Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 5789-5808 of 9707
  • From, Stella (Suomen ympäristökeskus, 2005)
    Suomen ympäristö 774
  • Harju, Kaisu; Etelämäki, Lauri; Lapinlampi, Toivo; Oinonen, Kari; Santala, Erkki (Suomen ympäristökeskus, 2004)
    Ympäristöopas 112
    Tässä opaskirjassa keskitytään vesihuollon ja maankäytön suunnitteluun liittyviin paikkatieto- ja rekisteriaineistoihin sekä niiden laadun parantamismahdollisuuksiin. Keskeisiä vesihuollon paikkatietoaineistoja ovat vesihuoltolaitosten johtokartat ja asiakasrekisteri sekä rakennus- ja huoneistorekisteri (RHR), joka on osa Väestörekisterikeskuksen väestötietojärjestelmää. RHR:iin on tallennettu mm. tiedot kaikista Suomen rakennuksista, niiden verkostoliittymistä ja rakennuksissa asuvien asukkaiden määrästä. Johtokarttojen perusteella ei saada selville, mitkä yksittäiset rakennukset ovat liittyneet verkostoihin. Toisaalta RHR:ssä olevat tiedot verkostoihin liittymisestä eivät ole ajan tasalla, sillä ne ovat yleensä peräisin rakennusluvan hakemisen ajalta. Oppaassa on selvitetty, miten RHR:n verkostoliittymätietoja voidaan parantaa vesihuoltolaitoksen asiakasrekisterin avulla. Menetelmää on testattu pilottialueilla. Kokeilujen perusteella näyttää siltä, että yhdistelemällä rekistereitä saadaan automaattisesti korjatuksi n. 80 % tiedoista. Yksityiskohtaisemmalla tarkastelulla yhdistymisprosentiksi saadaan jopa yli 90 %. Vesihuoltolaitosten laskutusrekisterien avulla saadaan tietoja vain taajamissa sijaitsevien rakennusten verkostoliittymistä. Oppaassa on esitetty tapoja, joilla myös haja-asutusalueiden vesihuoltotietoja voidaan vastaisuudessa kartoittaa kattavasti ja luotettavasti. Myös rekisterin perustamista ja ylläpitoa selvitetään. Pilottikohteessa kartoitettiin kiinteistöjen vesihuoltojärjestelmät ja arvioitiin niiden aiheuttama kuormitus. Tiedot yhdistettiin RHR:iin, jolloin ne voitiin esittää kartalla.
  • Mikkola, Suvi (Suomen ympäristökeskus, 2008)
    Suomen ympäristö 22/2008
    Tutkimuksen tavoite oli tutkia vuorovaikutteista paikkatietojärjestelmää vesienhoidon vuorovaikutteisessa suunnittelussa. Tutkimuksessa käytettiin käytännön esimerkkinä Karvianjoen karttapalvelun ensimmäistä versiota ja sen kehitystä. Tavoitteena oli myös eritellä kuinka palvelu voi kehittyä vuorovaikutteiseksi ja mitä mahdollisuuksia ja uhkia kehitykseen voi sisältyä. Ensimmäisessä kirjallisuuskatsausosiossa esiteltiin vuorovaikutteisen suunnittelun perusteet, suunnittelukulttuurin muutos sekä vesilainsäädännölliset perusteet. Suunnittelukulttuurin muutoksen takia tarvitaan parempia osallistumismahdollisuuksia ja tehokkaampaa tiedotusta. Täten ehdotettiin ratkaisuksi vuorovaikutteista paikkatietojärjestelmää. Toinen kirjallisuuskatsausosio keskittyikin vuorovaikutteisen paikkatietojärjestelmän perusteisiin. Lisäksi tutkittiin mitä