Ohjelmajohtaminen on vuonna 2003 käyttöönotettu valtioneuvoston tasoinen johtamismalli, jonka tavoitteena on koota yhteen laajoja, useita eri hallinnonaloja ja toimijoita koskettavia asiakokonaisuuksia politiikkaohjelmien alaisuuteen. Ohjelmajohtamisen laajakantoisempana tavoitteena on lisätä poikkihallinnollista kulttuuria keskushallinnon tasolla sekä hallinnon avautumista suhteessa yhteiskuntaan. Ohjelmajohtaminen liittyy hallinnan ja verkostoitumisen käsitteisiin: toimintaympäristön monimutkaistuessa päätöksenteon tueksi tarvitaan yhä laajemman toimijajoukon asiantuntemus, ja hallitusten on enenevässä määrin perustettava toimintansa konsensukseen ja yhteistyöhön. Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan kuuluu neljä politiikkaohjelmaa: yrittäjyyden, työllisyyden, kansalaisvaikuttamisen ja tietoyhteiskunnan politiikkaohjelmat. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena on niistä ensimmäinen, yrittäjyyden politiikkaohjelma. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella horisontaalisen ja vertikaalisen verkostoitumisen toteutumista yrittäjyyden politiikkaohjelman kahden keskeisen toimielimen – ohjelman johtoryhmän ja yritysneuvottelukunnan – sisällä ja välillä. Laajempana tavoitteena on selvittää sitä, mitä esteitä ja edellytyksiä aidolle verkostoitumiselle keskushallinnon tasolla on olemassa, ja miten ohjelmajohtamismallia tulisi edelleen kehittää. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat yleisellä tasolla hallinnan diskurssi ja verkostoteoreettinen näkemys. Erityisellä tasolla yrittäjyyden politiikkaohjelman keskeisten toimijoiden verkostoitumista tarkastellaan verkostoitumisen edellytysten mallin kautta. Mallin mukaan verkostomaisen toiminnan onnistumiseen / epäonnistumiseen vaikuttavat seuraavat tekijät: verkostojohtaminen, verkoston ominaisuudet, toimijoiden verkostovalmiudet, resurssien riittävyys, instituutioiden tuki, tulkintojen yhdensuuntaisuus sekä ajanhengen ja verkostoissa käsiteltävien teemojen yhdensuuntaisuus. Tutkimuksessa on tarkoitus tarkastella sitä, millä tavalla nämä tekijät vaikuttavat yrittäjyyden politiikkaohjelman johtoryhmän ja yritysneuvottelukunnan toimijoiden väliseen horisontaaliseen ja vertikaaliseen verkostoitumiseen. Tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen tapaustutkimus, ja keskeisien toimijoiden näkemyksiä kartoitetaan puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla. Tutkimuksen keskeisenä päätelmänä on se, että ohjelmajohtaminen on osittain lisännyt toimijoiden välistä horisontaalista ja vertikaalista verkostoitumista yrittäjyyden politiikkaohjelmassa. Tästä huolimatta vallitsevassa hallintokulttuurissa on edelleen lukuisia tekijöitä, jotka toimivat aidon horisontaalisen ja vertikaalisen verkostoitumisen esteinä. Edelleen laajempana päätelmänä on se, että ohjelmajohtamismalliin liittyy sangen paljon puutteita. Nämä liittyvät muun muassa politiikkaohjelmien organisointiin, muodolliseen asemaan sekä resursointiin. Tutkielman keskeisimpiä lähteitä liittyen hallinnan diskurssiin ovat Tiihonen (2000) ja Stenvall (2000); verkostoitumiseen Linnamaa (2004), Linnamaa ja Sotarauta (2000) sekä Kickert et al. (1997) sekä ohjelmajohtamismalliin Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 6/2005.