Sjömännens och hamnarbetarnas international eller ISH grundades i Hamburg hösten 1930. ISH presenterade sig själv att vara sjötransportarbetarnas kampinternational med ambitionen att framstå som en radikal motpol till den Internationella transportarbetarfederationen ITF. Organisationen kontrollerades av kommunisterna och var en avdelning inom Röda fackföreningsinternationalen. ISH eftersträvade en global räckvidd men skulle verka på ett lokalt och nationellt plan. I de skandinaviska länderna utgjorde sjötransportarbetarnas röda fackföreningsopposition internationalens nationella sektioner vilka ansvarade för genomförandet av nationella och internationella aktioner, såsom strejker, blockader av fartyg och aktioner mot transport av krigsmaterial. Lika ökänd var fackföreningsoppositionen för sitt agerande inom de etablerade sjötransportarbetarförbunden när de försökte att utmanövrera den sittande förbundsledningen. Samtida socialdemokratiska observatörer svartmålade organisationen som en ”kristidsföreteelse” som byggdes på en ”dynghög”, vilket vittnar om den djupa klyfta som gick tvärs igenom arbetarklassen under 1920- och 1930-talet. Boken är den första studien om ISH och dess verksamhet i Nordeuropa, en global historia som utspelade sig i marginalen och utkanten av det politiska och fackliga etablissemanget.

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran siipien suojissa harrastettu historian tutkimus on ehkä parhaimmillaan ollut yhteiskuntahistoriallista, laaja-alaista tutkimusta, jossa ilmiöihin on pureuduttu niin talouden, sosiaalisen kuin poliittisenkin kautta sukupuolinäkökulmaa unohtamatta. Myös perinteisempääkin työväen sosiaalihistoriaa ja poliittista historiaa puolue- ja järjestö-historioineen on hyvin siedetty. Erityisesti seuran toiminnan viimeisten vuosikymmenten aikana työväen tutkimuksen piiriin on yhä vahvemmin tullut työväenkulttuurin monimuotoinen tutkimus. Tällä kentällä historian- ja perinteen tutkijat ovat kohdanneet toisensa, on kyse sitten ollut työväenurheilusta tai työväentaloilla tapahtuneesta toiminnasta. Myös työn historia, aherrus tehtaissa ja muissa työpaikoissa, ja elämä työväenluokan ihmisten kodeissa, arjessa teollistumisen alkuvaiheista nykypäivään on sitä tutkimuskenttää, jota Seuran historian- ja perinteentutkijat ovat pitäneet yhteisenä tutkimuskohteenaan.

Herman Hesekiel Holmström (1883-1943, vuodesta 1906 Helosalo) oli lähtöisin rautatieläisperheestä. Perheen muut seitsemän lasta rakensivat itselleen vakaan porvarillisen elämänuran itsenäisessä Suomessa. Naimattomana eläneestä Hermanista tuli suvun musta lammas, jonka nimi ja elämänvaiheet haluttiin tyystin unohtaa. Edes valokuvaa ei ole säilynyt. Hermanin elämänvaiheista heijastuvat Suomen historian suuret käänteet. Suonenjokelaispojan koulunkäynti Kuopion lyseossa jäi kesken. Helsinkiin muutettuaan hän toimi muurarina ja suutarina, mutta tempautui samalla mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Jo 23-vuotiaana hän oli Matti Kurikan sosialistisen reformipuolueen puoluesihteeri ja kiertävä vaalipuhuja valmistauduttaessa ensimmäisiin eduskuntavaaleihin. Sisällissodan loppuvaiheessa Herman tarkasteli punaisen Suomen elämää näköalapaikalta aseettomana kirjurina punakaartin päämajassa senaatin linnassa Helsingissä. Itsenäistyneessä Suomessa hän nousi esiin yllättävässä yhteydessä toimiessaan 1921 Suomen ulkoministeriön hiljaisella hyväksynnällä Itä-Karjalan pakolaisten delegaation sihteerinä. Delegaatio neuvotteli Aunuksen kaupungissa Suomeen tulleiden pakolaisten paluumahdollisuuksista Neuvostoliittoon. Hermanin elämänvaiheiden ja ajattelun selvittäminen on ollut sukututkimuksellinen haaste, jonka selvittelyyn on käytetty paitsi arkistoja myös vanhoja sanomalehtiä.

