Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 54
  • Mikkola, Minna (2011)
    Abstract The modern food system and sustainable development form a conceptual combination that suggests sustainability deficits in the ways we deal with food consumption and production - in terms of economic relations, environmental impacts and nutritional status of western population. This study explores actors’ orientations towards sustainability by taking into account actors’ embedded positions within structures of the food system, actors’ economic relations and views about sustainability as well as their possibilities for progressive activities. The study looks particularly at social dynamics for sustainability within primary production and public consumption. If actors within these two worlds were to express converging orientations for sustainability, the system dynamics of the market would enable more sustainable growth in terms of production dictated by consumption. The study is based on a constructivist research approach with qualitative text analyses. The data consisted of three text corpora, the ‘local food corpus’, the ‘catering corpus’ and the ‘mixed corpus’. The local food actors were interviewed about their economic exchange relations. The caterers’ interviews dealt with their professional identity for sustainability. Finally, the mixed corpus assembled a dialogue as a participatory research approach, which was applied in order to enable researcher and caterer learning about the use of organic milk in public catering. The data were analysed for theoretically conceptualised relations, expressing behavioural patterns in actors’ everyday work as interpreted by the researcher. The findings were corroborated by the internal and external communities of food system actors. The interpretations have some validity, although they only present abstractions of everyday life and its rich, even opaque, fabric of meanings and aims. The key findings included primary producers’ social skilfulness, which enabled networking with other actors in very different paths of life, learning in order to promote one’s trade, and trusting reflectively in partners in order to extend business. These activities expanded the supply chain in a spiral fashion by horizontal and vertical forward integration, until large retailers were met for negotiations on a more equal or ‘other regarding’ basis. This kind of chain level coordination, typically building around the core of social and partnership relations, was coined as a socially overlaid network. It supported market access of local farmers, rooted in their farms, who were able to draw on local capital and labour in promotion of competitive business; the growth was endogenous. These kinds of chains – one conventional and one organic – were different from the strategic chain, which was more profit based and while highly competitive, presented exogenous growth as it depended on imported capital and local employees. However, the strategic chain offered learning opportunities and support for the local economy. The caterers exhibited more or less committed professional identity for sustainability within their reach. The facilitating and balanced approaches for professional identities dealt successfully with local and organic food in addition to domestic food, and also imported food. The co-operation with supply chains created innovative solutions and savings for the business parties to be shared. The rule-abiding approach for sustainability only made choices among organic supply chains without extending into co-operation with actors. There were also more complicated and troubled identities as juggling, critical and delimited approaches for sustainability, with less productive efforts due to restrictions such as absence of organisational sustainability strategy, weak presence of local and organic suppliers, limited understanding about sustainability and no organisational resources to develop changes towards a sustainable food system. Learning in the workplace about food system reality in terms of supply chain co-operation may prove to be a change engine that leads to advanced network operations and a more sustainable food system. The convergence between primary producers and caterers existed to an extent allowing suggestion that increased clarity about sustainable consumption and production by actors could be approached using advanced tools. The study looks for introduction of more profound environmental and socio-economic knowledge through participatory research with supply chain actors in order to promote more sustainable food systems. Summary of original publications and the authors’ contribution I Mikkola, M. & Seppänen, L. 2006. Farmers’ new participation in food chains: making horizontal and vertical progress by networking. In: Langeveld, H. & Röling N. (Eds.). Changing European farming systems for a better future. New visions for rural areas. Wageningen, The Netherlands. Wageningen Academic Publishers: 267–271. II Mikkola, M. 2008. Coordinative structures and development of food supply chains. British Food Journal 110 (2): 189–205. III Mikkola, M. 2009. Shaping professional identity for sustainability. Evidence in Finnish public catering. Appetite 53 (1): 56–65. IV Mikkola, M. 2009. Catering for sustainability: building a dialogue on organic milk. Agronomy Research 7 (Special issue 2): 668–676. Minna Mikkola has been responsible for developing the generic research frame, particular research questions, the planning and collection of the data, their qualitative analysis and writing the articles I, II, III and IV. Dr Laura Seppänen has contributed to the development of the generic research frame and article I by introducing the author to the basic concepts of economic sociology and by supporting the writing of article II with her critical comments. Articles are printed with permission from the publishers.
  • Pohja-Mykrä, Mari; Kurki, Sami (2010)
    Ahma on muiden suurpetojen tavoin vaikuttanut ihmisten elämään aina siitä lähtien kun ihminen elinkeinoineen levittäytyi erämaa-alueille. Järjestäytyneen yhteiskunnan ongelmanratkaisuna nähtiin jo 1700-luvulla lainsäädännön keinoin säädellyt ahmakannat. Tuolloin tavoitteena oli eliminoida kaikki nämä ”yhteiskunnan viholliset” ja toimintaa kannustettiin tapporahoin 1800-luvun lopusta aina vuoteen 1975 saakka, jolloin valtiollinen tapporaha loppui viimeisimpänä juuri ahmalta yhdessä suden kanssa. Suhtautuminen tähän tuntemattomaan erämaan asukkiin on ollut ja on edelleen kahtalaista. Poroelinkeinon harjoittajat kohtaavat tuhoa tekevän porojen saalistajan, jonka luonteenpiirteiden kuvaukset lähenevät paholaista. Toisaalta eteläisen Suomen asukkaat ihmettelevät moista salaperäistä ja harmitonta näätäeläintä, jota tokko suurpedoksi tunnistetaankaan. Mielipiteiden lähentymistä, saatikka yhteisymmärrystä ahman kannanhoidon tavoitteista ei ole ennen tätä tutkimusta edes tohdittu pohtia. Ensimmäistä nykyaikaista ahmakannan hoitoa edustivat ahman rauhoitus poronhoitoalueen eteläpuolisessa Suomessa vuonna 1978 ja koko maassa vuonna 1982. Tämän käännekohdan jälkeen miltei sukupuuttoon tapettu ahmakanta on hiljalleen toipunut ja käsittää nykyisellään noin 140-150 yksilöä. Suunnitelmallista kannanhoitoa on harjoitettu vasta vuodesta 1996, jolloin asetettiin kuusi erillistä ahman kannanhoitoaluetta ja niille ahmakannan kehitystavoitteet. Ahman kohdalla siirtoistutukset poronhoitoalueelta eteläiseen Suomeen ovat olleet osa kannanhoitoa. Ahmakannan hoitoa linjaavat yhtäältä kansainvälisten sopimusten uhanalaista ahmaa koskevat suotuisan suojelutason velvoitteet, ja toisaalta yhteiskunnan sosioekonomisista tarpeista nousevat vaatimukset ahman aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan niitä rinnakkainelon puitteita, jotka määrittyvät ahman ekologisista vaatimuksista ja ahman aiheuttamien sosioekonomisten ristiriitojen ennaltaehkäisystä ja ratkaisumalleista. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää keskeisten maakunnallisten ja kansallisten sidosryhmätahojen vaatimuksia ja näkemyksiä ahman ja ahmakannan hoidon suhteen. Eri sidosryhmillä on erilaisia tavoitteita ahmankannan hoidon suhteen ja nämä tavoitteet perusteluineen kuvataan tässä tutkimuksessa. Tutkimustuloksia käytetään soveltuvin osin ahmakannan hoitosuunnitelman laadinnan apuna. Aineisto käsittää alueellisille ja kansallisille sidosryhmätahoille suunnatun kirjallisen kyselyn, asiantuntijahaastattelut, ja alueellisen sekä kansallisen sidosryhmäneuvottelun. Suurpetojen hoitosuunnitelmahankkeiden yhteydessä aiemmin pidettyjen yleisökuulemisten materiaali on myös ollut tutkimuksen käytettävissä. Haastatellut asiantuntijat valittiin painotetusti niiltä alueilta, joilla elää vakiintunut ahmakanta. Alueellinen sidosryhmäneuvottelu järjestettiin tiheimmän ahmakannan alueella. Poronhoitoalueella ahma aiheuttaa ristiriitoja suurien porovahinkojen vuoksi. Eteläisessä Suomessa ahmavahingot ovat häviävän pienet, ja siksi ristiriitojakaan ei esiinny samoissa määrin. Ahmaan liitetään niin myönteisiä kuin kielteisiäkin seikkoja. Ahma koetaan erottamattomaksi osaksi suomalaista luontoa, jolla on oma ekologinen roolinsa haaskojen puhdistajana ja mahdollisesti jopa pienpetojen saalistajana. Ahma ei pelota vaan päinvastoin tuo myönteistä mielikuvaa esiintymisalueelleen. Poronhoitoalueella ahma kuitenkin nähdään todella pahana porojen tappajana johtuen muun muassa sen tavasta tappaa useita poroja kerrallaan. Myös muualla Suomessa ahman huono maine tunnetaan ja samalla tunnustetaan ahman aiheuttamat vahingot porotaloudelle. Kielteistä mielikuvaa lisäävät myös oletettu ahman aiheuttama hirvi- ja muun riistakannan verotus, sekä yleisesti suurpetojen läsnäoloon liittyvät uhat niin kotieläimille kuin mahdollisesti ihmiselle itselleenkin. Ahma on pienen populaatiokokonsa vuoksi erittäin uhanalainen laji ja sen puolesta ahmakannan voitaisiin antaa kasvaa, varsinkin poronhoitoalueen ulkopuolella. Ihmisen ja hiljalleen kasvavan ahmakannan yhteiseloa edistäisi toimivan ja ahman suojeluun kannustavan petovahinkojen korvausjärjestelmän käyttöönotto poronhoitoalueella. Onnistuneisiin pesintöihin ja ahman esiintymiseen perustuva korvausjärjestelmä on yksi mahdollisuus. Painetta ahmatihentymien purkuun poronhoitoalueen pohjoisosissa löytyy ja yhtenä keinona nähdään siirtoistutukset. Siirtoistutuksilla on mahdollista myös vahvistaa Suomenselän pientä ahmapopulaatiota. Suhtautuminen aiemmin siirtoistutettuihin ahmoihin on ollut alkuhämmästyksen jälkeen melkeinpä yksinomaan myönteistä vaikkakin myös epäilijöitä asian tiimoilta löytyy. Ihmisen ja ahman yhteiselon keinoina ensiarvoisen tärkeää on tutkia toistaiseksi tuntemattomana pysytellyttä ahmaa ja tiedottaa ajantasaisesti niin tutkimustuloksista kuin ahmasta ylipäätänsä – sen elinpiireistä, ravinnonkäytöstä ja mahdollisista siirtoistutuksista. Ahmakannan hoidon linjaukset on hyvä pitää kansallisella tasolla, mutta kannanhoidon alueellisten erityispiirteiden huomioon ottamiseksi maa on syytä jakaa erillisiin kannanhoitoalueisiin joiden ahmakannan hoitotavoitteet voivat erota toisistaan perustuen esimerkiksi alueen elinkeinojen vaatimuksiin ja tarpeisiin. Sidosryhmien välisen vuoropuhelun kehittäminen muun muassa maakunnallisin suurpetoneuvottelukunnin on yksi keino lisätä niin yhteisymmärrystä suurpetokantojen hoidossa kuin lisätä alueellisen mielipiteen kuulumista kansalliseen päätöksentekoon. Näistä lakien, sopimuksien, lajin elinkykyisyyden ja ihmisen sietokyvyn ristiaallokosta löytyy taatusti elämisen tila myös suomalaiselle ahmalle.
  • Bisi, Jukka; Kurki, Sami (2010)
    Over the past few years, the wolf population has increased and spread to new areas in Finland. These developments have highlighted people’s conflicting attitudes to wolves and the different objectives for managing the wolf population. The wolf debate has been particularly heated in eastern Finland, where the wolf population and its growth are mainly concentrated. The supranational conservation objectives imposed by Finland’s membership of the EU and the practical application of policy on wolves at regional level have led to conflict. The aim of this study is to identify the objectives and expectations related to the growth in the wolf population, to examine their regional and national differences, to position the various interest groups in relation to the objectives and, in particular, to present the views of those who live in the areas where wolves occur and who interact with them. This was thought important, because it was assumed that the attitudes of these people are a determining factor in the successful management of the wolf population. This study is qualitative in nature, and two main methods were used to collect its data. At regional level, all the key actors involved in wildlife, the use of nature and the monitoring of that use (generally referred to as stakeholders here) were asked to complete a written questionnaire on wolves. An estimated 1,000 people representing various interest groups were asked for their views. A forum for debate was also organised with these actors in each of the 15 game management districts. There their replies were heard and debated with the aim of fostering cooperation. The same process also took place with similar agencies at national level. In addition, 30 public hearings were held in collaboration with the Game Management Districts; each of these was attended by about 1,600 people, there to discus wolves and the management of wolf populations. The meetings were recorded, the recordings were transcribed and the transcriptions were classified according to their contents, which were then analysed. There were some 2,000 such contributions at the hearings. Attitudes towards wolves are generally negative and the wolf is seen essentially as a problem. Fear of wolves is common, and its roots may be attributed to such phenomena as wolves eating humans in the 19th century and related stories and myths about them. Fear of wolves provokes more discussion in western