Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 54
  • Zimmerbauer, Kaj (2008)
    Alueellinen imago ja identiteetti ovat alueen kielellisen ymmärtämisen ja tuottamisen seurausta. Tämä tarkoittaa sitä, että sekä imago että identiteetti nähdään lähtökohtaisesti kielivälitteisinä sosiaalisina konstruktioina. Alueellinen imago rakentuu aluepuhunnan kautta, mutta myös alueellisen identiteetin eli aluetietoisuuden ja aluesamastumisen rakentuminen on suurelta osin kielellinen prosessi. Kyse on alueen käsittämisestä eräänlaisena diskursiivisena projektina, jossa keskeistä on alueen representaatio teksteinä, kuvina ja symboleina. Paikan tai alueen kielellinen tuottaminen ei ole neutraalia ”todellisuuden” kuvausta vaan representaatiota, joka perustuu tulkintoihin, kokemuksiin ja erilaisiin motiiveihin. Itse asiassa voidaan sanoa, että aluepuhunta kertoo yhtä lailla puhujasta kuin kohteena olevasta alueesta. Kielelliseen tuottamiseen liittyy aina valintoja siitä mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta, joten myös valtaan ja vallankäyttöön liittyvät kysymykset ovat relevantteja. Alueiden on nähty olevan kilpailutilanteessa, jossa taistellaan investoinneista, yritysten sijoittumisesta, asukkaista sekä osaavasta työvoimasta kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Kiristyvän kilpailun myötä alueiden vetovoimatekijöihin on ryhdytty kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Alueellisessa kilpailussa yksi keskeinen vetovoimatekijä on myönteinen imago. Imagon keskeinen merkitys ja rooli on saanut niin kunnat kuin maakunnatkin kanavoimaan entistä enemmän resursseja alueiden imagojen parantamiseen. Myös Suomessa moni kunta ja maakunta on toteuttanut tai ainakin pohtii erilaisia imagokampanjoita ja muita imagon parantamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Samaan aikaan myös alueiden imagojen tutkimus on merkittävästi lisääntynyt. Imagojen kehittäminen, samoin kuin aluekehittäminen yleensä, on tapahtunut lähinnä taloudellis-hallinnollisista intresseistä. Osittain tästä johtuen alueellisen identiteetin merkitys on jäänyt taka-alalle. Sen merkitys on kuitenkin monessa tapauksessa ratkaiseva erilaisten aluekehittämistoimenpiteiden onnistumisen kannalta. Esimerkiksi kuntaliitoskysymyksissä voimakas kuntaidentiteetti voi estää taloudellisesti hyvin perustellun liitoksen. Toisaalta alueellinen identiteetti voi säilyä aluekehittämisen käyttövarana myös kuntaliitoksen jälkeen, sillä kuntaan samastuminen ei välttämättä vähene, vaikka itse kunta hallinnollisena territoriona lakkaisikin olemasta osa aluejärjestelmää. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi Peräseinäjokeen samastuminen on pikemminkin lisääntynyt Seinäjoen kanssa tapahtuneen kuntaliitoksen myötä. Identiteetin tärkeys korostuu alueellisen imagon kehittämisessä. Voidaan väittää, että hyvän alueellisen imagon taustalla tulisi olla voimakas alueellinen identiteetti ja aluetietoisuus. Tähän liittyy näkemys omasta alueesta muista erottuvana alueena sekä alueen yleinen tunnettuus. Voidaan sanoa, että ellei alueella ole sijaa sillä asuvien tietoisuudessa tai siihen ei samastuta, sen olemassaolo sosiaalisena konstruktiona voidaan kyseenalaistaa. Tämä tarkoittaa sitä, että alueellisen imagon rakentaminen, joka nähdään tässä yhteydessä juuri sosiaalisena konstruktivismina, on äärimmäisen vaikeaa, mikäli aluetietoisuus on vähäistä ja alueeseen samastuminen heikkoa. Alueellisen imagon kehittämisessä olisikin pidettävä ensimmäisenä kriteerinä alueelle kuuluvien oman luokittelun ja tietoisuuden vahvistamista, ja vasta toisena tulee ryhmän tai alueen ulkopuolinen tunnustus tai tietoisuus. Identiteetti sisäisenä ominaisuutena tulisi siis ennen ulkoista imagoa. Heikosta aluetietoisuudesta johtuen varsinkin seutukunnallinen imagon rakentaminen on haasteellista. Alueellinen identiteetti rakentuu toisaalta myös imagotyön myötä. Aluepuhunta on tietyllä tavalla saanut markkinoinnillisen käänteen eli alueellisen me-hengen tuottamisesta on siirrytty alueen ulkopuolelle suuntautuvaa vetovoimaisuuden parantamiseen pyrkivää imagopuhuntaa kohti. Vaikka tällöin tarkoituksena on tuoda aluetta muiden kuin sillä asuvien tietoisuuteen, aluetta tullaan samalla konstruoineeksi myös alueen omalle väestölle. Esimerkiksi seutukunnallisessa markkinoinnissa markkinoitava alue konkretisoituu väistämättä myös alueella asuvien tietoisuuteen, vaikka varsinaiset markkinointitoimenpiteet kohdentuisivatkin ensisijaisesti alueen ulkopuolelle. Tämä vahvistaa nykyisin heikkoa seutukunnallista identiteettiä ja lisää seutukuntiin samastumista. Alueellinen identiteetti ja imago ovatkin osittain samojen prosessien tulosta. Alueellisen imagon kehittäminen on monivaiheista ja jatkuvaa työtä. Kriittinen kysymys liittyy tutkimuksen ja kehittämistoimenpiteiden väliseen suhteeseen. On tärkeää tuottaa tutkimuksellista tietoa alueellisista mielikuvista, jotta imagon kehittämistä voidaan ohjata haluttuun suuntaan. Yksi tapa jäsentää imagon kehittämisprosessia on vaiheistaa se tutkimukseen, tavoitekuvan asetteluun, varsinaisiin kehittämistoimenpiteisiin ja seurantaan. On kuitenkin muistettava, että käytännössä vaiheet sekoittuvat ja todellisuus on mallia monitahoisempi. Oman haasteensa alueelliseen imagon kehittämiseen tuo toimijoiden moninaisuus sekä ydinviesteihin liittyvät valinnat. Lisäksi aluerakenteen muutoksella on vaikutusta imagon kehittämiseen, sillä esimerkiksi kuntaliitoksen jälkeen markkinoinnin kohteena oleva alue muuttuu ratkaisevasti. Kun ydinviestejä tällöin valitaan, profiilin selkeydestä olisi kuitenkin pidettävä kiinni, vaikka markkinointiin päätettäisiinkin tuoda uusia elementtejä. Alueellisen kilpailukyvyn kannalta tärkeää imagoa ei voi rakentaa tyhjän päälle, vaan sen täytyy perustua aitoihin kilpailutekijöihin. Koska kilpailu asukkaista on kovaa, varsinkin maaseudulla on ryhdytty kehittelemään erilaisia etuuspaketteja, joiden toivotaan houkuttelevan alueelle muuttajia. Muuttoliikkeen hallinnalle annetaan paljon painoarvoa ja erilaiset houkuttimet nähdään tärkeinä, mutta toisaalta niitä kokeillaan ennen kaikkea kustannussyistä usein vain lyhytaikaisesti. Ongelmana on myös se, että imagotyö nähdään puhtaasti markkinointina ja mainontana ja toisaalta kehittämisen tueksi vaadittavaa taustatutkimusta ei tehdä riittävästi. Tutkimus kytkeytyy meneillään olevaan aluejärjestelmän muutokseen. Kunta- ja palvelurakenneuudistus on parhaillaan käynnissä ja kuntien määrä näyttää jatkossa vähenevän. Samalla Euroopan unionin aluepolitiikka sekä yleisemmin regionalismi muuttaa seutukuntien asemaa. Vaikka kehityksessä korostuvat erilaiset kansallisvaltiota pienemmät välitason alueet, seutukuntien heikko tunnettuus sekä niiden näyttäytyminen ennen kaikkea hallinnollisina alueina voi vaikeuttaa niiden nousua keskeisiksi alueellisiksi yksiköiksi. Tilanne näyttää haastavalta etenkin tutkimuksen kohdealueella Etelä-Pohjanmaalla, jonka seutukuntiin samastutaan heikosti ja jotka eivät muodosta selkeitä toiminnallisia kokonaisuuksia. Kuntatasolla kyse on siitä, miten kuntarakenteen muutos vaikuttaa alueelliseen identiteettiin. Tutkimuksen perusteella voimakas kuntaidentiteetti aiheuttaa kuntarakenteen muutosten vastustusta, mutta toisaalta kunnan deinstitutionalisoituminen kuntaliitoksen yhteydessä ei automaattisesti tarkoita kuntaidentiteetin heikkenemistä. Alueellinen identiteetti ja imago ovat tärkeitä alueellisen kehittämisen voimavaroja ja välineitä, vaikka niiden vaikutuksia ja merkityksiä onkin vaikea mitata. Esimerkiksi Suomessa viime aikoina tehdyissä alueellista identiteettiä koskeneissa tutkimuksissa on saatu keskenään ristiriitaista tietoa. Vaikka tulosten yleistettävyydessä onkin oltava varovainen, alueellisen kilpailukyvyn merkityksen korostuessa identiteetin ja imagon moninaiset vaikutukset on syytä tunnistaa ja molemmat on otettava huomioon alueita kehitettäessä. Parhaimmillaan alueellinen imago ja identiteetti ruokkivat alueen myönteistä kehitystä ja lisäävät alueen houkuttelevuutta, pahimmillaan ne toimivat kehityksen esteinä ja tarpeettomina rasitteina. Sosiaalisina konstruktioina ne elävät ajassa ja tilassa, joten ne ovat muuttuvia ja niihin myös voidaan tietoisesti vaikuttaa.
