Ruralia-instituutti. Julkaisuja

 

Recent Submissions

  • Mikkola, Minna (2011)
    Abstract The modern food system and sustainable development form a conceptual combination that suggests sustainability deficits in the ways we deal with food consumption and production - in terms of economic relations, environmental impacts and nutritional status of western population. This study explores actors’ orientations towards sustainability by taking into account actors’ embedded positions within structures of the food system, actors’ economic relations and views about sustainability as well as their possibilities for progressive activities. The study looks particularly at social dynamics for sustainability within primary production and public consumption. If actors within these two worlds were to express converging orientations for sustainability, the system dynamics of the market would enable more sustainable growth in terms of production dictated by consumption. The study is based on a constructivist research approach with qualitative text analyses. The data consisted of three text corpora, the ‘local food corpus’, the ‘catering corpus’ and the ‘mixed corpus’. The local food actors were interviewed about their economic exchange relations. The caterers’ interviews dealt with their professional identity for sustainability. Finally, the mixed corpus assembled a dialogue as a participatory research approach, which was applied in order to enable researcher and caterer learning about the use of organic milk in public catering. The data were analysed for theoretically conceptualised relations, expressing behavioural patterns in actors’ everyday work as interpreted by the researcher. The findings were corroborated by the internal and external communities of food system actors. The interpretations have some validity, although they only present abstractions of everyday life and its rich, even opaque, fabric of meanings and aims. The key findings included primary producers’ social skilfulness, which enabled networking with other actors in very different paths of life, learning in order to promote one’s trade, and trusting reflectively in partners in order to extend business. These activities expanded the supply chain in a spiral fashion by horizontal and vertical forward integration, until large retailers were met for negotiations on a more equal or ‘other regarding’ basis. This kind of chain level coordination, typically building around the core of social and partnership relations, was coined as a socially overlaid network. It supported market access of local farmers, rooted in their farms, who were able to draw on local capital and labour in promotion of competitive business; the growth was endogenous. These kinds of chains – one conventional and one organic – were different from the strategic chain, which was more profit based and while highly competitive, presented exogenous growth as it depended on imported capital and local employees. However, the strategic chain offered learning opportunities and support for the local economy. The caterers exhibited more or less committed professional identity for sustainability within their reach. The facilitating and balanced approaches for professional identities dealt successfully with local and organic food in addition to domestic food, and also imported food. The co-operation with supply chains created innovative solutions and savings for the business parties to be shared. The rule-abiding approach for sustainability only made choices among organic supply chains without extending into co-operation with actors. There were also more complicated and troubled identities as juggling, critical and delimited approaches for sustainability, with less productive efforts due to restrictions such as absence of organisational sustainability strategy, weak presence of local and organic suppliers, limited understanding about sustainability and no organisational resources to develop changes towards a sustainable food system. Learning in the workplace about food system reality in terms of supply chain co-operation may prove to be a change engine that leads to advanced network operations and a more sustainable food system. The convergence between primary producers and caterers existed to an extent allowing suggestion that increased clarity about sustainable consumption and production by actors could be approached using advanced tools. The study looks for introduction of more profound environmental and socio-economic knowledge through participatory research with supply chain actors in order to promote more sustainable food systems. Summary of original publications and the authors’ contribution I Mikkola, M. & Seppänen, L. 2006. Farmers’ new participation in food chains: making horizontal and vertical progress by networking. In: Langeveld, H. & Röling N. (Eds.). Changing European farming systems for a better future. New visions for rural areas. Wageningen, The Netherlands. Wageningen Academic Publishers: 267–271. II Mikkola, M. 2008. Coordinative structures and development of food supply chains. British Food Journal 110 (2): 189–205. III Mikkola, M. 2009. Shaping professional identity for sustainability. Evidence in Finnish public catering. Appetite 53 (1): 56–65. IV Mikkola, M. 2009. Catering for sustainability: building a dialogue on organic milk. Agronomy Research 7 (Special issue 2): 668–676. Minna Mikkola has been responsible for developing the generic research frame, particular research questions, the planning and collection of the data, their qualitative analysis and writing the articles I, II, III and IV. Dr Laura Seppänen has contributed to the development of the generic research frame and article I by introducing the author to the basic concepts of economic sociology and by supporting the writing of article II with her critical comments. Articles are printed with permission from the publishers.
  • Hyyryläinen, Torsti (2010)
    Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä on pääosin poliittis-hallinnollisessa tilassa toimiva, uusi verkostomainen hallintasommitelma, jossa on mukana myös hallinnon ulkopuolisia toimijoita ja tahoja. Kokonaisuutta nimitetään tässä YTR-verkostoksi. Itsearvioinnin tarkoituksena oli argumentoida esiin YTR-verkoston toiminnan kriittiset kohdat. Arviointitutkimuksesta vastasi Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti ja sen toteutti 25.8. – 31.12.2010 välisenä aikana tutkimusjohtaja, dosentti Torsti Hyyryläinen. Itsearviointiin osallistui valtioneuvoston viisivuotiseksi toimikaudeksi (2008-2013) nimeämän maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän jäseniä ja varajäseniä. Kokoavana tuloksena esitetään seuraava analyysi: 1. YTR-verkoston tiedollinen kapasiteetti on vahva. 2. YTR-verkostolla on potentiaalisesti laajat suhderesurssit mutta ne ovat alihyödynnettyjä. 3. YTR-verkostolla on mobilisoitikapasiteettia mutta sen omat voimavarat ovat niukat. YTR-verkostolla on ollut keskeinen rooli maaseutupolitiikan muotoutumisessa ja kehittymisessä. Keskustelu maaseudun kehittämistä olisi Suomessa ollut oleellisesti vähäisempää, heikommin jäsenneltyä ja tietopääomaltaan suppeampaa ilman YTR-verkostoa. Verkostossa on monialaista asiantuntemusta, jonka perusteella se on kyennyt vastaamaan laajoihin maaseutupoliittisiin kommunikaatiotarpeisiin. Tästä yhtenä esimerkkinä on maaseutupoliittisen selonteon perusteellinen valmistelu ja monivaiheinen käsittely eduskunnassa vuonna 2010. Verkostosuhteiden hallinnan kehittäminen nousee arvioinnissa tärkeimmäksi YTR-verkoston toimintakyvyn, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden kehittämisen painopisteeksi. Verkosto näyttää saavuttaneen tärkeän kehitysvaiheen, josta ei päästä eteenpäin ilman sen kysymyksen pohdintaa, miten YTR-verkoston suhdekapasiteettia, eli suhteita keskeisiin sidosryhmiin voitaisiin kehittää. Valta on YTR-verkostossa komplisoiduinta ja ongelmallisinta juuri suhderesurssien alueilla. Se kiteytyy kysymykseen poliittisesta valmistelu- ja päätösvallasta, eli kenellä on legitiimi asema toisaalta muotoilla poliittiseen päätöksentekoon etenevät aloitteet ja lopulta tehdä poliittisesti sitovia päätöksiä koskien maaseutua ja sen kehittämistä. Medioiden vaikutusvallan huomioiminen on entistä tärkeämpää. Niiden suuntaan vahvemmin kommunikoimalla YTR-verkosto voi tulevaisuudessa lisätä vaikutusvaltaansa. Toistaiseksi lähes täysin käyttämätön potentiaali on sosiaalisen median verkostoissa, joihin YTR:n säikeet eivät vielä juurikaan ulotu. Suhdepääomassa on siis YTR:n voima ja samalla sen heikkous. Tämä johtopäätös on merkittävä erityisesti valtioneuvoston asettaman yhteistyöryhmän itsensä kannalta. Yhteistyöryhmän tulisi itse vapautua komiteamaisista työtavoista ja kehittää niitä monimuotoisemmiksi. Paikallaan on myös kysyä: mitä yhteistyöryhmän jäsenet ja jäsenyhteisöt ovat valmiita tekemään YTR:n suhderesurssien kehittämiseksi?