and southern Finland than in northern Finland. Wolves are believed to cause serious problems for reindeer husbandry, cattle and sheep farming and the use of hunting dogs. It is not only the damage which occurs which is thought to be a problem: the protection of animals, the prevention of damage and the constant concern for the safety of animals also influence attitudes. The study identified some conflicts between different agencies and different regions concerning objectives for managing the wolf population. Most of the respondents and local people feel that the wolf population in eastern Finland has grown too large. At national level, many would like to see the wolf population included among those species which are hunted in a regulated way with licences and the social impact of population growth taken into consideration in the management of the population. Those involved in hunting with dogs and reindeer husbandry are the most vociferous in their demands to reduce the wolf population and they also have the most negative attitudes towards wolves. In contrast to the other agencies, many conservationists and environmental authorities aim to expand the wolf population and find it difficult to accept hunting as a means of managing the population. These agencies see increased levels of knowledge and awareness-raising as the main way to maintain interaction between man and wolf, and they stress the importance of ecological sustainability. However, there is some conflict of opinion among conservationists. The tolerance of the local population in some parts of eastern Finland has been stretched beyond breaking point. People living in areas where wolves occur feel that they can no longer influence decision-making which affects them and that the authorities, conservationists and the EU do not listen to what they have to say. Almost all respondents would like the wolf population to be more evenly distributed across the country, but those who dwell in the countryside outside eastern Finland are not keen to accommodate a growing wolf population. The difficulties of reconciling reindeer husbandry farming with wolf management are also generally recognised. Those most willing to expand the wolf population are from southernmost Finland. There are markedly conflicting expectations from the national game authority, the Ministry of Agriculture and Forestry, and the Game Management Districts. Under immense pressure, the Ministry implemented a wolf policy which has been criticised by almost everyone. Likewise, the research into wolves conducted by the Game and Fisheries Research Institute has been hampered by conflicting objectives. The lack of trust between the various agencies is hindering efforts. If consensus is to be reached on the issue of wolves there will need to be willingness on the part of the various agencies to compromise on their objectives. There has also been a number of calls for changes to legislation and its interpretation, concessions to which would promote consensus and tolerance with respect to wolves. They include reforming the system of compensation for damage and a clearer interpretation of the conservation status of wolves. However, it seems unlikely that a policy on wolves could be established that would be endorsed by everyone. The range of interpretations made possible by the EU’s species-specific legislation on conservation is in itself a major source of conflict. For example, the concepts of favourable conservation status and social sustainability are interpreted by each agency according to its own interests. Given the nature of wolves and the fears associated with them, there needs to be consensus on the management of the wolf population. As this issue is currently a bone of contention in the area of environmental policy, the conservation of wolves and the management of their populations are being made more difficult and this is also harming cooperation between various stakeholders.
  • Lähdesmäki, Merja; Viitaharju, Leena; Suvanto, Hannele (2010)
  • Hyyryläinen, Torsti (2010)
    Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä on pääosin poliittis-hallinnollisessa tilassa toimiva, uusi verkostomainen hallintasommitelma, jossa on mukana myös hallinnon ulkopuolisia toimijoita ja tahoja. Kokonaisuutta nimitetään tässä YTR-verkostoksi. Itsearvioinnin tarkoituksena oli argumentoida esiin YTR-verkoston toiminnan kriittiset kohdat. Arviointitutkimuksesta vastasi Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti ja sen toteutti 25.8. – 31.12.2010 välisenä aikana tutkimusjohtaja, dosentti Torsti Hyyryläinen. Itsearviointiin osallistui valtioneuvoston viisivuotiseksi toimikaudeksi (2008-2013) nimeämän maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän jäseniä ja varajäseniä. Kokoavana tuloksena esitetään seuraava analyysi: 1. YTR-verkoston tiedollinen kapasiteetti on vahva. 2. YTR-verkostolla on potentiaalisesti laajat suhderesurssit mutta ne ovat alihyödynnettyjä. 3. YTR-verkostolla on mobilisoitikapasiteettia mutta sen omat voimavarat ovat niukat. YTR-verkostolla on ollut keskeinen rooli maaseutupolitiikan muotoutumisessa ja kehittymisessä. Keskustelu maaseudun kehittämistä olisi Suomessa ollut oleellisesti vähäisempää, heikommin jäsenneltyä ja tietopääomaltaan suppeampaa ilman YTR-verkostoa. Verkostossa on monialaista asiantuntemusta, jonka perusteella se on kyennyt vastaamaan laajoihin maaseutupoliittisiin kommunikaatiotarpeisiin. Tästä yhtenä esimerkkinä on maaseutupoliittisen selonteon perusteellinen valmistelu ja monivaiheinen käsittely eduskunnassa vuonna 2010. Verkostosuhteiden hallinnan kehittäminen nousee arvioinnissa tärkeimmäksi YTR-verkoston toimintakyvyn, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden kehittämisen painopisteeksi. Verkosto näyttää saavuttaneen tärkeän kehitysvaiheen, josta ei päästä eteenpäin ilman sen kysymyksen pohdintaa, miten YTR-verkoston suhdekapasiteettia, eli suhteita keskeisiin sidosryhmiin voitaisiin kehittää. Valta on YTR-verkostossa komplisoiduinta ja ongelmallisinta juuri suhderesurssien alueilla. Se kiteytyy kysymykseen poliittisesta valmistelu- ja päätösvallasta, eli kenellä on legitiimi asema toisaalta muotoilla poliittiseen päätöksentekoon etenevät aloitteet ja lopulta tehdä poliittisesti sitovia päätöksiä koskien maaseutua ja sen kehittämistä. Medioiden vaikutusvallan huomioiminen on entistä tärkeämpää. Niiden suuntaan vahvemmin kommunikoimalla YTR-verkosto voi tulevaisuudessa lisätä vaikutusvaltaansa. Toistaiseksi lähes täysin käyttämätön potentiaali on sosiaalisen median verkostoissa, joihin YTR:n säikeet eivät vielä juurikaan ulotu. Suhdepääomassa on siis YTR:n voima ja samalla sen heikkous. Tämä johtopäätös on merkittävä erityisesti valtioneuvoston asettaman yhteistyöryhmän itsensä kannalta. Yhteistyöryhmän tulisi itse vapautua komiteamaisista työtavoista ja kehittää niitä monimuotoisemmiksi. Paikallaan on myös kysyä: mitä yhteistyöryhmän jäsenet ja jäsenyhteisöt ovat valmiita tekemään YTR:n suhderesurssien kehittämiseksi?
