Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 652-671 of 1361
  • Sulkunen, Pekka; Yesilova, Katja (Sosiaalitieteiden laitos, 2011)
    Tässä käsikirjassa kuvataan yksi mahdollisuus tehostaa gradujen ohjausta ryhmätyöskentelyä hyväksi käyttäen. Seminaaria on kehitelty yhdessä opiskelijoiden kanssa useiden vuosien ajan. Tarkoitus on saada graduntekoon sekä vauhtia, tehoa että iloa työskentelemällä yhdessä, asettamalla tavoitteet realistisesti juuri niin korkealle kuin edellytykset sallivat – ja kohoamalla ihan vähän niiden yläpuolelle lopussa. Gradu on yliopiston maisteriopintojen lopputyö, sosiologiassa ennen muuta näyte opintojen kuluessa karttuneista tutkijantaidoista. Graduseminaari on useimmille opintosuoritusten viimeisiä jaksoja ja hyvä niin, ainakin jos ajatuksena on että seminaari tukee mahdollisimman paljon itse gradun tekemistä. Perusvalmiuksia ei siinä vaiheessa enää ehditä lisäämään – graduseminaari ei ole oikea paikka opetella tutkimusmenetelmien perusteita eikä myöskään yhteiskuntateorian alkeita. Jos niitä ei ole varastossa, tulos ei voi olla loistava, vaikka seminaarityöskentely olisi millaista hyvänsä. Mutta niin kuin tutkimuksessa yleensä, myös gradun tekemisessä ihminen kasvaa ja avartuu. Vaikka paino putoaisi, näyttää yleensä siltä että ihmisistä tulee siinä myös isomman näköisiä. Seminaarin tarkoituksena on edistää tätä kasvua tukemalla löytämisen ja oivaltamisen tuottamaa mielihyvää ja innostusta. Siksi tuloksen pitääkin olla vähän tavoiteltua parempi. Tämän oppaan tarkoitus on kirjata muistiin hyvät toimintatavat ja opastaa välttämään huonoja. Näitä ohjeita noudattamalla säästetään aikaa, hermoja ja turhaa jahkailua. Että voitaisiin pohtia enemmän itse asioita.
  • Tervala, Juha (University of Helsinki, 2007)
  • Ilmakunnas, Pekka; Böckerman, Petri (Helsinki Center of Economic Research, 2004)
  • Böckerman, Petri; Ilmakunnas, Pekka (Helsinki Center of Economic Research, 2007)
  • Mykkänen, Juri; Paakkunainen, Kari (Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, 2014)
  • Haverinen, Liisa (Helsingin yliopisto, 2009)
    Helsingin yliopisto Kotitalous- ja käsityötieteiden laitos Liisa Haverinen JOHDATUS KOTITALOUDEN TAITOPEDAGOGIIKKAAN – kertomukset kotitalousopetuksen hiljaisen tiedon tulkkina 113 sivua + 6 liitesivua TIIVISTELMÄ Tutkimuksen lähtökohtana on pyrkimys avartaa näkemystä taitojen opetuksesta. Koulu-opetuksessa on ollut viime vuosikymmeninä vallitsevana erilaisiin tietokäsityksiin pe-rustuva taitojen opettaminen, ja ihmiselle luontainen tapa ajatella ja oppia taitoja koke-neiden ihmisten elämäntarinoista on syrjäytynyt. Kotitalouden opettajana ja opettajien kouluttajana olen kokenut, että lapsilla ja nuorilla on useimmiten hyvin vähän kokemus-ta taitojen oppimisesta kotona, joten kotitaloustaitojen