  • Pihlaja, Ritva (2010)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa, millaisena toimijana kolmas sektori eli järjestöt nähdään maaseutumaisissa kunnissa nyt, kun kunta- ja palvelurakenne on muuttumassa ja väestö ikääntymässä. Tutkimuksen perusteella maaseutukunnat odottavat kolmannelta sektorilta ja järjestöiltä panosta kaikkein eniten sosiaalisten verkostojen, niitä vahvistavan ihmisten kanssakäymisen ja yhteisöllisyyden vahvistajana. Erilaisten tapahtumien, kulttuuri-, liikunta-, nuoriso-, harrastus- ja vapaa-ajan toiminnan järjestäminen, ympäristönhoito, perinteen ja historian tallentaminen sekä asukas- ja kylätoiminnan ylläpitäminen ovat maaseutukunnissa toimivien järjestöjen vahvaa toimintakenttää. Tällaisen perinteisen järjestötoiminnan myös taloudellisen merkityksen nähdään korostuvan väestön terveyden ja toimintakyvyn eteen tehtävän ennaltaehkäisevän työn tarpeen kasvaessa. Toinen tutkimuksessa vahvasti esille noussut kolmannen sektorin toiminnan vahvuus liittyy järjestöjen toiminnan ihmisläheisyyteen ja inhimillisyyteen. Kuntakoon kasvaessa ja palvelutuotannon järjestelmien monimutkaistuessa monet tutut arkiset tavat hoitaa asioita menevät uusiksi. Varsinkin ikääntyville nämä muutokset ovat suuria ja aiheuttavat inhimillistä hätää, pelkoja ja kasvavaa yksinäisyyttä. Järjestöissä tämä avun tarve nähdään usein läheltä, ja ne ryhtyvät toimimaan avun ja palvelujen järjestämiseksi. Järjestöjen koetaan toimivan inhimillisesti, lähellä ihmisiä, helposti lähestyttävänä, tutuin kasvoin, kuuntelevin korvin, todellisiin tarpeisiin vastaten. Ajankohtainen poliittinen puhe tuo kolmannen sektorin esille nimenomaan palvelujen tuottajana. Järjestöt ovat myös monissa maaseutukunnissa paikallisesti merkittäviä palvelujen tuottajia ja työllistäjiä. Tutkimuksessa tuli kuitenkin selvästi esille se, ettei kolmannen sektorin palveluntuottajaroolin vahvistumista nähdä varsinkaan harvaan asutun maaseudun pienissä kunnissa kovin realistisena. Järjestöjen roolin ja tehtävien kasvua palvelujen tuottajana jarruttaa erityisesti rahoituksen epävarmuus sekä järjestöväen ikääntyminen ja aktiivisten toimijoiden vähäinen määrä. Kolmas sektori nähtiin varsinkin maaseutukunnissa tehdyissä haastatteluissa vapaaehtoistyön paikkana. Tämä työn järjestämisen periaate kolmatta sektoria määrittävänä tekijänä tuli esille huomattavasti useammin kuin esimerkiksi se, tavoitellaanko toiminnalla voittoa vai ei. On helppo ymmärtää, että kolmas sektori pyritään hahmottamaan vapaaehtoistyön paikaksi, varsinkin kun palvelujen tuottamisen rahoitus on sekä kunnissa että järjestöissä muodostumassa entistä vaikeammaksi kysymykseksi. Siihen, tehdäänkö työ järjestöissä palkattuna työnä vai vapaaehtoistyönä, sisältyy myös yksi kolmatta sektoria koskevan poliittisen keskustelun sokeista pisteistä. Keskustelussa ei ole edetty vielä siihen asti, että puhuttaisiin niistä rajoista, mitä maaseudun yhdistyksiltä ja niissä vapaaehtoiselta pohjalta toimivilta ihmisiltä voidaan ylipäätään edellyttää. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että mikäli kolmannen sektorin odotetaan osallistuvan sellaisten palvelujen tuottamiseen, jotka edellyttävät sitoutumista, säännöllisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, ei tällaisia tehtäviä voida edellyttää hoidettavaksi järjestöissä vapaaehtoisvoimin, ilman korvausta. Tällaisten tehtävien hoitamiseen tarvitaan palkattuja työntekijöitä myös järjestöissä. Tarkasteltaessa kolmannen sektorin roolin ja tehtävien muuttumista maaseutumaisissa kunnissa ja peilattaessa sitä kuntien kasvaviin haasteisiin palvelujen järjestäjänä huomio keskittyy väistämättä ikääntyvän väestön tuki-, hoiva- ja hoitopalvelujen kysynnän kasvuun. Kolmannen sektorin kannalta keskeinen kysymys on, kuka tuottaa ja rahoittaa tulevaisuudessa nuorisopalvelut, liikuntapalvelut, kulttuuripalvelut, vapaa-ajan palvelut, virkistys- ja harrastustoimintaa tai ne välttämättömät tuki- ja hoivapalvelut, joihin kunnilla ei ole varaa. Suomessa on sellaisia alueita ja sellaisia palveluja, joissa julkiset palvelut eivät riitä ja yritysmäiselle palvelutuotannolle ei ole edellytyksiä. Järjestöjen palvelutoimintaa syntyy usein juuri tällaisiin tilanteisiin ja sinne, missä taloudellista voittoa tavoittelevia yrityksiä ei ole, joko toiminnan matalan tuottavuuden, pitkien välimatkojen ja harvan asutuksen aiheuttamien korkeampien tuotantokustannusten tai asiakkaiden alhaisen maksukyvyn takia. Ongelmallista on, ettei näitä maaseudun olosuhteita ja palvelumarkkinoiden erityispiirteitä ole otettu huomioon tuotaessa ja sovellettaessa EU-lähtöistä valtiontuki- ja kilpailulainsäädäntöä kansalliseen lainsäädäntöömme. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Suomessa on alueita ja palveluja, joissa kansalaisten perusoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteutuminen on kyseenalaista, jos näitä maaseudun olosuhdetekijöitä ei huomioida esimerkiksi valtiontukea koskevissa säädöksissä ja palvelujen tuottamiseen ei ohjata julkista tukea. Tutkimuksessa tarkastellaan niitä määritelmiä ja rajapintoja, jotka liittyvät yritystoimintaan ja järjestötoimintaan, elinkeinotoimintaan ja yleishyödylliseen toimintaan, yleishyödyllisiin ja julkisiin palveluihin, taloudellisiin ja ei-taloudellisiin palveluihin, kuntien lakisääteisiin ja ei-lakisääteisiin tehtäviin sekä vapaaehtoistyöhön ja palkattuun ammattityöhön. Tutkimuksessa kysytään, miksi palveluja tuottavien järjestöjen ja yritysten välisen kilpailuneutraliteetin tulkinnoissa ja tätä koskevissa säädöksissä ollaan oltu Suomessa niin tarkkoja ja miksi aihe on noussut niin keskeiseksi keskusteltaessa järjestöjen roolista palvelujen tuottajana. Maaseudun pitkien etäisyyksien ja pienten asiakasmäärien palvelumarkkinoilla kilpailua suurempi ongelma on pikemminkin palvelutuottajien vähäinen määrä tai se, ettei tuottajia ja kilpailua ole lainkaan. Aiheellista on myös kysyä, mistä yritykset ja järjestöt kilpailevat, onko niiden tuottamien palvelujen sisältö sama, onko asiakasryhmä sama tai miten palvelujen tuottamiseen liittyvät laajemmat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tekijät tulee ottaa huomioon todellista kilpailutilannetta arvioitaessa. Tutkimus vahvistaa tarvetta keskustella ja tehdä poliittiset linjaukset siitä, miten Suomessa suhtaudutaan sellaisiin organisaatioihin, joiden lähtökohtana on taloudellisen voiton tavoittelun asemesta yhteiskunnallisen ongelman ratkaiseminen tai tietyn väestöryhmän, kuten lasten, vanhusten tai vammaisten tarpeisiin vastaaminen. Euroopan parlamentin tätä yhteisötaloutta koskeva päätös vuodelta 2009 velvoittaa jäsenmaat ottamaan omassa lainsäädännössään huomioon tämäntyyppisen sosiaaliset ja taloudelliset näkökohdat yhdistävän toiminnan.
