Tohtoriohjelma

 

Uusimmat julkaisut

  • Lecklin, Johanna (2018)
    Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta käsittelen omista teoksistani kumpuavia osallistavaan taiteeseen, dokumentaarisen ja fiktion väliseen halkeamaan, esitettyyn aitouteen, etiikkaan ja tekijyyteen liittyviä kysymyksiä. Käyn dialogia aiheisiini liittyvien muiden taiteilijoiden teosten ja teorian kanssa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole ollut kattavasti tarkastella teoksia, joissa nousee esiin samoja piirteitä kuin omassa työssäni. Tutkimukseni lähtökohtana ovat olleet liikkuvan kuvan teokset, sekä omat että toisten taiteilijoiden, jotka jättävät minut ihmettelyn ja hämmennyksen valtaan – onko tämä totta, esittävätkö nuo ihmiset vai ovatko ainoastaan omana itsenään kameran edessä. Voiko kameran edessä olla esiintymättä? Tässä tutkimuksessa tarkastelen myös tutkivan taiteilijan roolia. Taiteilija-tutkijan työ on usein tasapainoilua henkilökohtaisen ja tutkimuksellisen tekstin välillä. Kaikki taiteellinen tutkimus ei kuitenkaan käsittele suoraan tekijän omaa tuotantoa. Omassa työssäni tutkivana taiteilijana toimin kaksoisroolissa; tarkastelen toisaalta taiteellista tutkimusta tehdessäni teosta ulkopuolisin silmin ja toisaalta käytän hyväkseni teoksen syntyyn liittyvää tekijän tietoa, jota itse lopputuloksesta ei näy. Taidehistorioitsijat Katve-Kaisa Kontturi ja Hanna Johansson kirjoittavat vastaavan kaltaisista menetelmistä, tavasta tehdä tutkimusta taiteen kanssa [with art]. Tutkimus syntyy dialogissa teosten kanssa. Antropologi Ruth Beharin avaama haavoittuvan kirjoittamisen [to write vulnerably] menetelmä, henkilökohtaisten tarinoiden ja etnografian suhde, jossa haavoittuva havaitsija kirjoittaa itsensä mukaan tekstiinsä, sopii myös taiteellisen tutkimuksen menetelmäksi. Tutkimukseni on seurannut teokseni Story Cafén (2004–2011) vaiheita. Teos jakautuu erilaisiin osiin: yleisöä osallistavaan kahvilaan, jossa tallennan osallistujien kertomuksia videolle, nauhoitettuihin videokertomuksiin ja niiden pohjalta toteuttamiini dramatisoituihin liikkuvan kuvan teoksiin. Kahvilaosuuden päämääränä oli kerätä osallistujilta materiaalia, tarinoita, eri tavoin dramatisoimiani liikkuvan kuvan teoksia varten. Story Café -teoksen kahvilaosuuksissa tapahtuvissa kohtaamisissa ja tarinankertomistuokioissa on yhtäläisyyksiä yleisöä osallistavaan ja yhteisölliseen työskentelyyn. Tämän vuoksi yhteisöllisen työskentelyn ja osallistavien teorioiden ja teosten tarkastelu korostuvat tutkimuksessani. Käsittelen teoksesta nousseita kysymyksiä suhteessa esimerkiksi Nicolas Bourriaud’n määrittelemään relationaaliseen estetiikkaan, Miwon Kwonin käsittelemään nomadiseen paikkasidonnaiseen työskentelyyn ja Grant Kesterin dialogiseen estetiikkaan. Pohdin myös Claire Bishopin relationaalisen taiteen kritiikkiä ja Shannon Jacksonin analyysejä yllä mainitusta teorioista. Nostan esiin muita osallistavia teoksia tekeviä taiteilijoita, kuten Rirkrit Tiravanijan ja Minna Heikinahon, sillä heidän työskentelyynsä sisältyy omaa työtäni sivuavia aiheita. Miten tekijän ja osallistujien välinen valtasuhde ilmenee? Kuka on teoksen tekijä, jos sen valmistukseen käytetään yleisön panosta? Pohdin tekijyys- ja tekijänoikeuskysymyksiä suhteessa yleisöä osallistavaan työskentelyyn teosanalyysien avulla. Tarkastelen, millaisia eettisiä kysymyksiä taiteilija-tutkija kohtaa työssään. Oman taiteellisen työskentelyni taustalla toimivat eettiset periaatteeni, joista löytyy yhtäläisyyksiä filosofi Emmanuel Lévinasin ajatteluun toisen kohtaamisesta. Elokuvantekijä Trinh T. Minh-han elokuvat ja tekstit ovat vaikuttaneet eettisten kysymysten käsittelyyn ja uudelleenfilmatisoinnin hyödyntämiseen taiteellisessa tutkimuksessani. Käsittelen eettisiä kohtaamisia sekä oman Story Café -teokseni avulla että muiden taiteilijoiden, kuten Santiago Sierran teoksissa, Renzo Martensin elokuvassa Episode III: Enjoy Poverty (2009) ja Miriam Bäckströmin elokuvassa Kira Carpelan (2007). Kira Carpelan ja Episode III: Enjoy Poverty hämärtävät kiinnostavilla tavoilla fiktion ja dokumentaarisuuden rajaa. Sekä omien teosteni että valitsemieni muiden taiteilijoiden teosten kautta pohdin dokumentaarisen ja fiktiivisen rajankäyntiä, niiden välistä halkeamaa liikkuvan kuvan teoksissa. Mikä on esitystä? Miten paljon ohjailua, käsikirjoittamista, rajaamista ja tekijän omaa näkökulmaa dokumentaarinen teos sisältää? Viittaan elokuvantekijä Susanna Helken tutkimukseen dokumentaarisen elokuvan tyylistä ja elokuvatutkija Stella Bruzzin määritelmään performatiivisesta dokumentaarisesta elokuvasta. Tuon filosofi François Nineyn dokumentaarisesta elokuvasta käyttämän käsitteen näytelty dokumentaari taidekontekstiin. Keskustelen myös dokufiktiosta suhteessa omiin ja valitsemiini esimerkkiteoksiin. Esityksen ja aitouden vaihtelu vaikuttaa eettiseen tarkastelutapaan: teen eron fiktiossa ja tallenteessa esiintymisen välille. Kuitenkaan tämä ero ei aina ole selkeä. Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta käsittelen sukupuolen performatiivisuutta sukupuolentutkija Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden määritelmän avulla. Sukupuolen tarkastelu läpäisee useat dramatisoidut teokseni. Sukupuolen esitys saattaa muodostaa tärkeän osan teoksen teemasta, kuten teoksessa Paljon on iloakin (2005), jossa nuorukainen pohtii omaa sukupuoltaan. Yksityisnäyttelyssäni Häkki (2013) esillä olleet Story Cafén tallenteisiin perustuvat dramatisoidut liikkuvan kuvan teokset käsittelevät nuorten tyttöjen aggressiivisuutta sen eri muodoissa. Tutkimukseni kulku on seurannut taiteellisen työni vaiheita ja siitä nousevia aiheita. Taiteellinen työskentelyni on kuitenkin edennyt toisella lailla kuin tutkimus, orgaanisemmin ja intuitiivisemmin. Monipolvisen Story Cafén kahvilassa kerrottu, nauhoittamani pieni kertomus muuttuu elokuvan keinoin eläväksi kuvaksi, sanallisesti kerrottu henkilöhahmo tulee uudelleen lihaksi fiktiivisessä maailmassa. Osassa tarkastelemissani teoksissa halkeama on selvä; esitetyn ja annetun todellisuuden kuvauksen välissä on railo. Osassa teoksista sitä vastoin kyseessä on ennemminkin liukuma, jossa aitouden ja esityksen raja ei ole selkeä.
  • Saloranta, Elina (2017)
    Laatukuvia ja kirjallisia kokeiluja on artikkelimuotoinen tutkielma kuvan, sanan ja äänen vuorovaikutuksesta. Se koostuu viidestä esseestä, jotka on julkaistu tai julkistettu erilaisilla taiteellisen tutkimuksen foorumeilla, ja yhteensä seitsemästä videoteoksesta. Teoksista viimeinen on sanaton epilogi. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu kirjeen muotoon laadittu johdanto. Tutkimukseni aihe juontaa juurensa siitä ihmeen kaltaisesta kokemuksesta, jossa ääni saa kuvan elämään, ja siksi kysymyksenasetteluni ovat varsin käytännöllisiä: ”Mitä tapahtuu, jos laitan tähän lusikan helähdyksen? Entä jos siirrän sitä muutaman sekunnin eteenpäin?” Aiheen käsittely ei rajoitu kuitenkaan pelkkiin teoksiin, sillä työn kuluessa olen ymmärtänyt, että myös kirjoittaminen on kuvan, sanan ja (oman) äänen tutkimista. Tekstien puolesta opinnäytteeni voidaankin liittää kokeilevan tutkimuskirjoittamisen traditioon. Jokaista esseetä tehdessäni olen miettinyt: ”Voiko näin kirjoittaa? Onko tämä hyväksyttävää tutkimusyhteisössä?” Tekstini ovat kokeiluja myös siinä mielessä, että tutkin niissä erilaisia kirjoittamisen lajeja. Ensimmäisessä esseessä ”Tangon oppitunti – tutkielma empiirisen tieteen ja taiteen kohtaamisesta” tutkiminen kohdistuu tieteellisiin teksteihin, vaikka lopputulos onkin lähinnä käsitetaidetta, tieteellä leikittelyä. Toisessa esseessä (”Miltä hiljaisuus kuulostaa?”) kokeilen dialogin kirjoittamista, kolmannessa (”Hienopesu 40 astetta”) pidän päiväkirjaa ja neljännessä (”Videoteos laatukuvana”) tarkastelen kaunokirjallisia keinoja kirjailija Riina Katajavuoren avustuksella. Viides artikkeli ”Lohdutusten arkisto” on kokeiluistani radikaalein, sillä siinä kuvittelen, että essee on talo, jossa on erilaisia huoneita, ja kysyn, voisiko tutkimustekstiä rakentaa samalla tavalla kuin kuvaa. Kysymys liittyy laajempaan pohdintaan siitä, miten kirjoittaa kuvataiteilijana, ja sitä voidaan pitää yhtenä tutkimukseni lopputuloksista. Toinen lopputulos on tanskalaisen Vilhelm Hammershøin (1864–1916) sisäkuvista koostuva videoteos Voices of Consolation (2014). Toki muutkin teokset ovat lopputulemia – eivät siis aineistoa – mutta koen, että ne ovat jonkinlaisia välitilinpäätöksiä, kun taas Voices on koko tutkimukseni summa, laatukuvamaalarin kisällintyö. Opintojeni sivutuotteena olen nimittäin oivaltanut, että vaikka teen videoita, sisimmältäni olen maalari, ja teokseni ovat eräänlaisia nykyajan laatukuvia eli taulumaisia kohtauksia jokapäiväisestä elämästä. Tutkimukseni menetelmät heijastelevat sitä, millä tavalla teen taidetta: pystytän kameran kotilaboratorioni nurkkaan ja katson, mitä tapahtuu. Jos en muuta ehdi, pidän päiväkirjaa tai kirjoitan kirjeitä. Keskeiseksi menetelmäksi on muodostunut myös ”vieraiden kutsuminen” eli avun pyytäminen toisilta taiteilijoilta tai tutkijoilta. Kirjailija Riina Katajavuoren lisäksi tutkielmani vieraisiin kuuluvat mm. äänisuunnittelija Tatu Virtamo ja graafikko Jorma Hinkka sekä Pohjoismaisen kesäyliopiston taiteellisen tutkimuksen opintopiiri. Heidän ansiostaan työskentelyni ei ole ollut yksinäistä puurtamista vaan kollektiivista leikkiä, ”labraamista” siinä mielessä kuin sanaa käytetään esittävien taiteiden piirissä. Opinnäytteeni julkaisualusta on kansainvälinen taiteellisen tutkimuksen tietokanta Research Catalogue, joka mahdollistaa esseiden ja videoteosten julkaisemisen yhdessä.
