Yliopiston tutkimuslaitokset

Nyligen publicerat

  • Ervasti, Kaijus (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, 1998)
    Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 154
  • Lehti, Martti (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2018)
    Katsauksia 28/2018
    * Vuonna 2017 poliisin tietoon tuli Polstatin ennakkotietojen mukaan 84 (–12 %) uhrin kuolemaan johtanutta Suomessa tehtyä tahallista väkivaltarikosta. Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,5. * Henkirikosseurannan, johon rikokset kirjataan vasta esitutkinnan päätyttyä, tämän hetkisen arvion (28.2.2018) mukaan henkirikosten määrä vuonna 2017 oli 78 (+4 %). Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,4. * Henkirikosten määrä vastasi siten vuonna 2017 edellisvuoden tasoa ollen edelleenkin erittäin matala 1990-luvun ja 2000-luvun alun keskitasoon verrattuna. Henkirikollisuus on vähentynyt kaksikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti ja rikollisuustaso on tällä hetkellä maamme modernin tilastointihistorian matalin. Muutos on tapahtunut yksinomaisesti miesten tekemissä henkirikoksissa. * Henkirikosten pääosa liittyy Suomessa keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäisiin alkoholinkäyttötilanteisiin. Vuosina 2010–2016 60 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 79 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. * Yleisin uhri on tuttavan tai ystävän surmaama mies (44 % uhreista). Seuraavaksi yleisimmät ovat parisuhdekumppanin surmaama nainen (16 %) ja uhrille ennalta tuntemattoman henkilön surmaama mies (11 %). * Vuosina 2010–2016 henkirikoksiin syyllistyneistä miehistä 60 % oli tuomittu tuomioistuimessa henki- tai pahoinpitelyrikoksesta rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana ainakin kerran, 32 % oli ollut rikosta edeltäneiden viiden vuoden aikana suorittamassa ehdotonta vankeusrangaistusta. 37 % oli ollut elämänsä aikana vankilassa ainakin kerran ennen rikosta. * Henkirikollisuuden maakunnalliset tasoerot ovat huomattavat, mutta viime vuosina supistuneet. Korkeimmat rikollisuustasot löytyivät vuosina 2010–2016 Lapista, Keski-Suomesta ja Kymenlaaksosta, matalimmat puolestaan Ahvenanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta. * Henkirikollisuuden taso on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin kymmenenneksi korkein ja keskimääräistä korkeampi myös kaikkien kehittyneiden teollisuusmaiden ryhmässä. Rikollisuustason korkeus selittyy suurelta osin keski-ikäisten työttömien miesalkoholistien korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta. * Henkirikoksista vuosina 2010–2016 epäillyistä 83 % vastaan nostettiin syyte ja 71 % tuomittiin rangaistukseen. Rangaistukseen tuomituista 94 % sai ehdottoman vankeusrangaistuksen. Ajanjaksolla taposta tuomittujen miesten keskirangaistus oli 10 vuotta 3 kuukautta ja naisten 9 vuotta 3 kuukautta.
  • Kääriäinen, Juha (Institute of Criminology and Legal Policy, 2018)
    Research Briefs 27/2018
    The purpose of this study was to survey Finns' conceptions of appropriate punishments in seven criminal cases and to compare these survey responses with the pre vailing punishment policies for corresponding cases. The population survey was conducted in the form of an interview and it comprised 1,251 respondents. The punish ment policies were studied in a separate survey sent to district judges, 192 of whom completed it. The same seven criminal cases were described to the respondents in both groups. The lay respondents were asked to determine a punishment that they deemed to be appropriate, whereas the judges were asked to determine a punishment according to Finnish punishment policies. The cases involved the following acts (the type of offence referred to in the court ruling in the actual case underlying the survey questions is indicated in brackets): * Violence in a public place (aggravated assault) * Sexual intercourse with a child (sexual abuse of a child) * Forced sexual intercourse with someone who was asleep (rape) * Violence in a close relationship (assault) * Trafficking and selling cocaine (aggravated narcotics offence) * Fraudulent avoidance of taxes (aggravated tax fraud) * Driving under the influence of intoxicants (driving while seriously intoxicated) As the survey was conducted using the so-called vignette method, only a limited amount of information about the cases could be provided, which posed a challenge, particularly for the professional judges. The research findings can be summarised as follows: * In terms of severity, the described cases were ranked in quite a similar order by both the laypeople and the judges. In this respect, the punishment policies and people's "sense of justice" are quite well aligned as regards these cases. * In terms of the type of punishment, the laypeople (on average) chose a harsher punishment than the professional judges in five out of the seven cases. On the other hand, in the cases involving the trafficking and selling of narcotics, and fraudulent avoidance of taxes, the judges (on average) preferred a more severe punishment than the lay respondents. * In the population survey, there was quite a lot of dispersion in the choices of type of punishment, so in this respect, the term "general sense of justice" cannot be used, as people's opinions on the appropriate punishment vary greatly. Among the judges, there was less dispersion than among the laypeople. * In terms of length of sentence, the conditional and unconditional prison sentences determined by the professional judges were longer than those chosen by the laypeople in five out of the seven cases. * The population survey respondents clearly favoured community service, which is a more severe punishment than conditional imprisonment but an alternative to unconditional imprisonment.
