Kuvataideakatemia

 

Kuvataideakatemian maisterin tutkinnon opinnäytteiden viitetiedot löydät ARSCA-tietokannasta (vuodesta 2014 alkaen) ja tästä linkistä (1995-2013).

Kokoelmat

Uusimmat julkaisut

  • Seppälä, Mia (2017)
  • Havukainen, Sini (2017)
  • Tate, Justin Tyler (2017)
  • Pohjolainen, Siiri (2017)
  • Niskasaari, Emilia (2017)
  • Eriksson, Elissa (2017)
  • Czyzyk, Monika (2017)
  • Saloranta, Elina (2017)
    Laatukuvia ja kirjallisia kokeiluja on artikkelimuotoinen tutkielma kuvan, sanan ja äänen vuorovaikutuksesta. Se koostuu viidestä esseestä, jotka on julkaistu tai julkistettu erilaisilla taiteellisen tutkimuksen foorumeilla, ja yhteensä seitsemästä videoteoksesta. Teoksista viimeinen on sanaton epilogi. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu kirjeen muotoon laadittu johdanto. Tutkimukseni aihe juontaa juurensa siitä ihmeen kaltaisesta kokemuksesta, jossa ääni saa kuvan elämään, ja siksi kysymyksenasetteluni ovat varsin käytännöllisiä: ”Mitä tapahtuu, jos laitan tähän lusikan helähdyksen? Entä jos siirrän sitä muutaman sekunnin eteenpäin?” Aiheen käsittely ei rajoitu kuitenkaan pelkkiin teoksiin, sillä työn kuluessa olen ymmärtänyt, että myös kirjoittaminen on kuvan, sanan ja (oman) äänen tutkimista. Tekstien puolesta opinnäytteeni voidaankin liittää kokeilevan tutkimuskirjoittamisen traditioon. Jokaista esseetä tehdessäni olen miettinyt: ”Voiko näin kirjoittaa? Onko tämä hyväksyttävää tutkimusyhteisössä?” Tekstini ovat kokeiluja myös siinä mielessä, että tutkin niissä erilaisia kirjoittamisen lajeja. Ensimmäisessä esseessä ”Tangon oppitunti – tutkielma empiirisen tieteen ja taiteen kohtaamisesta” tutkiminen kohdistuu tieteellisiin teksteihin, vaikka lopputulos onkin lähinnä käsitetaidetta, tieteellä leikittelyä. Toisessa esseessä (”Miltä hiljaisuus kuulostaa?”) kokeilen dialogin kirjoittamista, kolmannessa (”Hienopesu 40 astetta”) pidän päiväkirjaa ja neljännessä (”Videoteos laatukuvana”) tarkastelen kaunokirjallisia keinoja kirjailija Riina Katajavuoren avustuksella. Viides artikkeli ”Lohdutusten arkisto” on kokeiluistani radikaalein, sillä siinä kuvittelen, että essee on talo, jossa on erilaisia huoneita, ja kysyn, voisiko tutkimustekstiä rakentaa samalla tavalla kuin kuvaa. Kysymys liittyy laajempaan pohdintaan siitä, miten kirjoittaa kuvataiteilijana, ja sitä voidaan pitää yhtenä tutkimukseni lopputuloksista. Toinen lopputulos on tanskalaisen Vilhelm Hammershøin (1864–1916) sisäkuvista koostuva videoteos Voices of Consolation (2014). Toki muutkin teokset ovat lopputulemia – eivät siis aineistoa – mutta koen, että ne ovat jonkinlaisia välitilinpäätöksiä, kun taas Voices on koko tutkimukseni summa, laatukuvamaalarin kisällintyö. Opintojeni sivutuotteena olen nimittäin oivaltanut, että vaikka teen videoita, sisimmältäni olen maalari, ja teokseni ovat eräänlaisia nykyajan laatukuvia eli taulumaisia kohtauksia jokapäiväisestä elämästä. Tutkimukseni menetelmät heijastelevat sitä, millä tavalla teen taidetta: pystytän kameran kotilaboratorioni nurkkaan ja katson, mitä tapahtuu. Jos en muuta ehdi, pidän päiväkirjaa tai kirjoitan kirjeitä. Keskeiseksi menetelmäksi on muodostunut myös ”vieraiden kutsuminen” eli avun pyytäminen toisilta taiteilijoilta tai tutkijoilta. Kirjailija Riina Katajavuoren lisäksi tutkielmani vieraisiin kuuluvat mm. äänisuunnittelija Tatu Virtamo ja graafikko Jorma Hinkka sekä Pohjoismaisen kesäyliopiston taiteellisen tutkimuksen opintopiiri. Heidän ansiostaan työskentelyni ei ole ollut yksinäistä puurtamista vaan kollektiivista leikkiä, ”labraamista” siinä mielessä kuin sanaa käytetään esittävien taiteiden piirissä. Opinnäytteeni julkaisualusta on kansainvälinen taiteellisen tutkimuksen tietokanta Research Catalogue, joka mahdollistaa esseiden ja videoteosten julkaisemisen yhdessä.
  • Köhler, Aino (2017)
  • Louhivuori, Taika (2017)
  • Kovamäki, Sara (2017)
  • Heinonen, Henrik (2017)
  • Kuittinen, Liina (2017)
