Tulospalkkaus ja tasapainotyöttömyys

Abstract

Tulospalkkaus on viime aikoina kasvattanut suosiotaan yritysten palkkaustapana ja täten myös julkinen kiinnostus sitä kohtaan on lisääntynyt. Tulospalkkaus palkkaustapana yleistyi Suomessa ja suurimmassa osassa Eurooppaa vasta 1990-luvun vaihteen jälkeen. Tulospalkkauksen laajuus Euroopassa, sen teoreettiset vaikutukset taloudessa yleensä sekä siihen liittyvä empiirinen tutkimus Euroopassa ovat tämän tutkimuksen ensimmäinen selvitystavoite. Tulospalkkauksen yleistyminen on ollut joissain Euroopan maissa nopeampaa kuin toisissa. Syynä näihin eroavaisuuksiin voidaan osittain pitää maiden hallituksen toimia tulospalkkauksen käytön lisäämiseksi. Tukitoimet olivat yksi tulospalkkauksen käyttöä lisäävä keino, mutta tulospalkkausta ilmeni myös maissa, joissa tulospalkkausta ei erityisemmin tuettu. Vaikkakin tulospalkkauksen käytön tasossa oli eroja, niin lähes jokaisessa maassa voitiin nähdä sen käytön lisääntyneen 1990-luvun aikana. Ehkä juuri tulospalkkauksen lisääntymisestä johtuen, erilaisia teorioita sen käytön aiheuttamista mahdollisista haitoista ja hyödyistä löytyi paljon. Tulospalkkaus nähtiin teoreettisesti keinona vähentää tasapainotyöttömyyttä, vähentää suhdannevaihteluista aiheutuvia heilahduksia työllisyydessä, sitoa yrityksen avainhenkilöstöä, lisätä työntekijän tuottavuutta sekä tehostaa informaation kulkua yrityksessä. Tulospalkkauksen käyttö voi olla yksi mahdollinen apukeino työllisyyden lisäämiseksi. Ensimmäisenä tämän tuloksen esitti Weitzman (1987). Toinen tämän tutkimuksen selvitystavoite on tutkia kolmea teoreettista mallia, jotka tutkivat tulospalkkauksen ja työttömyyden yhteyttä. Tutkittavat mallit ovat artikkeleista Jerger ja Michaelis (1999) (J&M), Koskela ja Stenbacka (2003) ja Koskela ja Stenbacka (2004) (K&S). Tutkittavista malleista saadut tulokset olivat tärkeimmiltä osiltaan hyvin samanlaisia, eikä ristiriitoja näin ollen ilmennyt. Malleissa ammattiliiton neuvotteluvoimalla oli merkittävä, joskin (K&M):n malleissa kaksijakoinen vaikutus työllisyyden tasoon. (J&M):n mallissa ammattiliiton neuvotteluvoiman kasvu korotti neuvoteltua palkkaa sekä työttömyyden tasoa. Ammattiliiton neuvotteluvoiman lisäyksellä oli samanlainen vaikutus myös (K&S):n malleissa, mutta toisaalta ammattiliiton neuvotteluvoiman lisäys alensi niissä kynnystasoa, jonka työttömyyskorvaussuhteen oli ylitettävä, jotta tulospalkkauksella olisi työttömyyttä alentava vaikutus. (K&S):n malleissa ammattiliiton neuvotteluvoiman kasvu toisaalta lisäsi työttömyyttä, mutta toisaalta mahdollisti tulospalkkauksen työttömyyttä alentavan vaikutuksen alhaisemmalla työttömyyskorvauksen tasolla. (K&S):n mallien tärkeimpiä tuloksia olikin, että tulospalkkauksella on työllisyyttä lisäävä vaikutus, mutta vain jos työmarkkinat ovat tarpeeksi epätäydelliset. Työttömyyskorvauksella oli toisena tekijänä tärkeä vaikutus työttömyyteen. Vaikutus oli malleissa samanlainen kuin ammattiliiton neuvotteluvoiman lisäyksellä. (J&M):n mallissa, työttömyyskorvauksen kasvu suhteessa yleiseen palkkatasoon nosti työttömyysastetta. (K&S):n malleissa vaikutus oli jälleen kaksijakoinen. Toisaalta työttömyyskorvauksen suhteen kasvu lisäsi työttömyyttä, mutta toisaalta suhteen oli oltava tarpeeksi korkea, jotta tulospalkkauksen käytöllä oli työttömyyttä alentava vaikutus.