  • Virtanen, Miialiila; Kivivuori, Janne (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2018)
    Katsauksia 26/2018
  • Okänd upphovsman (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Katsauksia 25/2017
  • Danielsson, Petri; Kääriäinen, Juha (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2016)
    Katsauksia 23/2016
    Tässä raportissa esitetään Kansalliseen rikosuhritutkimukseen (KRT) perustuvia tietoja uhkailujen, fyysisen väkivallan sekä omaisuusrikosten kohteeksi joutumisesta sekä väkivallan pelosta vuosina 2012–2016. Kansallinen rikosuhritutkimus on nimetön, 15–74-vuotiaille suunnattu kysely, johon vastasi vuonna 2016 yhteensä 6 159 Suomessa vakituisesti asuvaa henkilöä. * Vuonna 2016 kuusi prosenttia 15–74-vuotiaista suomalaisista oli joutunut läimäisyn tai sitä vakavamman väkivallan kohteeksi. Nuoret kokivat fyysistä väkivaltaa selvästi vanhempia ikäryhmiä enemmän. Fyysistä väkivaltaa kokeneiden osuus laski noin prosenttiyksikön edellisvuoteen nähden, mutta oli samalla tasolla kuin vuonna 2014. * Uhkailua kokeneita oli 10 prosenttia vastaajista. Uhkailua kokeneiden osuus oli samalla tasolla kuin aikaisempina vuosina. * Miesten ja naisten välillä ei ollut eroja fyysisen väkivallan kokemisessa. Miehet ilmoittivat kuitenkin kokeneensa uhkailua naisia useammin. * Vamman aiheuttaneen väkivallan kohteeksi oli joutunut neljä prosenttia 15–74-vuotiaista suomalaisista. Osuus oli edellisvuosien tasolla. * Naiset kokivat väkivaltaa useimmin työtehtävissään ja omassa kodissaan, miehet julkisilla paikoilla. Naisten työpaikallaan kokeman väkivallan ja uhkailun yleisyys on vuosina 2012–2016 lisääntynyt. * 32 prosenttia 15–74-vuotiaista ilmoitti pelänneensä väkivallan uhriksi joutumista iltaisin kodin ulkopuolella. Katuväkivaltaa pelänneiden osuus on noussut vuodesta 2014 noin viisi prosenttiyksikköä, mutta oli edelleen vuoden 2012 tasoa matalammalla. * Työpaikalla tapahtuvaa väkivaltaa oli pelännyt 15 prosenttia vastaajista. Työpaikkaväkivallan pelko on lisääntynyt noin kaksi prosenttiyksikköä vuodesta 2014. * Noin 16 prosenttia vastaajista ilmoitti välttävänsä jotakin kotinsa lähellä olevaa aluetta väkivallan uhan vuoksi. Osuus oli samalla tasolla kuin edellisenä vuonna, mutta korkeampi kuin vuonna 2014. Välttämiskäyttäytyminen oli selvästi yleisempää kaupunkimaisissa kunnissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla. * Polkupyörävarkaudet ja autoihin kohdistuneet vahingonteot olivat yleisimmät kotitalouksien omaisuuteen kohdistuneet rikokset. Kotitalouteen kohdistuvien omaisuusrikosten kohdalla muutosta ei havaittu edellisvuosiin nähden. * Tavaran tai palvelun ostamisen yhteydessä tapahtuneesta huijaamisesta ilmoitti aiempaa useampi, noin 5 prosenttia vastaajista. Myös maksukorttipetosten ja identiteettivarkauden uhriksi joutuneiden osuus nousi aikaisempiin vuosiin nähden.
