Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 12030-12049 of 24320
  • Perälä, Jussi-Pekka (Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos, 2011)
    The present study focuses on the drug market in Helsinki in the early 2000s, mainly on the dealing in and use of amphetamines, cannabis and the pharmaceutical Subutex. The drug market is usually analysed into upper, middle and lower level markets. These levels are very different in terms of their operating practices, although there may be some mingling. The present study is mainly concerned with drug dealers and users in the lower and middle level markets. Operations also differ depending on whether the dealing involves just one drug or several. Dealing in and using Subutex is a very different business from dealing and using home grown cannabis, for instance: both the customers and the dealers are mostly quite different. The study material was mostly collected through ethnographical field work, including observations and interviews. Interviews with officials and minutes of pre-trial investigations concerning aggravated drug crimes are also included. The study discusses the roles of dealers on the various levels of the drug market in Helsinki and traces activities at various levels. Ethnographical methods are employed to observe day-to-day drug dealing and use and leisure pursuits in private homes and in public premises. The study takes note of the risks inherent in drug dealing and estimates what kind of drug dealers can last the longest on the market without the authorities intervening. At the same time, the study discusses how small groups on the middle and lower levels of the drug market avoid control measures undertaken by the authorities and how the authorities address these groups. Moreover, the study discusses what the drug market is like in prison from the perspective of a drug dealer sent to prison, what their everyday lives are like after release, and how much money dealers on various levels of the drug market make. The study demonstrates that drug dealing in Helsinki, whether we consider the very top or the very bottom of the pyramid, is a far from rational pursuit. The undertakings are not very systematic; they are more a reaction to intoxicant addiction( s) and other problems caused by other dealers, the dealers own actions and the actions of the police. The everyday lives of drug dealers are often chaos only alleviated by drug use in the company of buyers or alone. If a drug dealer uses drugs himself/herself, things become even more complicated and a vicious circle develops. At the same time, everyday life is certainly exciting, and a drug dealer often has a highly eventful if brief life. Drug dealing is a very masculine pursuit, and there is a sort of macho code governing it, although this does not nearly always work as it should. This macho code, typically for illegal activities, involves the threat of violence as a control measure. Hence the untranslatable slang expression Kill the cows : the Finnish word for calf has the slang meaning snitch or police informant . No more cows, no more calves. But informing on others to the authorities is a fact of life in the drug-dealing world. Contributing factors to being reported to the authorities are the dealer s own mistakes and the actions of other dealers and the police. A determined drug dealer will not be deterred from drug dealing by a prison sentence. However, following time in prison only few dealers manage to gain an income from drug dealing commensurate with its risks.
  • Kiviniitty, Jouni (2013)
    Helsingin metron lähihistoriaa on tutkittu akateemisesti vähän. Opinnäytetyössä tarkastellaan kronologisesti Helsingin metron rakentamiseen vuosina 1955 -1969 johtanutta prosessia sekä seurataan metron rakentamisen tarpeesta käytyä keskustelua sanomalehtien sivuilla. Työn tarkoituksena on osoittaa ne seikat, jotka johtivat metron rakentamisesta päättämiseen sekä siihen, miksi aiemmin esillä ollut pikaraitiotiepohjainen vaihtoehto hylättiin ja korvattiin raskaammalla, syvälle maan alle rakennetulla järjestelmällä. Työssä käsitellään myös metron suunnittelusta vastanneen kaupunginhallituksen alaisen metronsuunnittelutoimikunnan johtajakysymystä – vaikuttiko vuonna 1968 tehty palatsivallankumous metron rakentamiseen – ja oliko metrohankkeella kytköksiä idänkauppaan. Metron suunnitteluprosessin taustalla oli paitsi Suomen yhteiskunnan modernisaatio ja Helsingin kasvu suurkaupungiksi, myös kaupunkisuunnittelussa jo 1930- ja 1940-lukujen taitekohtaan osunut murros, jonka seurauksena kaupungin rakennettu alue kasvoi ja hajaantui. Aluksi Helsinkiin suunniteltiin osin maanlaisia, raitioteihin perustuvia esikaupunkiratoja, jotka mainitaan ensimmäistä kertaa arkkitehti Eliel Saarisen jo vuonna 1915 laatimassa”Munkkiniemi –Haaga ja Suur-Helsinki”- teoksessa. Seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana esikaupunkiradoista tehtiin muutamia suunnitelmia, mutta nämä jäivät lähinnä luonnoksen asteelle, eikä niitä käsitelty koskaan virallisissa hallintoelimissä. Metron suunnitteluprosessin katsotaan kuitenkin saaneen varsinaisesti alkunsa vuonna 1955, jolloin kaupunginvaltuutettu Janne Hakulinen esitti maanalaisen rakentamista Helsinkiin. Samaan aikaan kaupunginhallitus oli asettanut erityisen esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitean tutkimaan tulevaisuuden kulkumuotoa. Komitea antoi ensimmäisen mietintönsä neljä vuotta myöhemmin julkaisemalla teoksen ”Tarvitseeko Helsinki metroväyliä?” Vastaus oli: Helsinki tarvitsee metron. Komitean nimi muuttui pian metronsuunnittelukomiteaksi, joka jatkoi tutkimusten tekemistä. Vuonna 1963 valmistui toinen mietintö, jossa edellytettiin metron pikaista rakentamista Helsinkiin. Mitintö tuli tunnetuksi laajasta, koko kaupungin kattavasta metroverkosta, jossa metrolla olisi päässyt mm. Munkkivuoreen. Kaupunki tilasi vielä ulkomaalaisilta asiantuntijoilta lausunnot Helsingin