  • Keskinarkaus, Susanna; Matilainen, Anne; Kurki, Sami (2009)
    Tutkimuksen tavoitteena oli tehdä perusselvitys niistä metsästyksen ja siihen perustuvan matkailun toimintamalleista, joita tällä hetkellä on käytössä valtion mailla. Kuvauksen ja kehittämistarpeiden lisäksi arvioitiin tämänhetkisen toiminnan sosiaalista, taloudellista ja ekologista kestävyyttä sekä tulevaisuuden näkymiä kuten väestökehityksen vaikutusta paikalliseen metsästyspaineeseen ja metsästysmatkailun aluetaloudellisia vaikutuksia. Metsästysmuodoista tarkasteltiin erikseen hirveä ja pienriistaa. Tutkimushanke toteutettiin vuosien 2008 ja 2009 aikana ja se keskittyi vapaan metsästysoikeuden alueelle Pohjois- ja Itä-Suomessa. Tutkimusta varten haastateltiin 41 metsästystoimijaa ja –asiantuntijaa. Valtion ruuhkaisimmille metsästysalueille kauden 2008 kahden ensimmäisen viikon aikana luvan ostaneille metsästäjille kohdennettiin sekä sähköinen kysely (n=314) että puhelinhaastattelu (n=50). Metsästysmatkailuyrityksiltä kerättiin tietoa yritysten tuotteista ja taloudellisista tunnusluvuista (n=33). Tutkimuksessa on hyödynnetty myös Euroopan unionin rahoittaman NorthHunt –hankkeen tutkimusaineistoa metsästysmatkailun sosiaaliseen kestävyyteen liittyen. Metsästäjämäärän muutos alueella on laskettu metsästäjärekisterin ja väestöennusteen tietoja vertaamalla ja metsästysmatkailun aluetaloudellisia vaikutuksia pienriistan osalta Itä-Lapin seutukunnassa on arvioitu RegFin-simulointimallin avulla. Vapaan metsästysoikeuden alueella valtion mailla toimii sekä paikallisia metsästäjiä (joilla on ML 8 §:n oikeus metsästää maksutta oman kuntansa alueella), ulkopuolisia metsästäjiä (lupametsästäjiä, jotka ostavat luvan, joka oikeuttaa metsästämään) että metsästysmatkailuyrityksiä (jotka tarjoavat palveluja metsästysmatkailijoille). Paikallisen oikeudella metsästäviä alueella on 48 000 ja pienriistan lupametsästäjiä vastaavasti 25 000 (2007). Metsästysmatkailua markkinoivia yrityksiä alueella on noin 120 ja metsästysmatkailussa mukana olevia seuroja vastaavasti 30-50.
  • Pohja-Mykrä, Mari; Kurki, Sami (2009)
    Suurpetoihin ja ennen kaikkea karhuun liittyvä luontomatkailu on osoittautunut erittäin kiinnostavaksi elämystuotteeksi ja toiminta on viime vuosina kasvanut erityisesti suurpetojen tiheimmän esiintymisen alueilla itärajan tuntumassa Kainuussa, Kuusamossa ja Pohjois-Karjalassa. Suurpetojen katselu- ja kuvaustoiminta nojaa vahvasti eläinperäisten sivutuotteiden eli haaskojen käyttöön, joiden avulla suurpedot näyttäytyvät katselu- ja kuvauspaikalla säännöllisesti ja ennustettavasti. Suurpetojen katseluun liittyvä vuodesta toiseen samalla paikalla jatkuva ruokinta on kuitenkin herättänyt lähiympäristössään ristiriitoja. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää haaskaruokinnan sosiaalisia vaikutuksia ja ristiriitoja kartoittamalla haaskaruokintaan perustuvaan suurpetojen katseluun sekä kuvaamiseen eri tavoilla sidoksissa olevien ryhmien näkemyksiä. Haaskaruokintaa käyttävien yritysten tai toimihenkilöiden sekä poroelinkeinon, maanomistuksen, luonnonsuojelun, metsästyksen ja kenneltoiminnan keskinäiset suhteet ja niiden merkitys alueellisten ristiriitojen synnyttäjänä selvitettiin. Myös alueellisten sekä maakunnallisten eläinlääkintä-, järjestys-, maanpuolustus-, maaseutu-, ja ympäristöviranomaisten mielipiteet kirjattiin, koska he ovat työnsä puolesta tekemisissä haaskojen käytön kanssa ja heidän näkemyksillään on näin ollen vahva rooli alueellisessa vuorovaikutuksessa ja yhteisödynamiikan muokkautumisessa. Tutkimuksen tavoitteena oli myös tarjota asioista päättäville tahoille näkökulma haaskojen käytön sosiaalisista vaikutuksista mahdollisen toimintaa säätelevän ohjeistuksen tai lainsäädännön laadinnan tueksi. Tutkimusaineisto käsittää paikallisille ja maakunnallisille sidosryhmille suunnatun kirjallisen kyselyn sekä asiantuntijahaastattelut. Suurimmat ristiriidat nousevat haaskojen avulla paikalle houkutelluista karhuista. Poronhoitoalueella karhujen määrän epäillään lisääntyvän siinä määrin, että niiden aiheuttamat porojen vasavahingot myös nousevat. Karhujen haaskaruokinnan ja karhunmetsästyksen sovittaminen samaan aikaan koetaan mahdottomaksi tehtäväksi. Tämä kasvattaa myös poliisien työtaakkaa. Rajavartijat ja alueen asukkaat saattavat kokea karhukeskittymät turvallisuusriskinä. Muiden suurpetojen haaskaruokinnan kohdalla ristiriidat ovat hyvin vähäisiä. Suurpetojen katselu- ja kuvaustoiminnan haaskanpitoa säätelevät nykyisellään useat lait ja asetukset, mutta säädöstö on epätäydellistä, hajallaan ja sen noudattaminen ja valvonta on haastavaa. Selkeiden pelisääntöjen puuttuminen nostattaa ristiriitoja eri sidosryhmien välille mahdollistamalla tulkinnanvaraisuudet puolin ja toisin. Yksiselitteinen lainsäädäntö, ohjeistus ja mahdollisesti myös luvanvaraisuus ovat kaikkien etu. Myös haaskojen käyttöön kytköksissä olevien viranomaisten vastuut ja tehtävät on selkeytettävä ja joustava tiedonkulku eri viranomaisten välillä on varmistettava. Neutraalia tietoa suurpetojen esiintymisestä ja käyttäytymisestä kuin myös haaskojen käytöstä ja haaskojen käytön alueellisesta merkityksestä tulisi kohdentaa alueen asukkaille. Tapaamiset eri sidosryhmien kesken ovat myös välttämättömiä. Keinot löytää rauhallinen rinnakkainelo sidosryhmien kesken on haastavaa ja aiheen tiimoilta on edelleen iso joukko avoimia kysymyksiä. Sidosryhmiä on nyt kuultu, ja vastuu haaskankäytön tulevaisuudesta siirtyykin asiasta päättäville tahoille.