Tutkimus esittelee ja arvioi rauhaan palaamista vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Helsingin Sörnäisissä. (Työläis)yhteisötutkimuksen alaan kiinnittyvä tutkimus lähestyy aihetta alueella työskennelleiden kansakoulunopettajien ja paikallisen työväenyhteisön suhteen kautta. Tutkimuksen metodologisina apuvälineinä on hyödynnetty kvalitatiivisen menetelmän lisäksi historiantutkimuksessa harvemmin käytettyä tunneyhteisön käsitettä sekä lähiluvun metodia. Tiheällä lähiluvulla on pyritty pääsemään mahdollisimman lähelle kohteiden tunnekokemuksia ja niistä nousseita tulkintoja. Teoreettisena viitekehyksenä toimii sodasta rauhaan palaamisen ja kriisistä palautumiseen liittyvä mentaalisen resilienssin tematiikka. Tunteet nähdään ensisijaisesti sosiaalisena, tunneyhteisöjä ylläpitävänä voimana. Myös sosiaalinen resilienssi oli yhteisöllistä, ja sodasta toipumisessa oma viiteryhmä oli oleellisen tärkeä. Sisällissodan jälkeen kouluhallituksen edistyspuoluelainen johto määritteli koulun tehtäväksi kansakunnan eheyttämisen. Koulusta muodostui kuitenkin kenttä, jolla padotut kokemukset ja ristiriitaiset tunteet kohtasivat. Kun puolet oli valittu ja johtopäätökset vedetty, rauhantila palautui, ja kaikkien oletettiin jatkavan elämää kuten ennenkin. Tutkimus osoittaa, että sisällissota vaikeutti opettajiston ja työväestön suhdetta, ja sotakokemusten vahvistamat tunnehallinnot estivät tuomasta esille vaihtoehtoisia näkemyksiä toisesta osapuolesta tai sotatulkinnasta. Tutkitut tunneyhteisöt eivät kuitenkaan olleet homogeenisiä, vaan niiden sisällä oli pienempiä ryhmiä, jotka toimivat myös tunneturvapaikkoina. Suhteen kriisiytyminen tiivistyi lapsissa, jotka kokivat sodan ja sen jälkiselvittelyiden aikana hämmentävän tapahtumaketjun, josta he kuulivat useita erilaisia totuuksia. Opettajien fennomaaninen sivistykseen pohjautuva kansakuva sai sodassa lopullisen iskunsa. Työväestön osalta häviö sekä oman liikkeen jakautuminen hävittivät ideaalin yhdessä joukkovoimalla rakennettavasta paremmasta maailmasta. Koettuun suruun liittyi myös katkeruus ja siitä nouseva koston tai suhteen korjaamisen ajatus. Kansakoulunopettajien enemmistölle oman position määrittely poikkeusoloissa oli pääosin selkeää, mutta ei helppoa. Kiinnostus sosiaalidemokratiaan ja sympatiat kansan aseman parantamiseen tekivät ratkaisusta monelle vaikean. Sivistysuskon palauttamisen lisäksi kansasuhteen käsittelykeinoksi ja näin myös resilienssin välineeksi muodostui heimoaate, joka auttoi näkemään suomenkielisen rahvaan jälleen myönteisessä valossa. Sekä opettajiston että poliittisen työväenliikkeen osalta resilienssi rakentui paremman maailman rakentamiseen lasten ja kasvatuksen kautta. Vasemmistososialistinen työväenliike veti yhä tiukemmin rajaa porvarilliseen koululaitokseen pyrkien oman kasvatustyönsä avulla tarjoamaan punaorposukupolvelle vaihtoehtoista maailmankuvaa. Myös opettajisto käänsi kasvatustyön epäonnistumisesta nousseet itsesyytökset toiminnaksi. Kriisi oli todistus kasvatustyön riittämättömyydestä, ja siksi oma tuleva työ oli eheän kansakunnan kannalta välttämätöntä. Kaikki osapuolet pyrkivät rakentamaan tulevaisuutta lasten välityksellä ja pyrkivät passiivisina nähtyjen tai vääränlaista kasvatusta antavien työläisvanhempien herättämiseen. Mentaalista rauhan tilaa ei saavutettu välittömästi sotaa seuranneina vuosina, vaikka tilanteen tasoittumistakin oli välillä nähtävissä. Kriisin aikana koetut tunteet ja niiden sietämiselle pohjan antama sotatulkinnan ja uuden tulevaisuudenkuvan luominen eivät antaneet mahdollisuutta nähdä toista osapuolta ymmärtävässä valossa. Kriisiä käytettiin myös retorisena keinona vahvistamaan aikaisempaa, ennakkoluuloille perustuvaa vastakkainasettelua työväestön ja opettajiston välillä.

