Doctoral Studies Programme

 

Recent Submissions

  • Lecklin, Johanna (2018)
    In my study, Performed Realness: On participatory Art and its Ethics, I address questions stemming from my artistic practice and concerning participatory art, the split between documentary and fiction, performed realness, the ethics of the abovementioned, and authorship. I discuss these topics in dialogue with other artists’ artworks and with theories. Nevertheless, my intent is not to execute a comprehensive study on works, that have the same traits as mine. Works with moving image, my own and other artists’, which leave me to wonder and perplex me were a starting point of my research. – Is this true? Are these people performing or are they just being themselves in front of the camera? Can one be in front of the camera without performing? In this thesis, I also address the role of an artist conducting research. The work of an artist-researcher is often a balancing act between autobiographical and scholarly text. All artistic research does by no means concern the researcher’s own artistic production. In my work as an artist conducting research, I act in a double role: On one hand, when I conduct research, I consider the artwork with an outsider’s eyes; on the other, I use maker’s knowledge, which cannot be seen in the result. Art historians Katve-Kaisa Kontturi and Hanna Johansson write about similar methods, of doing research with art. The research springs from a dialogue with artwork. The method of writing vulnerably, which anthropologist Ruth Behar elaborates on—the relation between personal stories and ethnography, in which the vulnerable observer writes him/herself into the text—is also suitable for artistic research. My research has followed the stages of my piece Story Café (2004–2011). The piece is divided into stages: a participatory café, in which I record on video stories that the participants tell; installations of the recorded stories; and dramatizations that are based on them. The aim of the café part was to collect stories from the participators. I have used the stories to in various ways dramatize works with moving images. The meetings in the café part of Story Café resemble participatory and social artwork. On account of Story Café, an inquiry into theories on participatory art and participatory artworks is emphasized in my research. I address questions that originate from the work in relation to, for example, curator Nicolas Bourriaud’s definition of relational aesthetics, art researcher Miwon Kwon’s discussion on nomadic site-specific work, and art historian Grant Kester’s dialogical aesthetics. I also consider critic and curator Claire Bishop’s critique on relation aesthetics and art researcher Shannon Jackson’s analysis of the abovementioned. I present other artists who create participatory works, such as Rirkrit Tiravanija and Minna Heikinaho, because their work includes topics similar to mine. How do the power relations between the artist and the participant manifest themselves, and how is authorship divided in participatory work? Who is the author if the audience’s contribution helps to produce a piece? I examine what kind of ethical questions an artist-researcher faces in his/her work. My artistic work is based on ethical principles with similarities to philosopher Emmanuel Lévinas’ thoughts of meeting the other. Filmmaker Trinh T. Minh-ha’s films and texts have influenced the handling of ethical questions in my thesis and in my artwork. I address ethical meetings in my analyses of my piece, Story Café, and of other artists’ work, such as Santiago Sierra’s pieces; Renzo Marten’s film Episode III: Enjoy Poverty (2009); and Miriam Bäckström’s film Kira Carpelan (2007). Kira Carpelan and Episode III: Enjoy Poverty blur the boundary between fiction and documentary in an interesting way. I consider the dividing line between documentary and fiction through an analysis of my own and other artists’ work. I examine the split between them in works that include moving images. What is performance? How much direction, scriptwriting, framing and maker’s viewpoint does a documentary piece contain? I refer to filmmaker Susanna Helke’s research on style in documentary film and film theoretician Stella Bruzzi’s definition of performative documentary film, and I include the concept of a played documentary [documentarie joué], which philosopher François Niney uses for documentary film, into the context of art. I also discuss the relation of docufiction to my works and the works I have chosen to study. The variation between performing and realness plays a role in ethical scrutiny: I distinguish appearing in fiction from appearing in a recording. Nonetheless, the difference is not always clear. In my study, Performed Realness: On participatory Art and its Ethics, I discuss gender performativity by means of gender theorist Judith Butler’s definition. Several of my dramatized works explore gender. Gender performance may form a vital part of a piece’s theme, as in There is a Lot of Joy, too (2005), in which a youth is concerned with his gender. Dramatized moving image pieces based on recordings from Story Café deal with girls’ aggression in its various forms in my solo show, The Cage (2013). My thesis has followed the phases and topics that arose in my artistic practice. However, my artistic practice has proceeded in a different vein from the research, more organically and intuitively. A short tale that I have recorded in the meandering Story Café becomes a moving image; a verbally narrated character becomes flesh anew in a fictive world. In some of the of the works that I analyse, the split is explicit; a crevasse exists between the performed and the given depiction of reality. By contrast, in others, it is rather a drift, where the border between realness and performance is not clear.
