Black carbon deposition in the European Arctic from the preindustrial to the present

Abstract

The Arctic has been warming twice as fast as the rest of the world during the last decades of global warming. Reasons for the amplified Arctic warming are thought to partly relate to positive feedbacks affecting the radiative budget of the area. Black carbon (BC) is a light-absorbing particulate produced by incomplete combustion of biomass and fossil fuels. BC strongly warms the atmosphere, and its climate effects are amplified in the Arctic where its deposition on light surfaces decreases their reflectivity, resulting in elevated heat absorption and further hastening melt of snow and ice. Globally, BC is estimated to be the second most important climate-warming agent after carbon dioxide.

Historical information on BC deposition plays a significant role in the assessment of long-term climate effects of BC, but scarce data on this past variability has been available from the Arctic. Historical BC records can be attained from environmental archives, such as ice cores, peat deposits and marine and lake sediments, which store direct evidence of past BC deposition in chronological order. The objective of this thesis is to collect new spatial and temporal data on BC deposition in the European Arctic from the preindustrial to the present (i.e., the last ca. 300 years), and assess BC sources and climatic implications, by analysing five lake sediment cores from Arctic Finland and an ice core from Svalbard. No standard method exists to determine BC, and the precise definition of BC depends on the methodology used for its quantification. Here, three different analytical methods were used to quantify different components of BC. Spheroidal Carbonaceous Particles (SCP) and soot-BC (SBC) were analysed from the Arctic Finland lake sediments by SCP analysis and chemothermal oxidation at 375 °C, respectively, and elemental carbon (EC) from the Svalbard ice core with a thermal optical method.

The results suggest temporal variation in past BC trends, both between study sites and between methods. While SCPs show a marked trend with fluxes peaking around 1980 and declining afterwards, they represent only a minor fraction of total BC. SBC and EC are better suited to indicate general historical BC trends. SBC fluxes vary between sites but some regional patterns are noticeable. The two northernmost lakes indicate generally decreasing SBC fluxes during the latter half of the 20th century which is in line with previous data from Greenland ice cores, modelling studies and atmospheric measurements. However, two other lake sites indicate increasing SBC fluxes from ca. 1970 to the end of the records, likely caused by local emissions from the Kola Peninsula, Russia. Moreover, an increasing EC deposition trend from ca. 1970 to 2004 is also recorded in the Svalbard ice core. This increasing trend is unexpected and unparalleled among available arctic records. The observed increase in the ice core is likely caused by flaring emissions from northern Russia. The fact that a similar trend in BC fluxes and deposition is recorded in two separate environmental archives analysed with different methods and receiving atmospheric transport from mostly different source areas, highlights the plausibility of such a trend, and implies that it may also be observable at other locations in the Arctic. In such a case, BC may have exerted a significant impact on the radiative forcing and thereby past climatic warming of the Arctic, in the most recent three or four decades. However, the present study indicates that local results cannot necessarily be extrapolated over wider areas, and therefore further studies are required to establish regional BC deposition trends within the Arctic. In addition, the study highlights that BC results obtained using different analytical methods should be compared with caution.

Musta hiili eli noki on ilmastoa voimakkaasti lämmittävä pienhiukkanen, jota syntyy biomassan ja fossiilisten polttoaineiden epätäydellisessä poltossa. Noki on maailmanlaajuisesti hiilidioksidin jälkeen toiseksi tärkein tekijä ilmaston lämpenemisessä, ja sen lämmittävät vaikutukset ovat voimakkaimpia arktisella alueella. Siellä noen laskeuma tummentaa vaaleita jää- ja lumipintoja minkä seurauksena lämmön sitoutuminen voimistuu ja jään ja lumen sulaminen kiihtyy.

Historiallinen tieto noen laskeumista on tärkeää arvioitaessa noen pitkän aikavälin ilmastovaikutuksia, mutta sitä on olemassa vain harvakseltaan arktiselta alueelta. Historiallista noen laskeumatietoa voidaan kerätä niin sanotuista ympäristöarkistoista, kuten jääkairasarjoista tai suo-, järvi- ja merisedimenttikerrostumista. Tämän työn tarkoituksena on kerätä uutta tietoa noen laskeumasta viimeisen noin 300 vuoden aikana sekä arvioida sen lähteitä ja ilmastovaikutuksia Euroopan arktisella alueella. Lähdeaineistona käytetään pohjoissuomalaisia järvisedimenttisarjoja ja Huippuvuorilta kerättyä jääkairasarjaa, joista noen eri osatekijöitä määritetään kolmella menetelmällä.

Tulokset osoittavat merkittävää ajallista vaihtelua nokilaskeumissa ja sekä tutkimuskohteiden että analyysimenetelmien välillä. Suurimpien nokihiukkasten, niin sanottujen nokipallojen, ajallinen vaihtelu on ollut Pohjois-Suomessa samanlaista kuin aiempien tutkimusten mukaan muualla Euroopassa: laskeumat kasvoivat 1950-luvusta lähtien toisen maailmansodan jälkeisessä voimakkaassa kivihiili- ja öljyvetoisessa teollistumisessa, olivat korkeimmillaan noin 1980 ja laskivat sen jälkeen polttomenetelmien tehostumisen ja kehittyneiden ilmansuojelutoimien myötä. Nokipallot edustavat kuitenkin vain pientä osaa kokonaisnoesta, ja ilmakehässä kauemmaksi kulkeutuva pienijakoinen noki on arktiselle alueelle sitä merkittävämpää. Pienijakoisen noen laskeuman vaihtelut ovat olleet tutkimusalueella moninaisempia kuin nokipallojen.

Kahden pohjoisimman tutkimusjärven nokilaskeumat ovat vähentyneet noin 1960-luvulta lähtien, mikä vastaa aiempien ilmakehämittausten ja mallinnusten tuloksia. Toisaalta kahden itäisen järven nokilaskeumat ovat kasvaneet merkittävästi 1970-luvulta lähtien nykypäivään saakka, minkä oletetaan johtuvan Kuolan niemimaan teollisuustoiminnasta. Myös Huippuvuorilta kerätyssä jääkaira-aineistossa nokilaskeuma nousi selvästi noin 1970 ja 2004 välillä, mikä on luultavasti seurausta Pohjois-Venäjällä tapahtuvasta soihdutuksesta öljyn ja maakaasun porauksen yhteydessä. Tämä havaittu nouseva trendi on odottamaton ja ennennäkemätön arktisella alueella. Se, että nousevia nokilaskeumia on havaittu kahdesta eri alueilla sijaitsevasta erityyppisestä ympäristöarkistosta ja eri analyysimenetelmillä tutkittuina, korostaa kuvatun trendin luotettavuutta ja osoittaa, että kyseinen laskeumatrendi voisi olla havaittavissa arktisilla alueilla laajemminkin.

Näin ollen noella on voinut olla merkittävä rooli ilmaston lämpenemisessä arktisella alueella viimeisten vuosikymmenten aikana. Samalla tutkimus osoittaa, ettei paikallisia tuloksia voi välttämättä yleistää laajemmalle alueelle ja että lisää tutkimuksia tarvitaan alueellisesti laajemman arktisen noen laskeumahistorian todentamiseksi. Lisäksi tutkimus korostaa varovaisuuden tarvetta vertailtaessa eri analyysimenetelmillä saatuja nokituloksia.