Vuoden 1918 sisällissota on tutkituimpia aiheita Suomen historiassa. Jokainen sukupolvi on tuottanut tieteellisiä ja taiteellisia tulkintoja tästä historiallisesta, dramaattisesta ja ideologisesti latautuneesta tapahtumien sarjasta. Traaginen sota kiehtoo ja kauhistuttaa yhä miltei 100 vuotta tapahtumien jälkeen. Sodan lukemattomat erilaiset tulkinnat eri vuosikymmeniltä ovat tuottaneet tietoa vuoden 1918 sodasta historiallisena ilmiönä ja tuoneet esiin sodan kokeneiden ihmisten kohtaloita ja ajattelutapoja. Sodan ristiriitaisen ja ideologisen luonteen vuoksi aikalaiset kokivat ja tulkitsivat tapahtumia monin eri tavoin. Tutkimus keskittyy aikalaistulkintoihin. Siinä käsitellään sodasta kirjoittamisen ja sotaan liittyvien kokemusten kerronnallisen käsittelyn tapoja erilaisissa ennen talvisotaa kirjoitetuissa omaelämäkerrallisissa teksteissä. Kokemusten kerronnallisella käsittelyllä viitataan sekä kokemusten yleiseen, kirjalliseen esitystapaan että kokemusten tulkinnan tapoihin kerronnassa, kuten analyysiin, arviointiin ja kontekstualisointiin. Tutkimus valaisee vuoden 1918 sisällissodan kokemisen ja sodasta kirjoittamisen variaatioita ruohonjuuritasolla, sillä sen kohteena ovat yksilöiden kokemusmaailmat ja niiden kerronnallinen esittäminen.

Työväenliike syntyi maaseutuvaltaiseen Suomeen 1800-luvun lopulla muualta omituin opein ja esimerkein. Liike organisoitui paitsi aatteellisena ja ammatillisena liikkeenä, myös taloudellisen toiminnan eri alueilla. Voimakkaasti kasvaessaan se tarjosi kannattajilleen paitsi luottamustehtäviä, myös työpaikkoja. Niiden ympärille kehittyi laaja toimitsijoiden ja politiikan ammattilaisten joukko, joka liikkui ja vaikutti järjestötoiminnan, ay-liikkeen, osuustoiminnan ja julkaisutoiminnan eri tehtävissä. Tehtävät tarjosivat yksilötasolla mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun, mutta loivat myös pohjaa kielteisiin ja liikkeen yhtenäisyyttä rapauttaviin ilmiöihin. Vuoden 1918 tapahtumat mullistivat kaiken. Elpyminen oli taloudellisen toiminnan osalta nopeaa, mutta aatteellisesti oikeistoradikalismin ahdistamana ja kahtia jakautuneena vaikeaa. Tutkimus kuvaa työväenliikkeen ja liikkeeseen sitoutuneiden nousua ja kriisejä kahden vaikuttajan ja avioparin, Julius Nurmisen ja Anna Haverisen (ent. Nurminen) vaiheiden kautta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Molemmat toimivat työväenliikkeen eri tehtävissä ja useamman kauden kansanedustajina.

Sisällissota synnytti valtavan repeämän vastaitsenäistyneeseen Suomeen. Syntyi jako kahteen, valkoisiin ja punaisiin, voittajiin ja häviäjiin. Syntyi suojeluskuntien ja Etsivän Keskuspoliisin kaltaisia valvontakoneistoja pitämään yllä ”valkoista” Suomea. Syntyi työväenluokka, jonka keskeisin kokemus oli sisällissodan häviö, valkoinen terrori ja työväenliikkeen repressio. Toisaalta heti sisällissodan päättymisen jälkeen ajatus ”kansallisesta eheytymisestä” julistettiin lähes kaikkialla tavoitteeksi. Tavoite oli monimutkainen, sisälsi erilaisia ja eriaikaisia prosesseja, uudistuksia, uutta vuorovaikutusta ja tulkintaa suomalaisuudesta ja sen suhteesta muuhun maailmaan. Näkökulman kokonaisuuteen muodostaa maltillinen poliittinen työväenliike, Suomen Sosialidemokraattinen puolue, SDP. Kansalaissovun toteuttaminen saattoi toteutua vain ”valkoisissa” reunaehdoissa. Joka tapauksessa vuoden 1918 kesän työväenliikkeen hävittämisvaatimuksesta siirryttiin nopeasti miettimään yhteiskunnan rakentamisen reunaehtoja. Amnestia oli työväenliikkeen tärkein vaatimus 1920-luvun alussa. Integraatiota lisäävät ja vähentävät prosessit kulkivat alusta alkaen rinnakkain 1920-luvun Suomessa. Kokonaisuudessa tasavallan ja tasa-arvon ristiriita jäi osin ratkaisematta, vaikka SDP sai 1920-luvun taitteessa hämmästyttävän nopeasti läpi useimmat sisällissodan jälkeen asettamansa tavoitteet. Vuosi 1918 muutti tai hajotti nopeasti ja jopa ratkaisevasti itsenäisyyden ja yhtenäisyyden tulkintalinjoja, mutta toisaalta integroitumisprosessi eteni sisällissodan jälkivuosina huomattavasti pitemmälle kuin yleensä on esitetty tai oletettu.