  • Rantala, Kati; Tyni, Sasu; Koskenniemi, Lauri; Liimatainen, Anu; Kääriäinen, Henri (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Tutkimuksia 4/2017
    Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksessa on tarkasteltu tutkintavankien oloja ja oikeuksien toteutumista. Analyysi perustuu tutkintavangeille suunnattuun lomakekyselyyn, joka toteutettiin syksyllä 2015. Suurin osa vastaajista oli yleisesti ottaen tyytyväisiä oloihinsa, oikeuksiensa toteutumiseen ja toimintamahdollisuuksiin tutkintavankilassa. Toisaalta vakaviakin puutteita ilmeni, eli tulosten mukaan tutkintavankien asemassa on runsaasti korjaamisen varaa. Moneen tutkimuksessa esille tulleeseen ongelmaan eduskunnan oikeusasiamies on jo puuttunut, toisinaan useita kertoja vuosien aikana. Olojen karuuteen poliisivankilassa on puuttunut useasti myös Euroopan neuvoston alainen Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun estämiseksi toimiva komitea. # Tie­don saan­nis­sa on on­gel­mia Tulosten perusteella tutkintavankien tiedonsaanti tutkintavankilassa ei ole tyydyttävällä tasolla yleisesti ottaen. Ongelmia ilmeni etenkin tutkintavankilaan saavuttaessa ja ensi kertaa vankilaan saapuvilla. Järjestyssäännöt ja tulo-oppaat eivät olleet kaikille tutkintavangeille tuttuja, vaikka päiväjärjestys tunnettiinkin melko hyvin. Puutteita ilmeni myös henkilökunnan alttiudessa neuvoa ja ohjeistaa sekä vastata kysymyksiin. Muut vangit ja tutkintavangit korostuivat tiedon lähteinä. # Tut­kin­ta­van­gin mah­dol­li­suuk­sis­sa pi­tää yh­teyt­tä asia­mie­heen on mer­kit­tä­viä puut­tei­ta Tutkintavangin mahdollisuudessa pitää yhteyttä asiamieheen sekä ylipäänsä että luottamuksellisesti ilmeni vakavia puutteita. Keskustelujen luottamuksellisuutta on vaikea taata, jos tutkintavanki joutuu soittamaan osaston yleisestä puhelimesta. Lisäksi rajalliset soittoajat ja soiton kalleus rajoittavat puheluja asiamiehen kanssa. Mahdollisuus luottamukselliseen puhelinyhteyteen korostuu etenkin, jos asiamiehen tapaamisille on esteitä, kuten pitkät välimatkat. Toisaalta myöskään tapaamistilat eivät aina mahdollistaneet luottamuksellista keskustelua. # Yh­tey­den­pi­to­ra­joi­tus­ten pe­rus­teis­sa on epä­sel­vyyt­tä tut­kin­ta­van­gin nä­kö­kul­mas­ta Yhteydenpitorajoituksia oli lähes joka kolmannella vastaajista, ja heistä vain joka toinen koki, että rajoitus oli annettu selkeästi tiedoksi. Kaikki eivät vastaustensa perusteella ymmärtäneet, miksi heillä oli yhteydenpitorajoitus. Osa oli turhautuneita siitä, että rajoitus koski läheisiä. Rajoitukset olivat odotetusti yhteydessä rikosprosessin vaiheeseen. Yhteydenpitorajoitteiden katsottiin vaikeuttavan sekä vapaa-ajan toimintoihin että vankityöhön ja koulutukseen osallistumista. # Toi­min­to­ja ei ole riit­tä­väs­ti, sa­moin nii­den käy­tös­sä on on­gel­mia Rikosseuraamuslaitoksella ei ole ollut riittävästi voimavaroja järjestää kaikille vankeusvangeille tarpeeksi vankitoimintoja. Tutkintavankien toimintoihin osallistuminen on siksi jo lähtökohtaisesti vähäisempää. Olikin odotettu tulos, että kolmannes vastaajista oli tyytymätön mahdollisuuksiin osallistua vankitoimintoihin kuten vankityöhön. Mahdollisuus vapaa-ajan toimintoihin oli kiitettävää, joskin kirjaston käytössä ilmeni ongelmia, eikä tutkintavangin taloudellinen tilanne välttämättä mahdollista puheluja niiden kalleuden takia. Myös välttämättömien hygieniatarvikkeiden hankinta on osalle hankalaa vähäisten käyttövarojen