liikenteen tilasta. Vuonna 1964 valmistunut selvitys tuki metronsuunnittelutoimikunnan mietintöä: metro tulisi rakentaa kaupunkiin kiireellisesti. Asia eteni kaupunginhallitukseen keväällä 1965 ja sen jälkeen kaupunginvaltuustoon, joka kahden kokouksen jälkeen teki periaatepäätöksen metron rakentamisesta Helsinkiin. Vuosina 1965-1969 Helsingin metrosta käytiin sekä poliittisissa päätöksentekoelimissä että lehtien sivuilla ajoittain kiivaita väittelyitä. Helsingin liikenneongelmat pahenivat vuosi vuodelta henkilöautokannan kasvun seurauksena, mutta metropäätös viivästyi jatkuvasti. Vuonna 1968 tapahtui kaksi käännettä. Metron teknisestä suunnittelusta pitkään vastannut Reino Castrén lähti puolen vuoden komennukselle Intiaan, ja tilalle nimitettiin Unto Valtanen. Castrén ei komennuksensa jälkeen palannut enää entisiin tehtäviinsä vaan hänet syrjäytettiin metronsuunnittelutoimikunnasta kaupunginhallituksen salaisella päätöksellä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaupungin ulkopuolisella konsulttitoimistolla tilaama suuri liikennetutkimus, jossa Helsingin ydinkeskustaan oli kaavailtu joukko moottoriteitä. Tutkimus, sekä Teuvo Auran nouseminen vuoden 1968 helmikuussa kaupunginjohtajaksi muokkasivat mielipidettä metrolle suotuisaksi. Metron rakentamispäätös eteni kaupunginhallitukseen huhtikuussa 1969 ja toukokuun 9. päivänä kaupunginvaltuusto päätti äänestyksen jälkeen metron rakentamisesta Helsinkiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen liikenne alkoi viimein 2. elokuuta 1982. Metrokalustoa ei myöskään tilattu Neuvostoliitosta, vaikka tarjouksia sekä kaluston toimittamisesta että koko urakan rakentamisesta tehtiinkin. Suomalaiset pitivät ohjat tiukasti käsissään, ja kun vaunukalustoa 1970-luvulla tilattiin, toimitti sen kotimainen Valmet. Tutkimuksessa osoitetaan historiallisen päätöksentekoprosessin ohella, että metronsuunnittelutoimikunnan vuoden 1968 palatsivallankumouksella ei lopulta ollut vaikutusta itse metrojärjestelmään. Toimikunta teki jo vuonna 1966 – puolitoista vuotta ennen Castrénin erottamista – salaisia suunnitelmia nykyisenkaltaisen metron rakentamiseksi. Näiden suunnitelmien taustalla oli välttää katujen pitkäaikaiselta aukirepimiseltä. Lopulliseen metron rakentamispäätökseen vaikutti lisäksi Itä-Helsinkiin nopeasti 1950-luvulta lähtien noussut kerrostaloalueiden verkosto sekä pääosin asumiseen tarkoitettujen alueiden asukkaiden liikkuminen käytännössä yhtä ainoaa reittiä Kulosaaren sillan kautta Helsingin keskustaan työhön aiheuttamat ruuhkat. Itäinen suunta määriteltiin kiireellisimmäksi, ja kun rakennuspäätös tehtiin toukokuussa 1969, oli esillä yli 100 kilometrin verkoston sijaan vain ns. runkoverkon ensimmäinen osa, Kamppi-Puotinharju-metro. Sittemmin tätä runkoverkkoa on täydennetty rakentamalla Martinlaaksonrata, ja se täydentyy edelleen vuonna 2015 avattavan länsimetron myötä. Sen sijaan Munkkivuori saa odottaa metroa vielä vuosikymmeniä.
  • Kiviniitty, Jouni (2012)
    Helsingin metron lähihistoriaa on tutkittu akateemisesti vähän. Opinnäytetyössä tarkastellaan kronologisesti Helsingin metron rakentamiseen vuosina 1955 -1969 johtanutta prosessia sekä seurataan metron rakentamisen tarpeesta käytyä keskustelua sanomalehtien sivuilla. Työn tarkoituksena on osoittaa ne seikat, jotka johtivat metron rakentamisesta päättämiseen sekä siihen, miksi aiemmin esillä ollut pikaraitiotiepohjainen vaihtoehto hylättiin ja korvattiin raskaammalla, syvälle maan alle rakennetulla järjestelmällä. Työssä käsitellään myös metron suunnittelusta vastanneen kaupunginhallituksen alaisen metronsuunnittelutoimikunnan johtajakysymystä – vaikuttiko vuonna 1968 tehty palatsivallankumous metron rakentamiseen – ja oliko metrohankkeella kytköksiä idänkauppaan. Metron suunnitteluprosessin taustalla oli paitsi Suomen yhteiskunnan modernisaatio ja Helsingin kasvu suurkaupungiksi, myös kaupunkisuunnittelussa jo 1930- ja 1940-lukujen taitekohtaan osunut murros, jonka seurauksena kaupungin rakennettu alue kasvoi ja hajaantui. Aluksi Helsinkiin suunniteltiin osin maanlaisia, raitioteihin perustuvia esikaupunkiratoja, jotka mainitaan ensimmäistä kertaa arkkitehti Eliel Saarisen jo vuonna 1915 laatimassa”Munkkiniemi –Haaga ja Suur-Helsinki”- teoksessa. Seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana esikaupunkiradoista tehtiin muutamia suunnitelmia, mutta nämä jäivät lähinnä luonnoksen asteelle, eikä niitä käsitelty koskaan virallisissa hallintoelimissä. Metron suunnitteluprosessin katsotaan kuitenkin saaneen varsinaisesti alkunsa vuonna 1955, jolloin kaupunginvaltuutettu Janne Hakulinen esitti maanalaisen rakentamista Helsinkiin. Samaan aikaan kaupunginhallitus oli asettanut erityisen esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitean tutkimaan tulevaisuuden kulkumuotoa. Komitea antoi ensimmäisen mietintönsä neljä vuotta myöhemmin julkaisemalla teoksen ”Tarvitseeko Helsinki metroväyliä?” Vastaus oli: Helsinki tarvitsee metron. Komitean nimi muuttui pian metronsuunnittelukomiteaksi, joka jatkoi tutkimusten tekemistä. Vuonna 1963 valmistui toinen mietintö, jossa edellytettiin metron pikaista rakentamista Helsinkiin. Mitintö tuli tunnetuksi laajasta, koko kaupungin kattavasta metroverkosta, jossa metrolla olisi päässyt mm. Munkkivuoreen. Kaupunki tilasi vielä ulkomaalaisilta asiantuntijoilta lausunnot Helsingin liikenteen tilasta. Vuonna 1964 valmistunut selvitys tuki metronsuunnittelutoimikunnan mietintöä: metro tulisi rakentaa kaupunkiin kiireellisesti. Asia eteni kaupunginhallitukseen keväällä 1965 ja sen jälkeen kaupunginvaltuustoon, joka kahden kokouksen jälkeen teki periaatepäätöksen metron rakentamisesta Helsinkiin. Vuosina 1965-1969 Helsingin metrosta käytiin sekä poliittisissa päätöksentekoelimissä että lehtien sivuilla ajoittain kiivaita väittelyitä. Helsingin liikenneongelmat pahenivat vuosi vuodelta henkilöautokannan kasvun seurauksena, mutta metropäätös viivästyi jatkuvasti. Vuonna 1968 tapahtui kaksi