Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 775-794 of 1365
  • Kivikuru, Ullamaija; Pietiläinen, Jukka (Helsingin yliopisto Sosiaalitieteiden laitos, 2014)
    2010-luvulla useampikin tutkija on väittänyt, että läntinen ihminen ei enää ainoastaan elä median kanssa vaan mediassa, sitoutuneena siihen päivin ja öin. Median alituinen läsnäolo elämässämme tekee meidät tämän käsityksen mukaan zombeiksi. Media vaikuttaa elintapoihimme, arvoihimme ja suhteeseemme muihin ihmisiin, vaikka emme näitä vaikutuksia pysty paikantamaan. Mediassa eläminen ei siis suinkaan tee meitä valistuneiksi ja harkitseviksi, vaan häilyviksi ja poukkoileviksi. Kyse ei ole yksittäisten mediasisältöjen vaikutuksista, vaan median pysyvästä läsnäolosta elämässämme. Moinen näkemys voidaan toki haastaa, eikä se ehdottomasti päde kaikkialla maailmassa. Median saatavuuden, käytön ja sisältöjen erot ovat suuria. Yksi tämän kirjan kirjoittajista, mediatalouden erikoistuntija Robert Picard on epäilemättä vahvasti eri mieltä zombi-ideologian kanssa. Jos ei ole sähköä, teitä eikä lukutaitoa kuten kehitysmaiden maaseudulla usein on, median käyttö kehitysmaissa rajoittuu paljolti kaupunkilaiseen keskiluokkaan. Myös median historia ja sen toiminnan vapaus-asteet eri puolilla maailmaa ovat erilaisia. Eivät edes Euroopassa viime vuosina selviönä pidetyt näkemykset sanomalehden kriisistäkään pidä kaikkialla paikkaansa. Aasiassa sanomalehden suosio nousee kohisten talouskasvun myötä. Mutta niin keskeinen kuin media teollistuneessa maailmassa onkin, yllättävän vähän me tiedämme siitä. Viestinnän rakenteista, mediasisällöistä ja tiedonvälityksen asemasta eri puolilla maailmaa on varsin niukasti saatavilla selkeää ja vertailtavaa tietoa. Jopa tilastot ovat hyvin vajavaisia. Tämä kirja pyrkii hahmottamaan – kiistatta isolla pensselillä – median peruspiirteitä eri puolilla maailmaa. Kirjoittajat ovat suomalaisia tai heillä on tavalla tai toisella yhteys Suomeen. Kirja kertookin mediasta eri puolilla maailmaa pohjoisen Euroopan horisontista käsin.
  • Ahokas, Jukka; Oksanen, Timo (2015)
  • Westman, Carl Johan (Helsingin yliopisto, 2001)
  • Saartenoja, Antti; Träsk, Maarit; Tantarimäki, Sami; Mattila, Markku (2009)
    Suomen maahanmuuttajaväestö on keskittynyt kaupunkeihin, ja erityisesti pääkaupunkiseudulle ja muihin suurimpiin kaupunkikeskuksiin. Samaten kansallinen maahanmuuttopolitiikka kohdistuu ensisijaisesti suurimmille kaupunkiseuduille. Väestön ikääntymisen ja työvoimatarpeen tyydyttämisen kysymykset koskettavat kuitenkin mitä suurimmassa määrin myös maaseutua. Uusimmissa maaseutupoliittisissa ohjelmissa maahanmuutto ja maaseudun kansainvälistymisen tematiikka on jo jossakin määrin näkyvissä. Politiikka ei kuitenkaan ole voinut tukeutua maahanmuuttoa koskevaan tutkimukseen, koska aikaisemmassa tutkimuksessa ei juuri ole käsitelty maaseutuympäristöstä aiheutuvia erityiskysymyksiä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella työperäisen maahanmuuton nykytilaa ja kehitysnäkymiä maaseudulla. Käytännöllisenä tarkoituksena oli tarjota tietoa ja toimenpidesuosituksia siitä, miten