  • Saloranta, Elina (2017)
    Laatukuvia ja kirjallisia kokeiluja on artikkelimuotoinen tutkielma kuvan, sanan ja äänen vuorovaikutuksesta. Se koostuu viidestä esseestä, jotka on julkaistu tai julkistettu erilaisilla taiteellisen tutkimuksen foorumeilla, ja yhteensä seitsemästä videoteoksesta. Teoksista viimeinen on sanaton epilogi. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu kirjeen muotoon laadittu johdanto. Tutkimukseni aihe juontaa juurensa siitä ihmeen kaltaisesta kokemuksesta, jossa ääni saa kuvan elämään, ja siksi kysymyksenasetteluni ovat varsin käytännöllisiä: ”Mitä tapahtuu, jos laitan tähän lusikan helähdyksen? Entä jos siirrän sitä muutaman sekunnin eteenpäin?” Aiheen käsittely ei rajoitu kuitenkaan pelkkiin teoksiin, sillä työn kuluessa olen ymmärtänyt, että myös kirjoittaminen on kuvan, sanan ja (oman) äänen tutkimista. Tekstien puolesta opinnäytteeni voidaankin liittää kokeilevan tutkimuskirjoittamisen traditioon. Jokaista esseetä tehdessäni olen miettinyt: ”Voiko näin kirjoittaa? Onko tämä hyväksyttävää tutkimusyhteisössä?” Tekstini ovat kokeiluja myös siinä mielessä, että tutkin niissä erilaisia kirjoittamisen lajeja. Ensimmäisessä esseessä ”Tangon oppitunti – tutkielma empiirisen tieteen ja taiteen kohtaamisesta” tutkiminen kohdistuu tieteellisiin teksteihin, vaikka lopputulos onkin lähinnä käsitetaidetta, tieteellä leikittelyä. Toisessa esseessä (”Miltä hiljaisuus kuulostaa?”) kokeilen dialogin kirjoittamista, kolmannessa (”Hienopesu 40 astetta”) pidän päiväkirjaa ja neljännessä (”Videoteos laatukuvana”) tarkastelen kaunokirjallisia keinoja kirjailija Riina Katajavuoren avustuksella. Viides artikkeli ”Lohdutusten arkisto” on kokeiluistani radikaalein, sillä siinä kuvittelen, että essee on talo, jossa on erilaisia huoneita, ja kysyn, voisiko tutkimustekstiä rakentaa samalla tavalla kuin kuvaa. Kysymys liittyy laajempaan pohdintaan siitä, miten kirjoittaa kuvataiteilijana, ja sitä voidaan pitää yhtenä tutkimukseni lopputuloksista. Toinen lopputulos on tanskalaisen Vilhelm Hammershøin (1864–1916) sisäkuvista koostuva videoteos Voices of Consolation (2014). Toki muutkin teokset ovat lopputulemia – eivät siis aineistoa – mutta koen, että ne ovat jonkinlaisia välitilinpäätöksiä, kun taas Voices on koko tutkimukseni summa, laatukuvamaalarin kisällintyö. Opintojeni sivutuotteena olen nimittäin oivaltanut, että vaikka teen videoita, sisimmältäni olen maalari, ja teokseni ovat eräänlaisia nykyajan laatukuvia eli taulumaisia kohtauksia jokapäiväisestä elämästä. Tutkimukseni menetelmät heijastelevat sitä, millä tavalla teen taidetta: pystytän kameran kotilaboratorioni nurkkaan ja katson, mitä tapahtuu. Jos en muuta ehdi, pidän päiväkirjaa tai kirjoitan kirjeitä. Keskeiseksi menetelmäksi on muodostunut myös ”vieraiden kutsuminen” eli avun pyytäminen toisilta taiteilijoilta tai tutkijoilta. Kirjailija Riina Katajavuoren lisäksi tutkielmani vieraisiin kuuluvat mm. äänisuunnittelija Tatu Virtamo ja graafikko Jorma Hinkka sekä Pohjoismaisen kesäyliopiston taiteellisen tutkimuksen opintopiiri. Heidän ansiostaan työskentelyni ei ole ollut yksinäistä puurtamista vaan kollektiivista leikkiä, ”labraamista” siinä mielessä kuin sanaa käytetään esittävien taiteiden piirissä. Opinnäytteeni julkaisualusta on kansainvälinen taiteellisen tutkimuksen tietokanta Research Catalogue, joka mahdollistaa esseiden ja videoteosten julkaisemisen yhdessä.