käännettä. Metron teknisestä suunnittelusta pitkään vastannut Reino Castrén lähti puolen vuoden komennukselle Intiaan, ja tilalle nimitettiin Unto Valtanen. Castrén ei komennuksensa jälkeen palannut enää entisiin tehtäviinsä vaan hänet syrjäytettiin metronsuunnittelutoimikunnasta kaupunginhallituksen salaisella päätöksellä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaupungin ulkopuolisella konsulttitoimistolla tilaama suuri liikennetutkimus, jossa Helsingin ydinkeskustaan oli kaavailtu joukko moottoriteitä. Tutkimus, sekä Teuvo Auran nouseminen vuoden 1968 helmikuussa kaupunginjohtajaksi muokkasivat mielipidettä metrolle suotuisaksi. Metron rakentamispäätös eteni kaupunginhallitukseen huhtikuussa 1969 ja toukokuun 9. päivänä kaupunginvaltuusto päätti äänestyksen jälkeen metron rakentamisesta Helsinkiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen liikenne alkoi viimein 2. elokuuta 1982. Metrokalustoa ei myöskään tilattu Neuvostoliitosta, vaikka tarjouksia sekä kaluston toimittamisesta että koko urakan rakentamisesta tehtiinkin. Suomalaiset pitivät ohjat tiukasti käsissään, ja kun vaunukalustoa 1970-luvulla tilattiin, toimitti sen kotimainen Valmet. Tutkimuksessa osoitetaan historiallisen päätöksentekoprosessin ohella, että metronsuunnittelutoimikunnan vuoden 1968 palatsivallankumouksella ei lopulta ollut vaikutusta itse metrojärjestelmään. Toimikunta teki jo vuonna 1966 – puolitoista vuotta ennen Castrénin erottamista – salaisia suunnitelmia nykyisenkaltaisen metron rakentamiseksi. Näiden suunnitelmien taustalla oli välttää katujen pitkäaikaiselta aukirepimiseltä. Lopulliseen metron rakentamispäätökseen vaikutti lisäksi Itä-Helsinkiin nopeasti 1950-luvulta lähtien noussut kerrostaloalueiden verkosto sekä pääosin asumiseen tarkoitettujen alueiden asukkaiden liikkuminen käytännössä yhtä ainoaa reittiä Kulosaaren sillan kautta Helsingin keskustaan työhön aiheuttamat ruuhkat. Itäinen suunta määriteltiin kiireellisimmäksi, ja kun rakennuspäätös tehtiin toukokuussa 1969, oli esillä yli 100 kilometrin verkoston sijaan vain ns. runkoverkon ensimmäinen osa, Kamppi-Puotinharju-metro. Sittemmin tätä runkoverkkoa on täydennetty rakentamalla Martinlaaksonrata, ja se täydentyy edelleen vuonna 2015 avattavan länsimetron myötä. Sen sijaan Munkkivuori saa odottaa metroa vielä vuosikymmeniä.
  • Korhonen, Päivi (2014)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan nuorten laitossijoitusten keskeytymistä ja asiakasohjausrakennetta, jossa nuorelle etsitään uutta sijoituspaikkaa sopimattomaksi osoittautuneen tilalle. Tutkimusaiheen valinnan motiivina on ollut kiinnostus nuorten parissa tehtävää sosiaalityötä sekä käytännön sosiaalityön taustalla vaikuttavia rakenteellis–hallinnollisia tekijöitä kohtaan. Sekä sijaishuollon rakenteita että sijoitusten keskeytymistä on tutkittu Suomessa hyvin vähän, vaikka sijaishuolto on sekä inhimillisesti että taloudellisesti katsottuna hyvin merkittävä sosiaalityön kenttä. Sijaishuollon asiakasohjaukseen liittyviä vastuun, vallan ja valintojen kysymyksiä tutkielmassa on lähestytty pohtimalla ammattietiikkaa, sosiaalityön tietoa ja päätöksentekoa, joita koskevista keskusteluista koostuu tutkimuksen käsitteellinen ympäristö. Tutkimus on toteutettu Vantaan lastensuojelun sijaishuollossa, laitoshoidon yksikössä. Tutkimuksen pääasiallinen empiirinen aineisto koostuu lähetteistä, joilla laitoshoidon sosiaalityöntekijät ovat hakeneet asiakkainaan oleville nuorille uusia sijaishuoltopaikkoja asiakasohjausta koordinoivalta työryhmältä vuosina 2008–2012. Tutkitut lähetteet on poimittu systemaattisen satunnaisotannan menetelmällä kaikkien keskeytyviä pitkäaikaisia sijoituksia koskevien lähetteiden joukosta. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavan laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) Millaisin perusteluin sosiaalityöntekijät puoltavat huostassa olevien nuorten pitkäaikaisten laitossijoitusten keskeyttämistä ja sijaishuoltopaikkojen vaihtoa? 2) Miten nämä perustelut ja laitospaikan vaihtoon liittyvä asiakasohjausrakenne näyttäytyvät sosiaalityön ammattieettisistä lähtökohdista? 3) Millaisia sijaishuollon jatkuvuuden edellytyksiä sosiaalityöntekijöiden kirjoittamista lähetteistä on tunnistettavissa? Tutkimuksen tulosten mukaan nuorten laitossijoitukset uhkaavat keskeytyä useimmiten siksi, että nuorille ei kyetä asettamaan lastensuojelulaitoksissa riittäviä rajoja. Laitoksista karkailu ja psyykkisen voinnin ongelmat ovat seuraavaksi yleisimpiä sijoitusten keskeyttämisen perusteluita. Johtopäätöksenä on, että asiakassuhteen laadulle ja huolenpito-orientaatiolle tulisi antaa sijaishuollon työssä yhä suurempi arvo, ja että aikuisilta tulisi edellyttää nykyistä painokkaammin nuorten hoitoon sitoutumista. Tutkimusaineiston perusteella sitoutumista vaaditaan nyt lähinnä sijaishuollossa eläviltä nuorilta, mikä vaikuttaa heidän lähtökohtiinsa nähden kohtuuttomalta. Tutkimuksen pohjalta itsemääräämisoikeuden ja osallistumisoikeuden periaatteet näyttäytyvät välttämättöminä sijaishuollon eettistä kestävyyttä määrittävinä kriteereinä, joiden merkitys korostuu myös nuoren sijaishuoltopaikkaa vaihdettaessa. Hyvin toimiva asiakasohjausrakenne vahvistaa eettisesti kestävää toimintatapaa sijoitusten keskeyttämistarvetta arvioitaessa ja uutta sijaishuoltopaikkaa valittaessa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Lastensuojelu Sijaishuolto Lastensuojelulaitokset Sosiaalityöntekijät Ammattietiikka Osallisuus Itsemäärääminen
  • Glader, Disa (1999)