maahanmuuttopolitiikkaa voitaisiin maaseutumaisilla alueilla parhaiten toteuttaa. Tutkimuksen kohdealueiksi valittiin kaksi maahanmuuton ääripään maakuntaa: Varsinais-Suomi ja Etelä-Pohjanmaa. Tutkimus koostui neljästä osasta: tilastotarkastelusta, kyläyhdistyksille ja -toimikunnille kohdistetusta kyselystä, kuntatyönantajille kohdistetusta kyselystä sekä maahanmuuttajien haastatteluista. Tulosten perusteella tutkimusalueet eroavat maakuntina toisistaan sekä maahanmuuttajien määrässä että rakenteessa. Varsinais-Suomessa maahanmuuttajia on suhteessa väestöön Manner-Suomen maakunnista toiseksi eniten. Etelä-Pohjanmaalla sen sijaan ulkomaalaisten osuus väestöstä on maan alhaisin. Kummankin alueen kaksi suurinta vieraskielisen väestön kieliryhmää (poislukien ruotsi) ovat venäjä ja viro. Varsinais-Suomen vieraskielisten ryhmässä korostuu kuitenkin pakolaisten osuus. Etelä-Pohjanmaan vieraskieliset sen sijaan ovat pääosin naapurivaltioista kotoisin olevia työperäisiä maahanmuuttajia. Varsinais-Suomessa maahanmuuttajat ovat asettuneet asumaan kaupunkeihin, Turkuun ja sen lähikuntiin sekä Saloon. Maaseutumaisissa kunnissa maahanmuuttajista asui vain kuusi prosenttia. Etelä-Pohjanmaalla vieraskieliset jakaantuivat tasaisemmin. Noin kolmasosa heistä asui kaupungissa (Seinäjoki), reilu kolmasosa taajaan asutuissa kunnissa ja niukka kolmasosa maaseutumaisissa kunnissa. Vieraskielisten suhteellinen osuus kuntien väestöstä on kuitenkin suurempi Etelä-Pohjanmaan maaseutumaisissa kunnissa kuin Varsinais-Suomen vastaavilla alueilla. Tästä voitaneen vetää se johtopäätös, että vieraskielisten asema – esimerkiksi palveluiden, näkyvyyden, tarpeiden ja niiden tyydyttämisen suhteen – on Etelä-Pohjanmaan maaseudulla vahvempi kuin Varsinais-Suomen vastaavalla alueella. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajien alueellinen keskittyminen kaupunkeihin tukee huonosti maaseudun työvoiman tarjonnan kehitystä. Työperäisen maahanmuuton lisääminen maaseudulle siten, että näköpiirissä oleva työvoiman tarve tulisi katettua, tarvitsee erityisiä toimia. Maahanmuuttajien työllistymisen osalta tutkimuksessa käytettiin Tilastokeskuksen kokoamia tilastoaineistoja, joihin on koottu maassa vähintään vuoden oleskelleiden ulkomaan kansalaisten tietoja. Tulosten mukaan kolme neljästä ulkomaalaisesta sijoittui palveluammatteihin. Painopiste oli kaupan alalla, joka oli palveluammateissa työskentelevien naisten että miesten pääasiallinen toimiala. Maahanmuuttajien ryhmässä työvoiman osuus on kasvanut tasaisesti 1990-luvun puolivälistä lähtien niin, että vuonna 2005 se oli jo miltei sama kuin kantaväestön keskuudessa. Samaan aikaan maahanmuuttajien työttömyysaste on laskenut, pysytellen kuitenkin yli kaksinkertaisena kantaväestöön verrattuna. Tosin eri kansallisuusryhmien väliset erot ovat suuret: Työministeriön vuotta 2006 koskevan arvion mukaan työttömyysaste vaihteli irakilaisten 66 prosentista kiinalaisten 8 prosenttiin. Maahanmuuttajaväestön asemaan työmarkkinoilla vaikuttaa voimakkaasti Suomeen saapumisen syy. Pakolaistaustaisten työllistyminen on vaikeampaa johtuen heidän