  • Kantonen, Pekka (2017)
    The subject matter of this research is the method with which I have approached my video archives. I have developed it together with Lea Kantonen, and it is a method of filming, watching and commenting that we have named Generational Filming. We watch and comment our home videos with people from different age groups, different specialists, and other viewers with different cultural and ethnic backgrounds. These discussions are filmed, and then added to the next edition as a new generation of the video to be shown to other audiences. Viewers help us conceptualise both the interpretations and the theorisation of our footage. We have arranged more than fifty screenings in order to analyse the data in a collaborative way. Generational Filming takes reflexivity to exhaustion or to a kind of saturation point. The chain of watching and commenting changes the meaning of the first shot, of the first generation of the chain. The focus of watching gradually changes from the viewed to the viewer. While listening to the interpretations made by previous viewers the subsequent viewers start to make comparisons between different cultural positions, and self-reflexivity begins to govern the experience of watching. My study concentrates on epistemological issues connected to the documentary approach. My research interest could be distilled into the following questions: What happens when an event is recorded (on film, video, etc.) and the recording is subsequently viewed? What are the truths, meanings and interpretations that emerge in the process of filming, editing, viewing and discussing a video diary? How does the spectator’s experience of watching change when watching filmed comments of that which has just been shown? In every chapter I concentrate on a special phase of the Generational Filming process: the birth of the idea, filming, performing for camera, arranging and indexing the material, editing, screening, commenting, and making new versions of the case study. My research consists of eight case studies. I borrow the term case study from sociology as it corresponds well to the manner in which I have both delimited and approached the areas of study. These eight case studies present an overall view of Generational Filming. With the term case study I refer both to the video and to the writings on it, which have been assembled as chapters in this book. The videos and texts are also case studies in themselves. In five case studies the first generation of video is a home video clip filmed in our home. One case study is based on a filmed song sang by Seto songmothers. One is a dialogical art project made together with a third artist about her summer identity. The eight case study is a museum project with Mexican indigenous people, Wixaritari, in which the method is used for planning a community museum. I recount the results of each case study and attempt to understand the significance of the method and its position in different academic and artistic discussions. I have categorised these discussions under four headings: Generational Filming in the tradition of moving images, Generational Filming as ethnography, Generational Filming as socially engaged art, and Generational Filming as artistic research. Doctoral thesis in fine arts includes three exhibitions made with Lea Kantonen: Favourite Place (2004) in the project space of the Museum of Photography Helsinki, Most Important in Life (2005) in Helsinki City Art Museum Meilahti, and Ripples at Home (2011) at Helsinki Kunsthalle. My part in these exhibitions has mostly consisted of the video documentation. In this book I write only about the works presented in the Ripples at Home exhibition.
  • Rissanen, Markus (2017)
    This doctoral work is an interdisciplinary study of basic forms in art and science. It combines artistic and scientific modes of research and consists of artistic productions and the cultural-historical study of forms as well as mathematical explanations. Three pre-examined artistic productions are included in this doctoral work: (1) “Uusi Luonto Tieto” [new nature knowledge], 11.1.-3.2.2008, Forum Box, Helsinki, (2) “Constructed Landscapes”, 10.1.-1.2.2009, Galleria Heino, Helsinki, and (3) “Tutti Frutti”, 5.1.-3.2.2013, Galleria Heino, Helsinki. The thesis begins with the basic forms of classic Euclidean geometry, i.e. the circle, square and triangle since these forms are most often found in the history of teaching visual arts, especially the elements of drawing. This triad constitutes the kernel of modernistic Bauhausian design, while being the visual embodiment of the Platonic theory of Ideas as well. In addition to these simple forms, the branching tree-like form, or dendrite, is considered a basic form in the thesis. Rhombuses play a significant role in the last parts of the thesis and in the appendices and are thus also treated as basic forms. In this study I show how human culture represents nature with basic forms in two ways. For this I introduce two new concepts: perceptual forms representing nature and conceptual forms representing nature. The former refer to mimetic depictions of visible forms and structures that we can see in nature, either with our bare eyes or by using some kind of instruments. The latter refer to seemingly artificial and often geometric forms that we humans have invented by accident or constructed with purpose to visualize phenomena or functions of nature. By depicting perceptual forms, we aim to show how nature appears, whereas by constructing conceptual forms, we aim to show how nature works. The thesis also includes a mathematical study about the rotational symmetries of rhombic tilings. In a sense this mathematical part presents a generalization of the five-fold rotationally symmetric rhombic “quasiperiodic” tiling discovered in 1974 by Roger Penrose. In the 1980s a similar atypical five-fold rotationally symmetric quasiperiodic pattern was discovered in physical nature from the atomic structure of a certain crystalline metal alloy. The discovery was remarkable as the classic crystallography was based on the assumption that all atoms in crystalline solid matter are organized in periodically repeating units having two-, three-, four-, or six-fold rotational symmetry but never having five-fold or any larger than six-fold rotational symmetry. Dan Shechtman who made the observation received in 2011 the Nobel Prize in chemistry for the discovery of “quasicrystals”, as the new form of solid matter was soon named. During my research I discovered a way to construct a quasiperiodic rhombic tiling with arbitrarily n-fold rotational symmetry, including also all integers larger than six. This geometric model apparently is first of its kind in mathematics of crystallography. The mathematician Jarkko Kari managed to prove [...] in a strict mathematical sense – my “intuitive” solution. The geometric model and its proof were published in our co-authored paper in the peer-reviewed Discrete & Computational Geometry, Vol. 55, Issue 4, June 2016, pp. 972–996. Due to its rather technical nature, the paper is included in the thesis as an appendix, but the most essential features of the model and its background are also explained in more accessible terms. In the end of dissertation I also reconsider the concept of basic forms and introduce an alternative, generalized notion of conceptual systems of geometric forms.