  • Pohja-Mykrä, Mari; Kurki, Sami (2010)
    Ahma on muiden suurpetojen tavoin vaikuttanut ihmisten elämään aina siitä lähtien kun ihminen elinkeinoineen levittäytyi erämaa-alueille. Järjestäytyneen yhteiskunnan ongelmanratkaisuna nähtiin jo 1700-luvulla lainsäädännön keinoin säädellyt ahmakannat. Tuolloin tavoitteena oli eliminoida kaikki nämä ”yhteiskunnan viholliset” ja toimintaa kannustettiin tapporahoin 1800-luvun lopusta aina vuoteen 1975 saakka, jolloin valtiollinen tapporaha loppui viimeisimpänä juuri ahmalta yhdessä suden kanssa. Suhtautuminen tähän tuntemattomaan erämaan asukkiin on ollut ja on edelleen kahtalaista. Poroelinkeinon harjoittajat kohtaavat tuhoa tekevän porojen saalistajan, jonka luonteenpiirteiden kuvaukset lähenevät paholaista. Toisaalta eteläisen Suomen asukkaat ihmettelevät moista salaperäistä ja harmitonta näätäeläintä, jota tokko suurpedoksi tunnistetaankaan. Mielipiteiden lähentymistä, saatikka yhteisymmärrystä ahman kannanhoidon tavoitteista ei ole ennen tätä tutkimusta edes tohdittu pohtia. Ensimmäistä nykyaikaista ahmakannan hoitoa edustivat ahman rauhoitus poronhoitoalueen eteläpuolisessa Suomessa vuonna 1978 ja koko maassa vuonna 1982. Tämän käännekohdan jälkeen miltei sukupuuttoon tapettu ahmakanta on hiljalleen toipunut ja käsittää nykyisellään noin 140-150 yksilöä. Suunnitelmallista kannanhoitoa on harjoitettu vasta vuodesta 1996, jolloin asetettiin kuusi erillistä ahman kannanhoitoaluetta ja niille ahmakannan kehitystavoitteet. Ahman kohdalla siirtoistutukset poronhoitoalueelta eteläiseen Suomeen ovat olleet osa kannanhoitoa. Ahmakannan hoitoa linjaavat yhtäältä kansainvälisten sopimusten uhanalaista ahmaa koskevat suotuisan suojelutason velvoitteet, ja toisaalta yhteiskunnan sosioekonomisista tarpeista nousevat vaatimukset ahman aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan niitä rinnakkainelon puitteita, jotka määrittyvät ahman ekologisista vaatimuksista ja ahman aiheuttamien sosioekonomisten ristiriitojen ennaltaehkäisystä ja ratkaisumalleista. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää keskeisten maakunnallisten ja kansallisten sidosryhmätahojen vaatimuksia ja näkemyksiä ahman ja ahmakannan hoidon suhteen. Eri sidosryhmillä on erilaisia tavoitteita ahmankannan hoidon suhteen ja nämä tavoitteet perusteluineen kuvataan tässä tutkimuksessa. Tutkimustuloksia käytetään soveltuvin osin ahmakannan hoitosuunnitelman laadinnan apuna. Aineisto käsittää alueellisille ja kansallisille sidosryhmätahoille suunnatun kirjallisen kyselyn, asiantuntijahaastattelut, ja alueellisen sekä kansallisen sidosryhmäneuvottelun. Suurpetojen hoitosuunnitelmahankkeiden yhteydessä aiemmin pidettyjen yleisökuulemisten materiaali on myös ollut tutkimuksen käytettävissä. Haastatellut asiantuntijat valittiin painotetusti niiltä alueilta, joilla elää vakiintunut ahmakanta. Alueellinen sidosryhmäneuvottelu järjestettiin tiheimmän ahmakannan alueella. Poronhoitoalueella ahma aiheuttaa ristiriitoja suurien porovahinkojen vuoksi. Eteläisessä Suomessa ahmavahingot ovat häviävän pienet, ja siksi ristiriitojakaan ei esiinny samoissa määrin. Ahmaan liitetään niin myönteisiä kuin kielteisiäkin seikkoja. Ahma koetaan erottamattomaksi osaksi suomalaista luontoa, jolla on oma ekologinen roolinsa haaskojen puhdistajana ja mahdollisesti jopa pienpetojen saalistajana. Ahma ei pelota vaan päinvastoin tuo myönteistä mielikuvaa esiintymisalueelleen. Poronhoitoalueella ahma kuitenkin nähdään todella pahana porojen tappajana johtuen muun muassa sen tavasta tappaa useita poroja kerrallaan. Myös muualla Suomessa ahman huono maine tunnetaan ja samalla tunnustetaan ahman aiheuttamat vahingot porotaloudelle. Kielteistä mielikuvaa lisäävät myös oletettu ahman aiheuttama hirvi- ja muun riistakannan verotus, sekä yleisesti suurpetojen läsnäoloon liittyvät uhat niin kotieläimille kuin mahdollisesti ihmiselle itselleenkin. Ahma on pienen populaatiokokonsa vuoksi erittäin uhanalainen laji ja sen puolesta ahmakannan voitaisiin antaa kasvaa, varsinkin poronhoitoalueen ulkopuolella. Ihmisen ja hiljalleen kasvavan ahmakannan yhteiseloa edistäisi toimivan ja ahman suojeluun kannustavan petovahinkojen korvausjärjestelmän käyttöönotto poronhoitoalueella. Onnistuneisiin pesintöihin ja ahman esiintymiseen perustuva korvausjärjestelmä on yksi mahdollisuus. Painetta ahmatihentymien purkuun poronhoitoalueen pohjoisosissa löytyy ja yhtenä keinona nähdään siirtoistutukset. Siirtoistutuksilla on mahdollista myös vahvistaa Suomenselän pientä ahmapopulaatiota. Suhtautuminen aiemmin siirtoistutettuihin ahmoihin on ollut alkuhämmästyksen jälkeen melkeinpä yksinomaan myönteistä vaikkakin myös epäilijöitä asian tiimoilta löytyy. Ihmisen ja ahman yhteiselon keinoina ensiarvoisen tärkeää on tutkia toistaiseksi tuntemattomana pysytellyttä ahmaa ja tiedottaa ajantasaisesti niin tutkimustuloksista kuin ahmasta ylipäätänsä – sen elinpiireistä, ravinnonkäytöstä ja mahdollisista siirtoistutuksista. Ahmakannan hoidon linjaukset on hyvä pitää kansallisella tasolla, mutta kannanhoidon alueellisten erityispiirteiden huomioon ottamiseksi maa on syytä jakaa erillisiin kannanhoitoalueisiin joiden ahmakannan hoitotavoitteet voivat erota toisistaan perustuen esimerkiksi alueen elinkeinojen vaatimuksiin ja tarpeisiin. Sidosryhmien välisen vuoropuhelun kehittäminen muun muassa maakunnallisin suurpetoneuvottelukunnin on yksi keino lisätä niin yhteisymmärrystä suurpetokantojen hoidossa kuin lisätä alueellisen mielipiteen kuulumista kansalliseen päätöksentekoon. Näistä lakien, sopimuksien, lajin elinkykyisyyden ja ihmisen sietokyvyn ristiaallokosta löytyy taatusti elämisen tila myös suomalaiselle ahmalle.
