Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 11449-11468 of 25284
  • Waltari, Tuomo (2003)
    Luteinisoiva hormoni (LH) on aivolisäkkeen etulohkon tuottama glykoproteiini, jonka pääasialliset vaikutukset kohdistuvat munasarjoihin. LH on keskeinen hormoni ovulaatiossa, se tukee keltarauhasta diestruksen aikana ja stimuloi follikkelien thecasoluja tuottamaan androgeeneja. Hypotalamuksen tuottama gonadotropiineja vapauttava hormoni (GnRH) stimuloi aivolisäkettä tuottamaan follikkelia stimuloivaa hormonia (FSH) ja LH:ta, jotka puolestaan vaikuttavat munasarjoihin. Munasarjojen tuottamat steroidihormonit vaikuttavat palautejärjestelmän kautta hypotalamukseen ja aivolisäkkeeseen. LH:n eritys tapahtuu pulssittaisesti koko kiimakierron ajan. Keskiluteaalivaiheessa pulssien amplitudi on suurin ja frekvenssi pienin. Estrusta lähestyttäessä pulssien frekvenssi tihenee ja amplitudi pienenee, kunnes LH-pitoisuuden voimakas nousu, LH-piikki, aikaansaa ovulaation. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, eroaako prostaglandiini- (PG) ja GnRH-käsittelyllä indusoitua ovulaatiota ja näin aikaansaatua lyhyttä kiimakiertoa edeltävä LH-eritys, LH-aalto, normaalia kiimakiertoa edeltävästä LH-erityksestä. Normaali kiimakierto esiintyi kontrolliryhmän hiehojen lisäksi osalla PG- ja GnRH-käsittelyn saaneista eläimistä. Tutkimukseen osallistui 15 tervettä, kiimakierroltaan normaalia 12 – 20 kuukauden ikäistä ayrshire-hiehoa. Kokeessa oli kaksi koeryhmää (D7 ja D14) ja yksi kontrolliryhmä (C), joissa kussakin oli kuusi eläintä. Koeryhmien hiehoille annettiin dekskloprostenolia (PG) päivänä 7 tai 14. Kaksikymmentäneljä tuntia PG-injektion jälkeen kullekin koeryhmän eläimelle annettiin GnRH-injektio ovulaation indusoimiseksi. Kontrolliryhmän hiehojen, joista osa oli samoja kuin ryhmässä D7, kiimat synkronointiin hormonikierukan avulla ja niiden annettiin ovuloida vapaasti. Koe-eläinten munasarjoja tutkittiin ultraäänilaitteella kokeen aikana ja eläimistä kerättiin verinäytteitä progesteroni- ja LH-pitoisuuksien määrittämistä varten. Plasman LH-pitoisuus mitattiin puolen tunnin välein otetuista näytteistä, koeryhmissä alkaen GnRH-injektiosta kuuden tunnin ajan ja kontrolliryhmässä alkaen 36 tuntia kierukan poistosta jatkuen 31 tunnin ajan. Lyhyitä kiimakiertoja esiintyi ryhmässä D7 6/6 kpl ja ryhmässä D14 2/5 kpl, mutta kontrolliryhmässä niitä ei havaittu ainoatakaan. Ero koeryhmien ja kontrolliryhmän välillä oli tilastollisesti merkitsevä. Niiden hiehojen, joiden kiimakierto oli lyhyt, progesteronieritys poikkesi selvästi normaalin kiimakierron omaavien eläinten erityksestä. LH-aalloista tutkittiin erikseen LH:n maksimiarvo, aallon kestoaika, aika ensimmäisestä merkitsevästä noususta maksimiarvoon ja ovulaatioon, aika maksimiarvosta ovulaatioon sekä totaalieritystä kuvaava käyrän alapuolinen pinta-ala (AUC). Koeryhmien välillä ei todettu olevan eroa LH-erityksessä riippumatta siitä, onko seuraava kiimakierto lyhyt vai normaali. Koeryhmien LH-aalto erosi kuitenkin niin paljon kontrolliryhmän aallosta, että ei ole poissuljettua, että tällä voisi olla vaikutusta tulevaan kiimakiertoon.
