin kerrottu on toisen ilmaisua toistavaa ja kuvat ovat niissä koristeena. Kirjojen kerronta sijoittuu typologian keskivaiheille. Oletan työssäni, että kuvien rooli henkilöhahmon kuvaajina on aktiivisempi kuin koristeellinen. Pidän huomion arvoisena Shannonin (1989) ja Stantonin (2005) esiin tuomaa ajatusta Lobelista kekseliäänä helppolukuisten tarinoiden tekijänä. Työni viitekehyksenä on Maria Nikolajevan (2002 ja 2005) näkemys lastenkirjallisuudesta omanlaisena fiktiona ja taiteena. Nikolajevan osin kertomusteoriaan pohjautuvana ajatuksena on, että kirjailijat käyttävät kirjoissaan erilaisia taidekeinoja kuvatessaan henkilöhahmoja mimeettisen lukutavan omaavalle implisiittiselle lapsilukijalle. Tämä vaikuttaa siihen, että pienemmille lapsille suunnatussa kirjallisuudessa on taipumuksena kuvata henkilöhahmot ulkoisen kuvauksen avulla, jolloin hahmot ovat läpinäkymättömiä. Ulkoisen kuvauksen rinnalla käytetään myös muita kuvauksen tapoja. Nikolajevan viitekehyksessä painotus on pääsääntöisesti siinä, miten henkilöhahmoista kerrotaan. Käsittelyosani alussa valotan Arnold Lobelin elämää, hänen paneutumistaan työhönsä kuvittajana, lastenkirjailijana ja helppolukuisten kirjojen tekijänä. Esittelen Frog and Toad hahmot kuvaamalla niille ominaisia piirteitä (Shannon 1989). Sovellan teosanalyysissäni Nikolajevan ja Scottin (2001) lisäksi Nodelmanin (1988) ja Shannonin (1989) huomioita Frog and Toad -hahmojen kuvauksesta kuvin ja sanoin. Täydennän näitä muiden tutkimusten perusteella (Bertils 2003; Nikolajeva 2002, 2005). Tarkastelussani nousevat esiin seuraavat huomiot: 1) Kansien rooli ulkoisen kuvauksen keinona on keskeinen. Kannesta saadaan heti käsitys henkilöhahmo ulkomuodosta, toiminnasta, ilmeistä ja eleistä. Hahmot myös nimetään kansissa ja tuodaan esiin koko kirjasarjaa ylläpitävä ystävyyden teemaa. 2) Tarinoiden kerronnan yleispiirteenä on helppokuluisuus, joka koostuu pääosin lyhyistä lauseista, lähikuvista ja dialogista. Kerronnassa pääosassa olevan ulkoisen kuvauksen rinnalla tarinoissa kuvataan myös helppolukuisesti hahmon sisäistä maailmaa. 3) Kuvat ja sanat valottavat kekseliäästi hahmojen ominaisuuksia kuten Frog kertomisen taitoa ja Toadin kykyä unelmoida. 4) Kuvakirjoille tyypilliset episodiset juonet kertovat ystävyydestä. Ne syventävät kumulatiivisesti henkilöhahmojen kuvausta, sillä kerronnan aika on kuvakirjoissa lyhyt. Kahden erilaisen sammakkoystävän välinen suhde on pääjuonen keskeinen polttoaine. 5) Tarinat leikittelevät kuvakirjalle tyypillisellä rajankäynnillä kuvattaessa ihmistä ja eläinhahmoa toiselle ominaisin piirtein (Nodelman 1988). 6) Tuon työssäni esiin, että kuvat eivät ole pelkästään koristeellisia, toisen ilmaisua toistavia. Niillä on myös oma aktiivinen ja kertova roolinsa henkilöhahmojen kuvauksessa.