vuoksi. Osa tutkintavangeista viettää lähes koko vuorokauden eristettynä. # Osa hen­ki­lö­kun­nas­ta ei koh­te­le tut­kin­ta­van­ke­ja asial­li­ses­ti Noin puolet vastaajista koki henkilökunnan toiminnan olevan selkeää, johdonmukaista ja ennustettavaa, mutta vastaava määrä ei kokenut siten. Vaikuttaa siltä, että vartijat olisivat tutkintavankien mielestä valtaosin asiallisia, mutta joukossa olisi myös henkilöitä, joiden toimintatapa koettiin asiattomaksi, osin jopa mielivaltaiseksi. Vastausten perusteella asiatonta käyttäytymistä ilmeni liittyen niin tiedon antamiseen, kurinpitoon (kokemukseen, että kurinpidollisten toimien perusteita ei välttämättä kerrota), syyllisenä kohteluun kuin muutoksenhausta tai kantelusta rankaisemiseen. # Tut­kin­ta­van­gin taus­ta vai­kut­taa ko­ke­muk­siin Ne tutkintavangit, joilla oli aikaisempaa kokemusta vankiloista, suhtautuivat myönteisimmin tiedonsaantiin sekä kantelu- ja oikaisumenettelyjen toimivuuteen. Ensi kertaa vankilaan saapuneet kokivat tiedonsaannin muita heikommaksi. He kuitenkin luottivat muita useammin henkilökuntaan sekä toiminnan oikeudenmukaisuuteen. Vastausten sisältämiä eroja selitti usein myös rikosprosessin vaihe: esitutkintavaiheessa tai syyteharkintavaiheessa olevat tutkintavangit antoivat yleisesti ottaen kriittisimpiä vastauksia. Lisäksi ulkomaalaistaustaiset on syytä mainita erityisenä ryhmänä. Tutkintavankien joukossa on henkilöitä, jotka puhuvat ja ymmärtävät vain omaa äidinkieltään. Erityisesti venäjän kieltä puhuvat raportoivat ymmärryksen puutteesta ja vaillinaisesta tiedonsaannista omalla äidinkielellään (lomake oli käännetty venäjäksi). Vaikka tutkintavanki puhuisi englantia, tiedonsaanti ei ole vastausten mukaan silloinkaan taattua. Yleinen tiedon puute ja kommunikoinnin vaikeus heijastuu ymmärrettävästi kokemukseen, että tietoa ei saa myöskään itseä koskevista ratkaisuista. Samoin valitusten ja kantelun tekeminen on vaikeaa ilman kielitaitoa, jos siihen ei saa apua. Vastausten mukaan vieraskielisten tutkintavankien joukossa vaikuttaa olevan henkilöitä, joiden on ylipäänsä vaikea ymmärtää syitä tutkintavankeudessa oloon. # Po­lii­si­van­ki­las­sa poik­keuk­sel­li­sen ka­rut olo­suh­teet Moni tutkintavanki aloittaa tutkintavankeutensa poliisivankilassa. Yksi esille tullut merkittävä ongelmakohta on poliisivankilan ankarat olot, joihin myös eduskunnan oikeusasiamies ja Euroopan neuvoston alainen Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun estämiseksi toimiva komitea ovat toistuvasti puuttuneet. # Ke­hit­tä­mi­seh­do­tuk­sia Rikosseuraamuslaitoksessa on käynnistetty useita toimenpiteitä, joilla on pyritty parantamaan vankien olosuhteita vankilassa. Samoin käynnissä on kehittämistoimia liittyen tutkintavankien oloihin poliisivankilassa. Nämä seikat huomioon ottaen tutkimuksessa esitetään seuraavia suosituksia: 1) tiedon saatavuuden parantaminen, 2) sähköisten viestintämahdollisuuksien lisääminen, 3) tietojärjestelmän kehittäminen, 4) puuttuminen henkilöstön epäasialliseen toimintaan, 5) yksittäisten käytännön järjestelyihin liittyvien epäkohtien korjaaminen, 6) lainsäädännön ja muun normiston kehittäminen, 7) syventäviä jatkotutkimuksia. Jo tiedon saannin parantaminen vähentäisi todennäköisesti koettuja ongelmia. Sähköisillä viestintämahdollisuuksilla voitaisiin puolestaan parantaa yhteydenpitoa asiamiehen kanssa sekä läheisiin, jos he asuvat kaukana eikä tutkintavangilla ole heihin yhteydenpitorajoituksia.