yleisestä heikommasta koulutustaustastaan, kielitaidostaan sekä kulttuurisesta ja maantieteellisestä etäisyydestään. Työperäisesti maahan tulleet ovat puolestaan usein jo tullessaan koulutettuja ja työhönsä nähden kielitaitoisia. Kantaväestön ja ulkomaalaisten suurimmat erot työllistymisessä olivat siinä, että ulkomaalaisista reilu neljännes oli hakiessaan toimenpidetyöllistettyjä (kantaväestössä vain noin 14 prosenttia) ja toisaalta ulkomaalaisissa ei juuri ollut työttömyyseläkeläisiä, joita kantaväestön työnhakijoissa oli keskimäärin lähes viidennes. Maahanmuuttajat työllistyivät Etelä-Pohjanmaan maaseudulla paremmin ja keskenään tasaisemmin kuin Varsinais-Suomen maaseudulla. Etelä-Pohjanmaalla oli tutkimusajankohtana tarjolla pääasiassa venäläistä ja virolaista työvoimaa: miltei puolet (46,6 %) työttömistä työnhakijoista kuului näihin kahteen kansallisuuteen. Varsinais-Suomessa työvoiman tarjonta jakaantui tasaisemmin eri kansallisuuksien kesken. Varsinais-Suomen maahanmuuttajien pakolaistausta näkyy heikosti koulutetun väestön suhteellisessa suuruudessa. Samaan viittaisi sekin, että ammattitaidottomaksi luokitellun työvoiman osuus oli Varsinais-Suomessa korkeampi kuin Etelä-Pohjanmaalla. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajat eivät tällä hetkellä muodosta maaseudulla mitään erityistä työvoimareserviä. Tarvittaessa työvoimaa on hankittava joko kaupungeista tai suoraan maahanmuuton lähtöalueilta, mikä lisää paineita järjestää maaseutukuntiin toimivat maahanmuuttajien kotouttamispalvelut. Kansallisuuksista olisi luontevaa keskittyä venäläisiin ja virolaisiin, koska ne muodostavat jo tällä hetkellä vähäisen maahanmuuttajajoukon pääryhmät. Tällöin kotoutumispalvelujen järjestäminen olisi kaikkein helpointa. Lisäksi maahanmuuttajien työllistymisessä tulee erityisesti huomioida se, ovatko he pakolaisia vai muusta syystä maahan tulleita. Myös Etelä-Pohjanmaalla tulee varautua pakolaistaustaisten maahanmuuttajien määrän lisääntymiseen. Maaseutukuntien tilanne maahanmuuttajien työnantajina ja kotouttajina osoittautui tutkimuksessa varsin haasteelliseksi. Ensinnäkin tutkimuksen aikana tapahtui lukuisia kuntaliitoksia, jotka aiheuttivat sekaannusta kuntakentässä. Toiseksi kuntien työvoimatarve ei ilmeisesti ollut tutkimuksen tekohetkellä vielä niin akuutti kysymys kuin monilla muilla aloilla. Kunnat olivat kuitenkin työllistäneet ulkomaalaisia monipuolisesti eri tehtäviin ja monet vastaajat näkivät työvoimatarvetta erityisesti hoito- ja hoiva-aloilla. Kotouttamispalvelujen osalta yhteiseksi piirteeksi nousi palvelujen järjestäminen tarpeen ja tilanteen mukaan, koska maahanmuuttajamäärät ovat olleet varsin pieniä. Kokonaisuutena kuva maaseutukunnista työllistäjinä ja kotouttajina jäi suhteellisen epäselväksi. Taustalla saattaa olla edelleen maahanmuuton kytkeminen pakolaispolitiikkaan, jossa maaseutukunnat eivät juurikaan ole olleet aktiivisia. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maaseutukuntien tulee laatia tai päivittää toimivat ja riittävän konkreettiset maahanmuuttopoliittiset ohjelmat, ja tiedottaa niistä tehokkaasti sekä omissa organisaatioissaan että sidosryhmien suuntaan. Ohjelmissa tulee selkeästi ottaa kantaa sekä pakolaisten vastaanoton että työperäisen maahanmuuton kysymyksiin. Ohjelmissa tulisi kotouttamispalvelujen järjestämisen lisäksi linjata myös kunnan rooli maahanmuuttajien työnantajina. Kolmanneksi ohjelmissa tulisi huomioida kolmannen sektorin toimijoiden merkitys maaseudun maahanmuuttajien lähimpänä kontaktipintana suomalaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Virolaistaustaisten maahanmuuttajien erityistä kielitaitoa – viro, venäjä, suomi – voitaisiin nykyistä paremmin hyödyntää erityisesti venäläisten kotouttamisessa. Julkisen sektorin ohuus nostaa maaseutukunnissa esiin myös kolmannen sektorin merkityksen maahanmuuttajien kotoutumisen edistäjänä. Yhdistykset ovat melko hyvin tietoisia alueellaan asuvista ulkomaalaisista, mitä voidaan pitää hyvänä lähtökohtana. Yhdistykset ovat kuitenkin voimakkaasti jakautuneet kahteen eri ryhmään sen suhteen koskeeko maahanmuuttajakysymys niiden toimintaa. Maahanmuuttajia ei myöskään ole erityisesti tavoiteltu kyliin asumaan eivätkä yhdistykset ole järjestäneet erityistä kotoutumista edistävää toimintaa. Yhdistysten mielestä maahanmuuttajia voidaan sen sijaan kutsua mukaan normaaliin toimintaan aivan kuten muitakin kyläläisiä, mikä onkin maahanmuuttajien vähäisen määrän vuoksi varsin luonteva tapa toimia. Maaseudulle asettuneet maahanmuuttajat ovat haastattelujen mukaan suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä. Elämä rakentuu työn, ystävien ja perheen varaan, kuten kantaväestölläkin. Maaseudulla asumisessa on koettu myös haasteita, kuten nurkkakuntaisuus ja sosiaalisen elämän vähäisyys. Moni tunsi kuitenkin olleensa onnekas löydettyään hiljaisen, rauhallisen ja turvallisen asuinpaikan maasta, jossa on korkea elintaso ja toimivat hyvinvointipalvelut. Suomalainen maaseutu näyttäytyy silti tietynlaisena rajaseutuna, jonne ovat ehtineet ensimmäiset rohkeat tienraivaajat. Haastateltuja leimasi tietynlainen rohkeus ja pilottihenkisyys. Maahanmuuttajiin oli myös suhtauduttu yksilöinä ja heistä on oltu kiinnostuneita toisin kuin kaupungeissa. Keskeinen kysymys on, onko maaseutuyhteisöissä olemassa maahanmuuttajien suhteen jokin raja-arvo, minkä ylittäminen aiheuttaa vastareaktioiden käynnistymisen. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että joko tätä raja-arvoa ei ole tai sitten siitä ollaan vielä hyvin kaukana. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajat ovat halukkaita ja valmiita toimimaan yhteisöjen hyväksi, ehkä jopa aktiivisemmin kuin kantaväestö. Kyläyhteisöjen kannattaisikin pyrkiä ottamaan maahanmuuttajat aktiivisesti mukaan osaksi kylän normaalia toimintaa. Maahanmuuttajat tarvitsevat kuitenkin kantaväestöä enemmän yhdistystoiminnan periaatteista tiedottamista. Lisäksi kyläyhteisöt voisivat olla aktiivisempia ulkomaalaistaustaisten asukkaiden hankinnassa. Yhdistysten tulisi myös olla tietoisia oman kunnan tai alueen maahanmuuttajille tarkoitetuista erityispalveluista, jotta he voivat ohjata maaseudulla usein yksittäin asuvat maahanmuuttajat niiden piiriin.