  • Starck, Tii (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (noin 1622–1676) romaanissa Seikkailukas Simplicissimus (Der Abentheuerliche Simplicissimus Teutsch, 1668) käsitellään päähenkilön ja samalla teoksen kertojan Simpliciuksen merkillisiä seikkailuja, sankarillisia ja vähemmän sankarillisia tekoja sekä filosofisia pohdintoja kolmikymmenvuotisen sodan aikoihin. Simplicissimuksen juoni on niin polveileva, tyyli niin vaihtelevaa ja sisältö niin monimuotoista, että teosta on helppo pitää sekavana, tyylittömänä ja muodottomana – varsinkin, kun se sisältää useita vaihtoehtoisia lopetuksia. Teos on kuitenkin myös mielenkiintoinen sekoitus realismia ja fantasiaa, pikareski- ja kehitysromaania sekä moralisointia ja groteskia. Simplicissimuksen monimuotoisuutta on usein pidetty oireena barokin ajalle tyypillisestä asioiden suhteettomasta ja kohtuuttomasta paisuttelusta. Sen monimuotoisuus on näin tulkittu muodottomuudeksi. Tutkijat ovatkin yleensä pyrkineet monologisoimaan teoksen, palauttamaan sen johonkin yhteen ideologiseen traditioon tai kirjalliseen genreen. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Rafael Koskimiehen mukaan romaanin fantastisten kuvausten arvo on varsin vähäinen verrattuna sen kestävimpään avuun eli realistiseen ajankuvaukseen. Fantastiset kohtaukset kuten matka maan keskipisteeseen ovat kuitenkin oleellinen osa Simplicissimusta mikäli sitä tarkastellaan osin karnevalistisen kirjallisuuden genreen kuuluvana. Tutkielmani johdantoa seuraavassa luvussa käsittelen Simplicissimuksen moraalisatiirisia ominaisuuksia, minkä jälkeen keskityn teoksen karnevalistisuuteen sekä siihen, kuinka nämä kaksi lajityyppiä sekoittuvat toisiinsa muun muassa kirkon ja uskonnon sekä naamioiden teemoissa. Tarkastelen myös Francis Godwinin fantastisia piirteitä sisältävää teosta The Man in the Moone (1638) erityisesti ajan tieteellisen ajattelun valossa. Godwinin teoksen rinnastaminen Simplicissimukseen on kiintoisaa, sillä molemmat sisältävät muun muassa (osin fantastisia) matkakuvauksia ja utooppisia piirteitä. Moonessa päädytään aina Kuuhun asti. Vaikka satiiriseen ja karnevalistiseen kirjallisuuteen kuuluu monia samankaltaisia piirteitä, ne myös poikkeavat toisistaan perustavanlaatuisesti. Erityisesti kyseinen seikka tulee ilmi, kun verrataan moraalisatiiria ja karnevalistista teosta. Tutkielmassani esitetyt teoreettiset näkemykset perustuvat pääosin Mihail Bahtinin tutkimukseen karnevaalista ja karnevalistisesta kirjallisuudesta (ks. François Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru) sekä satiirin osalta Dustin Griffinin teokseen Satire. A Critical Reintroduction. Moraalisatiiri pyrkii esittämään lukijalle jonkin moraalisen tai eettisen näkökannan. Karnevalistisessa kirjallisuudessa tällaisia abstrakteja ajatuksia ei sen sijaan tuoda esille vaan esimerkiksi siinä esitetty pilkka on iloluontoisen ambivalenttia, konkreettista ja materiaalis-ruumiillista ilman sen syvempää tarkoitusta tai moralisointia. Hyvin harvat kaunokirjalliset teokset ovat kokonaan tai pelkästään karnevalistisia vaan ne kuuluvat usein samalla myös johonkin muuhun genreen. Useimmiten, niin kuin Simplicissimuksessakin, karnevalistisuus ilmenee tiettyinä teemoina ja aiheina kuten groteskeina kuvauksina, rivouksina ja solvauksina, nurinkurisuutena ja ambivalenssina. Simplicissimusta voidaan tutkia myös menippolaisena satiirina eli menippeiana, jossa yhdistyvät satiiriset keinot ja karnevalistinen sisältö. Menippeian traditiossa moraalikriittisen sanoman osuus on pieni eikä mikään maailmankuva nouse hallitsevaan asemaan. Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on yksi karnevalistisen kirjallisuuden merkittävimmistä alalajeista. Tulkintani mukaan sen enempää moraalisatiirinen, karnevalistinen kuin menippolainenkaan tendenssi ei ole Simplicissimuksessa hallitseva, vaan nämä kaikki ovat teoksen tulkinnassa ja taustoittamisessa tärkeitä. Tarkastelen tutkielmassani nimenomaan romaanin ”monigenreistä” eli useisiin eri lajityyppeihin kuuluvaa luonnetta, joka ilmenee sen kirjallisten keinojen ja aatemaailman runsautena, jopa ajoittaisena ristiriitaisuutena.