    Tämän työn tarkoitus on selvittää pohjoismaisen yhteistyön tilaa kylmän sodan jälkeen. Pohjoismainen yhteistyö oli kylmän sodan aikana muun muassa keino sopeutua hankalaan asemaan idän ja lännen välissä. Pohjoismaat muodostivat puskurialueen idän ja lännen vihamielisten leirien välille. Yhteistyö maiden välillä kehittyi pitkälle meneväksi alueelliseksi integraatioksi. Sen keskeisimmät toimijat ovat Pohjoismaiden neuvosto (PN) ja ministerineuvosto (PMN). Pohjoismainen yhteistyö oli pidemmälle menevä integraatio kuin samoihin aikoihin Euroopassa liikkeelle lähtenyt integraatiokehitys, Euroopan yhteisö. Pohjoismaisen integraation saavutuksia ovat esimerkiksi: passiunioni, sosiaaliturvasopimus, työvoiman vapaa liikkuvuus ja yhtenäinen lainsäädäntö. Olen käyttänyt tutkielmassani Karl Deutschin "pluralistisen turvallisuusyhteisön" teoriaa ja Gunnar Nielssonin "parallel national action process" mallia sekä Bengt Sundeliuksen tutkimusta pohjoismaisesta alueellisesta integraatiosta selittäessäni ja mallintaessani pohjoismaista integraatiota ja sen erityisluonnetta. Osoittaakseni kuinka erilainen pohjoismainen integraatio on verrattuna eurooppalaiseen, olen esitellyt pääpiirteissään eurooppalaisen integraation teoreettisilla selittäjinä federalismin ja neofunktionalismin. Eurooppalaisen integraation rooli tässä tutkielmassa on todentaa, kuinka osa pohjoismaista on nyt ottamassa irtioton kylmän sodan aikaisista toimintamalleista EU-jäsenyyden muodossa. Kylmän sodan päätyttyä laajemmat yhteistyöpyrkimykset tulivat mahdollisiksi. Suomi ja Ruotsi liittyivät EU:iin. Tanska on ollut jäsenenä jo vuodesta 1973. Norja ja Islanti ovat sidottu EU-kehitykseen Eta-sopimusten kautta. Pohjoismaisen yhteistyön on ollut pakko sopeutua uuteen tilanteeseen, jossa pohjoismainen yhteistyö ei ole enää vain Pohjolan alueen sisäistä. Tässä tutkielmassa olen tarkastellut tätä sopeutumisprosessia ja sen onnistuneisuutta. Olen pyrkinyt selvittämään niitä tehtäviä, joita pohjoismainen yhteistyö voi menestyksellisesti ja perustellusti hoitaa eurooppalaisen integraation sisässä ja rinnalla. Pohjoismaisessa yhteistyössä on edelleenkin paljon vanhaa, mutta myös runsaasti uutta. Yhteistyön volyymi on viime vuosina pikemmin kasvanut kuin vähentynyt. Vuonna 1995 PN:n ja PMN:N työtä uudistettiin organisaatiomuutoksella. Sen seurauksena yhteistyö jaettiin kolmeen pilariin: Pohjola, Eurooppa ja lähialueet. Uusista yhteistyöalueista lähialueulottuvuus on ollut hedelmällinen yhteistyöalue. Lähialueissa on valoisa ja perusteltu tulevaisuus pohjoismaiselle yhteistyölle. EU/Eta-kysymykset sen sijaan ovat ongelmallisia. Niissä yhteistyö ei ole ollut sisällöllisesti yhtä merkittävää. Pohjoismaiden sisäinen yhteistyö on pohjoismaisen arvoyhteisön ylläpitämistä ja aikaisempien saavutusten suojelemista. Pohjoismainen yhteisöllisyys on edelleen merkittävä tekijä, mutta sen sisällöstä oli käytävä keskustelua. Olisi pohdittava, mitä siitä koetaan vielä tärkeäksi ja yhteiseksi.
  • Ruoho, Taina (2005)
    Tutkielman keskeisin tavoite on pyrkiä löytämään syitä sille, että puoluemuotoinen liberalismi on kadonnut Suomessa. Ajanjaksona, jonka poliittisiin asetelmiin tutkielma lähemmin paneutuu, eli vuosina 1965-1991, Suomessa oli yksi liberalistinen puolue, Liberaalinen Kansanpuolue. Tutkielman ajanjakso valikoitui siksi, koska tuolloin LKP:n kannatuksen lasku oli kohtalokkainta suomalaisten liberaalipuolueiden historiassa. Vuoden 1966 eduskuntavaaleista vuoden 1991 vaaleihin LKP:n kannatus oli pudonnut 6,5 prosentista 0,8 prosenttiin, ja puolue oli käytännöllisesti katsoen menettänyt koko poliittisen painoarvonsa. Vuonna 1991 LKP välttyi täpärästi putoamasta puoluerekisteristä, kun se sai eduskuntaan yhden edustajan. Seuraavissa kaksissa vaaleissa se kuitenkin jäi ilman paikkoja ja poistettiin puoluerekisteristä vuonna 1999. Kannatuskehitystä on tutkielmassa tarkasteltu vuosien 1966-1991 aikana käytyjen eduskuntavaalien valossa. Vaalitutkimuksen avulla pyrittiin luomaan kuva kunkin vaalikauden poliittisesta elämästä Suomessa LKP:n kannatuksen valossa. Aineistosta etsittiin vaaliennusteita, analyysejä vaaliasetelmista, vaaliliittotaktiikoista ja niiden vaikutuksista, poliittisista peleistä sekä vaalituloksesta ja siirtymistä eri poliittisten ryhmittymien kesken. Aineistona käytettiin perinteistä vaaliennuste- ja vaalianalyysimateriaalia, jota julkaistaan vaalien yhteydessä politiikan tutkimuksen piirissä. Keskeisinä lähteinä vaalikuvauksissa olivat Politiikka- sekä Scandinavian Political Studies -kausijulkaisut. Muita tutkielmassa käytettyjä kausijulkaisuja olivat muun muassa Parliamentary Affairs sekä West European Politics. Lisäksi käytettiin kolmea yksinomaan vuosien 1970, 1972 ja 1991 kansanedustajain vaaleihin perehtynyttä Suomessa julkaistua vaalianalyysikirjaa sekä muutamia muita kausijulkaisuja. Tutkielmassa esitetyt tilastolliset tiedot vaaleista perustuvat pääosin virallisiin vaalitilastoihin. Lisäksi tutkielmassa on haastateltu viittä merkittävää LKP:n entistä aktiivipoliitikkoa: politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Olavi Borgia, Vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaaraa, oikeuskansleri Paavo Nikulaa, LKP:n entinen kansanedustaja Terhi Nieminen-Mäkystä sekä LKP:n eduskuntaryhmän sihteeriä, viestintäjohtaja Antti Marttista. Tutkielman perusteella LKP:n kuihtumiseen oli pääosin kuusi syytä: 1) Objektiivisin syy näyttää olleen Suomen vaalijärjestelmä, joka suosii suuria puolueita. Useissa vaalipiireissä puolueelta vaaditaan eduskuntavaaleissa jopa 10 prosentin ääniosuus ennen kuin se saa ensimmäisen paikkansa. 2) Taloudelliset vaikeudet, jotka ajoivat LKP:n Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi 1982. 3) LKP:n nuorisoliiton aktiivijoukko halusi muuttaa puolueen linjaa ekologisen sosiaaliliberalismin suuntaan, jossa vihreät ympäristöaatteet olivat keskeisellä sijalla. Kun siihen ei suostuttu ja sen sijaan liittouduttiin Kepun kanssa, LKP:stä lähti joukko merkittäviä poliitikoita perustamaan Vihreää liikettä 1980-luvun alussa. 4) Puolueen maltilliset linjavalinnat eivät purreet äänestäjiin. Lisäksi eduskuntavaaleissa 1979 ratsastettiin virheellisesti keskiluokka-teemalla. 5) Tiivis keskustayhteistyö tukahdutti LKP:n aatteellisesti. Lopullinen niitti oli Kepu-liitto. 6) Politiikan yleinen muuttuminen, minkä konkreettisin ilmentymä Suomessa oli puoluekentän muotoutuminen kolmen suuren valtapeliksi.