  • Zimmerbauer, Kaj (2008)
    Alueellinen imago ja identiteetti ovat alueen kielellisen ymmärtämisen ja tuottamisen seurausta. Tämä tarkoittaa sitä, että sekä imago että identiteetti nähdään lähtökohtaisesti kielivälitteisinä sosiaalisina konstruktioina. Alueellinen imago rakentuu aluepuhunnan kautta, mutta myös alueellisen identiteetin eli aluetietoisuuden ja aluesamastumisen rakentuminen on suurelta osin kielellinen prosessi. Kyse on alueen käsittämisestä eräänlaisena diskursiivisena projektina, jossa keskeistä on alueen representaatio teksteinä, kuvina ja symboleina. Paikan tai alueen kielellinen tuottaminen ei ole neutraalia ”todellisuuden” kuvausta vaan representaatiota, joka perustuu tulkintoihin, kokemuksiin ja erilaisiin motiiveihin. Itse asiassa voidaan sanoa, että aluepuhunta kertoo yhtä lailla puhujasta kuin kohteena olevasta alueesta. Kielelliseen tuottamiseen liittyy aina valintoja siitä mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta, joten myös valtaan ja vallankäyttöön liittyvät kysymykset ovat relevantteja. Alueiden on nähty olevan kilpailutilanteessa, jossa taistellaan investoinneista, yritysten sijoittumisesta, asukkaista sekä osaavasta työvoimasta kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Kiristyvän kilpailun myötä alueiden vetovoimatekijöihin on ryhdytty kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Alueellisessa kilpailussa yksi keskeinen vetovoimatekijä on myönteinen imago. Imagon keskeinen merkitys ja rooli on saanut niin kunnat kuin maakunnatkin kanavoimaan entistä enemmän resursseja alueiden imagojen parantamiseen. Myös Suomessa moni kunta ja maakunta on toteuttanut tai ainakin pohtii erilaisia imagokampanjoita ja muita imagon parantamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Samaan aikaan myös alueiden imagojen tutkimus on merkittävästi lisääntynyt. Imagojen kehittäminen, samoin kuin aluekehittäminen yleensä, on tapahtunut lähinnä taloudellis-hallinnollisista intresseistä. Osittain tästä johtuen alueellisen identiteetin merkitys on jäänyt taka-alalle. Sen merkitys on kuitenkin monessa tapauksessa ratkaiseva erilaisten aluekehittämistoimenpiteiden onnistumisen kannalta. Esimerkiksi kuntaliitoskysymyksissä voimakas kuntaidentiteetti voi estää taloudellisesti hyvin perustellun liitoksen. Toisaalta alueellinen identiteetti voi säilyä aluekehittämisen käyttövarana myös kuntaliitoksen jälkeen, sillä kuntaan samastuminen ei välttämättä vähene, vaikka itse kunta hallinnollisena territoriona lakkaisikin olemasta osa aluejärjestelmää. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi Peräseinäjokeen samastuminen on pikemminkin lisääntynyt Seinäjoen kanssa tapahtuneen kuntaliitoksen myötä. Identiteetin tärkeys korostuu alueellisen imagon kehittämisessä. Voidaan väittää, että hyvän alueellisen imagon taustalla tulisi olla voimakas alueellinen identiteetti ja aluetietoisuus. Tähän liittyy näkemys omasta alueesta muista erottuvana alueena sekä alueen yleinen tunnettuus. Voidaan sanoa, että ellei alueella ole sijaa sillä asuvien tietoisuudessa tai siihen ei samastuta, sen olemassaolo sosiaalisena konstruktiona voidaan kyseenalaistaa. Tämä tarkoittaa sitä, että alueellisen imagon rakentaminen, joka nähdään tässä yhteydessä juuri sosiaalisena konstruktivismina, on äärimmäisen vaikeaa, mikäli aluetietoisuus on vähäistä ja alueeseen samastuminen heikkoa. Alueellisen imagon kehittämisessä olisikin pidettävä ensimmäisenä kriteerinä alueelle kuuluvien oman luokittelun ja tietoisuuden vahvistamista, ja vasta toisena tulee ryhmän tai alueen ulkopuolinen tunnustus tai tietoisuus. Identiteetti sisäisenä ominaisuutena tulisi siis ennen ulkoista imagoa. Heikosta aluetietoisuudesta johtuen varsinkin seutukunnallinen imagon rakentaminen on haasteellista. Alueellinen identiteetti rakentuu toisaalta myös imagotyön myötä. Aluepuhunta on tietyllä tavalla saanut markkinoinnillisen käänteen eli alueellisen me-hengen tuottamisesta on siirrytty alueen ulkopuolelle suuntautuvaa vetovoimaisuuden parantamiseen pyrkivää imagopuhuntaa kohti. Vaikka tällöin tarkoituksena on tuoda aluetta muiden kuin sillä asuvien tietoisuuteen, aluetta tullaan samalla konstruoineeksi myös alueen omalle väestölle. Esimerkiksi seutukunnallisessa markkinoinnissa markkinoitava alue konkretisoituu väistämättä myös alueella asuvien tietoisuuteen, vaikka varsinaiset markkinointitoimenpiteet kohdentuisivatkin ensisijaisesti alueen ulkopuolelle. Tämä vahvistaa nykyisin heikkoa seutukunnallista identiteettiä ja lisää seutukuntiin samastumista. Alueellinen identiteetti ja imago ovatkin osittain samojen prosessien tulosta. Alueellisen imagon kehittäminen on monivaiheista ja jatkuvaa työtä. Kriittinen kysymys liittyy tutkimuksen ja kehittämistoimenpiteiden väliseen suhteeseen. On tärkeää tuottaa tutkimuksellista tietoa alueellisista mielikuvista, jotta imagon kehittämistä voidaan ohjata haluttuun suuntaan. Yksi tapa jäsentää imagon kehittämisprosessia on vaiheistaa se tutkimukseen, tavoitekuvan asetteluun, varsinaisiin kehittämistoimenpiteisiin ja seurantaan. On kuitenkin muistettava, että käytännössä vaiheet sekoittuvat ja todellisuus on mallia monitahoisempi. Oman haasteensa alueelliseen imagon kehittämiseen tuo toimijoiden moninaisuus sekä ydinviesteihin liittyvät valinnat. Lisäksi aluerakenteen muutoksella on vaikutusta imagon kehittämiseen, sillä esimerkiksi kuntaliitoksen jälkeen markkinoinnin kohteena oleva alue muuttuu ratkaisevasti. Kun ydinviestejä tällöin valitaan, profiilin selkeydestä olisi kuitenkin pidettävä kiinni, vaikka markkinointiin päätettäisiinkin tuoda uusia elementtejä. Alueellisen kilpailukyvyn kannalta tärkeää imagoa ei voi rakentaa tyhjän päälle, vaan sen täytyy perustua aitoihin kilpailutekijöihin. Koska kilpailu asukkaista on kovaa, varsinkin maaseudulla on ryhdytty kehittelemään erilaisia etuuspaketteja, joiden toivotaan houkuttelevan alueelle muuttajia. Muuttoliikkeen hallinnalle annetaan paljon painoarvoa ja erilaiset houkuttimet nähdään tärkeinä, mutta toisaalta niitä kokeillaan ennen kaikkea kustannussyistä usein vain lyhytaikaisesti. Ongelmana on myös se, että imagotyö nähdään puhtaasti markkinointina ja mainontana ja toisaalta kehittämisen tueksi vaadittavaa taustatutkimusta ei tehdä riittävästi. Tutkimus kytkeytyy meneillään olevaan aluejärjestelmän muutokseen. Kunta- ja palvelurakenneuudistus on parhaillaan käynnissä ja kuntien määrä näyttää jatkossa vähenevän. Samalla Euroopan unionin aluepolitiikka sekä yleisemmin regionalismi muuttaa seutukuntien asemaa. Vaikka kehityksessä korostuvat erilaiset kansallisvaltiota pienemmät välitason alueet, seutukuntien heikko tunnettuus sekä niiden näyttäytyminen ennen kaikkea hallinnollisina alueina voi vaikeuttaa niiden nousua keskeisiksi alueellisiksi yksiköiksi. Tilanne näyttää haastavalta etenkin tutkimuksen kohdealueella Etelä-Pohjanmaalla, jonka seutukuntiin samastutaan heikosti ja jotka eivät muodosta selkeitä toiminnallisia kokonaisuuksia. Kuntatasolla kyse on siitä, miten kuntarakenteen muutos vaikuttaa alueelliseen identiteettiin. Tutkimuksen perusteella voimakas kuntaidentiteetti aiheuttaa kuntarakenteen muutosten vastustusta, mutta toisaalta kunnan deinstitutionalisoituminen kuntaliitoksen yhteydessä ei automaattisesti tarkoita kuntaidentiteetin heikkenemistä. Alueellinen identiteetti ja imago ovat tärkeitä alueellisen kehittämisen voimavaroja ja välineitä, vaikka niiden vaikutuksia ja merkityksiä onkin vaikea mitata. Esimerkiksi Suomessa viime aikoina tehdyissä alueellista identiteettiä koskeneissa tutkimuksissa on saatu keskenään ristiriitaista tietoa. Vaikka tulosten yleistettävyydessä onkin oltava varovainen, alueellisen kilpailukyvyn merkityksen korostuessa identiteetin ja imagon moninaiset vaikutukset on syytä tunnistaa ja molemmat on otettava huomioon alueita kehitettäessä. Parhaimmillaan alueellinen imago ja identiteetti ruokkivat alueen myönteistä kehitystä ja lisäävät alueen houkuttelevuutta, pahimmillaan ne toimivat kehityksen esteinä ja tarpeettomina rasitteina. Sosiaalisina konstruktioina ne elävät ajassa ja tilassa, joten ne ovat muuttuvia ja niihin myös voidaan tietoisesti vaikuttaa.