  • Kantonen, Pekka (2017)
    Tämä tutkimus kertoo kuvaamista ja katsomista reflektoivan videokuvan sukupolvittelun (Generational Filming) metodin syntymisestä ja sovellutuksista. Tutkimukseen kuuluvat kahdeksan tapaustutkimusta olivat installaatioina ja nauhateoksina esillä tohtorintyön taiteellisessa osiossa Helsingin Taidehallissa näyttelyssä Kodin väreilyä (2011). Tutkimuksen neljä viitekehystä ovat: taiteellinen tutkimus, yhteisötaide, elokuvatutkimus ja visuaalinen etnografia. Metodi sai innoituksensa ranskalaisen etnografin Jean Rouchin jaetusta antropologiasta. Rouchilla oli tapana näyttää elokuviensa raakaeditiot kuvatuille ihmisille ja muokata lopullinen versio saamiensa kommenttien perusteella. Videokuvan sukupolvittelun tavoitteena ei kuitenkaan ole saada aikaiseksi valmista dokumenttielokuvaa, vaan pikemminkin tutkia, miten yhdessä katsominen muuttaa kuvatun otoksen merkitys muuttaa ja miten kuvatallenne performatiivisesti vaikuttaa nykyhetkeen. Metodi tuottaa videon sukupolvia, kun video-otosta katsotaan ja kommentoidaan yhä uudelleen. Ensimmäinen sukupolvi on tutkittava otos, toinen sen kommentit, kolmas kommenttien kommentit ja niin edelleen. Metodin ansiosta videoiden katsomisesta tulee yhteisöllinen tapahtuma, jonka tutkimus nimeää jaetuksi katsomisen tilaksi. Ihannetapauksessa erilaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset näkemykset kohtaavat tasavertaisina niin, että erimielisyydet eivät lukkiudu vastakkaisuuksiksi. Kun ihminen näkee videolta omat aiemmat kommenttinsa, hän saa niihin analyyttistä etäisyyttä. Useissa tapaustutkimuksissa katsomisen lähtökohtana on videopäiväkirjaotokset, jotka kuvaavat valkoihoisen länsimaisen ydinperheen arkea, siis perhekuvauksen normia. Kuvauksen kriittinen arvio syntyy yhteisessä keskustelussa, joka sukupolvittelun metodin ansiosta siirtyy yhä enemmän käsittelemään katsojien omaa arkea, muistoja ja arvomaailmaa sekä reflektoimaan yhteistä katsomiskokemusta. Metodi luo oman väliaikaisen katsojien yhteisön. Tutkimus noudattaa taiteellis-tutkimuksellisen prosessin kronologiaa. Aluksi keskitytään videopäiväkirjan kuvaamisen eri tapoihin, kuten jalusta- ja käsivarakuvaukseen sekä pitkiin otoksiin. Kolmea tutkimusprosessin myötä syntynyttä yhteisöllistä kuvaamisen tapaa käsitellään erikseen. Videohumaltumisessa kuvaaja ja videokamera muuttuvat lähes erottamattomiksi ja osaksi kuvattavaa tapahtumaa. Niistä tulee osa kameralle tehtyä esitystä. Ylläpitokuvaaminen on arkielämää ja kuvaamista yhdistävä kuvaustapa. Kuvaaja pyrkii selviytymään mahdollisimman hyvin sekä arkiaskareista että kuvaamisen haasteista. Sunnuntaikävelyssä videokamera kävelyn aikana tallentaa muistiinpanoiksi ja taiteelliseksi materiaaliksi vapaata ääneen ajattelua. Kodin väreilyä –näyttelyn tekoprosessia analysoivassa luvussa pohditaan parin tuhannen tunnin videomateriaalin jäsentämistä ja indeksointia sekä taiteellisten teosten että tutkimuksen kannalta. Editoinnin analyysissä tehdään ero installaatioiden ja nauhateosten editoinnissa. Tutkija nimeää monikanavaisen teoksen editoinnin synkroniseksi ja yksikanavaisen teoksen editoinnin diakroniseksi. Kolme tapaustutkimusta on toteutettu yhteistyössä kolmen eri yhteisön kanssa. Niissä tutkimuksella on myös muita tavoitteita kuin otosten merkityssisällön pohtiminen. Tunuwame-projektissa metodia sovelletaan wirrarika-kansan parissa yhteisömuseon suunnitteluun. Viron setukaisten parissa kuvattu tapaustutkimus Sääti meile Säksä aigu perustuu naiskuoron esittämän laulun videotaltiointiin. Kolmas yhteisö on kaksikielinen taiteilijaperhe, jonka kesänviettoa Turun saaristossa kuvataan useana peräkkäisenä vuotena. Videokuvan sukupolvittelun metodi on erityisen antoisa ihmistutkimuksen alueella, koska se dokumentoi, tuottaa ja reflektoi ihmisyhteisöjen muuttuvaa tietoa. Tieto tapaustutkimuksen aiheesta karttuu syklisesti jokaisen videokuvan sukupolven myötä tarkentuen, mutta myöskin alati moninaistuen.