  • Saarikkomäki, Elsa (Institute of Criminology and Legal Policy, 2017)
    Research Report 3/2017
  • Lehti, Martti (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Katsauksia 24/2017
  • Okänd upphovsman (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Katsauksia 22/2017
  • Kääriäinen, Juha (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Katsauksia 21/2017
    Tutkimuksen tavoitteena on ollut kuvata suomalaisten käsityksiä oikeasta rangaistuksen tasosta seitsemässä rikostapauksessa ja verrata saatuja vastauksia rangaistuskäytäntöön vastaavissa tapauksissa. Väestön käsityksiä kartoitettiin haastattelututkimuksessa, johon osallistui 1251 haastateltavaa. Rangaistuskäytäntöä tutkittiin erillisessä tuomarikyselyssä, johon vastasi 192 käräjätuomaria. Molemmissa tutkimuksissa vastaajille kuvattiin samat seitsemän rikostapausta. Väestövastaajia pyydettiin määräämään sopivaksi katsomansa rangaistus, tuomareita pyydettiin määräämään rangaistuskäytäntömme mukainen rangaistus. Tapaukset koskivat seuraavia tapahtumia (suluissa tapauskuvauksen pohjana olleen aidon tuomioistuimen päätöksen rikosnimike): * Väkivalta julkisella paikalla (törkeä pahoinpitely) * Sukupuoliyhteys lapsen kanssa (lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö) * Sukupuoliyhteys nukkuvan kanssa ja pakottamalla (raiskaus) * Väkivalta lähisuhteessa (pahoinpitely) * Huumausaineen maahantuonti ja myynti (törkeä huumausainerikos) * Verojen vilpillinen välttäminen (törkeä veropetos) * Auton kuljettaminen päihtyneenä (törkeä rattijuopumus) Tutkimuksessa käytetyn vinjettimenetelmän erityisenä haasteena on tapauskuvausten niukka informaatio erityisesti ammattituomareiden näkökulmasta katsottuna. Tulokset voi tiivistää seuraavasti: * Tutkimuksessa kuvattujen rikostapausten vakavuusjärjestys oli varsin yhteneväinen väestöhaastattelun ja tuomarikyselyn välillä. Tässä mielessä rangaistuskäytäntö ja kansan ”oikeustaju” kohtaavat nyt tutkittavana olleiden tapausten osalta varsin hyvin. * Rangaistuslajilla mitaten viidessä rikostapauksessa seitsemästä väestö tuomitsi keskimäärin ankarammin kuin tuomarit. Toisaalta huumausaineen maahantuontia ja myyntiä sekä verojen vilpillistä välttämistä koskeneissa tapauksissa tuomarit tuomitsivat keskimäärin ankarammin kuin väestö. * Väestökyselyssä rangaistuslajin valintaa koskevassa päätöksenteossa oli varsin paljon hajontaa: tässä mielessä ei voida puhua ”yleisestä oikeustajusta” vaan väestön käsitykset sopivasta rangaistuksesta vaihtelevat huomattavasti. Tuomarikyselyssä päätöksissä oli vähemmän hajontaa kuin väestökyselyssä. * Tuomioiden pituudella mitaten viidessä tapauksessa seitsemästä tuomarit määräsivät pidempiä ehdollisia ja ehdottomia rangaistuksia kuin kansalaiset. * Väestöhaastattelussa suosittiin selvästi yhdyskuntaseuraamuksia, jotka ovat ehdollista vankeusrangaistusta ankarampia mutta ehdottomalle vankeudelle vaihtoehtoisia. * Tuomarikyselyssä korostui rangaistusten kaksijakoisuus: päävaihtoehdot olivat ehdollinen tai ehdoton vankeusrangaistus. * Kaikkien seitsemän tapauksen keskimääräisessä tarkastelussa ehdottoman vankeuden käyttö oli yhtä suosittua sekä väestöhaastattelussa että tuomarikyselyssä. * Väestövastaajista joka viides niistä, jotka olivat määränneet ehdottoman vankeuden, oli valmis harkitsemaan vankeuden sijasta yhdyskuntarangaistusta tai yhdistelmävankeutta ja useampi kuin joka kolmas oli valmis harkitsemaan päihdehoitoa vankeuden sijasta. * Väestöhaastattelussa vastaajat pitivät ennaltaehkäisyä selvästi tehokkaampana rikoksentorjunnan keinona kuin kontrollin tai vankilarakentamisen lisäämistä. Selvästi suosituin rikoksentorjunnan muoto on nuorisotyön tehostaminen sekä perheiden ongelmiin puuttuminen.