  • Haapanen, Maarit; Sihvola, Silja (1992)
    Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään naudan kiimakiertoa, kiimakiertoon liittyviä hormoneja, keltarauhasen kehittymistä ja toimintaa, varhaistiineyttä, oireetonta uusimista,keltarauhasen vajaatoimintaa sekä vaginoskopiaa. Kokeessa tutkittiin 3. päivänä siemennyksen jälkeen annettujen luteotrooppisten hormonihoitojen vaikutusta keltarauhasen kehittymiseen ja toimintaan. Tulosten avulla pyrittiin määrittämään hoidon käyttökelpoisuutta keltarauhasen vajaatoiminnan hoitoon oireettomilla uusijoilla. Aloitussiemennettävät lehmät muodostivat kokeessa kontrolliryhmän. Uusintasiemennettävät lehmät jaettiin kolmeen hoitoryhmään. A-ryhmä muodosti koekontrollin, joka sai fysiologista suolaliuosta, B-ryhmälle annettiin GnRH-valmistetta ja C-ryhmälle hCG-valmistetta. Lehmiltä otettiin maitonäytteitä progesteronimääritystä varten siemennyspäivänä sekä 3., 5., 10. ja 22. päivänä siemennyksestä. Mahdollisimman moni uusintasiemennettävä lehmä pyrittiin vaginoskopoimaan viikon kuluessa siemennyksestä. Vaginoskopian avulla pyrittiin karsimaan aineistosta kohdun limakalvotulehdusta sairastavat lehmät. Kokeessa ei voitu osoittaa GnRH- tai hCG-hoidon 3. päivänä siemennyksen jälkeen parantavan tiinehtyvyyttä tilastollisesti merkittävästi. Myöskään progesteronitasoissa ei ryhmien välillä ollut tilastollisesti merkittävää eroa. GnRH:n vaikutus progesteronieritykseen näytti kokeessa välittyvän hCG vaikutusta nopeammin. Hormonihoitojen ei voitu osoittaa lisäävän epänormaalin pituisten uusintavälien määrää. Vaginoskopointitutkimuksen perusteella subkliinisten endometriittien ei todettu olevan merkittävä tiinehtymättömyyttä aiheuttava ongelma.
  • Zitting, Heidi (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten Luterilaisen maailmanliiton (LML) käsitys pappeudesta voidaan ymmärtää LML:n vuosien 1983, 1992, 2002 ja 2007 julkilausumien perusteella. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen muutokseen, jota LML:n papinvirkaa koskevissa käsityksissä on vuosien 1983 ja 2007 välillä tapahtunut. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että julkilausumissa painopiste on siirtynyt vuosien 1983 ja 2007 välillä yleisen pappeuden korostamisesta kohti vihityn pappeuden ja erityisesti kaitsentaviran korostamista. Tutkimuksen metodina oli systemaattinen analyysi. Myös historiallisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota. Tämän tutkimuksen lähteinä käytettiin LML:n kirkollista virkaa käsitteleviä julkilausumia: The Lutheran Understanding of Ministry (1983), The Lutheran Understanding of Episcopal Office (1983), Women in the Ministries of the Church (1983), MINISTRY -Women -Bishops (1992), The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2002) ja Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2007). Tutkimuksen taustaluvussa (2.) esitellään kirkollisen virkakäsityksen