  • Rissanen, Markus (2017)
    This doctoral work is an interdisciplinary study of basic forms in art and science. It combines artistic and scientific modes of research and consists of artistic productions and the cultural-historical study of forms as well as mathematical explanations. Three pre-examined artistic productions are included in this doctoral work: (1) “Uusi Luonto Tieto” [new nature knowledge], 11.1.-3.2.2008, Forum Box, Helsinki, (2) “Constructed Landscapes”, 10.1.-1.2.2009, Galleria Heino, Helsinki, and (3) “Tutti Frutti”, 5.1.-3.2.2013, Galleria Heino, Helsinki. The thesis begins with the basic forms of classic Euclidean geometry, i.e. the circle, square and triangle since these forms are most often found in the history of teaching visual arts, especially the elements of drawing. This triad constitutes the kernel of modernistic Bauhausian design, while being the visual embodiment of the Platonic theory of Ideas as well. In addition to these simple forms, the branching tree-like form, or dendrite, is considered a basic form in the thesis. Rhombuses play a significant role in the last parts of the thesis and in the appendices and are thus also treated as basic forms. In this study I show how human culture represents nature with basic forms in two ways. For this I introduce two new concepts: perceptual forms representing nature and conceptual forms representing nature. The former refer to mimetic depictions of visible forms and structures that we can see in nature, either with our bare eyes or by using some kind of instruments. The latter refer to seemingly artificial and often geometric forms that we humans have invented by accident or constructed with purpose to visualize phenomena or functions of nature. By depicting perceptual forms, we aim to show how nature appears, whereas by constructing conceptual forms, we aim to show how nature works. The thesis also includes a mathematical study about the rotational symmetries of rhombic tilings. In a sense this mathematical part presents a generalization of the five-fold rotationally symmetric rhombic “quasiperiodic” tiling discovered in 1974 by Roger Penrose. In the 1980s a similar atypical five-fold rotationally symmetric quasiperiodic pattern was discovered in physical nature from the atomic structure of a certain crystalline metal alloy. The discovery was remarkable as the classic crystallography was based on the assumption that all atoms in crystalline solid matter are organized in periodically repeating units having two-, three-, four-, or six-fold rotational symmetry but never having five-fold or any larger than six-fold rotational symmetry. Dan Shechtman who made the observation received in 2011 the Nobel Prize in chemistry for the discovery of “quasicrystals”, as the new form of solid matter was soon named. During my research I discovered a way to construct a quasiperiodic rhombic tiling with arbitrarily n-fold rotational symmetry, including also all integers larger than six. This geometric model apparently is first of its kind in mathematics of crystallography. The mathematician Jarkko Kari managed to prove [...] in a strict mathematical sense – my “intuitive” solution. The geometric model and its proof were published in our co-authored paper in the peer-reviewed Discrete & Computational Geometry, Vol. 55, Issue 4, June 2016, pp. 972–996. Due to its rather technical nature, the paper is included in the thesis as an appendix, but the most essential features of the model and its background are also explained in more accessible terms. In the end of dissertation I also reconsider the concept of basic forms and introduce an alternative, generalized notion of conceptual systems of geometric forms.
  • Ziegler, Denise (2010)
  • Pitkänen-Walter, Tarja (2006)
    Tarkastelen kuvataiteen tohtorin opin- ja taidonnäytteessäni maalausta moniaistisuuteen ja aistimusten sekoittumiseen perustuvana ymmärtämisen tapana. Representatiivisen, symbolisen objektin asemesta tarkastelen pikemminkin aistisuuden avaamaa merkityksen muutosta. Tarkastelen maalaamisen tapahtumaa subjektin uudelleenmuokkautumisen kannalta ja pohdin maalauksen erityispiirteitä ja mahdollisuuksia nykyajassa. Opin- ja taidonnäytteeni koostuu kolmesta yksityisnäyttelystä sekä kymmenestä artikkelista. Kolmessa artikkeleista olen haastatellut psykoanalyytikko Pirkko Siltalaa. Näissä artikkeleissa käsitellään subjektin ja mielikuvan varhaisen muotoutumisen edellytyksiä ja kuvan ja sanan osuutta subjektin muotoutumisessa ja taiteellisessa prosessissa. Näissä artikkeleissa pohditaan myös aistimuksellisuuden ja halun suhdetta tiedostamattomaan sekä eritellään tyhjän symbolisoitumista ja tyhjän merkitystä maalauksen prosessissa. Muissa artikkeleissa määritellään maalauksen muuttuvaa sisällöllistä merkitystä aistimuksellisen ruumiillisuuden näkökulmasta, myös haptisen visuaalisuuden teoriaa hyödyntäen. Taideteoreetikko Laura U. Marks esittää haptisen visuaalisuuden houkuttelevan sellaiseen samastumiseen, jossa katsoja ja katsottu, subjekti ja objekti, liukenevat toisiinsa. Tässä tapahtumassa katsominen ei merkitse valtaa vaan antautumista – jopa sitä, että objekti on voimallisempi kuin subjekti: “--- näytti siltä, että jokin kamppaili tullakseen ilmaistuksi. Tämä jokin