  • Liukkonen, Tuija; Mykrä, Sakari; Bisi, Jukka; Kurki, Sami (2006)
    Maamme ilveskanta hävitettiin lähestulkoon olemattomiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Valtion tapporahan maksamisen lopettaminen 1962 sekä idästä rajan yli vaeltavat yksilöt loivat ilveskannalle mahdollisuudet elpyä, ja 1970-luvulta lähtien kannan kasvu onkin ollut varsin positiivista. Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuoden 1995 alusta vaikutti ilveksen suojelustatukseen. EU:n luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annettu direktiivi eli luontodirektiivi muutti metsästys- ja luonnonsuojelulainsäädäntöämme niin, että entisestä riistaeläimestä tuli täysin suojeltu riistaeläin. Ilveskannan lisääntyminen ja levittäytyminen viime vuosina on tuonut esiin ihmisten erilaiset ilveskannan hoitoon liittyvät tavoitteet sekä ihmisten ristiriitaisen suhtautumisen ilvekseen. Alueilla, missä ilveskanta on tihein, keskustelu on saanut varsin ilveskielteisiä piirteitä. Arvostelua on saanut niin EU:n sanelema ilveksen suojelupolitiikka, maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupakäytäntö kuin itse ilveskin elintapoineen. Toisaalla suojelutahot ovat korostaneet ilveksen asemaa silmällä pidettävänä lajina sekä sitä, että ilveksestä ei ole ihmiselle vaaraa. Ilveskannan hoitoa linjattaessa valtakunnan tasolla on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää kuulla niiden ihmisten näkemyksiä, joita ilveksen läsnäolo eniten koskettaa. Tämä tutkimus on toteutettu ilveksen hoitosuunnitelman perustaksi. Tarkoitus oli tuoda esiin ne tavoitteet ja odotukset, joita paikallisella ja kansallisella tasolla on ilveskannan kasvuun ja levittäytymiseen liittyen. Lisäksi haluttiin tarkentaa erilaisten ilvekseen liittyvien sidostahojen sekä asiantuntijoiden näkökulmia koskien ilvestä. Näillä näkemyksillä, asenteilla ja mielipiteillä uskottiin olevan ratkaiseva merkitys sille, miten laajan hyväksynnän ilveksen hoitosuunnitelma aikanaan saisi. Tavoitteena oli lisäksi selvittää ne tekijät, joiden osalta ilveskannan hoitosuunnitelmassa tulee olemaan eniten ristiriitoja ratkottavana. Paikallisten ihmisten, jotka ilveksen kanssa elävät arjessaan, mielipiteet, näkemykset ja kokemukset, tulivat esille sekä avoimissa kuulemistilaisuuksissa (7 tilaisuutta, 176 ihmistä ja 488 puheenvuoroa) että eri sidostahojen alueellisten toimijoiden mielipiteissä, joita kerättiin sekä kirjallisen kyselyn (239 vastausta) muodossa että järjestämällä sidosryhmäneuvotteluja (15 tilaisuutta, 207 ihmistä ja 913 puheenvuoroa). Kansallisen tason toimijoilla oli myös mahdollisuus vastata kirjalliseen kyselyyn sekä osallistua neuvotteluun. Edellä mainittujen lisäksi näkökulmaa tarkennettiin ja laajennettiin haastattelemalla 30 asiantuntijaa, joita voitiin pitää ilvekseen liittyvissä asioissa asiantuntijoina johtuen heidän ammatistaan, harrastuksestaan tai muusta tietämyksestään. Kaiken kaikkiaan arviolta 1 000 ihmistä esitti kantansa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että ilvekseen liittyvä suhtautuminen on kaksijakoista. Positiivista ilveksessä on sen kuuluminen Suomen luontoon ja osaksi sen ekologista kokonaisuutta. Lisäksi se on arvokas riistaeläin eikä sitä pidetä ihmiselle vaarallisena. Myös negatiivisia mielipiteitä ja näkökantoja tuli esiin runsaasti. Ilves häiritsee riistanhoitotyötä ja tappaa riistaeläimiä, se tulee asutukseen ja aiheuttaa kotieläin- ja koiravahinkoja. Varsin selkeästi esille tuli se, että Suomessa on tilaus ilvekseen liittyvälle tutkimukselle, tutkimuksesta tiedottamiselle ja yleiselle ilvestietouden lisäämiselle. Kannan seurantaa pidettiin erittäin tärkeänä asiana ja petoyhdyshenkilöjärjestelmää toivottiin kehitettävän. Tärkeimmät keinot, joilla ihmisen ja ilveksen yhteiseloa voitaisiin vastaajien mielestä kohentaa, olivat kannan säätely, vahinkoa aiheuttavien yksilöiden joustava poisto sekä vahingonkorvausjärjestelmän kehittäminen ja varsinkin siinä olevan omavastuun poistaminen. Lähestulkoon kaikki tahot, niin alueellisissa kuin kansallisissakin sidosryhmissä olivat sitä mieltä, että ilveskannan hoidon kannalta olisi tärkeää se, että kantaa voisi säädellä ja puuttua ns. ilvestihentymiin. Myös valtaosa asiantuntijoista kannatti tätä näkemystä. Kantaa toivottiin pienennettävän siellä, missä kannantiheys ja pentutuotanto ovat korkeimmillaan. Kannan pienentämistä toivoivat lähinnä metsästäjä- ja kennelväki, sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajat. Kannan kasvua kannattivat pääosin ympäristö- ja luonnonsuojelutahot. Osa ilveskannan ylläpidon ongelmasta ja negatiivisista kannanotoista kohdistui Euroopan unioniin ja sen luontodirektiivin liitteeseen IV sekä maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupapolitiikkaan. Pelko siitä, että meidän asioistamme päättävät ihmiset, jotka eivät tunne Suomea ja maan oloja, on todellinen, ja kannan hoitoa halutaan siirrettäväksi riistanhoitopiiritasolle, sillä sen asiantuntemukseen luotetaan. Kansallisella tasolla päätäntävallan toivotaan pysyvän ministeriötasolla. Kaikki osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että paikallisväestöä tulee kuulla petoasioissa. On mahdollista, että tuleva ilveskannan hoitosuunnitelma ei miellytä kaikkia eivätkä kaikki saa läpi omia näkemyksiään. Tämän raportin jälkeen tiedämme kuitenkin, mitkä ovat ne asiat, joiden kohdalla hoitosuunnitelmassa on löydettävä kompromisseja. Positiivisena asiana ilveskannan tähän mennessä toteutuneessa hoidossa voidaan nähdä siinä tapahtunut myönteinen kehitys viime vuosikymmenten aikana: kanta on kasvanut ja levittäytynyt uusille alueille. Ilveskantamme on tällä hetkellä elinvoimainen.
  • Pohja-Mykrä, Mari; Kurki, Sami (2010)
    Ahma on muiden suurpetojen tavoin vaikuttanut ihmisten elämään aina siitä lähtien kun ihminen elinkeinoineen levittäytyi erämaa-alueille. Järjestäytyneen yhteiskunnan ongelmanratkaisuna nähtiin jo 1700-luvulla lainsäädännön keinoin säädellyt ahmakannat. Tuolloin tavoitteena oli eliminoida kaikki nämä ”yhteiskunnan viholliset” ja toimintaa kannustettiin tapporahoin 1800-luvun lopusta aina vuoteen 1975 saakka, jolloin valtiollinen tapporaha loppui viimeisimpänä juuri ahmalta yhdessä suden kanssa. Suhtautuminen tähän tuntemattomaan erämaan asukkiin on ollut ja on edelleen kahtalaista. Poroelinkeinon harjoittajat kohtaavat tuhoa tekevän porojen saalistajan, jonka luonteenpiirteiden kuvaukset lähenevät paholaista. Toisaalta eteläisen Suomen asukkaat ihmettelevät moista salaperäistä ja harmitonta näätäeläintä, jota tokko suurpedoksi tunnistetaankaan. Mielipiteiden lähentymistä, saatikka yhteisymmärrystä ahman kannanhoidon tavoitteista ei ole ennen tätä tutkimusta edes tohdittu pohtia. Ensimmäistä nykyaikaista ahmakannan hoitoa edustivat ahman rauhoitus poronhoitoalueen eteläpuolisessa Suomessa vuonna 1978 ja koko maassa vuonna 1982. Tämän käännekohdan jälkeen miltei sukupuuttoon tapettu ahmakanta on hiljalleen toipunut ja käsittää nykyisellään noin 140-150 yksilöä. Suunnitelmallista kannanhoitoa on harjoitettu vasta vuodesta 1996, jolloin asetettiin kuusi erillistä ahman kannanhoitoaluetta ja niille ahmakannan kehitystavoitteet. Ahman kohdalla siirtoistutukset poronhoitoalueelta eteläiseen Suomeen ovat olleet osa kannanhoitoa. Ahmakannan hoitoa linjaavat yhtäältä kansainvälisten sopimusten uhanalaista ahmaa koskevat suotuisan suojelutason velvoitteet, ja toisaalta yhteiskunnan sosioekonomisista tarpeista nousevat vaatimukset ahman aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan niitä rinnakkainelon puitteita, jotka määrittyvät ahman ekologisista vaatimuksista ja ahman aiheuttamien sosioekonomisten ristiriitojen ennaltaehkäisystä ja ratkaisumalleista. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää keskeisten maakunnallisten ja kansallisten sidosryhmätahojen vaatimuksia ja näkemyksiä ahman ja ahmakannan hoidon suhteen. Eri sidosryhmillä on erilaisia tavoitteita ahmankannan hoidon suhteen ja nämä tavoitteet perusteluineen kuvataan tässä tutkimuksessa. Tutkimustuloksia käytetään soveltuvin osin ahmakannan hoitosuunnitelman laadinnan apuna. Aineisto käsittää alueellisille ja kansallisille sidosryhmätahoille suunnatun kirjallisen kyselyn, asiantuntijahaastattelut, ja alueellisen sekä kansallisen sidosryhmäneuvottelun. Suurpetojen hoitosuunnitelmahankkeiden yhteydessä aiemmin pidettyjen yleisökuulemisten materiaali on myös ollut tutkimuksen käytettävissä. Haastatellut asiantuntijat valittiin painotetusti niiltä alueilta, joilla elää vakiintunut ahmakanta. Alueellinen sidosryhmäneuvottelu järjestettiin tiheimmän ahmakannan alueella. Poronhoitoalueella ahma aiheuttaa ristiriitoja suurien porovahinkojen vuoksi. Eteläisessä Suomessa ahmavahingot ovat häviävän pienet, ja siksi ristiriitojakaan ei esiinny samoissa määrin. Ahmaan liitetään niin myönteisiä kuin kielteisiäkin seikkoja. Ahma koetaan erottamattomaksi osaksi suomalaista luontoa, jolla on oma ekologinen roolinsa haaskojen puhdistajana ja mahdollisesti jopa pienpetojen saalistajana. Ahma ei pelota vaan päinvastoin tuo myönteistä mielikuvaa esiintymisalueelleen. Poronhoitoalueella ahma kuitenkin nähdään todella pahana porojen tappajana johtuen muun muassa sen tavasta tappaa useita poroja kerrallaan. Myös muualla Suomessa ahman huono maine tunnetaan ja samalla tunnustetaan ahman aiheuttamat vahingot porotaloudelle. Kielteistä mielikuvaa lisäävät myös oletettu ahman aiheuttama hirvi- ja muun riistakannan verotus, sekä yleisesti suurpetojen läsnäoloon liittyvät uhat niin kotieläimille kuin mahdollisesti ihmiselle itselleenkin. Ahma on pienen populaatiokokonsa vuoksi erittäin uhanalainen laji ja sen puolesta ahmakannan voitaisiin antaa kasvaa, varsinkin poronhoitoalueen ulkopuolella. Ihmisen ja hiljalleen kasvavan ahmakannan yhteiseloa edistäisi toimivan ja ahman suojeluun kannustavan petovahinkojen korvausjärjestelmän käyttöönotto poronhoitoalueella. Onnistuneisiin pesintöihin ja ahman esiintymiseen perustuva korvausjärjestelmä on yksi mahdollisuus. Painetta ahmatihentymien purkuun poronhoitoalueen pohjoisosissa löytyy ja yhtenä keinona nähdään siirtoistutukset. Siirtoistutuksilla on mahdollista myös vahvistaa Suomenselän pientä ahmapopulaatiota. Suhtautuminen aiemmin siirtoistutettuihin ahmoihin on ollut alkuhämmästyksen jälkeen melkeinpä yksinomaan myönteistä vaikkakin myös epäilijöitä asian tiimoilta löytyy. Ihmisen ja ahman yhteiselon keinoina ensiarvoisen tärkeää on tutkia toistaiseksi tuntemattomana pysytellyttä ahmaa ja tiedottaa ajantasaisesti niin tutkimustuloksista kuin ahmasta ylipäätänsä – sen elinpiireistä, ravinnonkäytöstä ja mahdollisista siirtoistutuksista. Ahmakannan hoidon linjaukset on hyvä pitää kansallisella tasolla, mutta kannanhoidon alueellisten erityispiirteiden huomioon ottamiseksi maa on syytä jakaa erillisiin kannanhoitoalueisiin joiden ahmakannan hoitotavoitteet voivat erota toisistaan perustuen esimerkiksi alueen elinkeinojen vaatimuksiin ja tarpeisiin. Sidosryhmien välisen vuoropuhelun kehittäminen muun muassa maakunnallisin suurpetoneuvottelukunnin on yksi keino lisätä niin yhteisymmärrystä suurpetokantojen hoidossa kuin lisätä alueellisen mielipiteen kuulumista kansalliseen päätöksentekoon. Näistä lakien, sopimuksien, lajin elinkykyisyyden ja ihmisen sietokyvyn ristiaallokosta löytyy taatusti elämisen tila myös suomalaiselle ahmalle.
  • Bisi, Jukka; Kurki, Sami (2010)
    Over the past few years, the wolf population has increased and spread to new areas in Finland. These developments have highlighted people’s conflicting attitudes to wolves and the different objectives for managing the wolf population. The wolf debate has been particularly heated in eastern Finland, where the wolf population and its growth are mainly concentrated. The supranational conservation objectives imposed by Finland’s membership of the EU and the practical application of policy on wolves at regional level have led to conflict. The aim of this study is to identify the objectives and expectations related to the growth in the wolf population, to examine their regional and national differences, to position the various interest groups in relation to the objectives and, in particular, to present the views of those who live in the areas where wolves occur and who interact with them. This was thought important, because it was assumed that the attitudes of these people are a determining factor in the successful management of the wolf population. This study is qualitative in nature, and two main methods were used to collect its data. At regional level, all the key actors involved in wildlife, the use of nature and the monitoring of that use (generally referred to as stakeholders here) were asked to complete a written questionnaire on wolves. An estimated 1,000 people representing various interest groups were asked for their views. A forum for debate was also organised with these actors in each of the 15 game management districts. There their replies were heard and debated with the aim of fostering cooperation. The same process also took place with similar agencies at national level. In addition, 30 public hearings were held in collaboration with the Game Management Districts; each of these was attended by about 1,600 people, there to discus wolves and the management of wolf populations. The meetings were recorded, the recordings were transcribed and the transcriptions were classified according to their contents, which were then analysed. There were some 2,000 such contributions at the hearings. Attitudes towards wolves are generally negative and the wolf is seen essentially as a problem. Fear of wolves is common, and its roots may be attributed to such phenomena as wolves eating humans in the 19th century and related stories and myths about them. Fear of wolves provokes more discussion in western and southern Finland than in northern Finland. Wolves are believed to cause serious problems for reindeer husbandry, cattle and sheep farming and the use of hunting dogs. It is not only the damage which occurs which is thought to be a problem: the protection of animals, the prevention of damage and the constant concern for the safety of animals also influence attitudes. The study identified some conflicts between different agencies and different regions concerning objectives for managing the wolf population. Most of the respondents and local people feel that the wolf population in eastern Finland has grown too large. At national level, many would like to see the wolf population included among those species which are hunted in a regulated way with licences and the social impact of population growth taken into consideration in the management of the population. Those involved in hunting with dogs and reindeer husbandry are the most vociferous in their demands to reduce the wolf population and they also have the most negative attitudes towards wolves. In contrast to the other agencies, many conservationists and environmental authorities aim to expand the wolf population and find it difficult to accept hunting as a means of managing the population. These agencies see increased levels of knowledge and awareness-raising as the main way to maintain interaction between man and wolf, and they stress the importance of ecological sustainability. However, there is some conflict of opinion among conservationists. The tolerance of the local population in some parts of eastern Finland has been stretched beyond breaking point. People living in areas where wolves occur feel that they can no longer influence decision-making which affects them and that the authorities, conservationists and the EU do not listen to what they have to say. Almost all respondents would like the wolf population to be more evenly distributed across the country, but those who dwell in the countryside outside eastern Finland are not keen to accommodate a growing wolf population. The difficulties of reconciling reindeer husbandry farming with wolf management are also generally recognised. Those most willing to expand the wolf population are from southernmost Finland. There are markedly conflicting expectations from the national game authority, the Ministry of Agriculture and Forestry, and the Game Management Districts. Under immense pressure, the Ministry implemented a wolf policy which has been criticised by almost everyone. Likewise, the research into wolves conducted by the Game and Fisheries Research Institute has been hampered by conflicting objectives. The lack of trust between the various agencies is hindering efforts. If consensus is to be reached on the issue of wolves there will need to be willingness on the part of the various agencies to compromise on their objectives. There has also been a number of calls for changes to legislation and its interpretation, concessions to which would promote consensus and tolerance with respect to wolves. They include reforming the system of compensation for damage and a clearer interpretation of the conservation status of wolves. However, it seems unlikely that a policy on wolves could be established that would be endorsed by everyone. The range of interpretations made possible by the EU’s species-specific legislation on conservation is in itself a major source of conflict. For example, the concepts of favourable conservation status and social sustainability are interpreted by each agency according to its own interests. Given the nature of wolves and the fears associated with them, there needs to be consensus on the management of the wolf population. As this issue is currently a bone of contention in the area of environmental policy, the conservation of wolves and the management of their populations are being made more difficult and this is also harming cooperation between various stakeholders.