kehittymistä Saksan, Pohjoismaiden sekä Pohjois-Amerikan luterilaisissa kirkoissa reformaation ajalta vuoteen 1983 saakka. Taustaluvun jälkeen alkaa tutkimuksen pääluvut (3, 4, 5), joissa tutkitaan julkilausumia aikajärjestyksessä (luku 3: 1983, luku 4: 1992, luku 5: 2002 ja 2007). Viimeiseksi esitellään tutkimustulokset sekä tutkimuksessa käytetyt lähteet ja kirjallisuus (luvut 6 ja 7). Tämä tutkimus paljasti, että LML:n käsitys pappeudesta muuttui vuosien 1983–2007 välillä näkemyksestä, jonka mukaan yleinen pappeus on vihityn pappeuden ensisijainen muoto, näkemykseksi, jonka mukaan yleinen ja vihitty pappeus ovat erillisiä pappeuden muotoja. Tutkimus paljasti myös, että kaitsentaviran arvostus kasvoi vuosien 1983 ja 2007 välillä. Tämä kasvu ei kuitenkaan ollut tasaisen lineaarista nousua, vaan huippuarvostuksen vuosista (1992 ja 2002) oli vuonna 2007 laskeuduttu hieman maltillisemmalle tasolle. Samalla kuitenkin vihityn pappeuden arvostus kasvoi. Tutkimus paljasti myös, että LML on suhtautunut jo vuodesta 1983 lähtien sekä naisten vihittyyn pappeuteen että kaitsentavirassa toimiviin naisiin hyvin positiivisesti. Naisten vihityn pappeuden perustelut olivat kuitenkin muuttuneet 25 vuoden aikana. Käytännön hyötyjä tai muita kirkon käytäntöihin liittyviä perusteluja ei tuotu enää vuoden 1983 jälkeen ilmestyneissä lähteissä esille. Vuoden 1983 julkilausumassa ja vuoden 1992 raportissa naisten vihkimistä perusteltiin yleisen pappeuden kautta. Tätäkään ei esiintynyt enää 2000-luvun julkilausumissa, joissa keskityttiin ainoastaan raamatullisiin perusteluihin. Tutkimus paljasti myös, että kaikissa lähteenä käytetyissä LML:n julkilausumissa apostolinen seuraanto nähtiin BEM-asiakirjan mukaisesti laajassa mielessä. Konsekraation seuraantoa ei nähty missään vaiheessa kirkon apostolisen seuraannon kannalta ehdottoman välttämättömänä. Konsekraation seuraannon arvostus oli matalimmalla vuonna 1983, korkeimmalla vuosina 1992 ja 2002 sekä maltillisemmalla tasolla vuonna 2007. Vihityn pappeuden seuraannon merkitystä korostettiin erityisesti vuoden 2007 julkilausumassa. Tutkimus paljasti myös, että luterilaisten kirkkojen hallinnolliset rakenteet olivat tässä tutkimuksessa käytettyjen lähteiden ajalla (1983–2007) LML:n näkemyksen mukaan asteittain yhdenmukaistuneet luterilaisissa kirkoissa. Vuonna 1983 luterilaisissa kirkoissa vallitsi lähes lukematon määrä erilaisia hallinnollisia malleja. Vuoden 1992 julkilausuman mukaan piispa-nimike oli yleistynyt, samoin synodaalisten rakenteiden ja henkilöityneen kaitsentaviran yhdistelmästä koostuva kirkkohallinnon malli. Vuoden 2002 julkilausuman mukaan tällainen hallinnollinen järjestelmä oli jo lähes kaikissa LML:n jäsenkirkoissa ja vuoden 2007 Julkilausuman mukaan kaitsentaviran ja synodaalisten rakenteiden yhdistelmä oli ainoa luterilaisissa kirkoissa käytetty kirkkohallinnon malli. Tämä kehitys koettiin LML:ssa positiivisena.