  • Ehanti, Anna (2005)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan päätösvaltaoikeuksien ja kannustimien eroa yrityksen elinkaaren eri vaiheissa. Tarkastelu tapahtuu aloittelevien yritysten tapauksessa Oliver Hartin (2001) "Financial Contracting" -artikkelissa esitetyn mallin mukaisesti. Mallin avulla pohditaan, millaisten päätöksenteko-oikeus -allokaatioiden vallitessa yritys kannattaa perustaa, ja kannattaako eri toimijoiden yrittää vaikuttaa lopputulokseen. Kypsempiä yrityksiä käsitellään Jean Tirolen (2001) "Corporate Governance" -artikkelissa muodostaman mallin avulla. Ensiksi pohditaan osakkeenomistajien preferenssejä ja sitä, miten osakkeenomistajat ja investoijat varmistavat preferenssiensä huomioonottamisen erityisesti johdon kannustimien ja päätösvaltaoikeuksien tapauksissa. Tämän jälkeen esitellään termi sidosryhmät, ja käsitellään sidosryhmien preferenssejä kypsän yrityksen toiminnassa. Tutkielmassa päädytään seuraaviin tuloksiin. Uusien yritysten kontrollissa painottuu ulkopuolisten rahoittajien rooli, sillä jos heitä ei saada mukaan projektiin, ei yritys saa tarvitsemaansa alkupääomaa. Tarvittavan alkupääoman saamiseksi yrityksen omistajat luopuvat alkuvaiheessa tietyistä oikeuksista riskirahoittajien hyväksi. Hartin muodostaman mallin avulla huomataan, että erilaiset päätöksentekoallokaatiot vaikuttavat yrityksen arvoon ja että päätösoikeuksien erilaisilla allokaatioilla saadaan erilaisia tuloksia yrityksen kannattavuudesta. Projektin käynnistymiseksi tarvitaan sekä velkojia että riskirahoittajia. Kypsempien yritysten tapauksessa painottuu omistajien rooli, jotka määräävät johdon palkkiot ja hallituksen välityksellä kontrolloivat liikkeenjohtoa. Osakkeenomistajien preferenssien painottumiselle muodostuu kolme argumenttia; luvatun tulon muodostuminen, johtajan tehokkaat kannustimet sekä jakamattoman kontrollin edut päätöksenteossa. Kuitenkaan osakkeenomistajan etujen huomioonotto ei ole yksiselitteisesti paras vaihtoehto. Se nimittäin luo valintoja, jotka ovat vinoutuneita. Loppupäätelmänä voidaan kuitenkin sanoa, että osakkeenomistajat kontrolloivat johtoa rakentamalla kannustinjärjestelmän johdon optioiden, ei sidosryhmien hyvinvontiin sidottujen palkkioiden, avulla.
  • Tyyskä, Hannu (2007)
    Palkkaerot ovat yhteiskunnallisesti merkittävä aihe, koska ne tuottavat suurimman osan kotitalouksien välisistä tuloeroista. Tässä työssä esitellyn empiirisen todistusaineiston perusteella voidaan olettaa, että palkkaerot eivät ole seurausta vain työntekijöiden ja työnantajien tuottavuuden eroista. Tämän kaltaisten erojen selittäminen ei käy helposti perinteisen taloustieteen menetelmin. Niinpä monet tutkijat ovatkin olettaneet tilastojen valossa selittämättömien palkkaerojen johtuvan piiloheterogeenisuudesta työntekijöiden ominaisuuksissa. Näitä tilastoissa näkymättömiä ominaisuuksia voisivat olla muun muassa sosiaaliset taidot, motivaatio ja ulkonäkö. Tässä työssä tarkastellaan malleja, jotka pyrkivät esittämään perusteluja palkkaerojen syntymiselle homogeenisten työntekijöiden ja työnantajien ympäristössä. Mallit ovat etsintämalleja ja tarkastelevat työnantajien ja työntekijöiden toimintaa työmarkkinoilla peliteoreettisesta näkökulmasta. Palkkaerot syntyvät strategisen toiminnan lopputuloksena. Palkkahajonnan syntyminen on riippuvaista ex post-kilpailusta. Jos ex post-kilpailu on varmaa, tarjoavat kaikki työnantajat kilpailullista palkkaa. Jos sen sijaan on varmaa, että kukin työnhakija saa tarjouksen korkeintaan yhdeltä työnantajalta, romahtavat palkat monopsonitasolle, eikä palkkahajontaa ole. Jos tarjousta tekevä toimija ei tiedä, joutuuko hänen tekemänsä tarjous kilpailemaan muiden toimijoiden tekemien tarjousten kanssa, joutuu toimija turvautumaan sekastrategioihin. Tämä johtaa palkkahajontaan. Mallien synnyttämä palkkahajonta onkin nähtävä työnantajien sopeutumisena työmarkkinoiden epävarmuuteen. Ympäristössä, jossa toimijoilla on täydellinen informaatio pelin kulusta ja lopputuloksesta, ei tarvetta palkkahajonnalle ole. Samoin on käytännössäkin, työnantajalla ei ole juuri kannustinta korottaa työntekijän palkkaa, jos hän voi olla varma siitä, että saa palkattua ja pidettyä tämän. Jos työnhakija taas on varma, ettei hänen hakemaansa paikkaan ole muita hakijoita, voi hän helposti vaatia suurempaa palkkaa. Oikeilla työmarkkinoilla tällaista varmuutta on harvoin. Ex post-kilpailun epävarmuus palkkahajonnan synnyttäjänä vaikuttaa varsin järkevältä. Mallien perusteet eivät ole ristiriidassa todellisuuden kanssa. Tärkeimmät työssä käytetyt lähteet ovat Galenianosin ja Kircherin (2007), Halon ja Kultin ja Virrankosken (2007) artikkelit sekä Mortensenin (2003) kirja.