  • Liimatainen, Anu; Rantala, Kati; Mäkipää, Leena; Tyni, Sasu (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Tutkimuksia 1/2017
    # Vankien rangaistusajan suunnitelmissa puutteita Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa tehdyssä tutkimuksessa on tarkasteltu rangaistusajan suunnitelman toimeenpanoa ja pyritty selvittämään, kuinka rangaistusajan suunnitelmien laadinnan, toteuttamisen ja seurannan käytännöt vastaavat lainvalmistelun ja vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon lähtökohtia ja tavoitteita. Tutkimusaineisto koostuu vankeja koskevista rekisteritiedoista, vankiloiden ja arviointikeskusten henkilökunnalle sekä vangeille suunnatuista kyselyistä ja haastatteluista. # Suunnitelmia laaditaan kattavasti, laadussa ongelmia Rangaistusajan suunnitelmia laadittiin lähes kaikille vankeusvangeille. Lain tavoitteiden vastaisesti suuri osa suunnitelmista laadittiin kuitenkin pelkän asiakirjamateriaalin perusteella, eli vankia ei haastateltu. Riski- ja tarvearvio tehtiin vain noin joka kymmenennelle vangille. Tätä selitti erityisesti suunnitelmien laadinnan resurssien puute: henkilöstö piti vangin kuulemista ja osallistamista keskeisenä, mutta siihen ei aina ollut aikaa. Suunnitelmien tavoitteet liittyivät yleisimmin riippuvuuksiin tai asenteisiin, ajatteluun ja käyttäytymiseen. Konkreettiset tavoitteet, kuten koulutus, asuminen ja arkiselviytyminen, olivat harvinaisia. Vankilahenkilöstön mukaan suunnitelmat olivat toisinaan sisällöltään liian ylimalkaisia tai epärealistisia vankilan toimintaedellytyksiin nähden. # Suljetuissa vankiloissa liian vähän henkilöstöä ja toimintoja; seurannassa puutteita Suunnitelmien yksilöllinen toteuttaminen onnistui vankilahenkilöstön arvioiden perusteella melko hyvin avovankiloissa, mutta suljetuissa vankiloissa heikommin. Suunnitelmien toteuttamista hankaloittivat erityisesti henkilöstöresurssien ja toimintatarjonnan puutteet sekä haastaviin erityisvankiryhmiin liittyvä turvallisuustekijät. Suunnitelmien toteutumisen seuranta oli puutteellista. Käytännöt myös vaihtelivat sen suhteen, miten vankia koskevia asioita ja suunnitelman edistymistä seurattiin ja kirjattiin tietojärjestelmään. Tavoitteiden toteutumisen arvioinnille ei ollut yhtenäistä kriteeristöä. # Vangit halukkaita noudattamaan suunnitelmaa, osa henkilöstöstä priorisoisi rikoksettomuuteen motivoituneita Lähes kaikki vankikyselyn vastaajat katsoivat pyrkineensä omalla toiminnallaan edistämään rangaistusajan suunnitelman toteutumista. Suurelle osalle vastaajia motiivi oli avoimimpiin vankilaoloihin pääsy tai ”ikävien seurausten” välttäminen. Moni toivoi myös koulutusta ja muita valmiuksia vapautumista ja siviilielämässä pärjäämistä ajatellen sekä perhesuhteiden tukemista