  • Ziegler, Denise (2010)
  • Pitkänen-Walter, Tarja (2006)
    Tarkastelen kuvataiteen tohtorin opin- ja taidonnäytteessäni maalausta moniaistisuuteen ja aistimusten sekoittumiseen perustuvana ymmärtämisen tapana. Representatiivisen, symbolisen objektin asemesta tarkastelen pikemminkin aistisuuden avaamaa merkityksen muutosta. Tarkastelen maalaamisen tapahtumaa subjektin uudelleenmuokkautumisen kannalta ja pohdin maalauksen erityispiirteitä ja mahdollisuuksia nykyajassa. Opin- ja taidonnäytteeni koostuu kolmesta yksityisnäyttelystä sekä kymmenestä artikkelista. Kolmessa artikkeleista olen haastatellut psykoanalyytikko Pirkko Siltalaa. Näissä artikkeleissa käsitellään subjektin ja mielikuvan varhaisen muotoutumisen edellytyksiä ja kuvan ja sanan osuutta subjektin muotoutumisessa ja taiteellisessa prosessissa. Näissä artikkeleissa pohditaan myös aistimuksellisuuden ja halun suhdetta tiedostamattomaan sekä eritellään tyhjän symbolisoitumista ja tyhjän merkitystä maalauksen prosessissa. Muissa artikkeleissa määritellään maalauksen muuttuvaa sisällöllistä merkitystä aistimuksellisen ruumiillisuuden näkökulmasta, myös haptisen visuaalisuuden teoriaa hyödyntäen. Taideteoreetikko Laura U. Marks esittää haptisen visuaalisuuden houkuttelevan sellaiseen samastumiseen, jossa katsoja ja katsottu, subjekti ja objekti, liukenevat toisiinsa. Tässä tapahtumassa katsominen ei merkitse valtaa vaan antautumista – jopa sitä, että objekti on voimallisempi kuin subjekti: “--- näytti siltä, että jokin kamppaili tullakseen ilmaistuksi. Tämä jokin oli liian hauras muodostuakseen kuvaksi. Tämä hauraus liittyi kulttuurien väliseen liikkeeseen, merkityksen menetykseen ja uudelleentulkintaan.” (Marks 2004.) Artikkelissani Subjektin murtumisesta aistimuksellisuuteen ja abstraktiin esitykseen väitän, että vastaavat antautumisen, liukenemisen ja kamppailun toiminnot tapahtuvat myös maalauksen prosessissa. Myös maalauksessa jokin “liian hauras kuvaksi” pyrkii tulemaan ilmaistuksi. Maalauksen prosessilla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä eri kulttuurien kanssa. Maalatessa kylläkin operoidaan erilaisilla merkityksen muodostuksen rakenteilla: intuitiivisilla, kehollisilla ja myös lingvistisesti lähestyttävillä tietoisuuden alueilla. Tällöin maalaus sisällyttää vastakohtia toisiinsa ja haastaa diskursiivisen maailmanjärjestyksen. Artikkelissani Moniaistisuudesta pohdin synestesiaa ja amodaalisia aistimuksia – maalaamistapahtumaa moniaistisen minuuden kannalta. Maalauksessa kohtaavat intensiteetit: värit, muodot, tekstuurit – asiat ja voimat ilman valmiiksi määriteltyä, tarkkarajaista identiteettiä. Asioiden suhteet, erot ja merkitykset rakentuvat vasta maalauksen tapahtumassa. Maalaaminen synnyttää ”vapaata” intensiteettiä, joka mahdollistaa läsnäolon pikemminkin kuin viittaa psyykkiseen tai tiedostamattomaan sinänsä. Artikkeleissa Kuvan rikkomisesta ja Taiteen kosketuksesta pohdin kuinka näillä intensiteeteillä työskentely tuottaa representatiivisen efektin asemesta ja ohessa performatiivista läsnäoloa, tekijän muokkautuessa teoksen muokkautumisen myötä. Artikkelissa Tyhmänä kuin maalari esitän taidehistorioitsija Jonathan Craryn tutkimukseen nojaten, että maalaus poikkeaa yksilön subjektiivisesta tunneilmaisusta tai tavanomaisesta havainnonesityksestä. Itseilmaisun asemesta maalausprosessi haastaa maalarin subjektiivisuuden. Tämä tarkoittaa myös sitä, että todellisuuden