  • Simonen-Jokinen, Terhi; Laasanen, Juhani; Kattelus, Pia (2010)
    Tässä julkaisussa on kuvattu eläinlääkäreille tehty täydennyskoulutuskartoitus ja käyty läpi merkittävimpiä jatkokoulutuksen tarjoajia maassamme. Tutkimusosuudessa esitetty kartoitus on tehty syksyllä 2009 niille eläinlääkäriliiton työssäoloeville jäsenille joiden sähköpostiosoite on ollut käytettävissä. Vastaajia oli 19 % kohderyhmästä ja he edustavat melko kattavasti eläinlääkäriliiton jäsenistöä. Eläinlääkärien todettiin olevan aktiivisia täydennyskoulutukseen osallistujia. Tärkein koulutuksentarjoaja oli Suomen eläinlääkäriliitto yhdessä omistamansa koulutuspalveluja tuottavan Fennovet-yrityksen kanssa. Myös Suomen eläinlääkäripraktikot ry on merkittävä täydennyskoulutuksen tarjoaja ja laajemminkin eläinlääkäriyhdistysten rooli on merkittävä. Kaikkiaan koulutuksenjärjestäjiä tuli tutkimuksessa ilmi yli 150. Nykyiseen jatkokoulutukseen ollaan oltu tyytyväisiä. Mieluiten eläinlääkärit osallistuisivat yksittäisiin koulutuspäiviin syksyllä tai talvella. Paras ajankohta on arkisin päiväsaikaan. Myös ulkomailla ollaan valmiita kouluttautumaan, mutta kotimaassakin matkustetaan hyvän koulutuksen vuoksi. Valtion ja yksityisen sektorin palveluksessa työskentelevät eläinlääkärit ovat tilastollisesti muita halukkaampia osallistumaan myös ulkomailla järjestettävään koulutukseen. Suosituimmat opetusmenetelmät ovat asiantuntijaluennot ja käytännön harjoitukset. Merkittävämmäksi esteeksi täydennyskoulutukseen osallistumiselle eläinlääkärit kokevat rahoitukseen liittyvät seikat. Liki yhtä merkittävä este osallistumiselle on eläinlääkärien kokema ajanpuute. Etä- ja virtuaalioppimisvälineiden käyttö on tuttua vain puolelle eläinlääkäreistä. Tutkimus-, asiantuntija- ja opetustehtävissä sekä teollisuuden piirissä työskentelevät eläinlääkärit olivat käyttäneet opiskelussaan tilastollisesti merkittävästi muita enemmän etä- ja virtuaaliopetuksen välineitä. Näiden kautta tarjottavan täydennyskoulutuksen määrän lisääntyminen johtaisi todennäköisesti täydennyskouluttautumisen lisääntymiseen 22,2 % vastaajista ja mahdollisesti 46,8 %:lla. Koulutuksen kustannuksiin nykyisellään oltiin melko tyytyväisiä. Kustannuksista vastasivat likimain yhtä usein työnantaja kuin työntekijäkin, tosin vastaajista valtaosa (85,3 %) oli sitä mieltä että työnantajan tulisi vastata täydennyskoulutuksen kustannuksista. Mieseläinlääkärit olivat tilastollisesti merkittävästi valmiimpia maksamaan koulutuksesta naisia enemmän. Eri työnantajien välillä oli tilastollisesti merkittäviä eroja kustannusten jakautumisessa työntekijän ja työnantajan välillä. Tärkein täydennyskoulutuksen tiedotuskanava on Eläinlääkärilehti. Myös internet ja sähköpostilistat ovat tärkeitä koulutusinformaation jakelun kanavia. Suosituimmat koulutusaiheet joihin eläinlääkärit haluaisivat osallistua olivat pieneläinten uudet hoitokäytännöt ja peruspraktiikka, akuutti ensiapu, käypähoito, esimiestaidot sekä tuotantoeläinpraktiikan tietojen päivitys.
  • Kainulainen, Kimmo (2004)
    Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että kulttuuriteollisuus on kasvava talouden sektori kaikissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa. Taloudellisen vaikuttavuuden johdosta kulttuuriteollisuus on nähty yhä keskeisemmäksi alueiden elinvoimaisuuteen ja kilpailukykykyyn vaikuttavaksi tekijäksi. Tässä tutkimuksessa kulttuuriteollisuuden alueellisia vaikutuksia on tarkasteltu maaseudun ja kaupunkien kulttuuritapahtumien näkökulmasta. Kulttuuritapahtumien talousvaikutukset on jaoteltu yleisön kulutuksen kerroinvaikutuksiksi, imagovaikutuksiksi ja luovuuden klusteroitumiseksi. Tulokset osoittivat, että tapahtumien taloudelliset vaikutukset mielletään ensisijaisesti välillisiksi ja pitkällä aikavälillä realisoituviksi. Tutkimuksessa tuli esille kulttuuritapahtumien imagojen monikerroksellisuus ja monitasoisuus. Monilla paikkakunnilla yksittäinen tapahtuma täydentää paitsi alueen muuta elinkeino- ja matkailuimagoa myös muovaa paikkakunnan kulttuuri-imagollista kokonaisuutta. Lisäksi kulttuuritapahtumat vaikuttavat aluetalouksien kehitykseen välillisesti myös luovan ilmapiirin ja luovuuden klusteroitumisen kautta. Tapahtumat nähtiin paikallisina ”piristysruiskeina”, millä oli oma vaikutuksensa paikallisten asukkaiden mobilisoitumisen kannalta. Lisäksi tapahtumat vaikuttivat luovien kulttuuriklustereiden kehittymiseen ja alueiden institutionaalisen perustan vahvistumiseen.
  • Rantanen, Manu; Rouhiainen, Vesa; Särkkä-Tirkkonen, Marjo; Väisänen, Hanna-Maija (2009)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää vapaa-ajan asukkaiden nykyistä ja tulevaa, yksityiseen sektoriin kohdistuvaa palvelukysyntää Etelä-Savossa. Samalla sivuttiin muuttuvan kesämökkikulttuurin muita ilmiöitä, kuten mökkeilyn ja mökkien sijainnin ekologisia vaikutuksia. Tutkimuksessa palvelut käsitetään laajasti. Tämän vuoksi keskityttiin selvittämään toisaalta elintarvikkeiden ja niihin liittyvien palveluiden, toisaalta mahdollisimman laajasti muiden palveluiden kysyntää. Mökkien määrän kasvun lisäksi monet vapaa-ajan asumisen muutostrendit vaikuttavat maaseudun tuotteiden käyttömääriin ja -tapoihin. Mökinomistajien ikärakenne vanhenee ja mökkejä käytetään yhä enemmän. Palveluiden käyttöön vaikuttavat mm. omistajien elämänvaihe ja palveluiden käytön kulttuuri; halutaanko, osataanko ja pystytäänkö asia tekemään itse vai ostetaanko se palveluna. Tutkimuksen keskeiset aineistot saatiin syksyllä 2008 tehdyn postikyselyn sekä postikyselyn suunnittelun pohjaksi tehtyjen haastattelujen avulla. Haastattelut tehtiin 2008 kesällä 40:lle Etelä-Savossa vapaa-ajan asunnon omistavalle henkilölle. Kyselylomake lähetettiin 2 000 satunnaisesti valitulle 18–65 -vuotiaalle henkilölle, jotka omistavat vapaa-ajan asunnon Etelä-Savossa ja asuvat vakituisesti muussa kunnassa. Tutkimuksessa pyrittiin tarkastelemaan mökkejä vapaa-ajan vieton tukikohtina. Kysymykset kohdistettiin siksi koko siihen ruokakuntaan, joka mökkiä käyttää. Lisäksi selvitettiin muiden kuin ruokakuntaan kuuluvien mökin käyttöä. Vapaa-ajan asukkaiden palveluiden käyttö tulee lisääntymään. Palveluiden käytön lisääntyminen johtuu ennen kaikkea siitä, että mökillä tullaan viettämään yhä enemmän aikaa tulevaisuudessa sekä kesäaikaan että muina aikoina. Ennen kaikkea tämä koskee eläkeläisiä, mutta myös työikäiset venyttävät mökillä viettämäänsä aikaa. Monien kohdalla tätä helpottaa etätyömahdollisuuksien nykyistä parempi hyödyntäminen. Jo nyt erilaiset kulttuuritapahtumat merkitsevät paljon eteläsavolaisille vapaa-ajan asukkaille, ja niillä tullaan viettämään aikaa lisääntyvästi. Muita palveluita, joiden käyttö tulee lisääntymään, ovat mm. lääkäripalvelut ja mökin varusteluun sekä huoltoon liittyvät palvelut. Paikallisia elintarvikkeita ja lähikauppoja arvostetaan yhä enemmän. Vapaa-ajanasukkaat haluavat tukea paikallisia yrityksiä käyttämällä niiden tuotteita ja palveluita. Elintarvikeostokset tehdäänkin pääasiassa mökkikunnan keskustan kaupoissa, joihin toivotaan laajempaa paikallisten tuotteiden valikoimaa. Elintarvikkeisiin liittyvien palvelujen käyttö, kuten pitopalvelutilaukset ja ravintoloissa ruokaileminen, lisääntyvät myös. Tarjonnan ja tiedottamisen merkitys korostuu vapaa-ajan asukkaiden palveluiden käytössä. Internetissä on paljon mahdollisuuksia sen vuoksi, että useimmat mökkiläiset viettävät tulevaisuudessakin valtaosan ajastaan kotipaikkakunnallaan. Internet helpottaa tiedon levittämistä mökkipaikkakunnan palveluista ja hyödykkeistä, jolloin niitä voidaan tarkastella kotoa käsin. Sukupolvenvaihdokset mökeillä voivat muuttaa palveluiden käytön kulttuuria. Monet mökinomistajat ovat huolestuneet tulevan sukupolven mökkeilyinnosta tai kyvystä huolehtia mökistä heidän jälkeensä. Palveluiden hankkimisen kynnys voi olla matalampi sillä sukupolvella, joka ei ole osallistunut mökin rakentamiseen tai sen huoltamiseen juurikaan omin käsin. Tutkimuksen toteutuksesta vastasi Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa kehittämispäällikkö Manu Rantanen ja aineiston käsittelystä suunnittelija Vesa Rouhiainen. Elintarvikkeisiin liittyvän luvun toteuttivat kehittämispäällikkö Hanna-Maija Väisänen ja erikoissuunnittelija Marjo Särkkä-Tirkkonen. Tutkimuksen taustalla vaikutti monipuolista osaamista edustanut asiantuntijaryhmä.