oli liian hauras muodostuakseen kuvaksi. Tämä hauraus liittyi kulttuurien väliseen liikkeeseen, merkityksen menetykseen ja uudelleentulkintaan.” (Marks 2004.) Artikkelissani Subjektin murtumisesta aistimuksellisuuteen ja abstraktiin esitykseen väitän, että vastaavat antautumisen, liukenemisen ja kamppailun toiminnot tapahtuvat myös maalauksen prosessissa. Myös maalauksessa jokin “liian hauras kuvaksi” pyrkii tulemaan ilmaistuksi. Maalauksen prosessilla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä eri kulttuurien kanssa. Maalatessa kylläkin operoidaan erilaisilla merkityksen muodostuksen rakenteilla: intuitiivisilla, kehollisilla ja myös lingvistisesti lähestyttävillä tietoisuuden alueilla. Tällöin maalaus sisällyttää vastakohtia toisiinsa ja haastaa diskursiivisen maailmanjärjestyksen. Artikkelissani Moniaistisuudesta pohdin synestesiaa ja amodaalisia aistimuksia – maalaamistapahtumaa moniaistisen minuuden kannalta. Maalauksessa kohtaavat intensiteetit: värit, muodot, tekstuurit – asiat ja voimat ilman valmiiksi määriteltyä, tarkkarajaista identiteettiä. Asioiden suhteet, erot ja merkitykset rakentuvat vasta maalauksen tapahtumassa. Maalaaminen synnyttää ”vapaata” intensiteettiä, joka mahdollistaa läsnäolon pikemminkin kuin viittaa psyykkiseen tai tiedostamattomaan sinänsä. Artikkeleissa Kuvan rikkomisesta ja Taiteen kosketuksesta pohdin kuinka näillä intensiteeteillä työskentely tuottaa representatiivisen efektin asemesta ja ohessa performatiivista läsnäoloa, tekijän muokkautuessa teoksen muokkautumisen myötä. Artikkelissa Tyhmänä kuin maalari esitän taidehistorioitsija Jonathan Craryn tutkimukseen nojaten, että maalaus poikkeaa yksilön subjektiivisesta tunneilmaisusta tai tavanomaisesta havainnonesityksestä. Itseilmaisun asemesta maalausprosessi haastaa maalarin subjektiivisuuden. Tämä tarkoittaa myös sitä, että todellisuuden haltuun ottamisen väline – muodostettu mielikuva tai representaatio – alkaa horjua. Samalla teos lähestyy hajoamistaan, osiensa vaihdettavuutta ja uudelleen käyttämistä. Artikkelissani Keksiä maalaus uudelleen! maalaus ei välttämättä määrity suorakaiteiseksi representaatioksi seinälle. Se voi vaikkapa valua lattialle tai sisällyttää konkreettisia esineitä itseensä. Tavoiteltaessa jotakin ”liian haurasta kuvaksi” representaatio purkautuu materiaalisuuteensa. Maalauksen kuvamaisuus kääntyy katsojan ruumiillisuuteen ja aistisuuteen vetoavaksi aistimuksen alkeeksi. Opintoihini sisältyvistä näyttelyistäni ensimmäinen oli Galleria Artinassa Helsingissä 1998. Käsittelin työskentelyssäni subjektin murtumisen teemaa. Olennaiseksi tulivat materiaalin itsensä herättelemät aistimukset. Tämä oikeutti abstraktimman ilmaisun: työn aiheeksi riitti aistimuksen tunnustelu. Näyttelyssäni 2001 tulkitsen abstraktia kuvakieltä, modernisuuden aistimuksia eriyttävästä eetoksesta poiketen, aistimusten yhteen kietoutumisen ilmaisuna. Tarkastelen abstraktia kuvakieltä lingvistisesti määrittymättömän ilmaisemisena, representaatiota vastaan kapinoivana ilmiönä. Tästä ei seuraa, että abstrakti olisi merkityksetöntä, muttei liioin, että se sisältäisi transsendenttisia merkityksiä. Näen abstraktin kuvakielen pikemminkin immanenssin, kehollisen läsnäolon ja aistimisen esityksenä. Kolmas näyttelyni “Maalaus on lihan kiilto silmissämme”, oli esillä Nykytaiteen museo Kiasman Studio K:ssa 2003. Näyttelyn teosten tekeminen alkoi ”minulla ei ole mitään sanottavaa” -mielialassa. Työskentelin tämän olotilan turvin, pitkälti tiedostamattomien intentioiden ja sattumanvaraisten ympäröivän maailman tapahtumien ohjaamana. Perinteisen akateemisen tutkimuksen argumentista toiseen etenevän asiankäsittelyn asemesta opinnäytteeni teoreettisen osan kirjoittaminen eteni pikemminkin maalausprosessin ”logiikkaa” seuraten. Tutkimukseni syntyi vähän kuin maalauskin, lumipallon lailla. Se keräili elementtejä enemmän ja vähemmän sattumanvaraisesti maailman sen hetkisestä tarjonnasta, sieltä täältä: yksi risunen taidehistorioitsija Rosalind Kraussilta, toinen kuvataiteilija Fabian Marcacciolta, kolmas – oksankokoinen – Laura U. Marksilta, neljäs korsi säätilasta, viides uutispätkästä, ja niin edelleen. Kun kävin läpi näitä tekstejä niiden kirjoittamisen jälkeen, paljastui muuan mielenkiintoinen piirre. Tekstit synnyttivät vaikutelman, että diskursiivisen järjen logiikkaa oli sekoittanut, sumentanut, tahrannut – ikään kuin maalannut jokin muu ”järjestys”. Tämä toinen “järjestys” hyppyytti ajatusta rekisteristä toiseen. Tämän havainnon jälkeen teoreettinen työni muotoutui yrityksestäni sekä tulkita että seurata tätä outoa järjestystä, jota diskursiivisen logiikan asemesta ohjasivat pikemminkin aistimukselliset assosiaatiot. Maalausprosessi muodostaa eräänlaisen ”paon viivan” (Deleuze & Guattari), jossa on mahdollista elävöittää käsitystä todellisuudesta hetkellisen diskurssien romahtamisen seurauksena. Kirjaimellisessa merkityksessään pako viittaa pois lähtemiseen, etäisyyden ottamiseen. Tässä yhteydessä kuitenkin tarkoitan sillä pikemminkin kykyä hetkeksi purkaa luokittelevat kategoriat ympäröivän maailman tapahtumien kohtaamiseksi. Juuri tämä määrityksiä ja luokituksia pakenevan elementti on kiinnostavinta maalauksessa. Maalauksen luonne kiteytyy paradoksiin: kuvan maalaaminen tarkoittaa kuvan rikkomista.