  • Hyyryläinen, Torsti (2010)
    Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä on pääosin poliittis-hallinnollisessa tilassa toimiva, uusi verkostomainen hallintasommitelma, jossa on mukana myös hallinnon ulkopuolisia toimijoita ja tahoja. Kokonaisuutta nimitetään tässä YTR-verkostoksi. Itsearvioinnin tarkoituksena oli argumentoida esiin YTR-verkoston toiminnan kriittiset kohdat. Arviointitutkimuksesta vastasi Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti ja sen toteutti 25.8. – 31.12.2010 välisenä aikana tutkimusjohtaja, dosentti Torsti Hyyryläinen. Itsearviointiin osallistui valtioneuvoston viisivuotiseksi toimikaudeksi (2008-2013) nimeämän maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän jäseniä ja varajäseniä. Kokoavana tuloksena esitetään seuraava analyysi: 1. YTR-verkoston tiedollinen kapasiteetti on vahva. 2. YTR-verkostolla on potentiaalisesti laajat suhderesurssit mutta ne ovat alihyödynnettyjä. 3. YTR-verkostolla on mobilisoitikapasiteettia mutta sen omat voimavarat ovat niukat. YTR-verkostolla on ollut keskeinen rooli maaseutupolitiikan muotoutumisessa ja kehittymisessä. Keskustelu maaseudun kehittämistä olisi Suomessa ollut oleellisesti vähäisempää, heikommin jäsenneltyä ja tietopääomaltaan suppeampaa ilman YTR-verkostoa. Verkostossa on monialaista asiantuntemusta, jonka perusteella se on kyennyt vastaamaan laajoihin maaseutupoliittisiin kommunikaatiotarpeisiin. Tästä yhtenä esimerkkinä on maaseutupoliittisen selonteon perusteellinen valmistelu ja monivaiheinen käsittely eduskunnassa vuonna 2010. Verkostosuhteiden hallinnan kehittäminen nousee arvioinnissa tärkeimmäksi YTR-verkoston toimintakyvyn, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden kehittämisen painopisteeksi. Verkosto näyttää saavuttaneen tärkeän kehitysvaiheen, josta ei päästä eteenpäin ilman sen kysymyksen pohdintaa, miten YTR-verkoston suhdekapasiteettia, eli suhteita keskeisiin sidosryhmiin voitaisiin kehittää. Valta on YTR-verkostossa komplisoiduinta ja ongelmallisinta juuri suhderesurssien alueilla. Se kiteytyy kysymykseen poliittisesta valmistelu- ja päätösvallasta, eli kenellä on legitiimi asema toisaalta muotoilla poliittiseen päätöksentekoon etenevät aloitteet ja lopulta tehdä poliittisesti sitovia päätöksiä koskien maaseutua ja sen kehittämistä. Medioiden vaikutusvallan huomioiminen on entistä tärkeämpää. Niiden suuntaan vahvemmin kommunikoimalla YTR-verkosto voi tulevaisuudessa lisätä vaikutusvaltaansa. Toistaiseksi lähes täysin käyttämätön potentiaali on sosiaalisen median verkostoissa, joihin YTR:n säikeet eivät vielä juurikaan ulotu. Suhdepääomassa on siis YTR:n voima ja samalla sen heikkous. Tämä johtopäätös on merkittävä erityisesti valtioneuvoston asettaman yhteistyöryhmän itsensä kannalta. Yhteistyöryhmän tulisi itse vapautua komiteamaisista työtavoista ja kehittää niitä monimuotoisemmiksi. Paikallaan on myös kysyä: mitä yhteistyöryhmän jäsenet ja jäsenyhteisöt ovat valmiita tekemään YTR:n suhderesurssien kehittämiseksi?
  • Lindroos, M. (Helsingin yliopisto, taloustieteen laitos, 2006)
  • Kalmari, J. (Helsingin yliopisto, taloustieteen laitos, 2006)
  • Hautala, M.; Jokiniemi, T.; Ahokas, J. (2013)
  • Silvasti, Tiina (Sosiaalitieteiden laitos, HY, 2010)
    Elinkeinorakenteen muutokset lukeutuvat perinteisesti yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keskeisiin aihealueisiin. Tässä teoksessa tarkastellaan viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen maatalouden rakennemuutoksen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Pääpaino on viljelijöiden ja maataloudesta luopuneiden ihmisten elämäntavan sosiaalisten ja kulttuuristen muutosten analyysissä mutta tekstissä sivutaan myös muutoksen taloudellisia seurauksia yksittäisten viljelijöiden ja viljelijäperheiden elämässä. Elinkeinorakenteen muutoksen vaikutuksia eritellään kolmesta näkökulmasta: Naistutkimuksen keinoin tutkitaan sukupuolisidonnaisen työnjaon muutosta, yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta tarkastellaan viljelijöiden luontosuhdetta ja kulttuurintutkimuksen viitekehyksessä sukutilan jatkuvuuden ihannetta. Teoksen lopuksi pohditaan maataloudesta luopumisen prosessia ja maatalouden sekä laajemmin maaseudun asemaa myöhäisessä modernissa. Ohjaavana huomiona on maaseudun paikka modernisaatioteorian ”toisena” ja kysymyksenä, voiko toiseksi määritelty koskaan olla tasa-arvoinen ensimmäiseksi asetetun kanssa.