ovat viranomais- ja paikallistieto sekä mitä kartografisia haasteita niihin liittyy. Karvianjoen karttapalvelun suunnittelu, tulokset, palaute ja kehitysmahdollisuuksien arviointi esitettiin tutkimusosiossa. Johtopäätöksenä esitettiin Karvianjoen karttapalvelulla olevan todellisia mahdollisuuksia kehittyä vuorovaikutteiseksi paikkatietojärjestelmäksi, sillä paikalliset ihmiset ovat ilmaisseet tarpeen tällaisen järjestelmän käytölle. Kehittäminen vaatii muutoksia palvelun tekniseen rakenteeseen, jotta se selviäisi osallistumisen ja kansankielisen maantieteen tuottamista haasteista. Ratkaisuna esitettiin osallistumista tukeva kartografia ja osallistumistyökalut, joita voidaan hyödyntää muissakin palveluissa. Laajempi käyttö vesienhoidossa vaatii lisäksi osaavaa työvoimaa ja riittävää tiedottamista palvelusta ja sen käytöstä. Jos resurssit allokoidaan oikein, vuorovaikutteinen paikkatietojärjestelmä parantaa tiedonvälitystä ja luo mahdollisuuden osallistua laajemmalle joukolle ihmisiä kuin perinteiset osallistumismetodit. Tällöin paikallistieto voidaan paremmin huomioida suunnittelussa sekä parantaa sen kautta suunnittelun laatua.
  • Hakala, P (Kela, 2000)
    Kirja antaa käytännön ohjeita siihen, miten voit saada liiat kilot kuriin kotoisin keinoin, turvallisesti ja ilman ylimääräisiä kustannuksia. Siihen tarvitaan motivaation ja realistisen tavoitteen lisäksi muutoksia ruoka- ja liikuntatottumuksissa. Muutoksia voi tehdä monenlaisia. Jokainen voi valita niistä omaan elämäntilanteeseensa parhaiten sopivat. Uudistuksen tien valitseva saa palkinnoksi kevyemmän kehon, terveemmän olon ja useimmiten myös entistä laadukkaamman elämän. Kirja on tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle, joka kokee liiat kilot ongelmakseen. Se sopii myös oppikirjaksi sosiaali- ja terveysalan koulutukseen sekä lukioihin ja ammatillisiin oppilaitoksiin. Kirja on Terveyden edistämisen keskus ry:n arvioima ja suosittelema.
  • Malmivaara, Eero; Mikola, Jouni; Palmberg, Christel (Suomen metsätieteellinen seura, 1971)
  • Räsänen, Pentti K.; Koukkula, Aarno; Yli-Vakkuri, Paavo (Suomen metsätieteellinen seura, 1970)
  • Moliis, Katja; Salmenperä, Hanna; Rehunen, Antti (Ympäristöministeriö, 2014)
    Ympäristöministeriön raportteja 11/2014
    Pakkauksien tuottajavastuuta päätettiin laajentaa täydeksi tuottajanvastuuksi jätelain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Jätelain nojalla pakkauksista ja pakkausjätteistä annettavalla valtioneuvoston asetuksella on tarkoitus määrittää tarkemmin säännöt, joilla pakkausten tuottajavastuuta toteutetaan. Asetuksessa säädetään mm. pakkausjätteiden kierrätysasteen tuottajakohtaisista vähimmäisvelvoitteista ja asumisessa syntyvän pakkausjätteen vastaanottopaikkojen vähimmäismäärästä ja sijoittamisperiaatteista Suomessa. Säädösvalmistelun tueksi ympäristöministeriö