haltuun ottamisen väline – muodostettu mielikuva tai representaatio – alkaa horjua. Samalla teos lähestyy hajoamistaan, osiensa vaihdettavuutta ja uudelleen käyttämistä. Artikkelissani Keksiä maalaus uudelleen! maalaus ei välttämättä määrity suorakaiteiseksi representaatioksi seinälle. Se voi vaikkapa valua lattialle tai sisällyttää konkreettisia esineitä itseensä. Tavoiteltaessa jotakin ”liian haurasta kuvaksi” representaatio purkautuu materiaalisuuteensa. Maalauksen kuvamaisuus kääntyy katsojan ruumiillisuuteen ja aistisuuteen vetoavaksi aistimuksen alkeeksi. Opintoihini sisältyvistä näyttelyistäni ensimmäinen oli Galleria Artinassa Helsingissä 1998. Käsittelin työskentelyssäni subjektin murtumisen teemaa. Olennaiseksi tulivat materiaalin itsensä herättelemät aistimukset. Tämä oikeutti abstraktimman ilmaisun: työn aiheeksi riitti aistimuksen tunnustelu. Näyttelyssäni 2001 tulkitsen abstraktia kuvakieltä, modernisuuden aistimuksia eriyttävästä eetoksesta poiketen, aistimusten yhteen kietoutumisen ilmaisuna. Tarkastelen abstraktia kuvakieltä lingvistisesti määrittymättömän ilmaisemisena, representaatiota vastaan kapinoivana ilmiönä. Tästä ei seuraa, että abstrakti olisi merkityksetöntä, muttei liioin, että se sisältäisi transsendenttisia merkityksiä. Näen abstraktin kuvakielen pikemminkin immanenssin, kehollisen läsnäolon ja aistimisen esityksenä. Kolmas näyttelyni “Maalaus on lihan kiilto silmissämme”, oli esillä Nykytaiteen museo Kiasman Studio K:ssa 2003. Näyttelyn teosten tekeminen alkoi ”minulla ei ole mitään sanottavaa” -mielialassa. Työskentelin tämän olotilan turvin, pitkälti tiedostamattomien intentioiden ja sattumanvaraisten ympäröivän maailman tapahtumien ohjaamana. Perinteisen akateemisen tutkimuksen argumentista toiseen etenevän asiankäsittelyn asemesta opinnäytteeni teoreettisen osan kirjoittaminen eteni pikemminkin maalausprosessin ”logiikkaa” seuraten. Tutkimukseni syntyi vähän kuin maalauskin, lumipallon lailla. Se keräili elementtejä enemmän ja vähemmän sattumanvaraisesti maailman sen hetkisestä tarjonnasta, sieltä täältä: yksi risunen taidehistorioitsija Rosalind Kraussilta, toinen kuvataiteilija Fabian Marcacciolta, kolmas – oksankokoinen – Laura U. Marksilta, neljäs korsi säätilasta, viides uutispätkästä, ja niin edelleen. Kun kävin läpi näitä tekstejä niiden kirjoittamisen jälkeen, paljastui muuan mielenkiintoinen piirre. Tekstit synnyttivät vaikutelman, että diskursiivisen järjen logiikkaa oli sekoittanut, sumentanut, tahrannut – ikään kuin maalannut jokin muu ”järjestys”. Tämä toinen “järjestys” hyppyytti ajatusta rekisteristä toiseen. Tämän havainnon jälkeen teoreettinen työni muotoutui yrityksestäni sekä tulkita että seurata tätä outoa järjestystä, jota diskursiivisen logiikan asemesta ohjasivat pikemminkin aistimukselliset assosiaatiot. Maalausprosessi muodostaa eräänlaisen ”paon viivan” (Deleuze & Guattari), jossa on mahdollista elävöittää käsitystä todellisuudesta hetkellisen diskurssien romahtamisen seurauksena. Kirjaimellisessa merkityksessään pako viittaa pois lähtemiseen, etäisyyden ottamiseen. Tässä yhteydessä kuitenkin tarkoitan sillä pikemminkin kykyä hetkeksi purkaa luokittelevat kategoriat ympäröivän maailman tapahtumien kohtaamiseksi. Juuri tämä määrityksiä ja luokituksia pakenevan elementti on kiinnostavinta maalauksessa. Maalauksen luonne kiteytyy paradoksiin: kuvan maalaaminen tarkoittaa kuvan rikkomista.