  • Vuorilehto, Henrika (2001)
    Tutkimuksessa käsitellään niitä syitä, joiden seurauksena Suomi luopui devalvaatiopo-litiikasta. Tarkastelun kohteena on ennen kaikkea vuosina 1975 - 1998 suoritettujen devalvaatioiden rakennepoliittiset vaikutukset. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti metsäteollisuuden kokonaistaloudellisen aseman muutoksiin ja sähköteollisuuden kas-vuun 1980-luvun puolivälin jälkeen. Lisäksi devalvaatiopolitiikkaa tarkastellaan rahoi-tussektorin vapautumisesta seuranneen yritysten ulkomaanmääräisen lainan kasvun ja Suomen EY-politiikan näkökulmista. Devalvaatiopolitiikka oli osa 1960-luvulta perittyä valtion Keynesiläisestä talouspoli-tiikkaa, joka ei enää vastannut 1990-luvun todellisuutta. Talouden suhdanteiden tasoit-taminen devalvaation ja kotimaisen inflaation avulla ei tuonut samaa kilpailuetua kuin aiempina vuosikymmeninä. Tutkimuksessa on metsä- ja metalliteollisuuden sekä elin-tarvike-, juoma- ja tupakkateollisuuden kannattavuutta vertailemalla selvitetty kuinka valtion vientiteollisuutta suosiva valuuttapolitiikka hidasti teollisuuden rakennemuu-tosta. Devalvaatiot vahvistivat olemassa olevaa tuotanto- ja vientirakennetta eivätkä kannustaneet uusien kilpailukykyisten tuotteiden kehittämiseen. Vuosien 1974 - 1998 välisenä aikana suoritetut devalvaatiot eivät ratkaisseet Suomen teollisuuden rakenteel-lisia ongelmia, yksipuolista tuotantorakennetta ja innovaatioiden hitautta. EY-jäsenyys nähtiin ratkaisuna työvoimakustannuksia kohottavan inflaatiokehityksen pysäyttämiseen ja kasvumahdollisuutena suomalaiselle tietoliikenne- ja metsäteollisuudelle. Vuosien 1974 - 1998 aikana pankkitoiminnan valvonta oli puutteellista ja mm. kassava-rantovelvoitteen kiertäminen oli merkittävä syy pankkien ulkomaisen luotonannon kas-vuun. Tutkimuksesta selviää, että devalvaatiopolitiikka ylläpiti, vahvisti ja lisäsi rahoi-tusmarkkinoilla harjoitettua keinottelua. Markan devalvaatio-odotuksista oli muodostu-nut sykli, jonka tiedettiin toteutuvan noin joka 10 vuosi. Olen tutkimuksessani päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan kansainvälisen pääoman liikkuvuuden lisääntyminen oli merkittävin syy devalvaatiopolitiikasta luopumiseen. Devalvaatiot olivat menettäneet tehonsa jo 1980-luvun alussa, jolloin Suomen oli käytännössä mahdotonta harjoittaa muista maista riippumatonta valuuttakurssipolitiikkaa. Tulevaisuudessa on mielenkiintoista nähdä, kuinka Suomen EU-jäsenyys vaikuttaa lä-hes sata vuotta kestäneen devalvaatiosyklin toteutumiseen. Kansantalouden kasvun kannalta merkittävin työmarkkinapolitiikan haaste 2000-luvulla on turvata ammattitai-toisen työvoiman saanti nuorisoa vähemmän kiinnostaviin, mutta kansantalouden kan-nalta oleellisen tärkeisiin metsäteollisuuden tehtäviin.
  • Etelämäki, Jasmin (2006)
    Pro gradu -työni aiheena on Tanskan osallistuminen Kosovon pommituksiin vuonna 1999. Työn tutkimuskysymys on: Miksi Tanska osallistui Kosovon sotaan? Käytän Kosovon sotaa tapausesimerkkinä tutkiessani Tanskan ulkopolitiikan muutosta kylmän sodan jälkeen. Tarkastelen konfliktin kehittymistä sekä kansainvälisen yhteisön ratkaisuyrityksiä, jotka huipentuivat Naton ilmaiskuihin keväällä 1999. Oleellinen osa tutkimuskysymystä on 1990-luvun alussa tapahtunut, kylmän sodan jälkeen hyvin luonnollinen muutos Tanskan ulkopolitiikan ohjelinjoissa. Tuolloin ulkopolitiikan uudeksi teesiksi nousi "aktiivinen kansainvälisyys". Tanskan ulkopolitiikan esittelyn avulla yritän tuoda lukijalle ymmärrettäväksi kontekstin, jossa ulkopoliittisia päätöksiä Tanskassa tehdään. Tästä rakentuu Tanskan ulkopolitiikan perusta, johon liittyvät kiinteästi tanskalaisen identiteetin ja arvojen vaikutukset. Käsittelen työssäni kevyesti myös Tanskan ulkopolitiikan reunaehtojen kehitystä 1990-luvulla. Näistä tärkeimpiä ovat Nato, Euroopan yhteisöt ja eurooppalaisen yhteistyön kehittyminen unioniksi, sekä Yhdistyneet kansakunnat. Tarkasteluni ulottuu 1990-luvun lopusta 2000-luvulle ja taaksepäin 1990-luvun alkuun Tutkin keskustelua Tanskan kansankäräjillä, Folketingetissä, vuoden 1998 lokakuusta vuoden 2000 maaliskuun loppuun. Tanskan ulkopoliittinen instituutti toimitti kansankäräjille selvityksen humanitaarisesta interventiosta maaliskuussa 2000, minkä jälkeen selvityksestä käytiin kansankäräjillä laaja Kosovo-aiheinen keskustelu. Tanskan ulkopoliittisia arvoja määritän lähdekirjallisuuden ja virallisten dokumenttien avulla, joista tärkeimmät lähteeni Tanskan ulkopolitiikan muutoksen osalta ovat kaksi hallitukselle tehtyä selvitystä. Lisäksi olen käyttänyt päälähteinäni Tanskan suurimpia päivälehtiä, Berlingske Tidendeä ja Politikenia. Seurasin lehtiä pätkittäin tammikuusta 1998 kesäkuuhun 1999. Tanskan ulkopoliittisen instituutin, DUPI:n, vuosittain ilmestyneet artikkeli- ja puhekokoelmat, vuosikirjat, ovat olleet pääasiallinen johdatus aiheeseeni. Tutkimukseni lopputulos on, että Tanskan osallistuminen Kosovon sotaan oli merkittävä rajapyykki sen ulkopolitiikan historiassa. Tanska oli aiemmin 1990-luvulla osallistunut samantyyppisiin operaatioihin Naton joukoissa, mutta Kosovon konfliktissa ulkopolitiikan arvot punnittiin selkeimmin. 1990-luvun alussa aktiiviselle kansainvälisyydelle määritelty sisältö kuvasi Tanskan ulkopolitiikkaa myös vuonna 1998. Sen keskeisin teema oli Tanskan ulkopolitiikan riippumattomuus ja tietyt arvot, jotka on perinteisesti liitetty Pohjoismaihin. Alkuperäinen hypoteesini oli, että Tanskan ulkopolitiikkaan 1990-luvun alussa liitetty termi "aktiivinen kansainvälisyys" olisi ollut vielä voimakkaammin sidottu kansainvälisen lain noudattamiseen ja YK:n maailmanjärjestön rooliin kuin loppujen lopuksi osoittautui. Todellinen riippumaton ulkopolitiikka oli Tanskalta kuitenkin vielä 1990-luvun lopussa saavuttamatta.