  • Oja, Marjatta (2011)
    Marjatta Ojan kuvataiteen tohtorin tutkinnon opin- ja taidonnäyte koostuu teoksista ja teksteistä, jotka ovat syntyneet joko erillisinä tai rinnakkain siten että teoreettiset pohdinnat ovat jatkaneet teoksista alkanutta ajattelua tai päinvastoin. Opinnäytteessä tarkastellaan myös teosten ja tekstin suhdetta transferenssina, tunteen siirtona. Tutkimuksen keskeisimmät teokset – Keskusteluja, Läpinäkyvä, Objekti ja Kädet – ovat olleet esillä yksityisnäyttelyissä ja erilaissa projekteissa sekä ryhmänäyttelyissä. Tutkimukseen sisältyy lisäksi pienimuotoisempia teoksia Läpinäkymä, Tilanne sekä No-Person-in-the-Image -kuvasarja. Näiden merkitys korostui erityisesti kirjoitustyön loppuvaiheessa. Marjatta Ojan taiteessa käsitellään liikkuvan kuvan, telineiden, peilien ja muiden projisointiin sopivien materiaalien avulla kuvan hajoamista osiin (näyttely)tilassa ja siten syntyvää uudenlaista katsojan/kokijan tilannetta. Oja kartoittaa tutkimuksessaan liikkuvan kuvan rajoja tilassa. Häntä kiinnostaa myös tekemisen prosessi kokonaisvaltaisesti taiteilijan työhuoneelta lähtien. Ojan päämääränä on rakentaa tutkimuksellinen ”monitilanteinen” prosessi, jossa katsoja ei eläydy ainoastaan valmiiseen teokseen vaan myös mahdollisiin mielentiloihin, joita taiteilijalla on ollut teosta työstäessään. Marjatta Ojan opinnäytteeseen sisältyy laaja tutkimuksellinen julkaisu Three-Dimensional Projection – Situation Sculptor between the Artist and the Viewer. Aluksi siinä keskitytään tekijän omien ja toisten taiteilijoiden teosten väliseen suhteeseen. Sitten tarkastellaan Ojan tutkimuksen kannalta keskeisiä nykytaiteilijoita sekä varhaista elokuvaa ja sen vaikutusta heihin. Oja esittelee myös yhdysvaltalaisen Peter Campusin 1970-luvun installaatioita, joiden ”psykologinen tila” muistuttaa Ojan Läpinäkyvä-teoksen tilallisuutta – ulottuvuutta, jota Oja kutsuu pohdintapaikaksi. Se mahdollistaa taiteilijan mukaan oivallusten tekemisen sekä itsestä että toisesta. Julkaisun lopussa ovat Ojan teosten kuvakooste sekä päätelmät, joissa hän reflektoi taiteellisen tutkimuksensa metodologiaa ja opinnäytteensä keskeisiä tavoitteita ja tuloksia. Marjatta Ojan työ problematisoi ajankohtaista kysymystä taiteilijan ja katsojan välisestä suhteesta: Voivatko liikkuvan kuvan esityksen uudenlaiset välitilat muuttaa taiteilijan roolia, siten että dialogi olisi mahdollinen ei vain teoksen vaan myös taiteilijan kanssa?
  • Niskanen, Pekka (2014)
    Postmoderni perspektivismi on taiteellista toimintaani ja tutkimustani määrittävä asenne. Määrittelen postmodernin perspektivismin ajattelutavaksi, jossa asiat ja oliot ymmärretään kulttuurisesti rakentuneiksi ja vallan muotoilemiksi ja jossa maailmaa tarkastellaan hyväksyen heterogeeniset totuudet sekä erilaiset perspektiivit menettämättä kuitenkaan moraalisen arvioinnin mahdollisuutta. Postmoderni perspektivismi merkitsee erojen sekä toisten arvojärjestelmien ja poliittisten arvioiden kunnioittamista. Tutkimustekstini lähtökohtana on ajatus fyysisten tilojen, kulttuuristen paikkojen sekä subjektien asemien ja identiteettien keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Identiteettejä tuotetaan aina jossakin tilassa, joltakin paikalta ja erilaisista subjektiasemista. Tilojen, paikkojen, subjektiasemien ja identiteettien tuottamiseen osallistuvat sanalliset, kuvalliset ja tilalliset representaatiot, jotka toimivat diskurssien sisällä tai haastavat diskurssien ulkopuolelta niiden vakiintuneita käsityksiä ja käytäntöjä. Sovellan tutkimuksessani Michel Foucault’n genealogiaa ja valta-analyysia, Jean-François Lyotardin ajatuksia pakanallisuudesta ja différend-käsitettä, Stuart Hallin identiteettikäsityksiä ja Tuija Pulkkisen postmodernia poliittista filosofiaa. Steven Bestin ja Douglas Kellnerin sekä Leena-Maija Rossin käsitykset postmodernista ja identiteetistä ovat avanneet tutkimuksessani tärkeitä näkökulmia ja asenteita. Foucault’n ajatteluun liittyvä postmoderni politiikka näkee mahdollisuuden murtaa yhteiskunnan yhtenäistäviä ja totalisoivia rakenteita kehittämällä erilaisia vastarinnan muotoja. Postmoderni politiikka tunnistaa hegemonista valtaa tukevia identiteettejä, instituutioita ja poissulkemisen diskursseja sekä tukee eron politiikkaan perustuvia identiteettejä ja toisenlaisia olemisen tapoja. Lyotardille postmoderni on kiinteässä suhteessa pakanallisuuden kanssa, mikä merkitsee tilan antamista kokeiluille sekä uusien diskurssien ja arvojen esiin nousemiselle. Lyotardin postmoderni haastaa modernin edistysuskoa korostavat metanarratiivit antamalla tilaa erilaisille mikropolitiikoille ja mikroteorioille universaalien arvojen sijaan. Pulkkiselle postmoderni merkitsee ajattelutapaa ja kulttuurista asennetta aikakauden tai taidehistoriallisen ”ismin” sijaan. Pulkkisen mukaan postmoderni esittää näkemyksen vastuullisen moraalikyvyn omaavasta kulttuurisesti tuotetusta yksilöstä, jonka moraali ei nojaa universalisoivaan arviointiin. Esittelen teorialuvussa myös Stuart Hallin näkemyksen kulttuurisesta identiteetistä, joka rakentuu