  • Reini, Kaarina; Törmä, Hannu (2010)
    Biojalostamo lisäisi talouskasvua ja työllisyyttä Tutkimuksessa selvitettiin biojalostamotoiminnan aluetaloudellisia vaikutuksia Kymenlaakson ja Satakunnan maakuntiin. Biodieselin valmistus kohentaisi molemmilla alueilla talouskasvua yhteensä 3,0–3,5 prosenttiyksiköllä eli noin 200 miljoonalla eurolla vuoteen 2020 mennessä. Työllisyys paranisi Kymenlaaksossa 437 ja Satakunnassa 420 henkilötyövuodella. Biojalostamotoiminta näyttäisi tukevan työllisyyttä suhteellisesti vähemmän kuin talouskasvua johtuen alan pääomavaltaisuudesta. Kymenlaakso hyötyisi biojalostamosta hiukan enemmän kuin Satakunta johtuen aluetalouksien rakenteellisista eroista. Metsäteollisuuden menetyksiä voitaisiin kompensoida Kymenlaakso on kärsinyt metsäteollisuuden supistumisesta tähän asti suurimmat menetykset. Biojalostamon perustaminen Kymenlaaksoon voisi merkittävästi korvata paperin tuotannon laskusta aiheutuneita menetyksiä. Talouskasvun suhteen biojalostamo voisi korvata puolet menetyksistä. Työllisyysmenetyksistä biojalostamotoiminta pystyisi kompensoimaan noin neljäsosan. Tukien merkitystä biojalostamon aluetaloudellisiin vaikutuksiin selvitettiin tukityypeittäin ja -tasoittain. Sekä raaka-aine- että tuotantotukivaikutukset jäivät simuloinneissa vaatimattomiksi. Tukien tehottomuutta selittää niiden pienuus. Muut toimialat kärsivät biojalostamoalan tukemisesta, mikä vähentää tukien aluetaloudellista vaikuttavuutta. Toisaalta reaalimaailmassa tuet voivat olla ratkaisevassa asemassa bioenergia-alan käynnistyessä ja sen kehityksen alkumetreillä. Bioenergia-strategian mukainen kehitys tuottaisi tulosta Bioenergian käytön lisäämisen aluetaloudellista vaikuttavuutta tutkittiin Keski-Suomen maakuntaa koskevan tapaustutkimuksen avulla. Vaikutusten laskenta pohjautui maakunnan bioenergian käytön tavoitteiden mukaisiin määriin. Mikäli bioenergian käyttö kasvaisi Keski-Suomessa neljällä terawattitunnilla vuoteen 2015 mennessä, vaikutus talouskasvuun olisi yhteensä 0,5 prosenttiyksikköä eli 35 miljoonaa euroa. Maakunnan työllisyys paranisi yli 200 henkilötyövuodella. Todennäköisesti myönteisiä aluetalousvaikutuksia vahvistaisi vielä alueen energiaostoista johtuvien vuotojen väheneminen energiaomavaraisuuden kasvaessa. Keski-Suomelle voisi kertyä hyötyjä myös bioenergiateknologian alan laitevalmistuksen osaamisen lisääntymisen kautta. Biojalostamotoiminta on täysin uudenlaista toimintaa, joten tilastollista seurantatietoa tältä alalta ei ole käytettävissä. Julkisia teknis-taloudellisia selvityksiä biodieselin tuotannosta on saatavilla suhteellisen niukasti. Koska simuloinneista saadut tulokset perustuvat biojalostamolle oletettuun kustannusrakenteeseen, tuloksia on tästä syystä käsiteltävä vain suuntaa-antavina. Ruralia-instituutti suosittaa biojalostamotoiminnan aluetaloudellisten vaikutusten seuraamista ja laskelmien päivittämistä, kun tarkempaa tietoa biojalostamon tuotannon kustannuksista ja tuotteiden kysynnän rakenteesta on saatavilla. Biojalostamon kustannusrakenne. Biojalostamotoiminta kompensoisi noin puolet massa- ja paperiteollisuuden supistumisesta aiheutuneista talouskasvun menetyksistä Kymenlaaksossa.
  • Matilainen, Anne; Keskinarkaus, Susanna (2010)
  • Simonen-Jokinen, Terhi; Laasanen, Juhani; Kattelus, Pia (2010)
    Tässä julkaisussa on kuvattu eläinlääkäreille tehty täydennyskoulutuskartoitus ja käyty läpi merkittävimpiä jatkokoulutuksen tarjoajia maassamme. Tutkimusosuudessa esitetty kartoitus on tehty syksyllä 2009 niille eläinlääkäriliiton työssäoloeville jäsenille joiden sähköpostiosoite on ollut käytettävissä. Vastaajia oli 19 % kohderyhmästä ja he edustavat melko kattavasti eläinlääkäriliiton jäsenistöä. Eläinlääkärien todettiin olevan aktiivisia täydennyskoulutukseen osallistujia. Tärkein koulutuksentarjoaja oli Suomen eläinlääkäriliitto yhdessä omistamansa koulutuspalveluja tuottavan Fennovet-yrityksen kanssa. Myös Suomen eläinlääkäripraktikot ry on merkittävä täydennyskoulutuksen tarjoaja ja laajemminkin eläinlääkäriyhdistysten rooli on merkittävä. Kaikkiaan koulutuksenjärjestäjiä tuli tutkimuksessa ilmi yli 150. Nykyiseen jatkokoulutukseen ollaan oltu tyytyväisiä. Mieluiten eläinlääkärit osallistuisivat yksittäisiin koulutuspäiviin syksyllä tai talvella. Paras ajankohta on arkisin päiväsaikaan. Myös ulkomailla ollaan valmiita kouluttautumaan, mutta kotimaassakin matkustetaan hyvän koulutuksen vuoksi. Valtion ja yksityisen sektorin palveluksessa työskentelevät eläinlääkärit ovat tilastollisesti muita halukkaampia osallistumaan myös ulkomailla järjestettävään koulutukseen. Suosituimmat opetusmenetelmät ovat asiantuntijaluennot ja käytännön harjoitukset. Merkittävämmäksi esteeksi täydennyskoulutukseen osallistumiselle eläinlääkärit kokevat rahoitukseen liittyvät seikat. Liki yhtä merkittävä este osallistumiselle on eläinlääkärien kokema ajanpuute. Etä- ja virtuaalioppimisvälineiden käyttö on tuttua vain puolelle eläinlääkäreistä. Tutkimus-, asiantuntija- ja opetustehtävissä sekä teollisuuden piirissä työskentelevät eläinlääkärit olivat käyttäneet opiskelussaan tilastollisesti merkittävästi muita enemmän etä- ja virtuaaliopetuksen välineitä. Näiden kautta tarjottavan täydennyskoulutuksen määrän lisääntyminen johtaisi todennäköisesti täydennyskouluttautumisen lisääntymiseen 22,2 % vastaajista ja mahdollisesti 46,8 %:lla. Koulutuksen kustannuksiin nykyisellään oltiin melko tyytyväisiä. Kustannuksista vastasivat likimain yhtä usein työnantaja kuin työntekijäkin, tosin vastaajista valtaosa (85,3 %) oli sitä mieltä että työnantajan tulisi vastata täydennyskoulutuksen kustannuksista. Mieseläinlääkärit olivat tilastollisesti merkittävästi valmiimpia maksamaan koulutuksesta naisia enemmän. Eri työnantajien välillä oli tilastollisesti merkittäviä eroja kustannusten jakautumisessa työntekijän ja työnantajan välillä. Tärkein täydennyskoulutuksen tiedotuskanava on Eläinlääkärilehti. Myös internet ja sähköpostilistat ovat tärkeitä koulutusinformaation jakelun kanavia. Suosituimmat koulutusaiheet joihin eläinlääkärit haluaisivat osallistua olivat pieneläinten uudet hoitokäytännöt ja peruspraktiikka, akuutti ensiapu, käypähoito, esimiestaidot sekä tuotantoeläinpraktiikan tietojen päivitys.
