Homoseksuaalisuus poliittisena kysymyksenä Suomessa : kansanedustajien argumentaatio vuoden 1970 dekriminalisointikeskustelussa ja vuoden 1996 homoparisuhdedebatissa

Abstract

Tutkielmassa analysoidaan suomalaisten kansanedustajien argumentaatiota homoseksuaalisuutta koskevissa kysymyksissä. Menetelmänä on Chaïm Perelmanin luonnollisen argumentaation analyysimalli. Tutkimus kuuluu retoriikan tutkimuksen alaan ja edustaa laadullista tutkimusta. Primäärilähteinä on käytetty vuosien 1970 ja 1996 valtiopäiväasiakirjoja. Vuoden 1970 analyysiaineistona olivat hallituksen esityksen 53/1970 käsittelyn pöytäkirjat. Vuoden 1996 analyysiaineistona oli lakialoitteen 26/1996 lähetekeskustelun pöytäkirjat. Keskeisiä sekundäärilähteitä ovat Chaïm Perelmanin Lucie Olbrechts-Tytecan argumentaation analyysia käsittelevät teos New Rhetoric (1971), Perelmanin Retoriikan valtakunta (1971), Michel Foucault'n Seksuaalisuuden historia ja Olli Stålströmin väitöskirja Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Argumentaation analyysi osoittaa, kuinka vuonna 1970 homoseksuaalisuuteen kielteisesti suhtautuvien edustajien pääargumentit nojasivat fundamentalistiseen raamatuntulkintaan ja käsitykseen homoseksuaalisuuden leviämisestä, jos sitä ei rajoiteta. Homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin kannattajat perustelivat kantaansa sillä, että homoseksuaalisuus ei ole yksilön valittavissa. Kannattajien ryhmä oli heterogeeninen: pieni vähemmistö piti homoseksuaalisuutta ihmisoikeutena, ja suuri osa edustajista tuki homoseksuaalisuuden poikkeavuusleimaa, sairaudeksi määrittämistä. Vuoden 1996 homoparisuhdedebatin analyysi osoittaa, että parisuhteen virallistamista vastustavat edustajat nojasivat suureksi osaksi pohjimmiltaan samankaltaiseen argumenttiin kuin dekriminalisoinnin vastustajat vuonna 1970: Raamatun fundamentalistiseen tulkintaan. Vastustajien keskeinen argumentti oli, että homoliittojen virallistaminen murentaisi perinteisen perheen ja olisi sitä kautta turmiollinen suomalaiselle yhteiskunnalle. Parisuhteen virallistamista puoltavien edustajien tyypillisimmät argumentit perustuivat homoja heteroseksuaalisuuden samanarvoisuuteen ja siihen, että näitä suhteita tulisi kohdella aikaisempaa yhdenmukaisemmin lainsäädännössä. Debattien vertailu osoittaa sen, että eduskunnan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on noudattanut sosiologisesta tutkimuksesta tuttua jatkumoa, jossa yhteiskunnallinen poikkeavuus on ensin määritelty synniksi ja rikokseksi, sen jälkeen sairaudeksi ja tämän jälkeen yhä yleisemmin ihmisoikeudeksi. Analyysi osoittaa myös, että debateissa ei ollut kyse vain homoseksuaaleista, vaan Raamatun auktoriteettiasemasta, perhekäsitteestä ja lainsäädännön roolista yhteiskunnassa.