  • Viitaharju, Leena; Lähdesmäki, Merja; Kurki, Sami; Valkosalo, Pauli (2005)
    An essential component of the food production sector in lagging regions consists of small-scale enterprises located in rural areas. A high proportion utilise traditional production methods, emphasising local identity and distinctiveness, thereby differentiating products and servicing niche or segmented markets. Such enterprises frequently integrate with other sectors of the local economy, such as raw material suppliers, distributors, tourism and catering, thereby enhancing local activity. Thus, the assessment and development of food supply chains from rural small and medium sized enterprises (SMEs) is crucial, not only from the perspective of SME performance, but also for the economic health of the region. The development of marketing and distribution systems for products from SMEs is one of the most essential activities for business operations. A critical problem for many rural SMEs is market access. Distance from major centres of population, low output volume and the dispersed nature of enterprises add to the dilemma. Recent changes in the retail sector have accentuated the problems and may ultimately threaten the competitiveness and viability of many rural food SMEs in particular, and the regions in general. There is greater emphasis on supply chain management which involves the integration of business processes, from end-user through to the original product producer and their suppliers. Retail chains have increasingly recognised that integrated and highly managed supply chains can be a major source of competitive advantage. Competition between individual businesses within and between stages in the supply chain is being replaced by competition between chains. This now means dedicated suppliers and exclusive contracts ensure that the benefits of investing in machinery, people, systems and programmes designed to maximise consumer satisfaction are retained and distributed appropriately between chain members. Such developments tend to militate against the involvement of small enterprises with major retailers, thereby limiting access to major markets and having implications for rural development. The objective of this report is to review and evaluate factors influencing supply chain development and performance in Finland, their likely evolution and impact on small-scale food enterprises and rural development in terms of benefits and problems. The report starts by introducing the theoretical framework and methodology of the study and then the food supply chain environment in Finland. After that different stages of food chain are presented based on empirical findings. The empirical data of the study was collected by face-to-face interviews. Different stages of food chains include: SME processors, intermediate chain members, commercial customers and institutions. The report is concluded by a presentation of different supply chain strategies of rural food SMEs. Various case examples are given to better illustrate the great variety of strategies.
  • Keskinarkaus, Susanna (2009)
  • Heiskanen, Ulla-Mari; Jumppanen, Aapo; Träsk, Maarit (2007)
    Termillä hyvinvointialan palveluyrittäjyys tarkoitetaan terveydenhuolto- ja sosiaalipalvelujen alalla tapahtuvaa yritystoimintaa. Tässä selvityksessä käytettävän laajan määritelmän mukainen hyvinvointialan palveluyrittäjyyden käsite sisältää kaikki sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelut ja lisäksi muut henkilökohtaiseen hyvinvointiin liittyvät palvelut. Kansallisten katsausten mukaan hyvinvointipalveluyrittäjyyden tulevaisuuden vahvuudet näyttävät sosiaali- ja terveyspalveluissa rakentuvan pitkälti samankaltaisten elementtien kautta. Molemmissa nähdään kysynnän kasvavan tulevaisuudessa, ja tarjotut palvelut nähdään laadukkaina ja henkilökunta ammattitaitoisena. Myös kustannustehokkuus ja palvelualttius nähdään selvinä vahvuuksina. Hyvinvointipalveluyrittäjyyden kahta päätoimialaa vaivaavat pitkälti samankaltaiset ongelmat, kuten kuntien vahva rooli palvelumarkkinoilla, liiketoimintaosaamisen heikkoudet sekä työvoimapula tietyillä aloilla. Etelä-Pohjanmaalla tehdyn hyvinvointialan tarve- ja kehittämisselvityksen tulokset mukailevat kansallisen tason tilannetta. Palveluala on kehittynyt suotuisasti viime vuosina. Tämä kehitys on 2000-luvulla näkynyt mm. siinä, että alalle on perustettu runsaasti uusia yrityksiä. Asiantuntijahaastattelujen sekä julkiselle, yksityiselle ja kolmannelle sektorille lähetetyn kyselyn tulosten mukaan palvelutuotannon haasteita kuvaa parhaiten markkinoiden kehittymättömyys. Kuntien palvelustrategioilla voidaan selkeyttää palvelutuotannon työnjakoa. Kaikilla osapuolilla on tarvetta vahvistaa osaamistaan kilpailuttamisesta ja liiketoiminnan periaatteista. Yrittäjät tarvitsevat laajempia markkina-alueita palveluilleen, jotta toiminta olisi vakaammalla pohjalla eikä yhden kunnan varassa. Toinen palvelutuotannon haasteisiin liittyvä painopiste on toimijoiden verkostoituminen. Palvelutarpeet kohdistuvat erityisesti iäkkääseen väestöön, mutta perinteisten palvelujen lisäksi on yhä enemmän tuotettava räätälöityjä palveluja. Vanhemman väestön lisäksi on huomioitava myös työikäisen väestön ennaltaehkäisevät hyvinvointipalvelut sekä perheiden hyvinvointia parantavat palvelut. Eteläpohjalaisten hyvinvointipalvelujen veturiksi tunnistetaan liikunta- ja vapaa-ajanpalvelut, joiden ympärille on mahdollisuus kehittyä yhä laajempaa liiketoimintaa ja verkostomalleja. Vahvana ja tunnettuna erottuu myös lastensuojelun osaaminen. Maakunnan vahvuudet hoivapalveluissa ovat kodinomaisuus ja maaseutumaisuus. Kehittämistyö vaatii pitkäjänteisyyttä ja laajaa yhteistyörintamaa. Hanketoiminnan suuntaaminen yhteistyöverkostojen rakentamiseksi eri sektorien välille on edelleen tärkeää. Palvelualojen teemaohjelma on osaltaan rakentanut tätä yhteistyötä ja vastannut maakunnassa syntyneisiin palvelualojen kehittämistarpeisiin koulutusten ja hanketoiminnan kautta, mutta toimintakentän muuttuessa jatkuvaa kehittämistyötä tarvitaan.