tilasi Suomen ympäristökeskukselta (SYKE) arvioinnin asetusluonnoksessa säädettävän pakkausjätteen vastaanottopisteverkoston keskeisistä vaikutuksista. Arvioinnissa verrattiin asetusluonnoksessa ehdotettuja vähimmäisvaatimuksia pakkausjätteen vastaanottopisteverkostosta nykytilaan nähden. Tulevan verkoston tarkka muoto ei ollut vielä selvillä arviointityön aikana. Vaikutusten arviointi tehtiin pääasiallisesti kvalitatiivisella tasolla. Vastaanottopisteiden lukumäärää ja taajamakohtaisia sijoitussääntöjä koskevat velvoitteet nostavat keräyksen kokonaiskustannuksia ja saattavat vähentää elinkaaren ajalta saatavia ympäristöhyötyjä siihen nähden, että tuottajien sallittaisiin vapaammin järjestää pakkausjätteen keräys. Taustaoletuksena tällöin on, että järjestelmässä olisi vähemmän vastaanottopisteitä ja vähemmän ajokilometrejä, mutta vähintään yhtä hyvä pakkausjätteen kertymä kuin asetuksessa ehdotetulla mallilla tavoitellaan. Vastaanottopaikkojen vähimmäismäärää ja sijoittamista koskevat vaatimukset olisivat kuitenkin joka tapauksessa tarpeen vähimmäispalvelutason varmistamiseksi. Sääntelytavan ei arvioida johtavan epätarkoituksenmukaisen kalliin järjestelmän rakentamiseen, koska asetuksen mukainen verkosto voi logistisen tehostumisen kautta aiheuttaa vähemmän kustannuksia jätetonnia kohden laskettuna kuin nykyinen osin hajanainen keräysjärjestelmä. Tällaisen tehostumisen edellytyksenä on, ettei Suomeen synny päällekkäisiä keräysjärjestelmiä, vaan tuottajat ja kunnat yhteistyössä suunnittelevat kunkin alueen kannalta tarpeellisen keräysverkoston. Kierrätysasteiden laskentaan liittyvien epävarmuuksien vuoksi ei tiedetä, antaisivatko asetusluonnoksessa ehdotetut sitovat kierrätysastevelvoitteet yksinään kannustimen kerätä myös asumisen kaikkia pakkausjätelajeja. Mikäli riittävä kannustinvaikutus asumisen pakkausjätteiden keräämiseen syntyisi kierrätysastevelvoitteen kautta, jäisi asetuksen vastaanottoverkostoa koskevan säännöksen rooliksi taata tietty vähimmäispalvelutaso suomalaisille. Vähimmäispalvelutasolla tarkoitetaan sitä, että matka lähimpään pakkausjätteen vastaanottopisteeseen vastaa normaalia matkaa kyseisten tuotteiden myymälään. Asetusluonnoksessa ehdotettu keräysmalli täyttää lasi-, metalli- ja kuitupakkausten osalta tämän tason. Muovipakkauksille on ainakin toistaiseksi perusteltua hyväksyä harvempi verkosto kuin muille pakkausmateriaaleille ympäristönäkökohtien vuoksi. Keräysvaiheen päästöjen merkitys on pakkausjätteen koko elinkaaressa pieni, etenkin jos tarkastellaan ilmastonmuutosta tai luonnonvarojen kulutusta. Ympäristönäkökulmasta oleellisempaa on pakkausjätteen kertymä ja sen kierrätettävyys. Verkostolla ei ole tarkoituksenmukaista kerätä pakkausjätettä, jolle ei ole kierrätysmenetelmiä. Uusi verkosto voi myös luoda kannustimia uusien kotimaisten menetelmien kehittämiseen.