opettaminen koulussa on tullut vuosi vuodelta yhä tärkeämmäksi ja yhä haastavammaksi. Lisäämällä kertomuksellisia elementtejä kotitalouden taitojen opetukseen voidaan osoittaa taitojen oppimisen yhte-yksiä arkielämään. Tutkimuksen tarkoituksena on laatia johdatus kotitalousopetuksen taitopedago-giikkaan narratiivisen lähestymistavan avulla. Narratiivisuus viittaa ensisijaisesti tutki-muksen tietokäsitykseen, jonka mukaan ihmiselle on luontaista tuottaa tietoa kertomuk-sina. (Bruner, 1986, 1996). Tutkimuksessa on otettu käyttöön taitopedagogiikka-käsite tarkoittamaan taitojen opetus-opiskelu-oppimistilannetta. Taitopedagogiikka ei ole vain yksittäisten taitojen opettamista, vaan taitavuuden merkitys ymmärretään yksilön näkö-kulmasta koko persoonallisuuden tasapainoisen kehittymisen perustana ja yhteisön nä-kökulmasta taitokulttuurin säilyttämisen edellytyksenä. Tarkastelen kotitalousopetuksen nykyistä opetussisältöä toisaalta omien opetuskokemusteni kautta ja toisaalta arjen hal-lintaan liittyvän tutkimuksen kautta (Haverinen, 1996; POP, 2004). Pidän lähtökohtana arjen hallinta -käsitteen sisällön kuvausta ja kiteytän kotitalouden taitopedagogiikan ydinkäsitt! eet didaktisen kolmion avulla kuvattuihin suhteisiin (Kansanen, 2004; Toom, 2008). Siten rakentuu jäsennetty esiymmärrys kotitalouden taitopedagogiikan keskeisis-tä käsitteistä. Keskeisinä tutkimustehtävinä on kuvata sitä, millä tavalla kotitalouden taitopeda-gogiikan ydinkäsitteet ilmenevät opettajien, opiskelijoiden ja oppilaiden kertomuksissa ja miten hiljainen tietäminen ilmenee taitojen opetustilanteissa. Empiirisenä aineistona käytän kokeneiden kotitalousopettajien, opettajaksi opiskelevien sekä oppilaiden kerto-muksia taitojen opetuksesta. Tutkimuksen analyysi ja tulosten raportointi jakaantuvat kahteen osaan. Analysoin kertomuksia ensin laadullisen sisällönanalyysin tapaan aineistoesimerkkejä käyttäen (narratiivien analyysi). Kertomusten analyysi ja reflektoiva pohdinta valaisevat koke-mustiedon merkitystä opetuksessa. Sen jälkeen laadin kertomuksia kokoavan synteesin (narratiivinen analyysi), jonka avulla nostan esiin hiljaisen tietämisen näkökulmia (van Manen, 1990, 2002; Polanyi, 1967). Synteesin tarkoituksena on lisätä ymmärrystä hil-jaisen tietämisen merkityksestä kotitalouden taitojen opetuksessa ja oppimisessa. Kokoavat johtopäätökset ovat pohdintaa taitojen merkityksestä persoonallisuuden kehittämisen ja taitokulttuurin kehittämisen kannalta. Tutkimus vahvistaa oman käyttö-teorian ja persoonallisen toimintatavan merkitystä taitokasvatuksessa. Kun opitaan luot-tamaan siihen, että kertomuksilla on pedagogista voimaa taitojen opetustilanteissa, on mahdollista kehittää erilaisia tapoja hyödyntää kokeneiden opettajien hiljaista tietämistä entistä paremmin kotitalousopettajien koulutuksessa.