  • Liukkonen, Tuija; Mykrä, Sakari; Bisi, Jukka; Kurki, Sami (2006)
    Maamme ilveskanta hävitettiin lähestulkoon olemattomiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Valtion tapporahan maksamisen lopettaminen 1962 sekä idästä rajan yli vaeltavat yksilöt loivat ilveskannalle mahdollisuudet elpyä, ja 1970-luvulta lähtien kannan kasvu onkin ollut varsin positiivista. Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuoden 1995 alusta vaikutti ilveksen suojelustatukseen. EU:n luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annettu direktiivi eli luontodirektiivi muutti metsästys- ja luonnonsuojelulainsäädäntöämme niin, että entisestä riistaeläimestä tuli täysin suojeltu riistaeläin. Ilveskannan lisääntyminen ja levittäytyminen viime vuosina on tuonut esiin ihmisten erilaiset ilveskannan hoitoon liittyvät tavoitteet sekä ihmisten ristiriitaisen suhtautumisen ilvekseen. Alueilla, missä ilveskanta on tihein, keskustelu on saanut varsin ilveskielteisiä piirteitä. Arvostelua on saanut niin EU:n sanelema ilveksen suojelupolitiikka, maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupakäytäntö kuin itse ilveskin elintapoineen. Toisaalla suojelutahot ovat korostaneet ilveksen asemaa silmällä pidettävänä lajina sekä sitä, että ilveksestä ei ole ihmiselle vaaraa. Ilveskannan hoitoa linjattaessa valtakunnan tasolla on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää kuulla niiden ihmisten näkemyksiä, joita ilveksen läsnäolo eniten koskettaa. Tämä tutkimus on toteutettu ilveksen hoitosuunnitelman perustaksi. Tarkoitus oli tuoda esiin ne tavoitteet ja odotukset, joita paikallisella ja kansallisella tasolla on ilveskannan kasvuun ja levittäytymiseen liittyen. Lisäksi haluttiin tarkentaa erilaisten ilvekseen liittyvien sidostahojen sekä asiantuntijoiden näkökulmia koskien ilvestä. Näillä näkemyksillä, asenteilla ja mielipiteillä uskottiin olevan ratkaiseva merkitys sille, miten laajan hyväksynnän ilveksen hoitosuunnitelma aikanaan saisi. Tavoitteena oli lisäksi selvittää ne tekijät, joiden osalta ilveskannan hoitosuunnitelmassa tulee olemaan eniten ristiriitoja ratkottavana. Paikallisten ihmisten, jotka ilveksen kanssa elävät arjessaan, mielipiteet, näkemykset ja kokemukset, tulivat esille sekä avoimissa kuulemistilaisuuksissa (7 tilaisuutta, 176 ihmistä ja 488 puheenvuoroa) että eri sidostahojen alueellisten toimijoiden mielipiteissä, joita kerättiin sekä kirjallisen kyselyn (239 vastausta) muodossa että järjestämällä sidosryhmäneuvotteluja (15 tilaisuutta, 207 ihmistä ja 913 puheenvuoroa). Kansallisen tason toimijoilla oli myös mahdollisuus vastata kirjalliseen kyselyyn sekä osallistua neuvotteluun. Edellä mainittujen lisäksi näkökulmaa tarkennettiin ja laajennettiin haastattelemalla 30 asiantuntijaa, joita voitiin pitää ilvekseen liittyvissä asioissa asiantuntijoina johtuen heidän ammatistaan, harrastuksestaan tai muusta tietämyksestään. Kaiken kaikkiaan arviolta 1 000 ihmistä esitti kantansa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että ilvekseen liittyvä suhtautuminen on kaksijakoista. Positiivista ilveksessä on sen kuuluminen Suomen luontoon ja osaksi sen ekologista kokonaisuutta. Lisäksi se on arvokas riistaeläin eikä sitä pidetä ihmiselle vaarallisena. Myös negatiivisia mielipiteitä ja näkökantoja tuli esiin runsaasti. Ilves häiritsee riistanhoitotyötä ja tappaa riistaeläimiä, se tulee asutukseen ja aiheuttaa kotieläin- ja koiravahinkoja. Varsin selkeästi esille tuli se, että Suomessa on tilaus ilvekseen liittyvälle tutkimukselle, tutkimuksesta tiedottamiselle ja yleiselle ilvestietouden lisäämiselle. Kannan seurantaa pidettiin erittäin tärkeänä asiana ja petoyhdyshenkilöjärjestelmää toivottiin kehitettävän. Tärkeimmät keinot, joilla ihmisen ja ilveksen yhteiseloa voitaisiin vastaajien mielestä kohentaa, olivat kannan säätely, vahinkoa aiheuttavien yksilöiden joustava poisto sekä vahingonkorvausjärjestelmän kehittäminen ja varsinkin siinä olevan omavastuun poistaminen. Lähestulkoon kaikki tahot, niin alueellisissa kuin kansallisissakin sidosryhmissä olivat sitä mieltä, että ilveskannan hoidon kannalta olisi tärkeää se, että kantaa voisi säädellä ja puuttua ns. ilvestihentymiin. Myös valtaosa asiantuntijoista kannatti tätä näkemystä. Kantaa toivottiin pienennettävän siellä, missä kannantiheys ja pentutuotanto ovat korkeimmillaan. Kannan pienentämistä toivoivat lähinnä metsästäjä- ja kennelväki, sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajat. Kannan kasvua kannattivat pääosin ympäristö- ja luonnonsuojelutahot. Osa ilveskannan ylläpidon ongelmasta ja negatiivisista kannanotoista kohdistui Euroopan unioniin ja sen luontodirektiivin liitteeseen IV sekä maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupapolitiikkaan. Pelko siitä, että meidän asioistamme päättävät ihmiset, jotka eivät tunne Suomea ja maan oloja, on todellinen, ja kannan hoitoa halutaan siirrettäväksi riistanhoitopiiritasolle, sillä sen asiantuntemukseen luotetaan. Kansallisella tasolla päätäntävallan toivotaan pysyvän ministeriötasolla. Kaikki osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että paikallisväestöä tulee kuulla petoasioissa. On mahdollista, että tuleva ilveskannan hoitosuunnitelma ei miellytä kaikkia eivätkä kaikki saa läpi omia näkemyksiään. Tämän raportin jälkeen tiedämme kuitenkin, mitkä ovat ne asiat, joiden kohdalla hoitosuunnitelmassa on löydettävä kompromisseja. Positiivisena asiana ilveskannan tähän mennessä toteutuneessa hoidossa voidaan nähdä siinä tapahtunut myönteinen kehitys viime vuosikymmenten aikana: kanta on kasvanut ja levittäytynyt uusille alueille. Ilveskantamme on tällä hetkellä elinvoimainen.
  • Antila, Krista (2010)
    Tiivistelmä Maaraportin tavoitteena on luoda yleiskatsaus Italian kolmanteen sektoriin ja tutkimus kohdistuu erityisesti Pohjois-Italiassa sijaitsevan Veneton läänin kolmannen sektorin palvelutuotantoon. Raportissa tarkastellaan erityisesti kolmannen sektorin ja julkisen palvelutuotantosektorin sekä julkishallinnon toiminnallisia suhteita. Kolmannen sektorin mahdollisuuksia vastata maaseutualueiden palvelujen tarjonnan haasteisiin on pyritty analysoimaan. Italia on julkishallinnon ja kolmannen sektorin palvelutuotannon kannalta tarkasteltuna nykytilanteessa mielenkiintoinen testilaboratorio koko Euroopan mittakaavassa johtuen maan historiallisista, kulttuuri-sista, kieli- ja maantieteellisistä sekä itse väestöpohjan tarjoamista haasteista. Italiasta ei voida puhua yhden homogeenisen valtiokäsitteen alla, koska maa toimii kulttuurisista perinteistään johtuen kolmella eri nopeudella. Itse valtio käsitettäkin tulkitaan Italiassa monin eri tavoin pohjautuen ”valtiona” nähdyn organisaation käytännön funktioon sitoutuneena alueellisiin ja kulttuurisiin tekijöihin. Teollinen, dynaaminen yritysten varakas Pohjois-Italia henkilöityneenä Milanoon, hallinnon ja kulttuurin leimaama Keski-Italia kiteytyneenä ikuiseen kaupunkiin Roomaan ja Napolin alapuolinen Etelä-Italia, joka painii ”järjestelmässä sisällä olevan järjestelmänsä” kanssa eivät ole koskaan muodos-taneet oikeasti yhtenäistä Italian valtiota. Italiassa erillisinä itsehallinnollisina alueina toimivat lääneiksi luettavat Sisilia, Trentino Alto-Adige, Val di Aosta, Sardegna ja Friuli-Venezia Giulia, mikä lisää hallinnollista kirjavuutta. Viimeisten vuosien aikana Italian julkishallinto on ollut jatkuvassa transitiotilassa yrittäessään kohdata uudistumisen vaateita globalisoituvassa maailmassa. Italiassa on meneillään hidas siirtyminen liittovaltiomaiseen järjestelmään ja jopa syvempään paikallisuuteen. Massiivinen ja raskas julkishallintokoneisto neljällä eri tasolla (valtio - lääninhallinnolliset alueet - vahvat maakunnat - kunnat) on erittäin hankalasti modernisoitavissa, mutta poliittinen tahtotila on vaihtumassa klassista vahvaa keskushallintoa kannattavasta ajattelutavasta hyväksymään federalistisia, alueellisia hallintoratkaisuja. Italiassa on herätty havaitsemaan, että ongelmien ratkaisu täytyy viedä itse alueille ja niiden ihmisille, koska unilateraalinen keskushallinnointitapa ei enää vastaa monikerroksisiin, moniulotteisiin alueellisiin haasteisiin. Jokaisella alueella on erilaiset lähtökohdat ongelmien ratkaisuihin myös globalisoitumisen asettamissa yhteisissä haasteissa. Kolmannen sektorin asema arvostettuna italialaisten kansalaispalvelujen täydentäjänä ja tuottajana alkaa olla nykypäivää. Kolmannen sektorin elintärkeä osuus uusien palvelutarpeiden tunnistamisessa on jo yleisesti tunnustettu tosiasia Italiassa. Vapaaehtoisjärjestöt toimivat eturivissä kansalaisten arkipäivässä ja pystyvät