  • Jokinen, Satu; Paavola, Olli; Tanskanen, Juha-Heikki (Ympäristöministeriö, 2015)
    Ympäristöministeriön raportteja 23 | 2015
    Selvityksen tavoitteena oli arvioida Suomessa syntyneen pakkausjätteen kokonaismäärä. Selvityksessä myös verrattiin Suomen tilastointitapaa valittujen EU-jäsenvaltioiden tilastointiin. Suuntaa antavan pakkausjätteen kokonaismääräarvion ja vertailujen pohjalta annettiin suositukset tilastoinnin kehittämisestä Suomessa. EU-jäsenvaltioiden tilastojen vertailukelpoisuuden arviointi toteutettiin yhteensä kymmenen maan tilastointitapoihin tutustuen. Vertailussa todettiin, että tarkasteltujen jäsenvaltioiden toimittamien tietojen perusteet eroavat toisistaan eikä ilmoitettuja kierrätysasteita siten tulisi verrata suoraan toisiinsa. EU:ssa tulisikin pyrkiä yhdenmukaistamaan käytäntöjä. Markkinoille saatettujen pakkausten osalta Suomen pakkaustilaston todettiin perustuvan pääasiallisesti Pakkausalan Ympäristörekisteri PYR Oy:öön rekisteröityneiden tuottajien ilmoittamiin tietoihin. Kierrätetyn pakkausjätteen tilastoinnin todettiin perustuvan pääasiallisesti tuottajayhteisöjen sopimuskumppaneiltaan keräämiin tietoihin. Selvityksen pohjalta todettiin, että keskeisin keino Suomen pakkaustilaston luotettavuuden lisäämikseksi olisi tiedonkeräyksen laajentaminen kattamaan muidenkin kuin rekisteröityneiden tuottajien markkinoille tuomat pakkaukset. Tilaston luotettavuutta voitaisiin lisätä myös lisäpanostuksilla tuottajavastuullisten yritysten tiedonkeräyksen laadun varmistamiseen. Pakkausjätteen kokonaismääräksi arvioitiin noin 840 000 tonnia vuonna 2012, kun Suomen EU:lle toimittaman tilaston mukaan pakkausjätettä syntyi 715 000 tonnia. Arvio on suuntaa antava. Aineiston perusteella todettiin, että Suomessa tuottajavastuuvelvoitteen täyttämisen valvontaa tulisi tehostaa ja valmistautua kattavampaan tiedonkeräykseen.
  • Långström, Bo (Suomen metsätieteellinen seura, 1970)
  • Tuomainen, Jouko (Suomen ympäristökeskus, 2011)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 21/2011
  • Laine, Anne (Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus, 2008)
    Suomen ympäristö 5/2008
    Merikosken kalatien valmistuttua vuonna 2003 on herännyt ajatus vaelluskalan palauttamisesta Oulujoen yläosallekin. Edellytyksiä lohen kululle sekä lisääntymiselle entisessä lohijoessa on selvitetty kaksivuotisessa "Lohen palauttaminen Oulu- ja Lososinkajokiin" -hankkeessa (OuLo). Hankkeen kohdealueena oli Oulujoen lisäksi Petroskoin kaupungin läpi virtaava Lososinkajoki. Lososinka laskee Ääniseen, ja myös siellä on lohen vaellus lisääntymisalueelleen estynyt. Loppuraportti sisältää hankkeen monitahoisia selvityksiä ja tutkimuksia Oulujoen kalatieratkaisuista lohen vaelluskäyttäytymiseen, lisääntymisalueiden kartoittamiseen sekä elinympäristön kunnostamiseen. Myös lohen palauttamisen juridisia edellytyksiä ja vaikutuksia on selvitetty. Yhtenä tärkeänä osa-alueena hankkeessa oli sosiaalisten vaikutusten arviointi. Lososinkajoen selvityksistä on raportissa oma lukunsa. Raportissa esitetään perusteet ja mahdollisuudet Oulujoen kehittämiselle vaelluskalajoeksi sekä myös toteutusehdotus hankkeen etenemiseksi. OuLo-hanketta koordinoi Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus. Kumppaneina olivat Suomesta Riista- ja Kalatalouden tutkimuslaitos, Oulun yliopisto, Suomen ympäristökeskus sekä Kainuun ympäristökeskus. Venäjän puolella kumppaneina olivat Pohjoinen Kalantutkimuslaitos (SevNIIRH), Petroskoin valtionyliopiston historian laitos sekä Venäjän tiedeakatemian Severtsov-instituutti yhdessä Tverin teknillisen yliopiston virtavesilaboratorion kanssa. Hanketta rahoitti Euregio Karelia Naapuruusohjelma. Muina rahoittajina hankkeessa olivat Pohjois-Pohjanmaan liitto, Kainuun maakunta-kuntayhtymä, Fortum Power and Heat Oyj, Muhoksen, Utajärven, Vaalan ja Paltamon kunnat sekä Oulun kaupunki. Muhoksen, Utajärven ja Vaalan sekä Fortumin rahoitus vuonna 2006 tuli Oulujoen kunnostus- ja moninaiskäyttöohjelman kautta. "Lohen palauttaminen Oulu- ja Lososinkajokiin" -hanke oli myös osa Oulu-Kajaani -kehittämisvyöhyke-hankekokonaisuutta. Raportti sisältää tuloksia myös "Jokiympäristön kehittäminen Utajärvellä" -EAKR-hankkeesta, jota toteutettiin tiiviissä yhteistyössä OuLo-hankkeen kanssa.