  • Matilainen, Anne; Keskinarkaus, Susanna (2010)
  • Antila, Krista (2010)
    Tiivistelmä Maaraportin tavoitteena on luoda yleiskatsaus Italian kolmanteen sektoriin ja tutkimus kohdistuu erityisesti Pohjois-Italiassa sijaitsevan Veneton läänin kolmannen sektorin palvelutuotantoon. Raportissa tarkastellaan erityisesti kolmannen sektorin ja julkisen palvelutuotantosektorin sekä julkishallinnon toiminnallisia suhteita. Kolmannen sektorin mahdollisuuksia vastata maaseutualueiden palvelujen tarjonnan haasteisiin on pyritty analysoimaan. Italia on julkishallinnon ja kolmannen sektorin palvelutuotannon kannalta tarkasteltuna nykytilanteessa mielenkiintoinen testilaboratorio koko Euroopan mittakaavassa johtuen maan historiallisista, kulttuuri-sista, kieli- ja maantieteellisistä sekä itse väestöpohjan tarjoamista haasteista. Italiasta ei voida puhua yhden homogeenisen valtiokäsitteen alla, koska maa toimii kulttuurisista perinteistään johtuen kolmella eri nopeudella. Itse valtio käsitettäkin tulkitaan Italiassa monin eri tavoin pohjautuen ”valtiona” nähdyn organisaation käytännön funktioon sitoutuneena alueellisiin ja kulttuurisiin tekijöihin. Teollinen, dynaaminen yritysten varakas Pohjois-Italia henkilöityneenä Milanoon, hallinnon ja kulttuurin leimaama Keski-Italia kiteytyneenä ikuiseen kaupunkiin Roomaan ja Napolin alapuolinen Etelä-Italia, joka painii ”järjestelmässä sisällä olevan järjestelmänsä” kanssa eivät ole koskaan muodos-taneet oikeasti yhtenäistä Italian valtiota. Italiassa erillisinä itsehallinnollisina alueina toimivat lääneiksi luettavat Sisilia, Trentino Alto-Adige, Val di Aosta, Sardegna ja Friuli-Venezia Giulia, mikä lisää hallinnollista kirjavuutta. Viimeisten vuosien aikana Italian julkishallinto on ollut jatkuvassa transitiotilassa yrittäessään kohdata uudistumisen vaateita globalisoituvassa maailmassa. Italiassa on meneillään hidas siirtyminen liittovaltiomaiseen järjestelmään ja jopa syvempään paikallisuuteen. Massiivinen ja raskas julkishallintokoneisto neljällä eri tasolla (valtio - lääninhallinnolliset alueet - vahvat maakunnat - kunnat) on erittäin hankalasti modernisoitavissa, mutta poliittinen tahtotila on vaihtumassa klassista vahvaa keskushallintoa kannattavasta ajattelutavasta hyväksymään federalistisia, alueellisia hallintoratkaisuja. Italiassa on herätty havaitsemaan, että ongelmien ratkaisu täytyy viedä itse alueille ja niiden ihmisille, koska unilateraalinen keskushallinnointitapa ei enää vastaa monikerroksisiin, moniulotteisiin alueellisiin haasteisiin. Jokaisella alueella on erilaiset lähtökohdat ongelmien ratkaisuihin myös globalisoitumisen asettamissa yhteisissä haasteissa. Kolmannen sektorin asema arvostettuna italialaisten kansalaispalvelujen täydentäjänä ja tuottajana alkaa olla nykypäivää. Kolmannen sektorin elintärkeä osuus uusien palvelutarpeiden tunnistamisessa on jo yleisesti tunnustettu tosiasia Italiassa. Vapaaehtoisjärjestöt toimivat eturivissä kansalaisten arkipäivässä ja pystyvät näin kanavoimaan ensimmäisinä sosiaalista kehityskulkua ja kohottamaan esiin erilaisia marginaalistenkin ryhmien tarpeita sekä vastaamaan niihin. Kolmas sektori laajentaa, tuottaa ja paikkaa paikallista julkista palvelutuotantoa. Ratkaiseva askel lainsäädännölliseltä kannalta on ollut rahoitusvirtojen ohjaaminen kolmannen sektorin ns. ONLUS-organisaatioille ja ONLUS-statuksen perustaminen vuonna 1997. Italiassa on 60 231.214 asukasta (31.7.2009) ja se on hallinnollisesti jakaantuneena 8 100 kuntaan. Suomessa vastaavat luvut ovat 5 350 712 asukasta ja 348 kuntaa (11/2009). Maantieteelliseltä kooltaan Italia ei eroa 301 338 km2:n pinta-alallaan paljonkaan Suomesta (338 424 km2). Väestömäärän erojen vuoksi Italiassa on keskimäärin 199,9 asukasta neliökilometrillä ja Suomessa 17,1. Maiden välinen suora vertailu ei ollut mittakaavaerojen vuoksi järkevää. Kuntien hallinnollinen rooli on Italiassa painotukseltaan erilainen kuin Suomessa. Suomessa kuntien vastuulla oleva sosiaali-, terveydenhuolto- ja koulutoimi eivät ole samassa laajuudessa italialaisten kuntien vastuulla vaan näiden toimialojen vastuulliset tahot ovat läänit terveydenhoitopiireineen sekä maakuntahallinto koulupiirien osalta. Italialaisten kuntien vastuualueet voivat myös vaihdella mittavasti perustuslaissa määriteltyjen perustoimien lisäksi. Tutkimuksen kohteeksi on rajattu Koillis-Italiassa sijaitseva Veneton läänin alue, koska se on väkimäärältään lähes yhtä suuri kuin Suomi, 4 893 309 asukasta (31.3.2009). Kuntien lukumäärä on huimaava 581 kpl. Veneto on maantieteelliseltä alueeltaan pieni ja harvaan asuttua maaseutua on pinta-alasta melko niukasti. Pohjoisen osan vuoristoalueet karuine olosuhteineen muodostavat palvelutuotannollisesti haas-teellisen ympäristön, joka on verrattavissa suomalaisten maaseutualueiden tilanteeseen. Venetossa on omaksuttu Italian mittakaavassa innovatiivisia ratkaisuja julkishallinnon palvelutuotannon ja kolmannen sektorin toiminnan osalta. Veneton alue on luokiteltu maailman pienyritysintensiivisimmäksi alueeksi, mikä heijastuu myös alueen palvelutuotantoratkaisuissa. Raportti esittelee ensin Italian hallintoa, keskushallinnon, paikallishallinnon ja tutkimuksen asettelulle olennaisten kolmannen sektorin toimijoiden osalta. Tämä on välttämätöntä, sillä kolmannen sektorin toiminta on Italiassa hyvin pitkälle lainsäädännöllä ohjattua ja rajattua. Kolmannen sektorin käsitteistöä, toimijoita, järjestäytymistä ja sen toimintaa säätelevää lainsäädäntöä esitellään tarkemmin. Veneton läänin osalta kolmanteen sektoriin perehdytään sekä hallinnon että toimijakentän näkökulmia tulkiten. Raportin lopussa esitellään kolmannen sektorin palvelutuotantoon ja hallinnointiin liittyviä case-esimerkkitapauksia.