näin kanavoimaan ensimmäisinä sosiaalista kehityskulkua ja kohottamaan esiin erilaisia marginaalistenkin ryhmien tarpeita sekä vastaamaan niihin. Kolmas sektori laajentaa, tuottaa ja paikkaa paikallista julkista palvelutuotantoa. Ratkaiseva askel lainsäädännölliseltä kannalta on ollut rahoitusvirtojen ohjaaminen kolmannen sektorin ns. ONLUS-organisaatioille ja ONLUS-statuksen perustaminen vuonna 1997. Italiassa on 60 231.214 asukasta (31.7.2009) ja se on hallinnollisesti jakaantuneena 8 100 kuntaan. Suomessa vastaavat luvut ovat 5 350 712 asukasta ja 348 kuntaa (11/2009). Maantieteelliseltä kooltaan Italia ei eroa 301 338 km2:n pinta-alallaan paljonkaan Suomesta (338 424 km2). Väestömäärän erojen vuoksi Italiassa on keskimäärin 199,9 asukasta neliökilometrillä ja Suomessa 17,1. Maiden välinen suora vertailu ei ollut mittakaavaerojen vuoksi järkevää. Kuntien hallinnollinen rooli on Italiassa painotukseltaan erilainen kuin Suomessa. Suomessa kuntien vastuulla oleva sosiaali-, terveydenhuolto- ja koulutoimi eivät ole samassa laajuudessa italialaisten kuntien vastuulla vaan näiden toimialojen vastuulliset tahot ovat läänit terveydenhoitopiireineen sekä maakuntahallinto koulupiirien osalta. Italialaisten kuntien vastuualueet voivat myös vaihdella mittavasti perustuslaissa määriteltyjen perustoimien lisäksi. Tutkimuksen kohteeksi on rajattu Koillis-Italiassa sijaitseva Veneton läänin alue, koska se on väkimäärältään lähes yhtä suuri kuin Suomi, 4 893 309 asukasta (31.3.2009). Kuntien lukumäärä on huimaava 581 kpl. Veneto on maantieteelliseltä alueeltaan pieni ja harvaan asuttua maaseutua on pinta-alasta melko niukasti. Pohjoisen osan vuoristoalueet karuine olosuhteineen muodostavat palvelutuotannollisesti haas-teellisen ympäristön, joka on verrattavissa suomalaisten maaseutualueiden tilanteeseen. Venetossa on omaksuttu Italian mittakaavassa innovatiivisia ratkaisuja julkishallinnon palvelutuotannon ja kolmannen sektorin toiminnan osalta. Veneton alue on luokiteltu maailman pienyritysintensiivisimmäksi alueeksi, mikä heijastuu myös alueen palvelutuotantoratkaisuissa. Raportti esittelee ensin Italian hallintoa, keskushallinnon, paikallishallinnon ja tutkimuksen asettelulle olennaisten kolmannen sektorin toimijoiden osalta. Tämä on välttämätöntä, sillä kolmannen sektorin toiminta on Italiassa hyvin pitkälle lainsäädännöllä ohjattua ja rajattua. Kolmannen sektorin käsitteistöä, toimijoita, järjestäytymistä ja sen toimintaa säätelevää lainsäädäntöä esitellään tarkemmin. Veneton läänin osalta kolmanteen sektoriin perehdytään sekä hallinnon että toimijakentän näkökulmia tulkiten. Raportin lopussa esitellään kolmannen sektorin palvelutuotantoon ja hallinnointiin liittyviä case-esimerkkitapauksia.
  • Mykrä, Sakari; Liukkonen, Tuija; Bisi, Jukka; Kurki, Sami (2006)
    Kansalaisten karhukannat Tiivistelmä Ihmisen ja karhun suhde on aina ollut varsin monitahoinen, ja sen juuret ulottuvat ajassa huomattavan kauas taaksepäin. Ennen kaikkea pohjoisten kansojen keskuudessa karhua on arvostettu, ja karhumyytit ja karhuperinteet ovatkin kautta koko pohjoisen pallonpuoliskon huomattavasti kirjoitettua historiaa vanhempia. Suurena petoeläimenä karhua ei arvostuksesta huolimatta kuitenkaan aina katsottu hyvällä, ja Suomessakin se noteerattiin lainsäädännössä keskiajalta lähtien ennen kaikkea vahingolliseksi. Haittaeläimen leima säilyi karhulla pitkään 1900-luvulle asti. Tämä vaikutti maan karhukantaan. Karhu hävitettiin varsin vähiin jo 1800-luvun lopulla, ja pyyntiä alettiin säädellä vasta kannan huvettua huomattavan pieneksi. Karhun arvostus ei kuitenkaan koskaan kadonnut, ja lainsäädännöllisten ohjauskeinojen sekä suunnitelmallisen kannanhoidon myötä Suomen karhukanta on tätä nykyä jälleen elinkykyinen. Mystiikka, uskonnolliset elementit sekä perinteet ovat ihmisen ja karhun suhteessa menettäneet jalansijaansa, mutta muuten rinnakkainelon elementit liittyvät niin kiinteästi ihmisenä ja karhuna olemisen perusasioihin, ettei keskinäinen suhde ole juurikaan yksinkertaistunut. Yhteiskunta ehti vuosisadan verran muovautua nykyiseen hahmoonsa likimain karhuttomana, ja nyt viimeaikainen karhukannan kasvu ja karhun levittäytyminen uudelleen koko maahan on kärjistänyt tilannetta, aiheuttanut ristiriitoja ja tuonut esiin eri tahojen erilaisia kannanhoitotavoitteita. Karhun kannanhoitoa linjattaessa tulee keskustella ennen kaikkea niiden kansalaisten kanssa, joita karhun läsnäolo eniten koskettaa. Vuoden 2005 aikana tekeillä olleen karhukannan hoitosuunnitelman perustaksi toteutettiin tämä tutkimushanke, jossa kerättiin kirjallisin kyselyin, haastatteluin ja avoimin kuulemistilaisuuksin niin keskeisten sidosryhmien kuin yksittäisten kansalaistenkin tavoitteita, odotuksia ja toiveita karhukannan hoitoa koskien. Kirjalliset kyselyt kohdistettiin maakunnallisella ja kansallisella tasolla karhukannan hoidon osalta keskeisille luonnonvarojen suojeluun ja käyttöön liittyville sidosryhmille. Haastattelujen kohteena olivat yksittäiset asiantuntijat, ja yleisökuulemiset oli suunnattu kaikelle kansalle. Tutkimuksessa kerättiin noin tuhannen ihmisen näkemyksiin ja kannanottoihin perustuva aineisto. Ääneen on pyritty päästämään juuri ne ihmiset ja sidostahot, joilla karhu on osa arkea ja joiden elämään ratkaisut karhukannan hoidossa vaikuttavat. Tämän vuoksi suuntasimme aineistonkeruun painotetusti tiheän karhukannan alueen väestöön, mutta osa aineistosta kattaa koko maan. Tavoitteiksi asetimme selvittää, minkälaisia karhua koskevia kannanottoja – ”karhukantoja” – kansalaiset esittävät, kuinka sidosryhmien kannanhoitotavoitteet ja -odotukset eroavat ja miten niitä perustellaan. Erityisesti halusimme selvittää, mihin täsmällisiin käytännön kysymyksiin kannanhoidossa ongelmiksi koetut seikat kulminoituvat. Kansalaisten täsmälliset kannanotot keskittyvät karhun aiheuttamiin pelkoihin ja ongelmiin, mutta karhun arvostus osana Suomen luontoa näkyy sekin hyvin selvästi kaikkien vastaajatahojen suhtautumisessa. Ongelmiksi koetaan nimenomaan karhun aiheuttamat poro-, mehiläis- ja kotieläinvahingot. Ratkaisevaksi ongelmien suhteen nähdään toimiva vahinkojen korvausjärjestelmä, riittävä panostus vahinkojen ennalta ehkäisyyn sekä karhujen ihmisarkuuden säilyminen. Pelkoa vastaajissa aikaansaa ennen kaikkea karhun taholta koettu uhka ihmisten hengelle ja terveydelle. Usein tämä liittyi karhujen hakeutumiseen asutuksen tuntumaan. Pelkojen hallintaan päteviksi keinoiksi koetaan asiallisen karhutiedotuksen toteuttaminen sekä karhujen ihmisarkuuden ylläpito. Pääsääntöisesti asiantuntijat sekä sidosryhmätahot halusivat pitää karhun vastedeskin metsästyksellisin keinoin toteutetun pyynnin kohteena, koska ainoastaan sillä katsottiin taattavan tärkeäksi koettu ihmisarkuuden säilyminen. Yleisesti ottaen vastaajat tarkoittivat pyynnillä nykymuotoista pyyntilupiin perustuvaa metsästystä, mutta luonnonsuojelujärjestöjä edustaneista maakunnallisista vastaajista valtaosa ehdotti vain häiriötä tuottavien yksilöiden pyyntiä. Karhukannan nykyinen koko katsottiin valtaosassa aineistoa sopivaksi. Vaatimuksia karhujen määrän harventamiseksi kantautui oikeastaan vain tiheimmän kannan alueelta sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajien parista. Kannan kasvua toivoivat ympäristöviranomaiset sekä useat luonnonsuojelujärjestöjä edustaneet tahot. Kannanseuranta ja tutkimus ovat karhukannan hoidon kulmakiviä, ja niitä halutaan ylläpitää ja kehittää. Suuri osa kriittisistä kannanotoista liittyy vahvaan tunteeseen päätäntävallan luisumisesta kokonaan pois paikalliselta väestöltä kansalliselle tasolle ja edelleen koko maan ulkopuolelle Euroopan unionin virkakoneistoon. Sekä maa- ja metsätalousministeriöön että maakuntatasolla toimiviin riistanhoitopiireihin kohdistuu melkoisia odotuksia, kun päätäntävaltaa kannanhoidossa ja pyyntilupapolitiikassa halutaan kiivaasti alemmille tasoille ja samalla likemmäs niitä ihmisiä, jotka arkeaan karhun kanssa jakavat. Ministeriön osa on sikäli konstikas, että sen ratkaisuja karhupolitiikassa arvostellaan sekä ruohonjuuritasolta että maan rajojen ulkopuolelta ja myös kansallisesti useamman eri sidosryhmän leiristä. Toisaalta toteutetun politiikan voi hyvällä syyllä todeta onnistuneen, koska sen seurauksena kanta on kehittynyt elinkykyiseksi ja on levittäytymässä. Täydellisen harmonian saavuttaminen karhukannan hoidossa eri toimijoiden kesken ei ole mahdollista, mutta yhteisymmärrys keskeisissä ratkaisuissa tulisi kuitenkin löytyä. Sen etsiminen vaatii kaikilta tahoilta valmiutta joustaa omien kannanhoidollisten tavoitteidensa ja odotustensa suhteen.