diskursiivisesti yksilön omaksumien subjektiasemien seurauksena. Suomalaisista Itä-Timor-aktivisteista toteuttamassani dokumenttivideossa Itä-Timor-aktivistit Rauhanasemalla (2009) tuon esiin suomalaisten aktivistien osuuden Itä-Timorin dekolonisaatioprosessissa. Teos kertoo aktivistien tekemästä työstä Itä-Timorilla tapahtuneiden ihmisoikeusloukkauksien nostamiseksi julkisuuteen ja vaalitarkkailumatkasta Itä-Timorin itsenäisyydestä vuonna 1999 järjestettyyn kansanäänestykseen. Itä-Timor-aktivistien identiteetit rakentuivat tiettyyn paikkaan tiettynä aikana aktivistien oman toiminnan sekä Itä-Timor-aktivismia tuottaneiden diskurssien vaikutuksesta. Samalla rakentui myös aktivistien moraalisen arvion paikka. Itä-Timor-aktivistien tekemät moraaliset arviot olivat päteviä juuri sen vuoksi, että aktivistit olivat tietoisia omasta asemastaan ja paikastaan sekä arvionsa diskursiivisesta rakentumista. Postmoderni ajattelu ei kuitenkaan aseta tietyssä ajassa ja paikassa rakentunutta arviota universaalia arviota pätevämmäksi. Analysoin tutkimuksessani Venny Soldan-Brofeldtin maalausta Ateria savolaisessa talonpoikaistuvassa (1892), joka suomalaisuuden representaationa on tuottanut ja muokannut tiettyyn aikaan ja paikkaan liittyviä identiteettejä. Keskityin reflektoimaan Ateneumin taidemuseolle vuonna 2009 kuratoimassani näyttelyssä Nuo talonpoikaisolennot vain tämän yhden Soldan-Brofeldtin maalauksen suhdetta kansan identiteettien rakentamiseen. Pyrin osoittamaan teosanalyysillani, kuinka suomalaisuuden tuottaminen liittyy länttä keskeisesti muokanneisiin kolonialismin ja orientalismin diskursseihin sekä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Liitän tutkimuksessani maalauksen osaksi nimeämääni karelianistis-orientalistista taidetta, jota pidän eräänä suomalaiskansallisen kolonialismin ja orientalismin muotona. Pohdin neljännessä luvussa lavastamani ja puvustamani Rigoletto-oopperan suhdetta observatorio-arkkitehtuuriin ja Foucault’n valta-analyysissaan esittämään väitteeseen näkyvän vallan siirtymisestä osaksi kurinpitovallan kasvotonta vallankäyttöä. Tarkastelen oopperataloa instituutiona, joka muokkaa ja muuttaa ihmisten käyttäytymistä ja ajattelua arkkitehtuurin tilajärjestyksen sekä tilassa esitettyjen representaatioiden avulla. Oopperainstituutioissa yksilöitä objektivoidaan erilaisten, myös sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien diskursiivisten kategorioiden sisä- ja ulkopuolelle. Esitän Göteborgin oopperatalon Rigoletton paitsi tuottaneen liikahduksia oopperan sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatioissa, myös häirinneen katsojien heteronormatiivisuuden oletukseen perustunutta simulaatiotyötä. Ryokan Mother Tongue -videoinstallaatiossa (2002) analysoin Alvar Aallon arkkitehtuurin ja toisaalta myös videoinstallaation itsensä elliptisyyttä, ristiriitaisuuksia ja moniselitteistä järjestysperiaatetta osana postmodernia perspektivismiä. Tuon esiin identiteettien liittymisen tiloihin ja paikkoihin sekä subjektien kulttuurisiin ja diskursiivisiin asemiin. Videoinstallaation henkilöiden kertomukset heijastavat heteronormatiivisen matriisin ulkopuolisia subjektiasemia ja identiteettejä, ja samalla kertomukset ovat myös identiteettityötä. Ryokan Mother Tongue kyseenalaistaa heteronormatiivisuuden pakottavan vallan korosten subjektien ambivalentteja seksuaalisia identiteettejä. Teoksessa nousee esiin ajatus sukupuoli-identiteetistä, joka ei noudata hegemonista sukupuolijakoa eikä olemassa olevia mies- ja naiskuvia. Tutkimukseni ja teokseni tunnistavat vallan ulkopuolelle asettumisen mahdottomuuden, ja niinpä merkityksellistä on vallan haastaminen toisin tekemisellä. Taiteelliseen toimintaani liittyy tarkoituksellinen diskurssien, instituutioiden ja traditioiden häiritseminen ja niitä vastaan toimiminen. Pidän tätä merkityksellisenä toisin tekemisenä, joka voi myös hämmentää ja muuttaa katsojien identiteetti- ja simulaatiotyötä.
  • Baumgartner, Stig (2015)
    Julkaisu on tutkielma piirtämisen ja maalaamisen taiteellisista ja metodologisista erityispiirteistä sekä Baumgartnerin oman taiteellisen työskentelyn analyysia. Tutkimus käsittelee modernistisen maalaustaiteen perinnettä nykytaiteen piirtämisen, kehollisuuden, performatiivisuuden ja virheen estetiikan näkökulmasta. Tutkimus, kuten Baumgartnerin oma tuotanto, pohtii mitä abstrakti maalaus on ja miten se voidaan nykypäivänä maalata. Tutkimuksessaan Baumgartner kehittelee työskentelystään kumpuavia käsitteitä, kuten ”inhimillinen kömpelyys”, ”haparointi” ja ”ilmaisuun liittyvä avuttomuus”, jotka toimivat tutkimuksessa ”tietämisen”, ”hallitsemisen” ja ”osaamisen” häiritsevinä vastaeleinä. Tutkimus pohtii erityisesti ”kehollisen viipymisen” ja ”kehollisen kömpelyyden” aikaansaamaa visuaalista jälkeä ja vaikutelmaa, joita Baumgartner nimittää myös piirtämisen eleeksi. Baumgartnerin tutkimuksessaan kehittelemä eleen käsite ja ruumiillisuuden teema liitettynä virheen tematiikkaan avaa uusia näkökulmia abstraktin modernismin ja konstruktiivisen maalaustaiteen perinteeseen.