  • Hallberg, Rolf O. (Merentutkimuslaitos, 1974)
    Merentutkimuslaitoksen julkaisu 238
  • Koskela, Katja; Santasalo, Tuomas (Ympäristöministeriö, 2008)
    Ympäristöministeriön raportteja 16/2008
    Selvityksen tavoitteena oli tuottaa taustatietoa paljon tilaa vaativan erikoistavarakaupan tulkintaa koskevan ympäristöministeriön suosituksen ajanmukaistamiseen. Sitä varten selvitettiin paljon tilaa vaativan erikoistavarakaupan viimeaikaista kehitystä, myymälätyyppien muutoksia sekä keskustojen ulkopuolisten kaupan alueiden rakennetta. Asiantuntijoita kuulemalla selvitettiin, miten paljon tilaa vaativan erikoistavaran kauppaa on kunnissa tulkittu ja millaisia ongelmia tulkintaan liittyy. Tulkintaongelmien taustalla on kaupan viime aikainen kehitys. Monet paljon tilaa vaativan erikoistavaran myymälät ovat viime vuosina laajentaneet valikoimiaan uusiin tuoteryhmiin. Esimerkiksi huonekalukaupoissa myydään huonekalujen ohella aikaisempaa enemmän sisustustavaroita. Kehitys on johtanut siihen, että on aikaisempaa vaikeampi arvioida, onko yksittäinen myymälä paljon tilaa vaativan erikoistavaran kauppa vai maankäyttö- ja rakennuslain tarkoittama vähittäiskaupan suuyksikkö. Selvityksen perusteella vaikuttaa siltä, että suosituksessa esitetty paljon tilaa vaativan erikoistavarakaupan toimialaluettelo on edelleen pääpiirteissään ajanmukainen. Tarkistustarpeet koskevat ennen muuta oheistuotteiden määrittelyä.