  • Palmu, Lauri (2015)
    Tutkimus käsittelee Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen lähetystyötä Japanissa vuosina 1975–1989 ja erityisesti sen kirkkoyhteysneuvotteluja. Neuvottelut johtivat yhteistyösopimukseen Kansanlähetyksen ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon (LJELK) välillä. Kansanlähetys aloitti työn kirkon kanssa Norjan luterilaisen lähetysliiton yhteydessä jo vuonna 1968, mutta joutui siitä eroon Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisen jälkeen vuonna 1974. Tämän seurauksena Kansanlähetys aloitti työn alueella, jossa ei ollut muiden luterilaisten kirkkojen toimintaa. Tutkimus kuvaa suomalaisen lähetysjärjestön ja japanilaisen kirkon välistä suhdetta. Organisaatiohistoriaan painottuvan tutkimuksen tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Japani. Tutkimus liittyy laajempiin luterilaisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin Japanissa sekä globaalin lähetystyön viitekehykseen, jossa ekumeeninen Kirkkojen maailmanneuvosto ja evankelikaalinen liike toimivat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tutkimus vastaa kysymykseen: Miten Kansanlähetys löysi luterilaisen kirkkoyhteyden Japanissa? Tutkimuksen päälähteet ovat Kansanlähetyksen arkistosta löytyvät kokouspöytäkirjat, Japanin lähettien rukouskiertokirjeet, työraportit, sekä yksityinen kirjeenvaihto vuosilta 1975–1989. Kirkon lähetystyön keskuksen (KLK) arkistossa olevat raportit Japaniin tehdyistä vierailuista laajentavat tutkimuksen lähdepohjaa sisältämään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulman. Tutkimuksessa ei ole käytetty muiden lähetysjärjestöjen arkistolähteitä, joten se on kirjoitettu yhden organisaation näkökulmasta. Koska tutkimus keskittyy ensisijaisesti Japanin työn kirkkoyhteyskysymykseen, lähetyksen perustamia työpisteitä ja lähettien työtä kuvataan varsin suppeasti, ja suurin osa runsaasta lähdeaineistosta nousevista tapahtumista on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa havaitaan, että Kansanlähetyksen Japanin työalalla yhteistyön rajat kulkivat protestanttisen kristillisyyden sisällä. Virallista yhteistyötä katolisen tai ortodoksisen kirkon kanssa ei haluttu tehdä. Tunnustuksellisuus näkyi japanilaisten työntekijöiden rekrytoinnissa, jossa esimerkiksi kansallisten työntekijöiden pyhitysteologiset näkemykset ja kastekäsitys pyrittiin ohjaamaan luterilaiseen suuntaan. Japanissa toimi useita eri luterilaisia kirkkoja, joten uuden luterilaisen kirkon perustamista Japaniin ei nähty tavoitteena. Vaihtoehdot luterilaiselle kirkkoyhteydelle kartoitettiin hengellis-teologisen yhteyden ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Varsinainen kimmoke yhteistyöneuvotteluille oli KLK:n lähetyssihteerin vierailu Japanissa vuonna 1984 ja hänen käymänsä keskustelut LJELK:n johtajien kanssa. LJELK:n työyhteydessä toimiva Kylväjä koki tulleensa ohitetuksi neuvotteluissa. Vasta kriisivuosiin pohjautuvien erimielisyyksien sopimisen jälkeen Kansanlähetys pystyi jatkamaan neuvotteluja kirkon kanssa. Vuonna 1989 solmittu yhteistyösopimus palautti Kansanlähetyksen yhteyden Länsi-Japanin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta Kansanlähetyksen työn tuloksena syntyneiden seurakuntien liittäminen japanilaisen kirkon työyhteyteen oli tervetullut asia. Kansanlähetys tunnettiin kotimaassa kirkkoa kohtaan osoittamastaan kritiikistä. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkkoyhteyskysymyksessä sekä yksittäisissä teologisissa kysymyksissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtajien esittämät mielipiteet vaikuttivat Japanin lähetystyössä.
