Laitosasukkaasta vuokralaiseksi : Kehitysvammaisten henkilöiden laitoksista ryhmäkoteihin muuttaminen

Abstract

Pitkäaikaisen laitosasumisen lopettaminen on käynnissä Helsingin kehitysvammahuollossa valtakunnallisten ja kansainvälisten linjausten mukaisesti. Tutkimuksen aihe on ajankohtainen ja tärkeä, koska kehitysvammaisten henkilöiden laitoksista ryhmäkoteihin muuttaminen jatkuu Helsingissä tulevina vuosina, ja muuton prosessia ja asumispalveluiden suunnittelua voidaan kehittää tutkimuksista saadun tiedon pohjalta.

Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää millaisena helsinkiläisten kehitysvammaisten henkilöiden hyvinvointi näyttäytyy laitoksesta ryhmäkotiin muuton jälkeen, millaisia muuttoprosessi ja siitä tiedottaminen ovat olleet, miten omaisten odotukset ja pelot muuton suhteen ovat toteutuneet, ja millainen on sosiaalityöntekijän rooli laitoksista ryhmäkoteihin muuttaneiden kehitysvammaisten henkilöiden asioissa.

Aineistona on kuusi haastattelua, jotka toteutin laitoksesta kahteen eri Helsingin kaupungin ryhmäkotiin muuttaneiden kehitysvammaisten henkilöiden omaisten parissa. Analysoin aineistoa sisällönanalyysin menetelmin. Käytän Erik Allardtin hyvinvoinnin ulottuvuuksia käsitteellisenä kehikkona kehitysvammaisten henkilöiden hyvinvoinnin hahmottamisessa.

Tutkimukseni tuloksina on, että kehitysvammaisten laitoksista ryhmäkoteihin muuttaneiden henkilöiden omaiset eivät ole olleet tyytyväisiä tiedotuksen tasoon ja laatuun, kun muuttoja on toteutettu. Omaiset toivoisivat nykyistä enemmän tietoa muuttoon liittyvistä käytännön asioista. Tutkimuksessa todetaan, että muutos laitosasukkaasta vuokralaiseksi ja avopalveluiden käyttäjäksi on suuri sekä ideologisesti että käytännöllisesti. Vaikka kehitysvammaisten henkilöiden asumisolosuhteet ovat parantuneet muuton myötä, on hyvinvoinnissa puutteita esimerkiksi henkilökunnan resursoinnin ja sen seurauksena vapaa-ajan vieton suhteen. Ihmissuhteiden saatavuuteen ja jatkuvuuteen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota käytännön järjestelyin, esimerkiksi siten että laitosasumisen aikaisia kavereita voisi sijoittaa samoihin ryhmäkoteihin. Omaisten odotukset laitosasukkaasta avopalveluiden käyttäjäksi siirtymisen suhteen eivät ole osittain toteutuneet, koska esimerkiksi Kela:n kuntoutusta ei ole saatu ja ryhmäkotien suunnittelussa ei ole pystytty täysin ottamaan kehitysvammaisten henkilöiden yksilöllisiä tarpeita huomioon. Muuttoon liittyvät pelotkaan eivät ole toisaalta toteutuneet, koska kehitysvammaiset henkilöt ovat pääosin sopeutuneet uuteen asuinpaikkaansa hyvin. Sosiaalityöntekijän roolin omaiset näkivät hyvin eri tavoin, mutta monen omaisen mielestä sosiaalityöntekijän tehtävänä olisi vastata palvelujen kokonaisuudesta ja siksi yhteisten palaverien pitäminen asukkaan asioissa ja palvelusuunnitelman tekeminen olisi erittäin tärkeää.