  • Arimo, Atri S. (Suomen metsätieteellinen seura, 1939)
  • Hynynen, Raija (Ympäristöministeriö, 2015)
    Ympäristöministeriön raportteja 5/2015
    Raportissa on kaksi osaa. Ensimmäisessä tarkastellaan palvelualueita ja niiden kehittämistä ja toisessa ikäystävällisen asuinalueen piirteitä sekä niiden kehittämistä. Useissa kunnissa maassamme suunnitellaan ja toteutetaan ikääntyneiden asumisen tarpeisiin erilaisia palvelualueita ja -kampuksia. Palvelualueella tarkoitetaan ikäystävällistä asuinympäristöä, jossa on tavallisessa asuntokannassa ikääntyneille soveltuvia, esteettömiä vuokra- ja omistusasuntoja ja erityisesti ikääntyville rakennettuja ja suunniteltuja senioritaloja, asumisyhteisöjä ja palveluasuntoja. Asuinalueen suunnittelun tavoitteena on, että kotona asumista edistävät palvelut ovat helposti alueen ikääntyneiden asukkaiden saavutettavissa. Päivittäisessä arjessa selviytymistä tukevat sosiaali- ja terveyspalvelut, hyvinvointia ja osallistumista tukevat palvelut sekä kauppa- ja muut palvelut. Yhteisöllisyyden tukemiseksi alueella on kohtaamispaikkoja monenlaista toimintaa varten. Tässä raportissa esitellään Riistavuoren monipuolinen palvelukeskus Helsingissä, Kauklahden Elä ja asu -seniorikeskus Espoossa, Härmälän palvelukampus Tampereella, Iittalan hyvinvointikeskus Hämeenlinnassa sekä Kiihtelysvaaran ja Vaahterapihan palvelukeskus Joensuussa. Lisäksi arvioidaan kokemuksia ja niiden kehittämistä. Myös Tanskan palvelualuemallia ja Hollannin naapurustomallia kuvataan lyhyesti. Ikäystävällisen asuinalueen osalta esitellään WHO:n ikäystävällisen kaupungin kriteerejä sovellettuna asuinalueiden rakennetun ympäristön ja fyysisen ympäristön suhteen sekä muutamia kansainvälisiä esimerkkejä. Ympäristöministeriön asuinalueohjelmassa mukana olevien kaupunkien suunnitelmia arvioidaan, miten niissä huomioidaan asuinalueen kehittäminen ikääntyneiden tarpeisiin. Tämän lisäksi käydään asuinalueohjelmassa olevien kaupunkien ikääntymispoliittiset strategiat ja asuntopoliittiset strategiat mainituista näkökulmista. Tarkemmin tarkastellaan neljän kaupungin, Kuopion, Lahden, Oulun ja Tampereen kohdeasuinalueita. Lopuksi tarkastellaan prosesseja ja toimintatapoja, joilla olemassa olevia asuinalueita muutetaan paremmin ikääntyneelle väestölle sopivaksi. Arviointi tuottaa tietoa siitä, miten asuinympäristöjä suunnittelemalla ja kehittämällä voidaan edistää ikääntyneiden ihmisten toimintakykyä ja hyvinvointia sekä tukea kotona asumista.
  • Unknown author (Ympäristöministeriö, 2011)
    Ympäristöministeriön raportteja 1/2011
    Ympäristöministeriön työryhmä selvitti palveluasumisen julkisen rahoituksen rahoituslähteitä ja -periaatteita. Työryhmän työ painottui tehostettuun palveluasumiseen, jossa henkilökuntaa on paikalla ympäri vuorokauden. Työryhmän raportissa tarkastellaan ikääntyneille, kehitysvammaisille, mielenterveys- ja päihdekuntoutujille sekä asunnottomille tarkoitettua palveluasumista ja käydään läpi palveluasumista rahoittavat julkiset tahot, erityisesti Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA), maa- ja metsätalousministeriön sekä Finnveran myöntämät tuet. Lisäksi raportissa esitellään julkisia hankintoja koskevaa sääntelyä sekä palveluasumisen järjestämisessä esiin nousseita ongelmia ja kehittämistarpeita. Työryhmä ehdottaa, että palveluasumisen julkisten rahoittajien välistä yhteistyötä lisätään ja julkisen rahoituksen edellytykset, siihen liittyvä tarvearviointi sekä laatu- ja kustannusohjaus sovitetaan yhteen. Lisäksi ehdotetaan, että kuntien strategista otetta palveluasumisen suunnittelussa ja järjestämisessä tulee vahvistaa ja että palveluasumisen hankintakäytäntöjä selvitetään ja niistä laaditaan ohjeistusta alan toimijoille.