  • Mattila, Tuovi (1936)
  • Vaahtoranta, Into (1917)
  • Laurisilta, Frans (1915)
  • Sauramo, Matti (1913)
  • Lahti, Anna (1915)
  • Harsti, Salli (1933)
  • Lankinen, Aulikki (1983)
  • Dubois, Gaïdig (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa valotetaan translatiivin käyttöä lauseissa, jotka eivät esitä varsinaista muutosta, kuten Luulin itseäni onnelliseksi. Nämä lauseet erottuvat translatiiviadverbiaalisista resultatiivilauseista (Isä maalasi talon punaiseksi), joissa muutos on selkeästi havaittavissa. Tarkasteltava ilmiö nimetään tutkimuksessa mentaalimuutosmuotiksi lähtö-oletuksen mukaan, että translatiivi ilmaisee ellei fyysisessä maailmassa ainakin henkilön mielessä tapahtuvaa muutosta. Tämän työn tavoitteena on vastata seuraaviin kysymyksiin: (1) Mikä on mentaalimuutosmuotin rakenne?, (2) Mikä on mentaalimuutosmuotin käyttö? ja (3) Miksi translatiivia käytetään asiaintilan ilmaisemiseen? Tutkimuksen aineisto muodostuu etupäässä mentaalimuutosmuotin ja tätä lähellä olevien rakennetyyppien esiintymistä, jotka ovat peräisin kahdesta Käännössuomen korpuksesta (Mauranen 2000) löytyvästä nykyromaanista: Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva (1998) sekä alun perin ranskaksi ilmestynyt ja myöhemmin suomennettu Marie Darrieussecqin romaani Sikatotta (1997) [ransk. Truismes 1996]. Aineistoa täydentävät eri tietokirjoista, artikkeleista ja Internetistä otetut esimerkit. Mentaalimuutosmuotti määritetään työssä tunnusmerkkiseksi translatiivirakenteeksi, joka rakentuu prototyyppisesti agenttimaisesta subjektista, mentaaliverbistä, patienttimaisesta objektista ja translatiivisijaisesta predikatiiviadverbiaalista. Tutkimuksen pääasiallinen teoreettinen viitekehys on konstruktiokielioppi ja kognitiivinen kielioppi. Etenkin kaksi asiaa viittaa mentaalimuutosmuotin konstruktioluonteeseen: ensinnäkin objektin käyttö, joka saattaa olla mentaalimuutosmuotissa valenssinvastainen (Hän väitti minua valehtelijaksi), toiseksi translatiiviadverbiaali, joka ei ilmaise varsinaista muutosta. Mentaalimuutosmuotin tarkastelua varten nojaudutaan myös verbin semantiikkaa ja argumenttirakennetta sekä objektin sijanvaihtelua ja lauseen aspektuaalisuutta koskevaan kirjallisuuteen. Mentaalimuutosmuotille ominaisen lisämerkityksen esitetään olevan tietty subjektiivisuuden merkitys, joka erottaa rakenteen sitä lähellä olevasta partisiippirakenteesta (Hän väitti minun olevan valehtelija) ja että-lauseesta (Hän väitti, että minä olen valehtelija). Muotin subjektiivisuuden ja sen ytimessä olevan translatiivin tarkastelussa käytetään kognitiivisen kieliopin korosteisuuden käsitettä. Analyysin pääjohtopäätöksenä on, että muotin subjektin kanssa suorassa yhteydessä oleva translatiiviadverbiaali korostaa koko rakenteen dynaamisuutta ja sitä kautta subjektihenkilön läsnäoloa ja subjektiivisuutta sekä samalla luokitus- ja arviointitapahtumaa agentiivisena tekona.