  • Heino, Timo (2016)
    Tutkin taiteessani aineellisuuden merkityksiä ja merkitysten aineellisuutta. Keskityn prosesseihin, joissa aineiden symboliikka sekä niihin liittyvät uskomukset, käsitykset ja käsitteet kytkeytyvät aineiden materiaalisuuteen, niiden käsinkosketeltavaan konkreettisuuteen ja jatkuvaan muutokseen moninaisten yhdistelmien osina. Tutkimuskohteeni on se, mitä aineet, ainesyhdistelmät ja niistä koostetut esineet ilmentävät, jos niitä tarkastellaan sosiaalisten arvo- ja normijärjestelmien, rajattujen päämäärien ja tavanomaisten käyttötarkoitusten ulkopuolella. Keskeinen kiinnostuksen kohteeni on länsimaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa elävien ihmisten kompleksinen suhde aineelliseen maailmaan. Samalla pohdin inhimillisen ja ei-inhimillisen alueen välistä ainestenvaihduntaa ja aineellista kiertokulkua sekä näille prosesseille perustuvia maailmasuhteita. Tutkimukseni painottuu kuvataiteellisiin produktioihin, jotka muodostavat kiinnekohdan tutkimukseni kirjallisen osuuden monihaaraiselle teoreettiselle ja käsitteelliselle pohdinnalle. Menetelmänäni on ollut muodostaa teoksissani sellaisia aineellisia kombinaatioita, jotka ylittävät ja yhdistävät yhteiskunnassamme aineille määriteltyjen osa-alueiden ja kategorioiden rajoja. Lisäksi tutkin sitä, mitä aineen ja aineellisuuden ajatellaan olevan sekä erityisesti kuvataiteen aineellisuutta. Hyödynnän tutkimuksessani muun muassa Bruno Latourin hybridin käsitettä, Karl Marxin ympäristöfilosofiaa sekä Mary Douglasin antropologista tutkimusta liasta ja puhtaudesta. Tutkimuksessani tuon esiin teosteni kautta erilaisia aineellisia vuorovaikutussuhteita sekä niihin liittyviä merkitys- ja symbolikerrostumia. Tutkin muun muassa puhtauden ja lian, ajallisuuden ja etäisyyksien, orgaanisen, synteettisen, teollisen ja käsityön sekä fetisismin, addiktion ja abjektion kaltaisia aineellisuuteen sisältyviä ilmiöitä. Yhdeksi keskeisimmäksi nimittäjäksi teoksissani hahmottuu pysymättömyys, joka punoutuu kiinteästi muistin aineellisuuteen, esineiden aineelliseen muistiin sekä olemassaolon ruumiillisuuteen, haurauteen ja hajoavuuteen. Lisäksi paneudun arkisissa aineissa ja ainesyhdistelmissä piileviin myyttisiin ulottuvuuksiin. Tutkimukseni tuloksena esitän, että yksilön minuus muodostuu ja muokkautuu erilaisten vuorovaikutussuhteiden ja ainestenvaihdunnan verkostoissa. Puhtauden ja lian tai mielen ja ruumiin kaltaisesta dualismista ei päästä eroon fokusoimalla yksipuolisesti vain niistä toiseen, vaan ne on otettava huomioon yhtäaikaisina ja usein ristiriitaisiksi koettuina minuuden ja olemassaolon ilmentyminä.
  • Närhinen, Tuula (2016)
    Kuvataiteen tohtorin opinnäytteessään Tuula Närhinen seuraa aaltojen, sateen sekä meriveden jättämien jälkien kuvallista jäsentymistä. Hän rakentaa laitteita, joiden avulla luonnonilmiöt piirtyvät näkyviin. Teokset saavat alkunsa havaintoja tallentavasta kenttätyöstä, ja niiden keskiössä ovat Närhisen soveltamat kokeellisen luonnontutkimuksen menetelmät. Närhisen työ arvioi luonnonilmiöiden kuvallista potentiaalia. Opinnäytteeseen kuuluu neljä vesiaiheista teoskokonaisuutta: Liplatus (2009), Merivesivärit (2012), Sateen kosketus (2013) ja Muovimuotoilua Itämerestä (2014). Installaatiot dokumentoivat työprosessia: kuvausvälineet ovat olennainen osa teosta, ja ne esitetään yhdessä syntyneen kuvamateriaalin kanssa. Ilmiöiden fysikaalinen ja materiaalinen kirjautuminen näyttäytyy runollisena tapahtumana, jossa taiteilija, luonto sekä instrumentit toimivat yhteistyössä. Vesiteemaa tulkitsevat teokset muodostavat sarjan tapaustutkimuksia, joiden avulla Närhinen erittelee kuvaesityksissä syntyvää tietoa ja näköhavainnoista rakentuvaa ymmärrystä. Opinnäytteensä kirjallisessa osassa Närhinen tarkastelee kuvausmenetelmien tiedollisia ulottuvuuksia laajemmassa kontekstissa. Hän taustoittaa pohdintojaan luonnonhistorian, tieteentutkimuksen ja (tieteen)filosofian esimerkein. Sekä taiteilijan että luonnontutkijan työ perustuu totuttujen kuvaamisen tapojen kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Närhinen rinnastaa kuvataiteilijan työtä kokeellisen tieteen käytäntöihin ja selvittää erityisesti optisten instrumenttien merkitystä todellisuuden lähestymiskeinona sekä aistimaailman kuvallisena tutkimusvälineenä.