  • Heiskanen, Ulla-Mari; Jumppanen, Aapo; Träsk, Maarit (2007)
    Termillä hyvinvointialan palveluyrittäjyys tarkoitetaan terveydenhuolto- ja sosiaalipalvelujen alalla tapahtuvaa yritystoimintaa. Tässä selvityksessä käytettävän laajan määritelmän mukainen hyvinvointialan palveluyrittäjyyden käsite sisältää kaikki sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelut ja lisäksi muut henkilökohtaiseen hyvinvointiin liittyvät palvelut. Kansallisten katsausten mukaan hyvinvointipalveluyrittäjyyden tulevaisuuden vahvuudet näyttävät sosiaali- ja terveyspalveluissa rakentuvan pitkälti samankaltaisten elementtien kautta. Molemmissa nähdään kysynnän kasvavan tulevaisuudessa, ja tarjotut palvelut nähdään laadukkaina ja henkilökunta ammattitaitoisena. Myös kustannustehokkuus ja palvelualttius nähdään selvinä vahvuuksina. Hyvinvointipalveluyrittäjyyden kahta päätoimialaa vaivaavat pitkälti samankaltaiset ongelmat, kuten kuntien vahva rooli palvelumarkkinoilla, liiketoimintaosaamisen heikkoudet sekä työvoimapula tietyillä aloilla. Etelä-Pohjanmaalla tehdyn hyvinvointialan tarve- ja kehittämisselvityksen tulokset mukailevat kansallisen tason tilannetta. Palveluala on kehittynyt suotuisasti viime vuosina. Tämä kehitys on 2000-luvulla näkynyt mm. siinä, että alalle on perustettu runsaasti uusia yrityksiä. Asiantuntijahaastattelujen sekä julkiselle, yksityiselle ja kolmannelle sektorille lähetetyn kyselyn tulosten mukaan palvelutuotannon haasteita kuvaa parhaiten markkinoiden kehittymättömyys. Kuntien palvelustrategioilla voidaan selkeyttää palvelutuotannon työnjakoa. Kaikilla osapuolilla on tarvetta vahvistaa osaamistaan kilpailuttamisesta ja liiketoiminnan periaatteista. Yrittäjät tarvitsevat laajempia markkina-alueita palveluilleen, jotta toiminta olisi vakaammalla pohjalla eikä yhden kunnan varassa. Toinen palvelutuotannon haasteisiin liittyvä painopiste on toimijoiden verkostoituminen. Palvelutarpeet kohdistuvat erityisesti iäkkääseen väestöön, mutta perinteisten palvelujen lisäksi on yhä enemmän tuotettava räätälöityjä palveluja. Vanhemman väestön lisäksi on huomioitava myös työikäisen väestön ennaltaehkäisevät hyvinvointipalvelut sekä perheiden hyvinvointia parantavat palvelut. Eteläpohjalaisten hyvinvointipalvelujen veturiksi tunnistetaan liikunta- ja vapaa-ajanpalvelut, joiden ympärille on mahdollisuus kehittyä yhä laajempaa liiketoimintaa ja verkostomalleja. Vahvana ja tunnettuna erottuu myös lastensuojelun osaaminen. Maakunnan vahvuudet hoivapalveluissa ovat kodinomaisuus ja maaseutumaisuus. Kehittämistyö vaatii pitkäjänteisyyttä ja laajaa yhteistyörintamaa. Hanketoiminnan suuntaaminen yhteistyöverkostojen rakentamiseksi eri sektorien välille on edelleen tärkeää. Palvelualojen teemaohjelma on osaltaan rakentanut tätä yhteistyötä ja vastannut maakunnassa syntyneisiin palvelualojen kehittämistarpeisiin koulutusten ja hanketoiminnan kautta, mutta toimintakentän muuttuessa jatkuvaa kehittämistyötä tarvitaan.
  • Vainio, Annukka; Kauppinen, Tiina; Valros, Anna; Raussi, Satu (2007)
    Tuotantoeläinten hyvinvointia voidaan edistää muun muassa erilaisin ruokinnallisin, teknisin ja hoitokäytäntöihin liittyvin toimenpitein. Tärkeä yksittäinen eläinten hyvinvointiin vaikuttava tekijä on eläinten hoitajan asenne ja käyttäytyminen eläimiä kohtaan. Nykyisen asennetutkimuksen teorioiden valossa erityisesti tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistämistä koskevat asenteet ennustavat tuottajien toiminta-aikomuksia ja ovat siten yhteydessä eläinten todelliseen hyvinvointiin, terveyteen ja tuotokseen. Tutkimuksessamme selvitimme suomalaisten sianlihan- ja maidontuottajien asenteita eläinten hyvinvoinnin edistämistä kohtaan tulkitsemalla heidän argumentaatiotaan Ajzenin (2002) suunnitellun toiminnan teorian pohjalta. Teorian mukaan ihmisen käyttäytymistä tai aikomusta toimia tietyllä tavalla voidaan parhaiten ennustaa itse toimintaan kohdistuvien asenteiden avulla. Asenteiden lisäksi näitä käyttäytymisaikomuksia määrittävät myös uskomukset ulkopuolisista sosiaalisista odotuksista ja omista vaikutusmahdollisuuksista. Käytimme laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapaa. Haastattelimme 9 sianlihan- ja 9 maidontuottajaa esittämällä heille erilaisia tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistämiseen liittyviä lauseväittämiä. Olimme kiinnostuneita siitä, miten tuottajat kommentoivat tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistämisen arvottamista, siihen liittyviä subjektiivisia normeja ja tuottajan vaikutusmahdollisuuksia. Kiinnitimme huomiota myös siihen, miten he tulivat määrittäneeksi omaa toimija-asemaansa ja minkälaisiin arvoihin he vetosivat. Tilakäynneillä, haastattelujen yhteydessä, teimme kaikilla tiloilla myös karkeat arviot eläinten hyvinvoinnista. Arvioinnissa käytimme pääosin ympäristöperäisiä, mutta myös joitakin eläinperäisiä hyvinvoinnin indeksimittareita, joilla pyrimme arvioimaan eläinten tuotanto-olosuhteiden lajinmukaista toimivuutta sekä eläinten sopeutumista olosuhteisiin. Tuottajat toivat esiin kaksi erilaista, mutta usein päällekkäistä eläinten hyvinvoinnin arvottamisen tapaa. Yhtäältä he käsittivät hyvinvoinnin eläimen periaatteelliseksi oikeudeksi tulla kohdelluksi ja hoidetuksi moitteettomasti, jolloin hyvinvoinnin edistäminen ei vaadi suuria investointeja tai resursseja vaan voidaan nähdä pieninä ja yksinkertaisina käytännön toimina. Toisaalta tuottajat totesivat eläinten hyvinvoinnin olevan hyvän tuottavuuden ehto ja edellytys, jota tulee vaalia jo sen tuottaman rahallisen arvon vuoksi. Subjektiivisten normien lähteistä erityisesti teurastamot ja meijerit näyttäytyivät tärkeinä, tuottajan asenteita ja toimintaa ohjaavina auktoriteetteina. Periaatteelliseen arvoulottuvuuteen liitettiin vähemmän normeja kuin tuotantokeskeiseen lähestymistapaan. Auktoriteeteilla oli merkitystä myös tuottajan kokemien vaikutusmahdollisuuksien suhteen. Vaikuttamisen rajoja asettivat niin ikään tuottajan oma jaksaminen sekä taloudelliset resurssit. Tuottajan positiivinen näkemys omista vaikutusmahdollisuuksista eläinten hoidossa ja hyvinvoinnin edistämisessä oli hyvinvointi-indeksipisteiden perusteella yhteydessä parempaan eläinten hyvinvoinnin tasoon. Halukkuus edistää eläinten hyvinvointia ei kuitenkaan näiden tulosten valossa näyttäisi riippuvan siitä, asennoituuko tuottaja siihen periaatteellisesti, välineellisesti tai molemmin tavoin: hyvinvointi-indeksin pistemäärät eivät eronneet merkittävästi eri lailla hyvinvoinnin edistämiseen asennoituvien tuottajien tiloilla. Tuottajat näkivät tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistämisen tärkeäksi, mutta erilaisin perustein. Tuottajille tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistäminen merkitsi laajaa hyvinvointitoimintojen joukkoa, joka voitiin ryhmitellä neljään hyvinvoinnin edistämisen tapaan: olosuhteiden parantamiseen, hoitotyöhön, eläimen hyvään kohteluun ja tuottajan omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Tuottajat tunnistavat mainitut neljä hyvinvoinnin edistämisen tapaa relevanteiksi, mutta niiden arvottamisessa oli vaihtelua, ja eri tuottajat todennäköisesti asettaisivat ne erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Kaikkein kiistanalaisimmalta hyvinvoinnin edistämistavalta vaikutti eläimen hyvän kohtelun alle kuuluvien käytäntöjen luokka, kun taas muut kolme hyvinvoinnin edistämisen tapaa vaikuttivat saavan pääosin myönteisen sävyistä arvottamista. Periaatteellinen arvolataus ja eläimen hyvä kohtelu asenteen kohteena liittyivät usein yhteen, mutta tätä voitiin tukea myös välineellisin perustein. Sen sijaan muiden kolmen hyvinvoinnin edistämisen tapojen kohdalla ei näkynyt vastaavanlaista painotuseroa. Kaiken kaikkiaan tulokset vahvistavat käyttämämme teoreettisen tulkintakehyksen keskeisen viestin, jonka mukaan tuottajan asenteiden ja tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistämisen välinen yhteys ei ole yksioikoinen tai mekaaninen.