  • Särkkä-Tirkkonen, Marjo; Väisänen, Hanna-Maija; Beck, Alex; Kretzschmar, Ursula; Seidel, Kathrin (2010)
  • Laasanen, Juhani (2010)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Soklin kaivoshankkeen vaikutusta Savukosken kuntaan. Aluksi kuvataan tilasto- ja kartta-aineiston avulla Savukosken kunnan nykyistä kehitystä ja mahdollisuuksia suunniteltua kaivostoimintaa varten. Sen jälkeen analysoidaan, millaisia vaikutuksia kaivoshankkeella on Savukosken kunnan väestö-, työllisyys- ja talouskehitykseen. Analyysit perustuvat Ruralia-instuutissa kehitetyn RegFinDyn -laskentamallin aineistoon kaivoksen aluetaloudellisista vaikutuksista. Tutkimuksessa tarkastellaan edelleen, millaisia haasteita kaivostoiminta tuo Savukosken kunnan palveluille ja taloudelle. Lopuksi esitetään suosituksia, joiden avulla Savukosken kunta voisi hyötyä kaivoksesta mahdollisimman paljon sekä kokonaisarvio kaivoksen aluetaloudellisesta merkityksestä Savukosken kunnalle. Savukosken kunnassa on tonttitarjonnan, peruspalvelujen, talouden sekä virkistys- ja vapaa-aikamahdollisuuksien puolesta hyvät edellytykset vastata kaivostoiminnan tuomiin haasteisiin. Kunnassa on riittävästi tonttireserviä kaivostoiminnan johdosta Savukoskelle muuttavaa väestöä varten. Kuitenkin vapaista asunnoista tulee ehkä olemaan puutetta. Kunnan palveluvarustus kykenee vastaamaan kaivostoiminnan myötä lisääntyvään palvelutarpeeseen. Soklin kaivoshanke on suuren luokan hanke, jolla on merkittäviä aluetaloudellisia vaikutuksia kaivoksen työssäkäyntialueelle ja sen sijaintikunnalle. Laskelmien mukaan kaivoshankkeen työllisyysvaikutus kohoaa kerrannaisvaikutuksineen enimmillään yhteensä noin 3 400 henkilötyövuoteen investointivaiheen loppuun mennessä vuonna 2014 ja tasoittuu sen jälkeen noin 700 henkilötyövuoteen tarkastelujakson loppuun, vuoteen 2020 mennessä. Kaivoksen työllisyys-, väestö- ja talousvaikutukset ulottuvat ensisijaisesti Itä- ja Pohjois-Lapin sekä Rovaniemen seutukuntien kuntiin, jotka muodostavat tässä tarkastelussa määritellyn työssäkäyntialueen. Kaivoksen hyödyt kohdentuvat siten useaan kuntaan. Kaivoksen investointivaiheen aikana huomattava osa työllisyysvaikutuksesta valuisi voimakkaan pendelöinnin seurauksena Savukosken ja myös Itä-Lapin ulkopuolelle, lähinnä Rovaniemen seutukuntaan. Sen sijaan tuotantovaiheen aikana pääosa työllisyysvaikutuksesta kohdentuisi Itä-ja Pohjois-Lapin seutukuntien kuntiin. Kaivos kohentaisi joka tapauksessa selvästi Savukosken työllisyystilannetta ja vähentäisi työttömyyttä. Kaivoksen investointivaiheessa pääosa hankkeen aiheuttamasta nettomuutosta kohdentuisi lähinnä Rovaniemen seutukuntaan ja tuotantovaiheessa taas Itä- ja Pohjois-Lapin seutukuntiin. Kaivoksen työllisyysvaikutukset eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa kääntäisi Savukosken kunnan väestökehitystä positiiviseksi. Sen sijaan kaikkien työssäkäyntialueen kuntien veropohja vahvistuisi työllisyyden kasvun seurauksena. Savukosken kunnan verotulot kasvaisivat laskelmien mukaan vuosina 2011–2020 yhteensä runsaalla 7 miljoonalla eurolla verrattuna kehitykseen ilman kaivostoimintaa. Kaivoksen hyödyt eivät koidu automaattisesti Savukosken kunnan hyväksi, vaan ne vaativat kunnalta aktiivisia toimenpiteitä edellytysten luomiseksi niin, että kunta voi maksimoida kaivoksen työllisyysvaikutukset. Keskeistä on, että mahdollisimman monet kaivoksen ansiosta työllistyvät asuvat Savukoskella. Kaivos antaa Savukosken kunnalle uusia mahdollisuuksia myönteisen kehityksen ja kilpailukyvyn vahvistamiseen. Ruralia-instituutin arvion mukaan Savukosken kunnan sopeutuminen Soklin kaivoksen investointiin ja toimintaan on hallittavissa kunnan määrätietoisella toiminnalla ja hyvällä yhteistyöllä lähi- sekä muiden kuntien ja toimijoiden kanssa.