  • Annamari Puhakka (Helsingin yliopisto, 2010)
  • Ahoniemi, Katja; Lanne, Markku (Helsinki Center of Economic Research, 2007)
  • Palmén, Johan Philip (Frenckell, 1859)
  • Lähteenmäki, Maria (Suomen historiallinen seura, 1999)
    Sota on sosiaalista toimintaa. Tässä tutkimuksen toimijoina ovat saksalaisten vastuualueelle jätetyt siviilit ja lappilaiset rivisotilaat. Tutkimuksessa selvitetaan sitä, millä tavalla kriisiaika kosketti tavallista kansaa sotatantereeksi muuttuvassa Lapissa. Jotta koskettavuus ei olisi liian ilmeinen, on työn kiintopisteeksi valittu pieni yhteisö, Sodankylän pitäjään kuuluva Riipin kylä, joka ei ole itärajan pinnassa, Ruotsin rajalla väylänvarressa eikä Rovaniemen tai Kemin kupeessa, vaan hieman syrjässä keskellä Lappia napapiirin takana. Rakenteellisesti tutkimus ei ole perinteinen. Se koostuu 12 suhteellisen itsenäisestä luvusta, joissa esitellään lappilaisten ihmisten toimintapiirejä sodan luoman hajaannuksen aikana. Lähtökohtana olevan yhteisön asukkaat toimivat lukuja yhdistävinä säikeinä. Aluksi seurataan kylän miehiä talvisodan rintamalle, sitten työkomppaniaan Petsamoon, metsätöihin vankisavottoihin ja jatkosotaan. Naisten osalta avataan näkymiä saksalaisten sotilaiden ja lappilaisten naisten välisiin suhteisiin ja työtilaisuuksiin. Lopulta seurataan kyläläisten lähtöä evakkoon, siellä oloa ja paluuta. Näiden lisäksi esitellään erään lappilaisen talonpojan elämankaarta. Näin siksi, että voitaisiin syvällisemmin hahmottaa ja ymmärtää se historiallis-kulttuurinen perinne ja elämisen reunaehdot, joista keskilappilaisten ihmisten identiteetti nousi.
  • Reino, Lantto (Helsingin yliopisto, 2012)
  • Bergholm, Tapio (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2015)
    Kaksoissidoksen synty -kirja kertoo Suomen työmarkkisuhteiden toimintatavan synnystä ja muovautumisesta vuosina 1944–1969. Kansainvälisessä vertailussa sen erityispiirteet voi kiteyttää näin: - Valtiovallan toisen maailmansodan vuosista jatkunut pysyvä kiinnostus, sitkeä puuttuminen ja vahva vaikutusvalta tulonjako- ja erityisesti palkkapolitiikkaan. - Työmarkkinajärjestöjen asteittain vahvistuva suunnittelu-, ohjaus- ja jopa hallintavalta ansiosidonnaisessa sosiaaliturvassa. Kirja muodostuu artikkeleista, jotka ovat syntyneet osana Suomen työmarkkinasuhteiden muotoutumisen tutkimushanketta, jossa tekijä on erityisesti paneutunut kuljetusalan ammattiyhdistystoimintaan ja SAK:n historiaan. Tutkimuksen yhtenä innoituksen lähteenä on ollut etsiä historiallisen sosiologian näkökulmasta tulkintoja siihen, miksi Suomen työmarkkinaratkaisujen valtiokytkös ja sosiaalipolitiikan työmarkkinajärjestökytkös ovat eurooppalaisesta näkökulmasta olleet poikkeuksellisen sitkeitä. Suuren kokonaisesityksen sijasta vastauksia näihin kysymyksiin etsitään keskittymällä suomalaisen työmarkkinasuhteiden toimintatavan kehkeytymisen ratkaisevimpiin vaiheisiin.
  • Kulmala, S.; Lindroos, M. (Helsingin yliopisto, taloustieteen laitos, 2006)
  • Hentilä, Marjaliisa; Lähteenmäki, Maria (Työväen Arkisto, 1990)
    Harva kansainvälisen naistenpäivän juhli ja tietää, mistä perinne on saanut alkunsa. Naisten ja naisjärjestöjen kiinnostus päivän viettoon virisi 1970-1980 -luvulla uudelleen, mutta sitä ei enää yhdistetty työläisnaisliikkeeseen. Maaliskuun kandeksannesta on tullut kaikkien naisten päivä. Naistenpäivä oli alun perin työväenluokan naisten juhla- ja mielenosoituspäivä. Vaikka idea syntyi järjestöjen johdossa, tuli itse päivästä suosittu kansanjuhla,joka aktivoi vuosittain satoja tuhansia työläisnaisia kaduille ja toreille. Kirjan sisältö painottuu kansainvälisen naistenpäivän syntyhistoriaan. Perinteen myöhempää kehitystä, katkeamista ja uutta nousua seurataan katsauksenomaisesti näihin päiviin asti.