  • Norema, Anne (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielma tarkastelee naistenvessan ovesta kerättyjä tekstejä eli vessakirjoituksia. Vastaavanlaista aineistoa ei ole fennistiikassa juurikaan tutkittu. Tavoitteena on selvittää, millaisin kielen keinoin toisilta vessassa kävijöiltä haetaan kirjoituksissa responssia ja millaisia vastaanottajan paikkoja heille tarjotaan. Tutkielmassa haetaan vastausta myös siihen, miten vessassa keskustellaan suosituista aiheista: millaisia erilaisia käsitteistyksiä kirjoittajilla on esimerkiksi sukupuolesta ja seksuaalisuudesta? Entä mikä merkitys on kielellä, jolla näitä keskusteluja käydään? Aineistona on Helsingin yliopiston päärakennuksen naistenvessasta kerättyjä kirjoituksia, joita tarkastellaan kontekstissaan. Tutkielman kielinäkemys on funktionaalinen ja huomioi sekä kielen sosiaalisen että kognitiivisen ulottuvuuden. Analyysissa hyödynnetään myös keskusteluntutkimuksen käsitteistöä ja tutkimustietoa. Feministinen, hierarkioita purkava painotus näkyy tutkielmassa kahdella tapaa: Ensinnäkin tarkastellaan ja problematisoidaan sukupuolta ja seksuaalisuutta. Toiseksi keskiöön on nostettu jossakin määrin marginaalinen tekstilaji. Tutkielma tuo tietoa tekstilajista. Se osoittaa, että kun anonyymit vessakirjoittajat kysyvät kysymyksiä eli tekevät vastaanottajille eksplisiittisesti tilaa keskustelussa, kielellistä responssia tyypillisesti saadaan. Responssin saamiseen vaikuttaa myös kirjoitusten sisältö: tietyt aiheet houkuttelevat vastaamaan muita herkemmin. Responssin saamisen ehdot ovat kuitenkin löyhemmät kuin kasvokkaisessa keskustelussa, ja aloittavia kirjoituksia seuraavat kommentit voivat olla hyvin monenlaisia. Vastaanottajalle tarjotaan kirjoituksissa tietynlaista osallistujaroolia, mutta tämä tarjottu rooli voidaan täyttää yllättävällä tavalla. Sukupuolitetut vessat osallistuvat kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän tuottamiseen ja ylläpitoon jo olemassaolollaan. Aineiston kirjoituksista löydetään kuitenkin hyvin erilaisia käsitteistyksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja seksistä. Näihin aiheisiin kytkeytyy kirjoituksissa voimakkaita kulttuurisia normeja, jotka useat kirjoittajat tunnistavat. Heillä on kuitenkin vastakkaisia käsityksiä normien pakottavuudesta: osa kokee, että normeja tulee noudattaa, toiset taas pitävät tärkeänä niiden purkamista. Samoilla kielellisillä toiminnoilla voidaan tehdä keskusteluissa hyvin erilaisia asioita. Vaikka kysymyksillä annetaan toisaalta tilaa toisen näkemykselle, niillä ilmaistaan myös näitä erilaisia käsitteistyksiä ja toisinaan voimakkaita kielteisiä asenteita. Tutkielma osoittaa, että kirjoittajia kiinnostaa tiettyjen aiheiden lisäksi kieli, jolla näitä keskusteluja käydään. Osa kirjoittajista ilmaisee eksplisiittisesti, että näillä keskusteluilla on heille merkitystä. Aineisto antaa näin viitteitä siitä, että kirjoituksilla on erityistä arvoa tarkastellun vessan käyttäjille ainakin osalle. Tutkielma ehdottaakin, että fennistiikka voisi aiempaa enemmän ulottaa katseensa myös intiimeihin kielenkäyttöpaikkoihin sekä marginaalisiin tekstilajeihin ja pohtia näiden merkitystä kielenkäyttäjille.
