Hyödyntämisrajoituksen vaikutus näyttöharkinnassa

Abstract

Oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta on keskeistä, miten näyttökysymys ratkaistaan eli mitä tuomioistuin katsoo asiassa selvitetyksi. Rikosasioissa velvollisuus esittää selvitystä on syyttäjällä ja syytetty voidaan tuomita vain, jos hänen syyllisyydestään ei jää varteenotettavaa epäilyä. Ennen näytön riittävyyden arviointia on kuitenkin määriteltävä, mitä todistelua asiassa voidaan ylipäätään hyödyntää. Jos hyödyntämistä rajoitetaan, syyttäjän esittämä todistelu ei kenties riitä langettavaan tuomioon, vaan syyte hylätään.

Rikosasian käsittelyssä tasapainoillaan jatkuvasti rikoslainsäädännön tehokkaan toteuttamisen ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden välillä. Tämä pätee myös todisteluun. Lähtökohtaisesti rikosprosessin tavoitteet eivät ole ristiriidassa, vaan syyte tulee voida näyttää toteen niin, että todistelu on luotettavaa, eikä todistelumenettely vaaranna syytetyn oikeusturvaa. Tutkielmassa esitettävä todistusoikeudellinen oikeudenmukaisuusmalli havainnollistaa tätä tasapainoa sekä sitä, miten tavoitteet konkretisoituvat säännöksiksi. Malli hyödyntää Kaarlo Tuorin kriittisen oikeuspositivismin teoriaa, jossa oikeus hahmotetaan kolmella eri tasolla.

Näyttöharkinta on lähtökohtaisesti vapaata, mikä tarkoittaa, että siinä merkitystä on vain todistelun luotettavuudella. Menettelyvirheellä ei siten välttämättä ole näyttöarvoa laskevaa vaikutusta, ellei se ole heikentänyt todistelun luotettavuutta. Hyödyntämiskielto taas poistaa menettelyvirheen rasittaman näytön kokonaan näyttöharkinnan piiristä. Kyseinen näyttö ei siis saa vaikuttaa lainkaan tuomioistuimen päätöksentekoon. Näiden ääripäiden väliltä voi kuitenkin löytää tilanteita, joissa todistelun hyödyntämistä ei täysin sallita eikä täysin kielletä, vaan sitä rajoitetaan. Tutkielmassa esitetään, että tällöin on kyse hyödyntämisrajoituksesta. Uuden käsitteen omaksuminen on välttämätöntä tilanteiden hahmottamiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan vastakuulusteluoikeuden puuttumista esimerkkinä menettelyvirheistä todistelussa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että tällaisen menettelyvirheen rasittama todistelu voidaan sallia, mutta hyödyntämistä rajoittavat kolmenlaiset edellytykset. Ensinnäkin vastakuulusteluoikeuden puuttumiselle on oltava hyvä syy. Toiseksi sen puuttumista on kompensoitava syytetyn oikeuksien turvaamiseksi. Kolmanneksi asiaan vaikuttaa se, onko kyse pääasiallisesta näytöstä vai ei. Kahta ensimmäistä edellytystä koskevan harkinnan olen nimennyt menettelyvirhepunninnaksi, kolmatta edellytystä koskevan taas näyttöosuuspunninnaksi.