  • Mykrä, Sakari; Liukkonen, Tuija; Bisi, Jukka; Kurki, Sami (2006)
    Kansalaisten karhukannat Tiivistelmä Ihmisen ja karhun suhde on aina ollut varsin monitahoinen, ja sen juuret ulottuvat ajassa huomattavan kauas taaksepäin. Ennen kaikkea pohjoisten kansojen keskuudessa karhua on arvostettu, ja karhumyytit ja karhuperinteet ovatkin kautta koko pohjoisen pallonpuoliskon huomattavasti kirjoitettua historiaa vanhempia. Suurena petoeläimenä karhua ei arvostuksesta huolimatta kuitenkaan aina katsottu hyvällä, ja Suomessakin se noteerattiin lainsäädännössä keskiajalta lähtien ennen kaikkea vahingolliseksi. Haittaeläimen leima säilyi karhulla pitkään 1900-luvulle asti. Tämä vaikutti maan karhukantaan. Karhu hävitettiin varsin vähiin jo 1800-luvun lopulla, ja pyyntiä alettiin säädellä vasta kannan huvettua huomattavan pieneksi. Karhun arvostus ei kuitenkaan koskaan kadonnut, ja lainsäädännöllisten ohjauskeinojen sekä suunnitelmallisen kannanhoidon myötä Suomen karhukanta on tätä nykyä jälleen elinkykyinen. Mystiikka, uskonnolliset elementit sekä perinteet ovat ihmisen ja karhun suhteessa menettäneet jalansijaansa, mutta muuten rinnakkainelon elementit liittyvät niin kiinteästi ihmisenä ja karhuna olemisen perusasioihin, ettei keskinäinen suhde ole juurikaan yksinkertaistunut. Yhteiskunta ehti vuosisadan verran muovautua nykyiseen hahmoonsa likimain karhuttomana, ja nyt viimeaikainen karhukannan kasvu ja karhun levittäytyminen uudelleen koko maahan on kärjistänyt tilannetta, aiheuttanut ristiriitoja ja tuonut esiin eri tahojen erilaisia kannanhoitotavoitteita. Karhun kannanhoitoa linjattaessa tulee keskustella ennen kaikkea niiden kansalaisten kanssa, joita karhun läsnäolo eniten koskettaa. Vuoden 2005 aikana tekeillä olleen karhukannan hoitosuunnitelman perustaksi toteutettiin tämä tutkimushanke, jossa kerättiin kirjallisin kyselyin, haastatteluin ja avoimin kuulemistilaisuuksin niin keskeisten sidosryhmien kuin yksittäisten kansalaistenkin tavoitteita, odotuksia ja toiveita karhukannan hoitoa koskien. Kirjalliset kyselyt kohdistettiin maakunnallisella ja kansallisella tasolla karhukannan hoidon osalta keskeisille luonnonvarojen suojeluun ja käyttöön liittyville sidosryhmille. Haastattelujen kohteena olivat yksittäiset asiantuntijat, ja yleisökuulemiset oli suunnattu kaikelle kansalle. Tutkimuksessa kerättiin noin tuhannen ihmisen näkemyksiin ja kannanottoihin perustuva aineisto. Ääneen on pyritty päästämään juuri ne ihmiset ja sidostahot, joilla karhu on osa arkea ja joiden elämään ratkaisut karhukannan hoidossa vaikuttavat. Tämän vuoksi suuntasimme aineistonkeruun painotetusti tiheän karhukannan alueen väestöön, mutta osa aineistosta kattaa koko maan. Tavoitteiksi asetimme selvittää, minkälaisia karhua koskevia kannanottoja – ”karhukantoja” – kansalaiset esittävät, kuinka sidosryhmien kannanhoitotavoitteet ja -odotukset eroavat ja miten niitä perustellaan. Erityisesti