vankeusaikana. Yleisesti ottaen avovankiloiden vastaajat olivat jokseenkin tyytyväisiä ja suljettujen vankiloiden vangit tyytymättömiä suunnitelmien sisällön yksilöllisyyteen, toteutukseen ja rangaistusajan etenemisen johdonmukaisuuteen. Suurin osa vankila- ja arviointikeskushenkilöstön vastaajista katsoi, että vankilahenkilökunnan tulisi panostaa erityisesti rikoksettomaan elämään motivoituneiden vankien rangaistusajan suunnitelmien toteuttamiseen. Vastaavasti moni suhtautui kielteisesti siihen, jos vanki noudatti suunnitelmaa vain päästäkseen avolaitokseen. Vankien priorisointi suunnitelman noudattamisen motivaation (tai oletetun motivaation) perusteella on kuitenkin vastoin lain lähtökohtia: ajatuksena on ollut, että etuudet voivat toimia vangille kannustimena suunnitelman noudattamiseen.
  • Näsi, Matti; Virtanen, Miialiila; Tanskanen, Maiju (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Katsauksia 20/2017
    * Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti toteutti 2016 ensimmäisen Oppilaitosten turvallisuustutkimuksen (OLT-2016). * Tutkimukseen vastasi 833 rehtoria (vastausprosentti 57,3 %). Kaikki tiedot viittaavat lukuvuoteen 2015–2016. * Koulujen ympäristön osalta roskaaminen, omaisuuden vahingoittaminen, sekä graffitit ja seiniin piirtely olivat yleisempiä epäjärjestyksen merkkejä. Lisäksi 12 prosenttia rehtoreista ilmoitti koulun ympäristöstä löytyneen huumeiden käyttöön liittyviä esineitä. * Vahingonteot olivat yleisin kouluun omaisuuteen kohdistunut teko (41 % kaikista oppilaitoksista). Muut tekotyypit olivat harvinaisempia, niitä oli alle 10 prosentissa oppilaitoksista. Vahingonteot olivat yleisintä oppilaitoksissa, joissa 7–9 luokkatason oppilaita. * Henkilökunnan osalta kunnianloukkaus oli yleisin teko (33 % kaikista oppilaitoksista), lisäksi väkivallan uhkaa oli koettu joka viidennessä (22 %) kaikista oppilaitoksista ja väkivaltaa joka neljännessä (24 %) kaikista oppilaitoksista. Yleisimpiä nämä teot olivat oppilaitoksissa, joissa 7–9 luokkatason oppilaita. *Oppilaisiin oli kohdistunut vamman aiheuttanutta väkivaltaa 43 prosentissa kaikista oppilaitoksista. * Ase oli tuotu kouluun joka neljännessä kaikista oppilaitoksista (26 %), miltei aina kyseessä oli teräase. * Oppilaisiin kohdistuneiden tarkastustoimenpiteiden osalta esineen tai aineen haltuunotto oli yleisin toimenpide. Se oli toteutettu joka neljännessä kaikista oppilaitoksista (26 %), ollen yleisin oppilaitoksissa, joissa oli 7–9 luokkatason oppilaita. * Oppilaitosten turvallisuustutkimuksen tavoitteena on muodostaa tilannekuvaa rikollisuuden kehityksestä, muodostaa aineistoperustaa kriminologiselle perustutkimukselle ja tuottaa tietoa, jota voidaan käyttää turvallisuutta tukevien toimien kehittämisessä.