  • Heiskanen, Ulla-Mari; Kahila, Petri (2006)
    Kuntaliitosten toteutuksessa maaseutunäkökulma otetaan huomioon eri tavoin. Maaseutua voidaan pitää lisäarvona tai mahdollisuutena uuden kunnan kehittymiselle, tai vaihtoehtoisesti maaseutua ei erityisesti korosteta osana kuntaliitosta. Maaseutukunnan yhdistyessä kaupunkikuntaan maaseutu käsitetään tavallisimmin lisäarvoksi toisin kuin kahden maaseutukunnan yhdistyessä. Varsinainen maaseutu kaupungin osana vaatii erilaisen huomion kuin kaupungin keskusta tai kaupunginosat. Maaseutu osana kaupunkia antaa aiempaa laajemman mahdollisuuden markkinoida uutta kaupunkia maaseutumaisena asumisympäristönä. Tärkeänä markkinoinnin kohteena ovat siten kaupungista muuttoa harkitsevat henkilöt, joille uusi kaupunki voi nyt tarjota myös maaseutumaisen asuinympäristön. Maaseutualueet voivat houkutella ihmisiä kaupunkien läheisestä asumisesta maaseutuasumiseen. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on Seinäjoen kaupungin ja Peräseinäjoen kunnan vuoden 2005 alusta toteutettu kuntaliitos. Kuntaliitos merkitsi Seinäjoen kaupungin pinta-alan kolminkertaistumista ja toi kaupunkiin laajan maaseutumaisen kaupunginosan. Tutkimuksen keskeinen teema on maaseutualueen asutusrakenteen kehittäminen sekä kaupungin että asukkaiden näkökulmasta. Tutkimusmenetelminä on käytetty kyselytutkimusta ja teemahaastatteluja. Asukasnäkökulmaa on selvitetty toteuttamalla kysely 1 090:lle Seinäjoelta ympäröivään maakuntaan vuosina 2003 ja 2004 muuttaneelle. Kiinteistönvälittäjiä sekä kaupungin kehittämisestä ja aluesuunnittelusta vastaavia johtavia viranhaltijoita lähestyttiin teemahaastatteluilla. Seinäjoelta maakuntaan muuttaneet ovat tyypillisesti nuoria, perheen perustamisvaiheessa olevia. Asuinpaikan valinnassa on ratkaisevaa ollut elämänvaiheeseen sopivan paikan löytyminen. Palvelujen saatavuus ei ollut merkittävä syy muuttopäätöksen syntymiseen lukuun ottamatta ala-asteen koulua, joka haluttiin turvallisen matkan päähän kodista. Myös juurilla on painoarvoa muuttosuunnan valinnassa. Mieluiten muutetaan omalle tai puolison entiselle kotipaikkakunnalle. Suurin osa kyselyyn vastanneista tuntee itsensä sekä maalaiseksi että kaupunkilaiseksi asuinpaikasta riippumatta. Kaupungin ja maaseudun rajaa ei selkeästi haluta vetää, sillä vuorovaikutus niiden välillä on kiinteää. Kiinteistönvälittäjien mukaan kiinnostus maaseutua kohtaan on kasvanut. Yhteys kaupunkiin on kuitenkin tärkeä, ja asuinpaikkaa etsitään kaupungin läheiseltä maaseudulta työssäkäyntimatkan päästä. Peräseinäjoen osalta asumisessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia kuntaliitoksen jälkeen. Markkinoitavia kiinteistöjä on vähän tarjolla, samoin kaupungin omistamaa tonttimaata. Kaupungin erityisenä haasteena on nimenomaan maanomistus, sillä suunnittelu luonnollisesti suuntautuu sinne, mistä maata saadaan omistukseen. Vaikka Peräseinäjoki toi runsaasti lisää pinta-alaa, on siitä vain pieni osa kaupungin omistuksessa. Maanhankinta siis ohjaa vahvasti uusien alueiden suunnittelua. Uusien asuinalueiden kehittämisessä on profiloiduttava kohderyhmän mukaisesti. Maaseutuasumista etsiville lapsiperheille voidaan tarjota hajautetumpaa asumisen mallia. Asuinalueiden suunnitteluun on kuitenkin panostettava entistä enemmän, jotta yhdyskuntarakenne ei liiaksi hajaudu ja liikenne ja palvelut toimivat. Kylien rooli asumisen markkinoinnissa kaupungin läheisellä maaseudulla vahvistuu yksityisen maanomistajuuden alueilla. Keskustoihin puolestaan jää tilaa nuorille ja senioreille, joille palvelujen saatavuus ja läheisyys on tärkeää.
  • Lähdesmäki, Merja; Viitaharju, Leena; Suvanto, Hannele; Valkosalo, Pauli; Kurki, Sami; Rantala, Sanna-Helena; Hartmann, Monika; Fischer, Christian; Reynolds, Nikolai; Bavorova, Miroslava (2009)
    The aim of this report is to discuss the role of the relationship type and communication in two Finnish food chains, namely the pig meat-to-sausage (pig meat chain) and the cereal-to-rye bread (rye chain) chains. Furthermore, the objective is to examine those factors influencing the choice of a relationship type and the sustainability of a business relationship. Altogether 1808 questionnaires were sent to producers, processors and retailers operating in these two chains of which 224 usable questionnaires were returned (the response rate being 12.4%). The great majority of the respondents (98.7%) were small businesses employing less than 50 people. Almost 70 per cent of the respondents were farmers. In both chains, formal contracts were stated to be the most important relationship type used with business partners. Although for many businesses written contracts are a common business practice, the essential role of the contracts was the security they provide regarding the demand/supply and quality issues. Relative to the choice of the relationship types, the main difference between the two chains emerged especially with the prevalence of spot markets and financial participation arrangements. The usage of spot markets was significantly more common in the rye chain when compared to the pig meat chain, while, on the other hand, financial participation arrangements were much more common among the businesses in the pig meat chain than in the rye chain. Furthermore, the analysis showed that most of the businesses in the pig meat chain claimed not to be free to choose the relationship type they use. Especially membership in a co-operative and practices of a business partner were mentioned as the reasons limiting this freedom of choice. The main business relations in both chains were described as having a long-term orientation and being based on formal written contracts. Typical for the main business relationships was also that they are not based on the existence of the key persons only; the relationship would remain even if the key people left the business. The quality of these relationships was satisfactory in both chains and across all the stakeholder groups, though the downstream processors and the retailers had a slightly more positive view on their main business partners than the farmers and the upstream processors. The businesses operating in the pig meat chain seemed also to be more dependent on their main business relations when compared to the businesses in the rye chain. Although the communication means were rather similar in both chains (the phone being the most important), there was some variation between the chains concerning the communication frequency necessary to maintain the relationship with the main business partner. In short, the businesses in the pig meat chain seemed to appreciate more frequent communication with their main business partners when compared to the businesses in the rye chain. Personal meetings with the main business partners were quite rare in both chains. All the respondent groups were, however, fairly satisfied with the communication frequency and information quality between them and the main business partner. The business cultures could be argued to be rather hegemonic among the businesses both in the pig meat and rye chains. Avoidance of uncertainty, appreciation of long-term orientation and independence were considered important factors in the business cultures. Furthermore, trust, commitment and satisfaction in business partners were thought to be essential elements of business operations in all the respondent groups. In order to investigate which factors have an effect on the choice of a relationship type, several hypotheses were tested by using binary and multinomial logit analyses. According to these analyses it could be argued that avoidance of uncertainty and risk has a certain effect on the relationship type chosen, i.e. the willingness to avoid uncertainty increases the probability to choose stable relationships, like repeated market transactions and formal written contracts, but not necessary those, which require high financial commitment (like financial participation arrangements). The probability of engaging in financial participation arrangements seemed to increase with long-term orientation. The hypotheses concerning the sustainability of the economic relations were tested by using structural equation model (SEM). In the model, five variables were found to have a positive and statistically significant impact on the sustainable economic relationship construct. Ordered relative to their importance, those factors are: (i) communication quality, (ii) personal bonds, (iii) equal power distribution, (iv) local embeddedness and (v) competition.