  • Oja, Marjatta (2011)
    Marjatta Ojan kuvataiteen tohtorin tutkinnon opin- ja taidonnäyte koostuu teoksista ja teksteistä, jotka ovat syntyneet joko erillisinä tai rinnakkain siten että teoreettiset pohdinnat ovat jatkaneet teoksista alkanutta ajattelua tai päinvastoin. Opinnäytteessä tarkastellaan myös teosten ja tekstin suhdetta transferenssina, tunteen siirtona. Tutkimuksen keskeisimmät teokset – Keskusteluja, Läpinäkyvä, Objekti ja Kädet – ovat olleet esillä yksityisnäyttelyissä ja erilaissa projekteissa sekä ryhmänäyttelyissä. Tutkimukseen sisältyy lisäksi pienimuotoisempia teoksia Läpinäkymä, Tilanne sekä No-Person-in-the-Image -kuvasarja. Näiden merkitys korostui erityisesti kirjoitustyön loppuvaiheessa. Marjatta Ojan taiteessa käsitellään liikkuvan kuvan, telineiden, peilien ja muiden projisointiin sopivien materiaalien avulla kuvan hajoamista osiin (näyttely)tilassa ja siten syntyvää uudenlaista katsojan/kokijan tilannetta. Oja kartoittaa tutkimuksessaan liikkuvan kuvan rajoja tilassa. Häntä kiinnostaa myös tekemisen prosessi kokonaisvaltaisesti taiteilijan työhuoneelta lähtien. Ojan päämääränä on rakentaa tutkimuksellinen ”monitilanteinen” prosessi, jossa katsoja ei eläydy ainoastaan valmiiseen teokseen vaan myös mahdollisiin mielentiloihin, joita taiteilijalla on ollut teosta työstäessään. Marjatta Ojan opinnäytteeseen sisältyy laaja tutkimuksellinen julkaisu Three-Dimensional Projection – Situation Sculptor between the Artist and the Viewer. Aluksi siinä keskitytään tekijän omien ja toisten taiteilijoiden teosten väliseen suhteeseen. Sitten tarkastellaan Ojan tutkimuksen kannalta keskeisiä nykytaiteilijoita sekä varhaista elokuvaa ja sen vaikutusta heihin. Oja esittelee myös yhdysvaltalaisen Peter Campusin 1970-luvun installaatioita, joiden ”psykologinen tila” muistuttaa Ojan Läpinäkyvä-teoksen tilallisuutta – ulottuvuutta, jota Oja kutsuu pohdintapaikaksi. Se mahdollistaa taiteilijan mukaan oivallusten tekemisen sekä itsestä että toisesta. Julkaisun lopussa ovat Ojan teosten kuvakooste sekä päätelmät, joissa hän reflektoi taiteellisen tutkimuksensa metodologiaa ja opinnäytteensä keskeisiä tavoitteita ja tuloksia. Marjatta Ojan työ problematisoi ajankohtaista kysymystä taiteilijan ja katsojan välisestä suhteesta: Voivatko liikkuvan kuvan esityksen uudenlaiset välitilat muuttaa taiteilijan roolia, siten että dialogi olisi mahdollinen ei vain teoksen vaan myös taiteilijan kanssa?
  • Niskanen, Pekka (2014)
    Postmoderni perspektivismi on taiteellista toimintaani ja tutkimustani määrittävä asenne. Määrittelen postmodernin perspektivismin ajattelutavaksi, jossa asiat ja oliot ymmärretään kulttuurisesti rakentuneiksi ja vallan muotoilemiksi ja jossa maailmaa tarkastellaan hyväksyen heterogeeniset totuudet sekä erilaiset perspektiivit menettämättä kuitenkaan moraalisen arvioinnin mahdollisuutta. Postmoderni perspektivismi merkitsee erojen sekä toisten arvojärjestelmien ja poliittisten arvioiden kunnioittamista. Tutkimustekstini lähtökohtana on ajatus fyysisten tilojen, kulttuuristen paikkojen sekä subjektien asemien ja identiteettien keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Identiteettejä tuotetaan aina jossakin tilassa, joltakin paikalta ja erilaisista subjektiasemista. Tilojen, paikkojen, subjektiasemien ja identiteettien tuottamiseen osallistuvat sanalliset, kuvalliset ja tilalliset representaatiot, jotka toimivat diskurssien sisällä tai haastavat diskurssien ulkopuolelta niiden vakiintuneita käsityksiä ja käytäntöjä. Sovellan tutkimuksessani Michel Foucault’n genealogiaa ja valta-analyysia, Jean-François Lyotardin ajatuksia pakanallisuudesta ja différend-käsitettä, Stuart Hallin identiteettikäsityksiä ja Tuija Pulkkisen postmodernia poliittista filosofiaa. Steven Bestin ja Douglas Kellnerin sekä Leena-Maija Rossin käsitykset postmodernista ja identiteetistä ovat avanneet tutkimuksessani tärkeitä näkökulmia ja asenteita. Foucault’n ajatteluun liittyvä postmoderni politiikka näkee mahdollisuuden murtaa yhteiskunnan yhtenäistäviä ja totalisoivia rakenteita kehittämällä erilaisia vastarinnan muotoja. Postmoderni politiikka tunnistaa hegemonista valtaa tukevia identiteettejä, instituutioita ja poissulkemisen diskursseja sekä tukee eron politiikkaan perustuvia identiteettejä ja toisenlaisia olemisen tapoja. Lyotardille postmoderni on kiinteässä suhteessa pakanallisuuden kanssa, mikä merkitsee tilan antamista kokeiluille sekä uusien diskurssien ja arvojen esiin nousemiselle. Lyotardin