Medisiinarit, ammattiin kasvaminen ja hiljainen tieto : Suomalaisen lääkärikoulutuksen murroksen vuodet 1933 - 1969

Abstract

The doctoral thesis deals with the history of Finnish medical education from the viewpoint of medical students adopting a professional identity. The period studied is 1933 - 1969. It is a period of modernisation and enlargement in education, as well as scientific progress in medicine. In Finnish society there was a profound ideological change from a national and right-wing atmosphere of the interwar period to the welfare state of the 1960s led by centre and leftist parties. After the Second World War, society changed in terms of structures and political environment, as well as values and norms. With the economic growth the welfare state project progressed quickly. The political keywords of the era were regional stability, centralised planning, and equality. The development also touched upon medical education. When the public health-care system grew, the number of physicians was increased. Aims and contents of education also changed. The research shows that Finnish medical education became more professional, specialised and society-oriented in the period from the 1930s to the 1960s. The medical curriculum was shortened. The practical, clinical studies were given a higher priority. The orientation to society strengthened when more social and preventive medicine and work with patients outside hospitals were introduced in the end of the 1960s and in the beginning of the 1970s. Medical students strongly promoted this development all along the way.

The focus of the research is on medical students, who orientate to their future profession under their studies and adopt a professional identity. The research is based on qualitative analysis of historical source material. The main sources are protocols of the Faculty of Medicine at the University of Helsinki and magazines by the medical students associations. In addition to the official curriculum, the education has disseminated tacit knowledge about studies, professional culture, and being a doctor. The high socio-economic background of medical students and their inherited cultural capital has made it easier to adopt tacit knowledge, which is seen as being both academic and professional. In the research, tacit knowledge is studied by sketching the ideal image of a physician at different times. In the first half of the century this ideal was a free professional. The physician s profession was seen as a vocation with high moral and ethical values and close contact to patients. In the 1940s and the 1950s, the ideal was characterised by professional and scientific knowledge that was affected by new methods of diagnosing and healing. The growing specialisation also changed the image. In the 1960s, the ideal image of the physician was bound to the welfare state: the physician was a medical specialist and an active citizen in service to society. During the 1960s, traditionally conservative Finnish physicians and their culture was criticised by the younger, more liberal generation. The professional culture went through a profound change in terms of doctors relationships to their patients, colleagues and society. In the research period, the professional culture and tacit knowledge about it became more visible, open, and pluralistic.

The profession of a physician has traditionally been among the most highly-respected in Finland. In the research period, the source of this respect was an image of the profession as a vocation with scientific and professional knowledge. However, this respect has also been connected to the role of Finnish intellectual elite that was aware of its responsibility in the development of their country. Despite all the changes, physicians shared the values and culture of the university-educated class. The medical-students associations played an important part in socialising medical students both to their profession and to their academic class.

Tutkimus käsittelee suomalaista lääkärien peruskoulutuksen historiaa ammattiin kasvamisen ja hiljaisen tiedon näkökulmasta vuosina 1933 - 1969. Lääkäri on perinteisesti ollut yksi arvostetuimmista ammateista Suomessa. Arvostus on liittynyt lääkärin työhön sekä ajatukseen kutsumusammatista, johon kuuluu vahva tieteellinen tietopohja ja osaaminen. Historiallinen tarkastelu tuo esille, että lääkärien arvostus on liittynyt myös sivistyneistön rooliin yhteiskunnan kehittämisessä, mihin lääkärikunta on eri aikoina sitoutunut. Tutkimusajanjaksolla lääketieteen opiskelijat, medisiinarit olivat avainasemassa sosiaalistamassa opiskelijoita sekä tulevaan ammattikuntaansa että sivistyneistöön laajemmin.

Ajanjakso 1930-luvulta 1960-luvulle oli hyvinvointivaltion kehittämisen ja rakentamisen sekä aatteellisen murroksen aikaa. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä yhteiskunnan lävisti voimakas rakenteellinen, poliittinen ja kulttuurinen muutos. Yliopistokoulutusta modernisoitiin ja laajennettiin. Lääketieteen opiskelijamääriä lisättiin, jotta julkisen terveydenhuollon tarpeisiin voitiin vastata. Tavoitteiltaan ja sisällöltään lääkärikoulutus muuttui ammatillisempaan, erikoistuneempaan ja yhteiskunnallisempaan suuntaan. Medisiinarit edistivät omalla toiminnallaan ja aloitteillaan koulutuksen kehittämistä vastaamaan paremmin käytännön lääkärin tarpeita.

Tutkimus keskittyy opiskelijoiden kasvamisprosessiin, jonka myötä he ovat omaksuneet ammatillisen identiteetin ja sosiaalistuneet lääkärikunnan kulttuuriin. Virallisen opinto-ohjelman ohella koulutus on välittänyt hiljaista tietoa opinnoista, lääkärin työstä sekä akateemisesta ja ammattikunnan kulttuurista, kuten arvoista ja toimintatavoista. Suurella osalla medisiinareista oli korkea sosio-ekonominen tausta ja sen myötä perityn kulttuuripääoman ansiosta heillä oli hyvät valmiudet omaksua hiljaista tietoa. Perinteitä ja arvoja välittivät opettajat, valmistuneet lääkärit ja opiskelijat toisilleen. Esimerkiksi kliinisissä opinnoissa medisiinarit oppivat professorien esimerkistä potilassuhdetta ja kollegiaalisuutta sekä saivat vaikutteita ajan aatteista.

Väitöskirjassa hiljaista tietoa valaisevat eri aikojen lääkäri-ihanteet. Vuosisadan alkupuoliskolla ideaali rakentui ajatukselle vapaasta ammatinharjoittajasta, työn kutsumusluonteesta ja humanistisen sivistyksen merkityksestä lääkärille. Sodan jälkeen ideaalia luonnehti ammatillinen ja lääketieteellinen osaaminen. Taustalla olivat uudet keinot parantaa sairauksia ja kasvava erikoistuminen. Suuntaus sysäsi sivuun kutsumusajattelun, johon palattiin 1950-luvun jälkipuoliskolla. 1960-luvulla ihanteet liittyivät hyvinvointivaltioon: lääkäristä tuli asiantuntija ja aktiivinen kansalainen, joka oli yhteiskunnan palveluksessa. Samalla nuori, liberaalimpi sukupolvi alkoi kritisoida lääkärikuntaa konservatiivisuudesta. Kritiikki muutti hiljaista tietoa näkyväksi ja ammattikunnan kulttuuria moniarvoisemmaksi. Laajemminkin tutkimusajanjaksolla suuntauksena oli, että suullisista traditioista ja hiljaisesta tiedosta siirryttiin kirjallisiin ohjeisiin ja virallisiin opintoihin. Medisiinarien panos oli tässä usein ratkaiseva.