  • Puonti, Päivi (HECER – Helsinki Center of Economic Research, 2015)
    The identifying restrictions of an earlier VAR model are validated to assess the macroeconomic impact of the risk-taking channel of monetary policy in the U.S. Structural shocks are obtained by exploiting the nonnormality of residuals. The data is found to object to the previously imposed recursive ordering, but a different recursive ordering is supported. Based on the resulting impulse responses, there is no strong and significant evidence of the risk-taking channel during the sample period. This finding is in contrast with both the predictions of the underlying theoretical model and previous empirical findings.
  • Lähteenmäki, Maria (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997)
    Maria Lähteenmäen tutkimuksessa ”Vuosisadan naisliike” esitellään naisten toiminnan jäsentymistä ja kehittymistä miesjohtoisessa sosialidemokraattisessa liikkeessä. Lähteenmäen mukaan koko sadan vuoden ajan sosialidemokraattisten naisten tavoitteena on ollut oikeudenmukaisuuteen perustuva yhteiskunta. ”Eri naissukupolvet tekivät aatteellista työtään välillä pienin askelin, välillä perääntyen, välillä väistäen, välillä vaieten, yhteistyössä muiden naisjärjestöjen ja kansalaisjärjestöjen kanssa, siirtäen tehtävän sukupolvelta toiselle, mutta koko ajan hiljaisessa liikkeessä ollen.” Lähteenmäki osoittaa, että tämä hiljaisen vallankumouksen linja on ollut onnistunut; sadassa vuodessa suomalainen yhteiskunta on tasa-arvoistunut ja naisten jalansija sosialidemokraattisessa liikkeessä mitattuna vaikkapa kansanedustajien ja ministereiden määrällä on vahvistunut. Naisten eteneminen SDP:n johtoon on ollut vaikeaa, ensimmäinen naisvarapuheenjohtaja puolueelle valittiin vasta v. 1972 ja puoluesihteerinä nainen on toiminut kerran vuosina 1987 –1991. Toisaalta maamme ensimmäinen naispresidentti tuli sosialidemokraattien riveistä. Lähteenmäki jakaa sosialidemokraattisten naisten toiminnan suhteessa puolueeseen neljään ajanjaksoon. Ensimmäisessä vaiheessa, ns. vanhan työväenliikkeen kautena (1899 –1918) sosialidemokraattisen naisliiton naiset olivat aktiivisia ja itsenäisiä yleispoliitikkoja. Toisessa vaiheessa kansalaissodasta 1950-luvulle reformistinen sosialidemokraattinen naisliike toimi kotitaloutta ja perhettä korostavalla linjalla. Naiset toimivat itsenäisessä omassa liitossaan ja vaikutus puolueen edustuselimissä väheni. Kolmas, hajaannuksen vaihe 1950-luvulta 1970-luvun loppuun oli ristiriitojen sävyttämä. Itsenäinen Sosialidemokraattinen Naisliitto oli naiskysymyspainotteisella linjalla ja SDP:ssä toimiva Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto vieroksui naisasiaan leimautumista. Neljännessä vaiheessa, vuodesta 1979 lähtien naiset ovat taas ”sukeltaneet puolueen sisälle”.
  • Pekonniemi, J.; Karhula, T.; Ylätalo, M. (Helsingin yliopisto, taloustieteen laitos, 2004)
  • Merja Enkovaara-Palvi (Helsingin yliopisto, 2008)
  • Merja Enkovaara (Helsingin yliopisto; Ura- ja rekrytointi; Kehittämisosasto, 2006)
  • Merja Enkovaara-Pälvi, (Helsingin yliopisto, 2007)
  • Kymäläinen, Hanna-Riitta (toim.) (Helsingin yliopisto, maataloustieteiden laitos, 2012)
  • Stenbacka, Rune; Tombak, Mihkel (2010)