postmoderni haastaa modernin edistysuskoa korostavat metanarratiivit antamalla tilaa erilaisille mikropolitiikoille ja mikroteorioille universaalien arvojen sijaan. Pulkkiselle postmoderni merkitsee ajattelutapaa ja kulttuurista asennetta aikakauden tai taidehistoriallisen ”ismin” sijaan. Pulkkisen mukaan postmoderni esittää näkemyksen vastuullisen moraalikyvyn omaavasta kulttuurisesti tuotetusta yksilöstä, jonka moraali ei nojaa universalisoivaan arviointiin. Esittelen teorialuvussa myös Stuart Hallin näkemyksen kulttuurisesta identiteetistä, joka rakentuu diskursiivisesti yksilön omaksumien subjektiasemien seurauksena. Suomalaisista Itä-Timor-aktivisteista toteuttamassani dokumenttivideossa Itä-Timor-aktivistit Rauhanasemalla (2009) tuon esiin suomalaisten aktivistien osuuden Itä-Timorin dekolonisaatioprosessissa. Teos kertoo aktivistien tekemästä työstä Itä-Timorilla tapahtuneiden ihmisoikeusloukkauksien nostamiseksi julkisuuteen ja vaalitarkkailumatkasta Itä-Timorin itsenäisyydestä vuonna 1999 järjestettyyn kansanäänestykseen. Itä-Timor-aktivistien identiteetit rakentuivat tiettyyn paikkaan tiettynä aikana aktivistien oman toiminnan sekä Itä-Timor-aktivismia tuottaneiden diskurssien vaikutuksesta. Samalla rakentui myös aktivistien moraalisen arvion paikka. Itä-Timor-aktivistien tekemät moraaliset arviot olivat päteviä juuri sen vuoksi, että aktivistit olivat tietoisia omasta asemastaan ja paikastaan sekä arvionsa diskursiivisesta rakentumista. Postmoderni ajattelu ei kuitenkaan aseta tietyssä ajassa ja paikassa rakentunutta arviota universaalia arviota pätevämmäksi. Analysoin tutkimuksessani Venny Soldan-Brofeldtin maalausta Ateria savolaisessa talonpoikaistuvassa (1892), joka suomalaisuuden representaationa on tuottanut ja muokannut tiettyyn aikaan ja paikkaan liittyviä identiteettejä. Keskityin reflektoimaan Ateneumin taidemuseolle vuonna 2009 kuratoimassani näyttelyssä Nuo talonpoikaisolennot vain tämän yhden Soldan-Brofeldtin maalauksen suhdetta kansan identiteettien rakentamiseen. Pyrin osoittamaan teosanalyysillani, kuinka suomalaisuuden tuottaminen liittyy länttä keskeisesti muokanneisiin kolonialismin ja orientalismin diskursseihin sekä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Liitän tutkimuksessani maalauksen osaksi nimeämääni karelianistis-orientalistista taidetta, jota pidän eräänä suomalaiskansallisen kolonialismin ja orientalismin muotona. Pohdin neljännessä luvussa lavastamani ja puvustamani Rigoletto-oopperan suhdetta observatorio-arkkitehtuuriin ja Foucault’n valta-analyysissaan esittämään väitteeseen näkyvän vallan siirtymisestä osaksi kurinpitovallan kasvotonta vallankäyttöä. Tarkastelen oopperataloa instituutiona, joka muokkaa ja muuttaa ihmisten käyttäytymistä ja ajattelua arkkitehtuurin tilajärjestyksen sekä tilassa esitettyjen representaatioiden avulla. Oopperainstituutioissa yksilöitä objektivoidaan erilaisten, myös sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien diskursiivisten kategorioiden sisä- ja ulkopuolelle. Esitän Göteborgin oopperatalon Rigoletton paitsi tuottaneen liikahduksia oopperan sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatioissa, myös häirinneen katsojien heteronormatiivisuuden oletukseen perustunutta simulaatiotyötä. Ryokan Mother Tongue -videoinstallaatiossa (2002) analysoin Alvar Aallon arkkitehtuurin ja toisaalta myös videoinstallaation itsensä elliptisyyttä, ristiriitaisuuksia ja moniselitteistä järjestysperiaatetta osana postmodernia perspektivismiä. Tuon esiin identiteettien liittymisen tiloihin ja paikkoihin sekä subjektien kulttuurisiin ja diskursiivisiin asemiin. Videoinstallaation henkilöiden kertomukset heijastavat heteronormatiivisen matriisin ulkopuolisia subjektiasemia ja identiteettejä, ja samalla kertomukset ovat myös identiteettityötä. Ryokan Mother Tongue kyseenalaistaa heteronormatiivisuuden pakottavan vallan korosten subjektien ambivalentteja seksuaalisia identiteettejä. Teoksessa nousee esiin ajatus sukupuoli-identiteetistä, joka ei noudata hegemonista sukupuolijakoa eikä olemassa olevia mies- ja naiskuvia. Tutkimukseni ja teokseni tunnistavat vallan ulkopuolelle asettumisen mahdottomuuden, ja niinpä merkityksellistä on vallan haastaminen toisin tekemisellä. Taiteelliseen toimintaani liittyy tarkoituksellinen diskurssien, instituutioiden ja traditioiden häiritseminen ja niitä vastaan toimiminen. Pidän tätä merkityksellisenä toisin tekemisenä, joka voi myös hämmentää ja muuttaa katsojien identiteetti- ja simulaatiotyötä.