halusimme selvittää, mihin täsmällisiin käytännön kysymyksiin kannanhoidossa ongelmiksi koetut seikat kulminoituvat. Kansalaisten täsmälliset kannanotot keskittyvät karhun aiheuttamiin pelkoihin ja ongelmiin, mutta karhun arvostus osana Suomen luontoa näkyy sekin hyvin selvästi kaikkien vastaajatahojen suhtautumisessa. Ongelmiksi koetaan nimenomaan karhun aiheuttamat poro-, mehiläis- ja kotieläinvahingot. Ratkaisevaksi ongelmien suhteen nähdään toimiva vahinkojen korvausjärjestelmä, riittävä panostus vahinkojen ennalta ehkäisyyn sekä karhujen ihmisarkuuden säilyminen. Pelkoa vastaajissa aikaansaa ennen kaikkea karhun taholta koettu uhka ihmisten hengelle ja terveydelle. Usein tämä liittyi karhujen hakeutumiseen asutuksen tuntumaan. Pelkojen hallintaan päteviksi keinoiksi koetaan asiallisen karhutiedotuksen toteuttaminen sekä karhujen ihmisarkuuden ylläpito. Pääsääntöisesti asiantuntijat sekä sidosryhmätahot halusivat pitää karhun vastedeskin metsästyksellisin keinoin toteutetun pyynnin kohteena, koska ainoastaan sillä katsottiin taattavan tärkeäksi koettu ihmisarkuuden säilyminen. Yleisesti ottaen vastaajat tarkoittivat pyynnillä nykymuotoista pyyntilupiin perustuvaa metsästystä, mutta luonnonsuojelujärjestöjä edustaneista maakunnallisista vastaajista valtaosa ehdotti vain häiriötä tuottavien yksilöiden pyyntiä. Karhukannan nykyinen koko katsottiin valtaosassa aineistoa sopivaksi. Vaatimuksia karhujen määrän harventamiseksi kantautui oikeastaan vain tiheimmän kannan alueelta sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajien parista. Kannan kasvua toivoivat ympäristöviranomaiset sekä useat luonnonsuojelujärjestöjä edustaneet tahot. Kannanseuranta ja tutkimus ovat karhukannan hoidon kulmakiviä, ja niitä halutaan ylläpitää ja kehittää. Suuri osa kriittisistä kannanotoista liittyy vahvaan tunteeseen päätäntävallan luisumisesta kokonaan pois paikalliselta väestöltä kansalliselle tasolle ja edelleen koko maan ulkopuolelle Euroopan unionin virkakoneistoon. Sekä maa- ja metsätalousministeriöön että maakuntatasolla toimiviin riistanhoitopiireihin kohdistuu melkoisia odotuksia, kun päätäntävaltaa kannanhoidossa ja pyyntilupapolitiikassa halutaan kiivaasti alemmille tasoille ja samalla likemmäs niitä ihmisiä, jotka arkeaan karhun kanssa jakavat. Ministeriön osa on sikäli konstikas, että sen ratkaisuja karhupolitiikassa arvostellaan sekä ruohonjuuritasolta että maan rajojen ulkopuolelta ja myös kansallisesti useamman eri sidosryhmän leiristä. Toisaalta toteutetun politiikan voi hyvällä syyllä todeta onnistuneen, koska sen seurauksena kanta on kehittynyt elinkykyiseksi ja on levittäytymässä. Täydellisen harmonian saavuttaminen karhukannan hoidossa eri toimijoiden kesken ei ole mahdollista, mutta yhteisymmärrys keskeisissä ratkaisuissa tulisi kuitenkin löytyä. Sen etsiminen vaatii kaikilta tahoilta valmiutta joustaa omien kannanhoidollisten tavoitteidensa ja odotustensa suhteen.