  • Lehti, Martti (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Katsauksia 19/2017
    * Vuonna 2016 poliisin tietoon tuli Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan 98 (–6 %) uhrin kuolemaan johtanutta Suomessa tehtyä tahallista väkivaltarikosta. Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,8. * Henkirikosseurannan, johon rikokset kirjataan vasta esitutkinnan päätyttyä, tämän hetkisen arvion (31.1.2017) mukaan henkirikosten määrä vuonna 2016 oli 82 (–2 %). Vuotuinen rikollisuustaso 100 000 asukasta kohti oli 1,5. * Henkirikosten määrän lasku jatkui siten myös vuonna 2016 ollen edellisvuosien tavoin erittäin matala 1990-luvun ja 2000-luvun alun keskitasoon verrattuna. Henkirikollisuus on vähentynyt nyt kaksikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti ja rikollisuustaso on tällä hetkellä maamme modernin tilastointihistorian matalin. Muutos on tapahtunut yksinomaisesti miesten tekemissä henkirikoksissa. * Henkirikosten pääosa liittyy Suomessa keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäisiin alkoholinkäyttötilanteisiin. Vuosina 2010–2015 62 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 80 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. * Yleisin uhri on tuttavan tai ystävän surmaama mies (46 % uhreista). Seuraavaksi yleisimmät ovat parisuhdekumppanin surmaama nainen (16 %) ja uhrille ennalta tuntemattoman henkilön surmaama mies (10 %). * Vuosina 2003–2013 henkirikoksiin syyllistyneistä miehistä 57 % oli tuomittu tuomioistuimessa henki- tai pahoinpitelyrikoksesta rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana ainakin kerran, 28 % oli ollut rikosta edeltäneiden viiden vuoden aikana suorittamassa ehdotonta vankeusrangaistusta. 36 % oli ollut elämänsä aikana vankilassa ainakin kerran ennen rikosta. * Henkirikollisuuden maakunnalliset tasoerot ovat huomattavat, mutta viime vuosina supistuneet. Korkeimmat rikollisuustasot löytyivät vuosina 2010–2016 Lapista, Keski-Suomesta ja Kymenlaaksosta, matalimmat puolestaan Ahvenanmaalta ja Keski-Pohjanmaalta. * Henkirikollisuuden taso on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin kahdeksanneksi korkein ja keskimääräistä korkeampi myös kaikki Euroopan maat huomioiden. Rikollisuustason korkeus selittyy suurelta osin keskiikäisten työttömien miesalkoholistien poikkeuksellisen korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta. * Henkirikoksista vuosina 2003–2013 epäillyistä 85 % vastaan nostettiin syyte ja 75 % tuomittiin rangaistukseen. Rangaistukseen tuomituista 94 % sai ehdottoman vankeusrangaistuksen. Ajanjaksolla taposta tuomittujen miesten keskirangaistus oli 9 vuotta 6 kuukautta ja naisten 8 vuotta 8 kuukautta.
  • Obstbaum-Federley, Yaira (Institute of Criminology and Legal Policy, 2016)
    Research Report 2/2017
    This doctoral dissertation study analyzed changes in the division of labor between the main societal institutions that handle substance-abuse-related harm, the changes in substance-abuse problems among prisoners that occurred between 1985 and 2006, as well as current prison practices in the assessment and treatment of these problems. The study materials included registers from the social and health authorities, the police and the prisons, along with nationally representative medical studies - Finnish Prisoner Health investigations conducted in 1985, 1992 and 2006. The study shows that substance-abuse-related harm handled within institutions increasingly became a matter for the prison rather than the social-welfare institutions between 1985 and 2006. The number of prisoners with substance-abuse problems in Finnish prisons grew substantially between 1985 and 2006. Addiction to both alcohol and drugs increased. Drug dependence increased to a higher degree and drugs have heavily supplemented alcohol among prisoners. Substance abuse is currently seen as a risk factor that should be tackled in prison in order to reduce reoffending. The study further investigated the degree to which substance-abuse problems are recognized in prisons, comparing the prisoner s sentence plans and risk and need assessments to the independent prisoner health study of 2006. Furthermore the study analyzed interventions given to prisoners whose sentence plans or risk and needs assessments recognized problems related to intoxicant abuse, focusing on prisoners released in 2011 (N=3798). The study shows that longer sentences allow more thorough recognition of problems and leave time for interventions, whereas short sentences seem to warrant both less thorough recognition of problems and fewer interventions. This is a cause for concern given the prominent link between substance abuse and repeat offending among prisoners who receive short sentences. The study suggest that efforts should be made to notice misuse problems in prison and to provide support during the re-entry phase via the providers of social and other services if there is not time during the sentence.