  • Pihlaja, Ritva (2010)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa, millaisena toimijana kolmas sektori eli järjestöt nähdään maaseutumaisissa kunnissa nyt, kun kunta- ja palvelurakenne on muuttumassa ja väestö ikääntymässä. Tutkimuksen perusteella maaseutukunnat odottavat kolmannelta sektorilta ja järjestöiltä panosta kaikkein eniten sosiaalisten verkostojen, niitä vahvistavan ihmisten kanssakäymisen ja yhteisöllisyyden vahvistajana. Erilaisten tapahtumien, kulttuuri-, liikunta-, nuoriso-, harrastus- ja vapaa-ajan toiminnan järjestäminen, ympäristönhoito, perinteen ja historian tallentaminen sekä asukas- ja kylätoiminnan ylläpitäminen ovat maaseutukunnissa toimivien järjestöjen vahvaa toimintakenttää. Tällaisen perinteisen järjestötoiminnan myös taloudellisen merkityksen nähdään korostuvan väestön terveyden ja toimintakyvyn eteen tehtävän ennaltaehkäisevän työn tarpeen kasvaessa. Toinen tutkimuksessa vahvasti esille noussut kolmannen sektorin toiminnan vahvuus liittyy järjestöjen toiminnan ihmisläheisyyteen ja inhimillisyyteen. Kuntakoon kasvaessa ja palvelutuotannon järjestelmien monimutkaistuessa monet tutut arkiset tavat hoitaa asioita menevät uusiksi. Varsinkin ikääntyville nämä muutokset ovat suuria ja aiheuttavat inhimillistä hätää, pelkoja ja kasvavaa yksinäisyyttä. Järjestöissä tämä avun tarve nähdään usein läheltä, ja ne ryhtyvät toimimaan avun ja palvelujen järjestämiseksi. Järjestöjen koetaan toimivan inhimillisesti, lähellä ihmisiä, helposti lähestyttävänä, tutuin kasvoin, kuuntelevin korvin, todellisiin tarpeisiin vastaten. Ajankohtainen poliittinen puhe tuo kolmannen sektorin esille nimenomaan palvelujen tuottajana. Järjestöt ovat myös monissa maaseutukunnissa paikallisesti merkittäviä palvelujen tuottajia ja työllistäjiä. Tutkimuksessa tuli kuitenkin selvästi esille se, ettei kolmannen sektorin palveluntuottajaroolin vahvistumista nähdä varsinkaan harvaan asutun maaseudun pienissä kunnissa kovin realistisena. Järjestöjen roolin ja tehtävien kasvua palvelujen tuottajana jarruttaa erityisesti rahoituksen epävarmuus sekä järjestöväen ikääntyminen ja aktiivisten toimijoiden vähäinen määrä. Kolmas sektori nähtiin varsinkin maaseutukunnissa tehdyissä haastatteluissa vapaaehtoistyön paikkana. Tämä työn järjestämisen periaate kolmatta sektoria määrittävänä tekijänä tuli esille huomattavasti useammin kuin esimerkiksi se, tavoitellaanko toiminnalla voittoa vai ei. On helppo ymmärtää, että kolmas sektori pyritään hahmottamaan vapaaehtoistyön paikaksi, varsinkin kun palvelujen tuottamisen rahoitus on sekä kunnissa että järjestöissä muodostumassa entistä vaikeammaksi kysymykseksi. Siihen, tehdäänkö työ järjestöissä palkattuna työnä vai vapaaehtoistyönä, sisältyy myös yksi kolmatta sektoria koskevan poliittisen keskustelun sokeista pisteistä. Keskustelussa ei ole edetty vielä siihen asti, että puhuttaisiin niistä rajoista, mitä maaseudun yhdistyksiltä ja niissä vapaaehtoiselta pohjalta toimivilta ihmisiltä voidaan ylipäätään edellyttää. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että mikäli kolmannen sektorin odotetaan osallistuvan sellaisten palvelujen tuottamiseen, jotka edellyttävät sitoutumista, säännöllisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, ei tällaisia tehtäviä voida edellyttää hoidettavaksi järjestöissä vapaaehtoisvoimin, ilman korvausta. Tällaisten tehtävien hoitamiseen tarvitaan palkattuja työntekijöitä myös järjestöissä. Tarkasteltaessa kolmannen sektorin roolin ja tehtävien muuttumista maaseutumaisissa kunnissa ja peilattaessa sitä kuntien kasvaviin haasteisiin palvelujen järjestäjänä huomio keskittyy väistämättä ikääntyvän väestön tuki-, hoiva- ja hoitopalvelujen kysynnän kasvuun. Kolmannen sektorin kannalta keskeinen kysymys on, kuka tuottaa ja rahoittaa tulevaisuudessa nuorisopalvelut, liikuntapalvelut, kulttuuripalvelut, vapaa-ajan palvelut, virkistys- ja harrastustoimintaa tai ne välttämättömät tuki- ja hoivapalvelut, joihin kunnilla ei ole varaa. Suomessa on sellaisia alueita ja sellaisia palveluja, joissa julkiset palvelut eivät riitä ja yritysmäiselle palvelutuotannolle ei ole edellytyksiä. Järjestöjen palvelutoimintaa syntyy usein juuri tällaisiin tilanteisiin ja sinne, missä taloudellista voittoa tavoittelevia yrityksiä ei ole, joko toiminnan matalan tuottavuuden, pitkien välimatkojen ja harvan asutuksen aiheuttamien korkeampien tuotantokustannusten tai asiakkaiden alhaisen maksukyvyn takia. Ongelmallista on, ettei näitä maaseudun olosuhteita ja palvelumarkkinoiden erityispiirteitä ole otettu huomioon tuotaessa ja sovellettaessa EU-lähtöistä valtiontuki- ja kilpailulainsäädäntöä kansalliseen lainsäädäntöömme. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Suomessa on alueita ja palveluja, joissa kansalaisten perusoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteutuminen on kyseenalaista, jos näitä maaseudun olosuhdetekijöitä ei huomioida esimerkiksi valtiontukea koskevissa säädöksissä ja palvelujen tuottamiseen ei ohjata julkista tukea. Tutkimuksessa tarkastellaan niitä määritelmiä ja rajapintoja, jotka liittyvät yritystoimintaan ja järjestötoimintaan, elinkeinotoimintaan ja yleishyödylliseen toimintaan, yleishyödyllisiin ja julkisiin palveluihin, taloudellisiin ja ei-taloudellisiin palveluihin, kuntien lakisääteisiin ja ei-lakisääteisiin tehtäviin sekä vapaaehtoistyöhön ja palkattuun ammattityöhön. Tutkimuksessa kysytään, miksi palveluja tuottavien järjestöjen ja yritysten välisen kilpailuneutraliteetin tulkinnoissa ja tätä koskevissa säädöksissä ollaan oltu Suomessa niin tarkkoja ja miksi aihe on noussut niin keskeiseksi keskusteltaessa järjestöjen roolista palvelujen tuottajana. Maaseudun pitkien etäisyyksien ja pienten asiakasmäärien palvelumarkkinoilla kilpailua suurempi ongelma on pikemminkin palvelutuottajien vähäinen määrä tai se, ettei tuottajia ja kilpailua ole lainkaan. Aiheellista on myös kysyä, mistä yritykset ja järjestöt kilpailevat, onko niiden tuottamien palvelujen sisältö sama, onko asiakasryhmä sama tai miten palvelujen tuottamiseen liittyvät laajemmat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tekijät tulee ottaa huomioon todellista kilpailutilannetta arvioitaessa. Tutkimus vahvistaa tarvetta keskustella ja tehdä poliittiset linjaukset siitä, miten Suomessa suhtaudutaan sellaisiin organisaatioihin, joiden lähtökohtana on taloudellisen voiton tavoittelun asemesta yhteiskunnallisen ongelman ratkaiseminen tai tietyn väestöryhmän, kuten lasten, vanhusten tai vammaisten tarpeisiin vastaaminen. Euroopan parlamentin tätä yhteisötaloutta koskeva päätös vuodelta 2009 velvoittaa jäsenmaat ottamaan omassa lainsäädännössään huomioon tämäntyyppisen sosiaaliset ja taloudelliset näkökohdat yhdistävän toiminnan.