  • Laasanen, Juhani (2010)
    Tutkimuksessa analysoidaan Kuntayhtymä Kaksineuvoisen perusterveydenhuollon kustannustehokkuuden kehitystä vuosina 2007–2009. Sosiaali- ja vanhuspalvelujen osalta kustannustehokkuutta tarkastellaan kuntien oman palvelutuotannon kustannusten avulla vuosina 2007–2008 sekä kuntayhtymän palvelutuotannon kustannusten avulla vuosina 2009–2010. Lisäksi tutkimuksessa arvioidaan kuntayhtymän hallintomallin toimivuutta. Tulosten mukaan sairaankuljetuksen, kotisairaanhoidon, avohoidon kuntoutuksen ja kuntoutusosaston kustannustehokkuus/suhteellinen tehokkuus parani tai pysyi pääosin samalla tasolla vuosina 2007–2009. Lasten perhepäivähoidon sekä perhe- ja laitoshoidon kustannustehokkuus oli paranemassa verrattaessa vuosien 2007–2008 ja vuosien 2009–2010 välistä kehitystä. Sairaalahoidon, työterveyshuollon, terveysneuvonnan, avosairaanhoidon, hammashuollon ja ravintohuollon kustannustehokkuus/suhteellinen heikkeni vuosina 2007–2009. Lasten päiväkotihoidon ja vanhusten laitoshoidon kustannustehokkuus heikkeni verrattaessa vuosien 2007–2008 ja vuosien 2009–2010 välistä kehitystä. Myös vanhusten kotipalvelujen ja palveluasumisen kustannustehokkuus heikkenisi jossain määrin vastaavana jaksona. Lisäksi vammaisten ja mielenterveyskuntoutujien kustannustehokkuus oli heikkenemässä vuosina 2009–2010. Kun tarkasteltiin jäsenkuntien terveyspalvelujen kustannuseroa Etelä-Pohjanmaan keskiarvoon, havaittiin, että sekä perusterveydenhuollon, hammashuollon että ympäristöterveydenhuollon kustannukset olivat vuonna 2006 korkeammat kuin Etelä-Pohjanmaalla keskimäärin. Perus- ja ympäristöterveydenhuollon kustannukset laskivat vuonna 2007 alle Etelä-Pohjanmaan keskiarvon, mutta olivat sitä korkeammat hammashuollossa. Kaikissa toiminnoissa kustannukset ylittivät vuonna 2008 selvästi Etelä-Pohjanmaan keskiarvon. Kun tarkasteltiin kuntayhtymän terveyspalvelujen kustannusten kehitystä kuntayhtymän jäsenkuntien verotulojen kehitykseen, havaittiin, että kustannusten nousu oli vuosina 2007–2009 noin 1,3–1,8 kertaa suurempi kuin kuntien verotulojen suhteellinen keskimääräinen kasvu. Vuonna 2010 terveyspalvelujen kustannusten arvioidaan kasvavan, vaikka kuntien verotulot näyttäisivät vähenevän. Kun vertailukohteena oli Kauhavan kaupungin verotulojen kehitys, tulos oli vuosina 2007–2009 edellistä vastaava. Vuonna 2010 Kauhavan verotuloennuste on heikompi kuin jäsenkunnissa keskimäärin, jolloin ero näyttäisi olevan edellistä selvästi suurempi. Tulosten perusteella kustannussäästöjä olisi pyrittävä saamaan aikaan ensi sijassa avosairaanhoidon, terveysneuvonnan, työterveyshuollon, sairaalahoidon, hammashuollon, lasten päiväkotihoidon, vanhusten kotipalvelujen, laitoshoidon, palveluasumisen sekä ravintohuollon ja muiden tukipalvelujen järjestämiseen. Käytännössä kehittämistoimenpiteet olisi ulotettava koko palvelurakenteeseen. Tarvittavien toimenpiteiden suunnittelu ja toteuttaminen on kuntayhtymän tehtävä. Ehdotetut toimenpidekokonaisuudet olivat seuraavat: 1. Yhtenäistämällä ja tiivistämällä koko perusturvan palvelurakenne: ydinpalvelut, muut palvelut, tukipalvelut, 2. selvittämällä palvelujen tuottajavaihtoehdot ja pyrkimällä löytämään uusia tuotantotapoja, 3. laajentamalla merkittävästi yhteistyötä kuntien/muiden tuottajien kanssa tukipalveluissa: * uudelleenorganisoimalla ravintohuolto jokaisen terveysaseman alueella * integroimalla keskeiset taloushallintopalvelut muiden tuottajien kanssa 4. ottamalla käyttöön uudet tietotekniikan sovellukset, 5. siirtymällä yksikkökustannusbudjetointiin. Tutkimuksessa tarkasteltiin vielä kuntayhtymän hallintomallin toimivuutta kuntayhtymän perussopimuksen ja muiden säännösten näkökulmasta. Tarkastelun perusteella todettiin, että kuntayhtymän hallintomalli turvaa vahvan omistajaohjauksen jäsenkunnille ja erityisesti Kauhavan kaupungille. Se perustuu seuraaviin tekijöihin: 1) Perussopimuksen mukaan päätösvalta kaikissa kuntalainsäädännön mukaan valtuustolle kuuluvissa asioissa on jäsenkuntien valtuustoilla, jotka suoraan voivat päättää keskeisistä kuntayhtymän toiminnan ja talouden asioista. 2) Perussopimuksen mukaan kuntayhtymän talouden mitoituksen lähtökohtana ovat kuntien rahoitussopimukset. Kuntakohtaisten rahoitussopimusten yhteenlasketusta määrästä muodostuu kuntayh-tymän talousarvioon kuntien maksuosuuksien kokonaismäärä. Tämä tarkoittaa, että kuntayhtymän talousarvio tulee tasapainottaa jäsenkuntien hyväksymään rahoitustasoon. 3) Perussopimus takaa omistajakunnille osallistumisen talousarvion ja taloussuunnitelman valmiste-luun, sillä näiden valmistelun yhteydessä kuntayhtymän tulee käydä jäsenkuntien kanssa neuvottelut perusturvan järjestämisestä ja rahoitussopimuksista. 4) Kauhavan kaupunki voi ehdottoman enemmistön turvin käyttää tarvittaessa yksin yhtymähallituksen päätösvaltaa. Käytännössä omistajaohjaus ei välttämättä toimi omistajakuntia ja erityisesti pääomistajaa tyydyttävällä tavalla. Tällöin syyt ovat pikemminkin muualla kuin itse hallintojärjestelmässä. Omistajaohjauksen tavoitteiden toteuttamiseksi tarvitaan aitoa käytännön yhteistyötä kuntayhtymän omistajatahon ja kuntayhtymän välillä. Omistajakuntien ja kuntayhtymän välillä tarvitaan vahva ja avoin yhteisymmärrys palvelutuotannon kustannusten reunaehdoista. Tämä koskee myös omistajakuntien kunnallishallitusten ja kuntien yhtymähallitusjäsenten välistä vuorovaikutusta.