  • Kantonen, Pekka (2017)
    Tämä tutkimus kertoo kuvaamista ja katsomista reflektoivan videokuvan sukupolvittelun (Generational Filming) metodin syntymisestä ja sovellutuksista. Tutkimukseen kuuluvat kahdeksan tapaustutkimusta olivat installaatioina ja nauhateoksina esillä tohtorintyön taiteellisessa osiossa Helsingin Taidehallissa näyttelyssä Kodin väreilyä (2011). Tutkimuksen neljä viitekehystä ovat: taiteellinen tutkimus, yhteisötaide, elokuvatutkimus ja visuaalinen etnografia. Metodi sai innoituksensa ranskalaisen etnografin Jean Rouchin jaetusta antropologiasta. Rouchilla oli tapana näyttää elokuviensa raakaeditiot kuvatuille ihmisille ja muokata lopullinen versio saamiensa kommenttien perusteella. Videokuvan sukupolvittelun tavoitteena ei kuitenkaan ole saada aikaiseksi valmista dokumenttielokuvaa, vaan pikemminkin tutkia, miten yhdessä katsominen muuttaa kuvatun otoksen merkitys muuttaa ja miten kuvatallenne performatiivisesti vaikuttaa nykyhetkeen. Metodi tuottaa videon sukupolvia, kun video-otosta katsotaan ja kommentoidaan yhä uudelleen. Ensimmäinen sukupolvi on tutkittava otos, toinen sen kommentit, kolmas kommenttien kommentit ja niin edelleen. Metodin ansiosta videoiden katsomisesta tulee yhteisöllinen tapahtuma, jonka tutkimus nimeää jaetuksi katsomisen tilaksi. Ihannetapauksessa erilaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset näkemykset kohtaavat tasavertaisina niin, että erimielisyydet eivät lukkiudu vastakkaisuuksiksi. Kun ihminen näkee videolta omat aiemmat kommenttinsa, hän saa niihin analyyttistä etäisyyttä. Useissa tapaustutkimuksissa katsomisen lähtökohtana on videopäiväkirjaotokset, jotka kuvaavat valkoihoisen länsimaisen ydinperheen arkea, siis perhekuvauksen normia. Kuvauksen kriittinen arvio syntyy yhteisessä keskustelussa, joka sukupolvittelun metodin ansiosta siirtyy yhä enemmän käsittelemään katsojien omaa arkea, muistoja ja arvomaailmaa sekä reflektoimaan yhteistä katsomiskokemusta. Metodi luo oman väliaikaisen katsojien yhteisön. Tutkimus noudattaa taiteellis-tutkimuksellisen prosessin kronologiaa. Aluksi keskitytään videopäiväkirjan kuvaamisen eri tapoihin, kuten jalusta- ja käsivarakuvaukseen sekä pitkiin otoksiin. Kolmea tutkimusprosessin myötä syntynyttä yhteisöllistä kuvaamisen tapaa käsitellään erikseen. Videohumaltumisessa kuvaaja ja videokamera muuttuvat lähes erottamattomiksi ja osaksi kuvattavaa tapahtumaa. Niistä tulee osa kameralle tehtyä esitystä. Ylläpitokuvaaminen on arkielämää ja kuvaamista yhdistävä kuvaustapa. Kuvaaja pyrkii selviytymään mahdollisimman hyvin sekä arkiaskareista että kuvaamisen haasteista. Sunnuntaikävelyssä videokamera kävelyn aikana tallentaa muistiinpanoiksi ja taiteelliseksi materiaaliksi vapaata ääneen ajattelua. Kodin väreilyä –näyttelyn tekoprosessia analysoivassa luvussa pohditaan parin tuhannen tunnin videomateriaalin jäsentämistä ja indeksointia sekä taiteellisten teosten että tutkimuksen kannalta. Editoinnin analyysissä tehdään ero installaatioiden ja nauhateosten editoinnissa. Tutkija nimeää monikanavaisen teoksen editoinnin synkroniseksi ja yksikanavaisen teoksen editoinnin diakroniseksi. Kolme tapaustutkimusta on toteutettu yhteistyössä kolmen eri yhteisön kanssa. Niissä tutkimuksella on myös muita tavoitteita kuin otosten merkityssisällön pohtiminen. Tunuwame-projektissa metodia sovelletaan wirrarika-kansan parissa yhteisömuseon suunnitteluun. Viron setukaisten parissa kuvattu tapaustutkimus Sääti meile Säksä aigu perustuu naiskuoron esittämän laulun videotaltiointiin. Kolmas yhteisö on kaksikielinen taiteilijaperhe, jonka kesänviettoa Turun saaristossa kuvataan useana peräkkäisenä vuotena. Videokuvan sukupolvittelun metodi on erityisen antoisa ihmistutkimuksen alueella, koska se dokumentoi, tuottaa ja reflektoi ihmisyhteisöjen muuttuvaa tietoa. Tieto tapaustutkimuksen aiheesta karttuu syklisesti jokaisen videokuvan sukupolven myötä tarkentuen, mutta myöskin alati moninaistuen.

Näytä lisää