  • Heiskanen, Ulla-Mari; Kahila, Petri (2006)
    Kuntaliitosten toteutuksessa maaseutunäkökulma otetaan huomioon eri tavoin. Maaseutua voidaan pitää lisäarvona tai mahdollisuutena uuden kunnan kehittymiselle, tai vaihtoehtoisesti maaseutua ei erityisesti korosteta osana kuntaliitosta. Maaseutukunnan yhdistyessä kaupunkikuntaan maaseutu käsitetään tavallisimmin lisäarvoksi toisin kuin kahden maaseutukunnan yhdistyessä. Varsinainen maaseutu kaupungin osana vaatii erilaisen huomion kuin kaupungin keskusta tai kaupunginosat. Maaseutu osana kaupunkia antaa aiempaa laajemman mahdollisuuden markkinoida uutta kaupunkia maaseutumaisena asumisympäristönä. Tärkeänä markkinoinnin kohteena ovat siten kaupungista muuttoa harkitsevat henkilöt, joille uusi kaupunki voi nyt tarjota myös maaseutumaisen asuinympäristön. Maaseutualueet voivat houkutella ihmisiä kaupunkien läheisestä asumisesta maaseutuasumiseen. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on Seinäjoen kaupungin ja Peräseinäjoen kunnan vuoden 2005 alusta toteutettu kuntaliitos. Kuntaliitos merkitsi Seinäjoen kaupungin pinta-alan kolminkertaistumista ja toi kaupunkiin laajan maaseutumaisen kaupunginosan. Tutkimuksen keskeinen teema on maaseutualueen asutusrakenteen kehittäminen sekä kaupungin että asukkaiden näkökulmasta. Tutkimusmenetelminä on käytetty kyselytutkimusta ja teemahaastatteluja. Asukasnäkökulmaa on selvitetty toteuttamalla kysely 1 090:lle Seinäjoelta ympäröivään maakuntaan vuosina 2003 ja 2004 muuttaneelle. Kiinteistönvälittäjiä sekä kaupungin kehittämisestä ja aluesuunnittelusta vastaavia johtavia viranhaltijoita lähestyttiin teemahaastatteluilla. Seinäjoelta maakuntaan muuttaneet ovat tyypillisesti nuoria, perheen perustamisvaiheessa olevia. Asuinpaikan valinnassa on ratkaisevaa ollut elämänvaiheeseen sopivan paikan löytyminen. Palvelujen saatavuus ei ollut merkittävä syy muuttopäätöksen syntymiseen lukuun ottamatta ala-asteen koulua, joka haluttiin turvallisen matkan päähän kodista. Myös juurilla on painoarvoa muuttosuunnan valinnassa. Mieluiten muutetaan omalle tai puolison entiselle kotipaikkakunnalle. Suurin osa kyselyyn vastanneista tuntee itsensä sekä maalaiseksi että kaupunkilaiseksi asuinpaikasta riippumatta. Kaupungin ja maaseudun rajaa ei selkeästi haluta vetää, sillä vuorovaikutus niiden välillä on kiinteää. Kiinteistönvälittäjien mukaan kiinnostus maaseutua kohtaan on kasvanut. Yhteys kaupunkiin on kuitenkin tärkeä, ja asuinpaikkaa etsitään kaupungin läheiseltä maaseudulta työssäkäyntimatkan päästä. Peräseinäjoen osalta asumisessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia kuntaliitoksen jälkeen. Markkinoitavia kiinteistöjä on vähän tarjolla, samoin kaupungin omistamaa tonttimaata. Kaupungin erityisenä haasteena on nimenomaan maanomistus, sillä suunnittelu luonnollisesti suuntautuu sinne, mistä maata saadaan omistukseen. Vaikka Peräseinäjoki toi runsaasti lisää pinta-alaa, on siitä vain pieni osa kaupungin omistuksessa. Maanhankinta siis ohjaa vahvasti uusien alueiden suunnittelua. Uusien asuinalueiden kehittämisessä on profiloiduttava kohderyhmän mukaisesti. Maaseutuasumista etsiville lapsiperheille voidaan tarjota hajautetumpaa asumisen mallia. Asuinalueiden suunnitteluun on kuitenkin panostettava entistä enemmän, jotta yhdyskuntarakenne ei liiaksi hajaudu ja liikenne ja palvelut toimivat. Kylien rooli asumisen markkinoinnissa kaupungin läheisellä maaseudulla vahvistuu yksityisen maanomistajuuden alueilla. Keskustoihin puolestaan jää tilaa nuorille ja senioreille, joille palvelujen saatavuus ja läheisyys on tärkeää.
  • Zimmerbauer, Kaj; Kahila, Petri (2006)
    Tässä julkaisussa tarkastellaan Seinäjoen ja Peräseinäjoen kuntaliitosta, joka toteutui vuoden 2005 alussa. Kyseessä on niin sanottu lähtötilakysely, jolla kartoitettiin kuntaliitoksen välittömiä vaikutuksia Peräseinäjoen asukkaiden arkeen. Kysely on osa Seinäjoen ja Peräseinäjoen kuntayhdistymisprosessin seurantahanketta, jota on toteuttanut Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti ja rahoittaneet Seinäjoen kaupunki ja Etelä-Pohjanmaan liitto. Hankkeessa on ollut mukana myös Peräseinäjoen asukaslautakunta. Tutkimus toteutettiin asukaskyselyllä, joka lähetettiin vuoden 2005 syksyllä 1394 peräseinäjokiselle. Vastauksia palautui 574 kappaletta, joten vastausprosentiksi tuli 41. Tulosten osalta voidaan todeta, että kuntaliitoksen vaikutukset kunnallisiin palveluihin olivat vastaajien mukaan vielä varsin vähäisiä. Osa muutoksista, joita vastaajat toivat esiin, ovat sellaisia, jotka ovat suurelta osin tai täysin liitoksesta riippumattomia. Yksittäisistä palveluista tyytymättömimpiä oltiin julkisiin liikennepalveluihin, tyytyväisimpiä puolestaan kirjastopalveluihin. Kuntaidentiteetin osalta voidaan todeta, että samastuminen Peräseinäjokeen on liitoksen myötä pikemminkin vahvistunut kuin heikentynyt. Paikallinen identiteetti näyttääkin tutkimuksen mukaan säilyvän alueen kehittämisen yhtenä käyttövarana liitoksesta huolimatta. Suurimmat huolenaiheet, joita vastaajilla oli ennen kuntaliitosta, liittyivät Seinäjoen hallinnon sitoutumiseen Peräseinäjoen alueen kehittämiseen sekä toisaalta kuntalaisten edustukseen lähinnä kunnallisessa päätöksenteossa. Suurimmat odotukset liittyvät Peräseinäjoen vetovoiman lisääntymiseen. Sekä vetovoimatekijöiden kehittäminen että asukkaiden saaminen alueelle nousivat varsin selkeästi esiin. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että kuntaliitoksesta ei ole seurannut merkittäviä Peräseinäjoen asukkaiden arjessa näkyviä muutoksia. Tilanne voi kuitenkin muuttua, sillä liitoksesta on kulunut vasta vähän aikaa. Lisäksi on epäselvyyttä siitä, mitkä muutoksista johtuvat kuntaliitoksesta ja mitkä joistakin muista tekijöistä.