  • Törmä, Hannu; Reini, Kaarina; Määttä, Susanna (2010)
    Sahateollisuuden tuotantokapasiteetti on vähentynyt viime vuosina paljon. Syvä lama on leikannut vientiä ja myös rakentaminen on hiljentynyt. Tämä on pakottanut sopeuttamistoimiin samaan tapaan kuin massa- ja paperiteollisuuden kohdalla. Mikäli tällekin vuodelle suunnitellut toimet toteutuvat, yhteensä yksitoista sahaa ja seitsemän jalostetehdasta on suljettu. Kapasiteetin leikkaukset koskevat yhteensä kahtatoista maakuntaa ja viittätoista seutukuntaa. Puolet leikkauksista kohdistuu pieniin seutukuntiin, joka lisää aluetalouden sopeutumishaastetta. Tutkimuksessa on selvitetty sahojen ja jalostetehtaiden sulkemisten aluetaloudellisia vaikutuksia seutukuntien taloudelliseen kasvuun ja työllisyyteen. Sahateollisuuden menetyksiä verrattiin maakuntatasolla massa- ja paperiteollisuuden vastaaviin. Lisäksi tarkasteltiin alan kolmea tulevaisuuden kuvaa Suomen tasolla. Laskelmat suoritettiin alueellisella yleisen tasapainon RegFinDyn-simulointimallilla. Tarkasteluperiodi oli sulkemisten osalta vuodet 2004–2013 ja vuodet 2010–2014 tulevaisuuden kuvien kohdalla. Sulkemisten vaikutus seutukuntien taloudelliseen kasvuun näyttäisi jäävän suhteellisen pieneksi. Aluetalous sopeutuisi uuteen tilanteeseen muiden alojen kompensoidessa osan menetyksistä. Talouskasvun menetykset ovat yhteensä 173,8 miljoonaa euroa, jos Varkauden sahaa ei suljeta ja 184,7 miljoonaa, jos sulkeminen tapahtuu. Tilanne näyttäisi samalta työllisyyden suhteen. Työllisyyden menetykset ovat vastaavasti yhteensä 2 693 henkilötyövuotta tai 3 031. Menetysten osuus maakuntien yhteenlasketusta BKT:sta ja työllisyydestä on 0,3 %. Tämä on vähemmän kuin massa- ja paperiteollisuudessa. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että molemmat alat ovat menettäneet talouskasvua ja työllisyyttä viidessä maakunnassa. ETLA:n sahateollisuuden ja rakentamisen tuotantoennusteiden samoin kuin PTT:n hintaennusteiden mukaan tulevaisuus näyttäisi valoisammalta. Laman pohjan saavuttamisen jälkeen sekä tuotanto että kv-hinnat alkaisivat vahvistua tästä vuodesta lähtien. Tulevaisuuden kuvat muodostettiin näiden suhdanne-ennusteiden pohjalta. Mikäli myönteinen kehitys toteutuisi, Suomen BKT voisi kasvaa yhteensä 300–900 miljoonalla eurolla vuoden 2014 loppuun mennessä. Työllisyys voisi vahvistua 1 000–5 000 henkilötyövuodella. Sahateollisuuden sopeuttaminen tulee jatkumaan, mikäli lama ei kohta hellitä. Alan kehitystä seurataan yleisellä tasolla, mutta myös sopeuttamisen aluetaloudellisten vaikutusten arviointia olisi syytä jatkaa.
  • Laasanen, Juhani (2010)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Pajala-Kolari kaivoshankkeen vaikutusta Kolarin kuntaan. Kyseessä oleva hanke sisältää neljä malmiota tai kaivosta, joista kolme on Ruotsin ja yksi Suomen puolella. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa tilasto- ja kartta-aineiston avulla kuva Kolarin kunnan nykyisestä kehityksestä ja mahdollisuuksista suunniteltua kaivostoimintaa varten. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan, millaisia vaikutuksia kaivoshankkeella on Kolarin kunnan väestö-, työllisyys- ja talouskehitykseen. Analyysin pohjana on Ruralia-insttuutissa kehitetyn RegFinDyn -laskentamallin tuottama aineisto kaivoksen aluetaloudellisista vaikutuksista. Tutkimuksessa tarkastellaan edelleen, millaisia haasteita kaivostoiminta tuo Kolarin kunnan palveluille ja taloudelle. Lopuksi esitetään suosituksia, joiden avulla Kolarin kunta voisi hyötyä kaivoksesta mahdollisimman paljon sekä kokonaisarvio kaivoksen aluetaloudellisesta merkityksestä Kolarin kunnalle. Kolarin kunnassa on asunto- ja tonttitarjonnan, kunnan palvelujen, talouden sekä virkistys- ja vapaa-aikamahdollisuuksien puolesta hyvät edellytykset vastata kaivostoiminnan tuomiin haasteisiin. Kunnassa on riittävästi asunto- ja tonttireserviä kaivostoiminnan johdosta Kolariin muuttavaa väestöä varten. Kunnan palveluvarustus on kattava ja joustava ja se kykenee vastaamaan kaivostoiminnan myötä lisääntyvään palvelutarpeeseen. Kansainvälisen tason virkistys- ja vapaa-aikapalvelujen tarjonnassa kunta on alueen kilpailukykyisimpiä. Pajala-Kolari kaivoshanke on mittava hanke, jolla on merkittäviä väestö-, työllisyys- ja talousvaikutuksia Suomen puolella erityisesti Hannukaisen kaivoksen työssäkäyntialueelle ja sijaintikunnille. Kaivoksen vaikutuksia koskevan laskelman mukaan työllisyyshyödyt jakaantuvat puoliksi Ruotsin ja Suomen kesken. Laskelmien mukaan kaivoshankkeen työllisyysvaikutus kohoaa Suomen puolella maksimissaan yhteensä 3 000 henkilötyövuoteen investointivaiheen loppuun mennessä vuonna 2014 ja tasoittuu sen jälkeen 1 100–1 200 henkilötyövuoteen tarkastelujakson loppuun, vuoteen 2020 laskettaessa. Kaivoksen työllisyys-, väestö- ja talousvaikutukset ulottuvat Suomen puolella ensisijaisesti työssäkäyntialueen kunnille, joita ovat Kolari, Kittilä, Muonio ja Pello. Kaivoksen hyödyt kohdentuvat siten useaan kuntaan. Työllisyyden osalta Kittilän ja Kolarin osuus on yli puolet työssäkäyntialueelle kohdentuvista henkilötyövuosista. Nettomuutto kohdentuu kaivoksen lähialueille ja pääosin Kolariin. Työssäkäyntialueen kuntien veropohja vahvistuu työllisyyden kasvun seurauksena. Kolarin kunnan verotulojen arvioidaan kasvavan vuosina 2010–2020 yhteensä noin 10 miljoonalla eurolla. Työllisyys- ja taloushyötyä valuu myös työssäkäyntialueen ulkopuolelle, koska osa työvoimasta pendelöi alueen ulkopuolelta, myös Ruotsista. Kaivoksen hyödyt eivät koidu automaattisesti Kolarin kunnan hyväksi, vaan ne vaativat kunnalta aktiivisia toimenpiteitä edellytysten luomiseksi niin, että kunta voi maksimoida kaivoksen työllisyysvaikutukset. Keskeistä on, että mahdollisimman monet kaivoksen ansiosta työllistyvät asuvat Kolarissa. Kaivos antaa Kolarin kunnalle uuden mahdollisuuden myönteisen kehityksen ja kilpailukyvyn vahvistamiseen. Ruralia-instituutin arvion mukaan Kolarin kunnan sopeutuminen Hannukaisen kaivoksen investointiin ja toimintaan on hallittavissa kunnan nyky- ja kaivostoiminnan myötä tulevin lisäresurssein.