  • Larsson, Mathilda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Avhandlingen undersöker den brittiska författaren Mary St Leger Kingsleys (aktiv under pseudonymen Lucas Malet) roman The Wages of Sin (1891) och dess förhållande till Thomas Hardys roman Jude the Obscure (1895). Utgående från forskaren Talia Schaffers artikel ”Malet the Obscure: Thomas Hardy, ’Lucas Malet’ and the Literary Politics of Early Modernism” (1996) undersöks om Hardy kan ha plagierat eller parodierat Malets roman och i så fall hur. Med hjälp av forskaren Ziva Ben-Porats begreppsapparat om satirisk parodi, studeras mot vem och vad kritiken i Hardys roman riktar sig. Alternativa tolkningar till Schaffers analys presenteras i form av rådande litterära strömningar och samhällsfenomen i fin-de-siècle Britannien, som kan tänkas stå bakom en del av likheterna i romanerna. Samtidigt utvidgas Schaffers analys av de två romanerna genom att tidigare obeaktade likheter mellan romanerna tas upp. En genomgående tematik blir den tidstypiska dragningen mellan framåtsträvan och tillbakagång, som tar sig uttryck i både romanernas modernistiska tendenser, liksom romantiska och parodiska element som förankrar romanerna i en gången tid. Avhandlingens slutsats blir att det inte finns tillräckligt med bevis för att tala om plagiarism i fråga om Jude the Obscures förhållande till The Wages of Sin. Däremot uppmärksammas parodiska element i Jude the Obscure som indikerar att scener som tidigare setts som svårtolkade eller överdrivna av forskare, kan ses ha sin förklaring i romanens kritik av Malets The Wages of Sin.
  • Salokorpi, Kyösti (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman kohde on Suzanne Collinsin Hunger Games -romaanitrilogia. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti tapaa, jolla ideologiset antagonismit rakentuvat romaaneissa. Yleinen tulkinnallinen viitekehys sekä antagonismin ja ideologian käsitteiden määrittely perustuvat pääosin Slavoj Žižekin, Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen jälkimarxilaisiksi luettaviin teorioihin. Antagonismit ilmenevät fiktiivisessä, juonellisessa tekstissä erityisesti henkilöhahmojen toiminnan ja ajatusten kautta. Hunger Games -romaaneissa kuvataan dystooppista yhteiskuntaa, jossa taloudellinen eriarvoisuus on suurta, ja joissa joukko työläisten lapsia laitetaan taistelemaan keskenään 'Nälkäpeliin', eli televisioituun gladiaattoritaisteluun peliareenalla, jota ohjataan kehittyneen teknologian avulla. Tutkielmassa tarkastellaan jokaista romaanitrilogian osaa erikseen etsimällä niille keskeisiä antagonistisia kamppailuja, kuten jakoa nälkään ja yltäkylläisyyteen, luonnolliseen ja keinotekoiseen, hyvään ja pahaan hegemoniaan tai aktiiviseen tai alistuvaan subjektipositioon. Kertomuksen käännekohdissa nämä ideologiset antagonismit risteävät ja yhdistyvät, jolloin sekä henkilöhahmot että toiminta saavat antagonististen kamppailujen ylimääräytyneen symbolin roolin. Vallankumouskertomuksen edetessä päähenkilö Katnissista kehittyy 'Matkijanärhi', ideologisen kamppailun keskeinen symboli, joka joutuu taistelemaan asemastaan aktiivisena, omaäänisenä subjektina hallitsevan järjestelmän tukahduttavia pyrkimyksiä vastaan. Romaanisarjan kolmannessa osassa ideologinen kartta muuttuu sodan käynnistyttyä. Analyysiluvussa tarkastellaan ideologioiden suhdetta toisiinsa ja erilaisia nautintoja ideologioiden ytimessä. Tutkielman perusteella voidaan havaita, että sama antagonismien yhdistymisen ja ylimääräytymisen logiikka toistuu erilaisista lähtöasetelmista huolimatta jokaisessa trilogian osassa. Tutkielman lopussa tarkastellaan lyhyesti kirjojen ideologisten rakenteiden, keskeisten kysymysten ja tarinamaailman suhdetta 2000-luvun reaalitodellisuuteen Darko Suvinin dystopia- ja tieteiskirjallisuusteorian pohjalta.