  • Holopainen, Jani (2012)
    Luu on erittäin järjestäytynyt hierarkkinen komposiittimateriaali, jonka pääkomponentit ovat kollageeni ja hydroksiapatiitti. Rakenne tekee luusta painoonsa nähden äärimmäisen kestävän ja vahvan materiaalin. Sen perusyksikkönä on kollageenimolekyylien ja hydroksiapatiittinanokiteiden muodostama kollageenisäie. Synteettisisen luun kasvun tukirakenteen (luutukirakenne) tulee olla bioyhteensopiva, bioaktiivinen ja biohajoava. Materiaalin pitää kyetä sitoutumaan luuhun, edistämään luusolujen toimintaa ja siten uuden luun muodostumista, hajota hitaasti uuden luun muodostumisen tieltä ja olla mekaanisesti riittävän kestävä. Tämä asettaa vaatimuksia sekä tukirakenteessa käytettäville materiaaleille että rakenteen muodolle. Bioaktiivisuuden, biohajoavuuden ja mekaanisen kestävyyden yhteensovittaminen on usein haasteellista. Synteettiset kuitumaiset luutukirakenteet ovat erityisen kiinnostavia johtuen niiden rakenteellisesta samankaltaisuudesta luumatriisin kanssa. Lupaavia materiaaleja ovat esimerkiksi hydroksiapatiitti ja biolasi sekä näiden ja biopolymeerien, kuten polylaktidin, muodostamat komposiittirakenteet. Näistä materiaaleista sähkökehrätyt kuidut ovat osoittaneet huomattavan korkeaa bioaktiivisuutta. Kuitujen suuri aktiivinen pinta-ala tarjoaa luusoluille kiinnittymispaikkoja ja edistää niiden toimintaa. Tutkielman kirjallisuusosassa on tutkittu luutukirakenteissa käytettäviä epäorgaanisia ja biokomposiittimateriaaleja sekä perehdytty sähkökehräysmenetelmään kuitumaisten luutukirakenteiden valmistuksessa. Kokeellisessa osuudessa sähkökehrättiin useita luutukirakenteissa käytettäviä kuitumateriaaleja. Kehrätyt materiaalit olivat epäorgaaniset hydroksiapatiitti, kalsiumkarbonaatti ja biolasi sekä hydroksiapatiittinanopartikkeleiden ja polyvinyylibutyraalin tai polylaktidin muodostamat komposiitit. Kuitujen paksuutta ja muita ominaisuuksia voitiin säätää liuos- ja kehräysparametreja muuttamalla. Biolasi- ja kalsiumkarbonaattikuituja konvertoitiin liuoskäsittelyillä hydroksiapatiitiksi. Käsittelyllä konvertoitiin myös atomikerroskasvatettuja kalsiumkarbonaattiohutkalvoja hydroksiapatiitiksi. Valmistetut kuidut ja kalvot ovat kiinnostavia biomateriaaleja, mutta niiden bio-ominaisuudet ovat toistaiseksi tutkimatta. Sähkökehräysprosessien tuottavuutta kasvatettiin kehittämällä monineulasähkökehräyslaitteistoa. Monineulainen sähkökehräys osoittautui huomattavasti perinteistä yhden neulan sähkökehräystä monimutkaisemmaksi prosessiksi. Ongelmia aiheuttaa polymeeriliuoksen kuivuminen neulan kärkeen ja toisaalta kuidun kehräytyminen kosteana. Näitä ongelmia ei vielä kyetty täysin ratkaisemaan.
  • Kangas, Jussi (1990)
    Luu on mekaanisilta ominaisuuksiltaan ja jäykkyydeltään selvästi luunmurtumien fiksaatiossa yleisesti käytettyä teräslevyä heikompaa. Luun kimmokerroin eli Youngin moduli on vain 1/10 teräksen kimmokertoimesta (n.20 MPa/200 MPa). Käytettäessä murtuman fiksointiin teräslevyä voi luuhun syntyä osteoporoottisia muutoksia ns. stress protection -ilmiön seurauksena. Nykyään pyritäänkin kehittämään fiksaatiovälineitä materiaaleista, jotka mekaanisilta ominaisuuksiltaan enemmän muistuttavat luuta. Putkiluun murtuma paranee fiksaation rigiditeetistä riippuen normaalisti eli kalluksen avulla tai primaaristi, jollei kallusta syntyy vain erittäin vähän. Kompressiolevyn avulla fiksoitu primaarisesti paraneva murtuma lujittuu hitaammin kuin normaalisti parantuva, mutta levytys mahdollistaa raajan nopean käytettävyyden operaation jälkeen. Normaali eli spontaani murtuman paraneminen jakaantuu osittain päällekkäisiin tulehdus-, paranemis- eli korjaus- ja muotoutumisvaiheeseen. Primaarisessa paranemisessa normaalin paranemisen korjausvaihe ohitetaan ja siirrytään suoraan hitaaseen muotoutumisvaiheeseen, josta johtuen kliininen paraneminen tapahtuu selvästi hitaammin.