  • Baumgartner, Stig (2015)
    Julkaisu on tutkielma piirtämisen ja maalaamisen taiteellisista ja metodologisista erityispiirteistä sekä Baumgartnerin oman taiteellisen työskentelyn analyysia. Tutkimus käsittelee modernistisen maalaustaiteen perinnettä nykytaiteen piirtämisen, kehollisuuden, performatiivisuuden ja virheen estetiikan näkökulmasta. Tutkimus, kuten Baumgartnerin oma tuotanto, pohtii mitä abstrakti maalaus on ja miten se voidaan nykypäivänä maalata. Tutkimuksessaan Baumgartner kehittelee työskentelystään kumpuavia käsitteitä, kuten ”inhimillinen kömpelyys”, ”haparointi” ja ”ilmaisuun liittyvä avuttomuus”, jotka toimivat tutkimuksessa ”tietämisen”, ”hallitsemisen” ja ”osaamisen” häiritsevinä vastaeleinä. Tutkimus pohtii erityisesti ”kehollisen viipymisen” ja ”kehollisen kömpelyyden” aikaansaamaa visuaalista jälkeä ja vaikutelmaa, joita Baumgartner nimittää myös piirtämisen eleeksi. Baumgartnerin tutkimuksessaan kehittelemä eleen käsite ja ruumiillisuuden teema liitettynä virheen tematiikkaan avaa uusia näkökulmia abstraktin modernismin ja konstruktiivisen maalaustaiteen perinteeseen.
  • Heino, Timo (2016)
    In my art I study the meanings of materiality and the materiality of meanings. I focus on processes in which the symbolism of substances and the associated beliefs, notions and concepts are connected with the materiality of substances, their tangible physicality and continuous change as constituent parts of complex wholes. The purpose of my research is to discover what is expressed by material substances, their combinations and objects created from them when they are examined outside social systems of values and norms, delimited objectives, and conventional uses. A key interest in my research is the complex relations of Westerners with the material world. I also consider the exchange of substances and material cycles between human and non-human realms, and the worldviews based on such processes. My research consists primarily of artistic productions that provide a point of reference for the ramified theoretical and conceptual analysis in the written component of the thesis. My method has been to create material combinations that transcend and combine the socially determined boundaries between different sub-fields and categories of materials. I also study common notions of matter and particularly the materiality of visual art. My theoretical tools include Mary Douglas’s anthropological studies of dirt and cleanliness, the environmental philosophy of Karl Marx, and the concept of hybrid as presented by Bruno Latour. Through my artworks, I elucidate various material interactions and associated layers of meaning and symbol. I study phenomena contained within such material relations as cleanliness and dirt, temporality and distance, industrial, organic and craftwork, fetishism, addiction and abjection. A key denominator in my work is impermanence, which is firmly linked to the materiality of memory, the material memory of objects, as well as the bodily aspect of existence, its fragility and disintegration. I also investigate the inherent mythic aspects of mundane substances and their combinations. As a result of my research, I contend that the self of the individual is formed and modified in networks of interaction and substance exchange. The dualisms of cleanliness and dirt, or body and mind, cannot be undone by focusing simply on just one half of the pair; both elements must be considered as simultaneous and often conflicting manifestations of self and existence.
  • Närhinen, Tuula (2016)
    Visual science and natural art : a study on the pictorial agency of natural phenomena Tuula Närhinen’s doctoral research is built around an artistic practice that explores tracings and (photo)graphic recordings created by waves, rain and seawater. Re-adapting instruments derived from natural science, she constructs visual interfaces that enable us to move beyond the explicit and to grasp the unfurling of a world invisible to the naked eye. Närhinen’s project considers the inherent visual potential in naturally occurring events. The thesis includes four exhibitions on the theme of water: Clapotis (2009), Seawatercolours(2012), Touch of Rain (2013) and Baltic Sea Plastique (2014). The artworks exhibit the making of the pictorial representations. The works emerge from interactions with water and result in gallery installations that, alongside the yielded graphs and artefacts, showcase the methods of inscribing and the devices implemented. The poetics of the practice arise from the corporeal enactment and the exposition of the medial translation. The artworks serve as case studies for further analysis of the cognitive and epistemic underpinnings of visual representation. In the written component of the thesis, Närhinen discusses aspects of visual knowledge in broader terms. Informed by the disciplines of science studies, natural history and philosophy her research compares and draws parallels between the instrumental practices of natural science and visual art, with an emphasis on optical technologies. The thesis focuses on pragmatic analogies between the scientific and artistic ways of knowing in order to explicate and contextualise methods of aesthetic meaning-making and to provide for a critical approach to the study of the phenomenal world.