  • Aalto-Setälä, Ville; Matschoss, Kaisa; Nikkilä, Marita (Kuluttajatutkimuskeskus, 2006)
    Kuluttajatutkimuskeskus. Julkaisuja 2/2006
    Palvelut muodostavat nykyisin lähes 70 prosenttia länsimaiden kokonaistalouksista. Lisäksi palvelujen osuus näyttää nousevan kokonaistuotannon kasvaessa. Sen vuoksi nimenomaan palveluiden hintatasolla on ratkaiseva merkitys tarkasteltaessa maan kokonaishintatasoa. Hintaerot palvelumarkkinoilla ovat suuret. Palveluiden hinnat ovatkin kalleimmissa Euroopan maissa noin kuusi kertaa korkeammat kuin halvimmissa maissa. Tavaramarkkinoilla maiden väliset hintaerot ovat huomattavasti pienemmät. Sekä tavaroiden että palveluiden hintataso nousee maan tulotason noustessa. Palvelujen hinnat nousevat tulotason noustessa huomattavasti voimakkaammin kuin tavaroiden. Korkean elintason maissa palvelut ovatkin suhteessa tavaroita kalliimpia. Palvelut voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen ryhmään: työvoimavaltaisiin ja pääomavaltaisiin. Työvoimavaltaisilla palvelualoilla maiden väliset hintaerot ovat tyypillisesti suuret. Hintaerot ovat pääosin työvoimakustannusten sanelemat ja Euroopan maiden väliset erot työvoimakustannuksissa ovat suuret. Maiden väliset hintaerot ovat huomattavasti pienemmät ja myös ennustamattomammat pääomavaltaisilla toimialoilla. Pääomavaltaisten toimialojen hintaerot johtuvat toimialan kilpailutilanteesta, käytetystä teknologiasta ja joskus myös luonnonolosuhteista. Palveluiden hinnat ovat Suomessa keskimäärin kalliita verrattuna Euroopan maiden keskitasoon. Palveluiden keskihinta on Suomessa 19 prosenttia EU15-maiden keskiarvoa korkeampi. Hintaero verrattuna kaikkien Euroopan maiden keskiarvoon, jota alentavat sekä EU:n uudet jäsenmaat että hakijamaat, on vielä huomattavasti suurempi. Toisaalta Suomen palveluiden hintaero alle kymmenen miljoonan asukkaan EU15-maiden keskiarvoon on ainoastaan kolme prosenttia. Palveluiden kalleus Suomessa riippuukin tarkasteluperspektiivistä. Lisäksi on huomattava, että tietyn maan sisälläkin voi olla suuret hintaerot palvelutoimialojen välillä. Erityisen kalliita Suomessa ovat korjauspalvelut ja melko edullisia puolestaan puhelupalvelut ja energia. Kuinka paljon palveluiden hintaeroihin sitten voidaan vaikuttaa julkisen vallan toimilla esimerkiksi purkamalla sääntelyä ja tehostamalla kilpailua? Tähän kysymykseen löydetään hyvin erilaisia vastauksia katsomalla eri palvelumarkkinoiden tilannetta. Tarkasteltaessa puhelupalveluita tai tietyin varauksin myös sähkömarkkinoita, huomataan, että Suomi voi korkeista työvoimakustannuksista ja pienestä markkina-alueen koosta huolimatta olla edullinen maa, jossa kilpailu toimii tehokkaasti. Voidaanko sanoa, että minkä tahansa palvelumarkkinan hintataso pystytään saamaan edulliseksi eurooppalaisessa vertailussa, kunhan julkinen sektori osaa luoda toimialan kilpailulle optimaalisen ympäristön? Näin tuskin voidaan sanoa. Ei ole realistista, että esimerkiksi runsaasti työvoimakustannuksia sisältävien korjauspalveluiden hinnat saataisiin Suomessa lähelle koko Euroopan keskitasoa, jota uudet jäsenmaat ja hakijamaat laskevat. Yleisesti voidaankin sanoa, että pääomavaltaiset palvelutoimialat voivat tehokkaasti toimiessaan olla Suomessa hyvin kilpailukykyisiä ja tällaisten palveluiden hinnat alhaisia. Työvoimavaltaisten palveluiden hintataso taas ei voi olla alhainen ilman työvoimakustannusten merkittävää laskua.