  • Ruusulaakso, Ari (2012)
    Äänestämättömyyteen on kiinnitetty paljon huomiota ja tälle kehitykselle on yritetty löytää selittäviä tekijöitä. Tätä on pidetty tärkeänä, koska äänestämisen käsite ymmärretään demokraattisen legitimiteetin symboliksi ja erääksi kansalaisten poliittisen osallistumisen keskeiseksi muodoksi. Äänestysvilkkautta yleisissä vaaleissa on lisäksi totuttu pitämään tapana mitata demokratian toimivuutta. Äänestämättömyys on ongelmallista myös sen vuoksi, että se ei jakaudu tasaisesti kansalaisten kesken, vaan on vinoutunut hyväosaisten hyväksi ja heikommassa asemassa olevien tappioksi. Tällöin on suuri vaara sille, että passiivisten ryhmien tarpeet jäävät helposti huomioimatta. Eräänä äänestämättömyyden tärkeänä taustatekijänä pidetään huono-osaisuutta ja syrjäytymistä. Ne ovat ilmiöitä, joiden taustalta löytyy usein työttömyyttä tai muuta osattomuutta. Tässä tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan työttömyyden vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen. Tutkimus pyrkii osaltaan täydentämään aiemmin tehtyjen tarkastelujen sarjaa etsimällä selitystä työttömien äänestämättömyydelle. Tarkoituksena on ollut löytää empiirisen analyysin ja aikaisemman tutkimuksen avulla tarkentavia syitä sille, miksi työttömyys lisää todennäköisyyttä jättää äänestämättä. Aiheen tutkimisella voidaan katsoa olevan myös yhteiskunnallista merkitystä, sillä äänestämättömyys on ollut laajaa jo pidemmän aikaa. Myös se tosiasia, että työttömyys on säilynyt korkealla tasolla 1990-luvun laman jälkeenkin, antaa tutkimukselle yhteiskunnallista lisäarvoa. Työssä keskitytään vaaliosallistumisen kannalta keskeisiin sosiodemografisiin ja —ekonomisiin tekijöihin ja selvitetään, millaisia havaintoja nämä muuttujat tuovat esiin aihealueen tutkimuksen yhteydessä. Selittävinä muuttujina ovat sukupuoli, koulutus, ikä, siviilisääty ja materiaalinen hyvinvointi (tulot ja asumismuoto). Tutkimusta voidaan luonnehtia äänestyskäyttäytymistä tarkastelevaksi kvantitatiiviseksi tutkimukseksi ja se voidaan sijoittaa sosiologisen lähestymistavan traditioon. Työn lähtökohdan muodostavat Tuomo Martikaisen vaaleja ja äänestyskäyttäytymistä koskevat tutkimukset. Tutkimusaineistona on käytetty FSD1260 Eduskuntavaalitutkimus 2003- ja FSD2269 Eduskuntavaalitutkimus-aineistoja. Analyysit on toteutettu tilastollisin menetelmin käyttämällä ristiintaulukointeja ja logistista regressioanalyysia. Tutkimuksen painotus on suomalaisessa yhteiskunnassa. Työttömyyden voidaan todeta lisäävän todennäköisyyttä jättää äänestämättä. Sosiodemografisista ja —ekonomisista tekijöistä ainakin koulutuksella, iällä, siviilisäädyllä ja materiaalisella hyvinvoinnilla näyttää olevan merkitystä työttömien äänestysaktiivisuuteen. Alhainen koulutustaso, nuori ikä, parisuhteen puuttuminen, vuokralla asuminen sekä talouden vähäiset tulot ovat tekijöitä, joilla yhdessä työttömyyden kanssa näyttää olevan yksilöä sekä poliittisesti että muutenkin passivoiva vaikutus. Työttömien äänestämättömyys näyttää liittyvän paljolti myös välinpitämättömyyteen, syrjäytymiseen sekä tyytymättömyyteen omaa elämäntilannetta kohtaan. Työttömyyden pituudella voidaan katsoa olevan merkittävä vaikutus työttömän äänestysaktiivisuuden kannalta. Pitkittynyt työttömyys ilmenee usein alentuneena äänestyshalukkuutena. Työttömien äänestämättömyyden taustalla vaikuttaa myös se, että useat heistä ovat huono-osaisia ja syrjäytyneitä. Nämä ovat tekijöitä, joiden on todettu tehokkaasti vieraannuttavan yksilön kaikenlaisesta yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Eräs syy työttömien äänestämättömyydelle lienee myös heidän terveydentilansa. Fyysiset sairaudet saattavat estää äänestämisen joissakin tapauksissa, mutta ennen kaikkea ongelman muodostavat tässä yhteydessä erilaiset mielenterveydelliset ongelmat ja erityisesti masennus. Työttömien keskuudessa masennusta esiintyy huomattavasti keskimääräistä enemmän.
  • Yliruokanen, Kaisa (2004)
    Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaista huumevalistusta sekä huumeisiin liittyviä tiedontarpeita. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää nykyisen huumevalistuksen hyviä ja huonojaa puolia internetissä käytävien huumeita käsittelevien keskusteluja pohjalta. Samalla tavoitteena on myös löytää huumeisiin liittyviä tiedontarpeita. Aineistona on käytetty Terveyden edistämisen keskuksen ylläpitämiä puolitotuus.com-internet -sivustolla käytäviä keskusteluja. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen ja aineiston analyysi on suoritettu sisällönanalyysin avulla. Huumeiden kokeilu ja käyttö ovat yleistyneet. Huumevalistus ja huumepolitiikka eivät pääse tavoitteeseensa: Huumeista vapaaseen yhteiskuntaan. Enemmistö suomalaisista vastustaa huumeita ja heidän mielipiteensä määrittävät käydyn keskustelun. Narkofobia vaikeuttaa itse asian hoitamista. Tässä tutkimuksessa tietoa haetaan huumeisiin liberaalisti suhtautuvien näkökannalta. Myös mahdollinen huumeiden käyttäjä saa nyt äänensä kuuluville. Tutkimuksessa tarkastellaan huumeiden erilaisia käyttötapoja kuten huumeiden kokeilu-, ongelma- ja viihdekäyttöä. Ennaltaehkäisevän päihdetyön näkökulmasta tutkimuksessa tärkeä osa on kaksisuuntaisella valistuksella ja varhaisella tunnistamisella. Valistusta tarkastellaan huumehaittojen ehkäisytypologian mukaan. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että hyvään huumevalistukseen kuuluvat interaktiivinen ja kaksisuuntainen valistus, realistisuus ja valistajan asiantuntijuus. Päihdevalistuksen tulisi myös olla yhtenäistä eikä valistuksessa enää tulisi pitäytyä tupakka-, alkoholi- ja huumevalistuksen eriyttämisessä. Huonon huumevalistuksen piirteiksi osoittautuivat valehtelu, epärealistisuus, yksisuuntainen ylhäältä alaspäin annettava valistustieto, ristiriitaisuus ja valistajaan epäasiantuntijuus. Huumeisiin liittyviä tiedontarpeita oli monenlaisia ja niistä oli mahdollista muodostaa neljä eri tiedontarvealuetta, jotka olivat huumeiden käyttöön liittyvä tiedontarve, laki- ja oikeusturvakysymykset, terveys ja huumeen hankinta. Hyvän huumevalistuksen mallista ja huumeisiin liittyvistä tiedontarpeista muodostui tehokkaan valistuksen malli, jossa otetaan myös huomioon huumeiden käyttötavat ja tutkijan rooli. Jatkotutkimuksen harteille jää mallin testaaminen käytännössä. Jatkotutkimuksen tarve tuli esille myös pohdittaessa sosiaalihuollon asemaa internetissä. Sosiaalihuollon osittainen siirtäminen internetiin, telemaattiset palvelut ja tekoälyn hyödyntäminen voivat olla tulevaisuuden sosiaalipolitiikkaa. Tutkimuksen keskeisin painettu teos oli Kontulan (2002) toimittama ”Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa”. Kaksisuuntaisen valistuksen käsitteen uutuudesta sekä tutkimusnäkökulman tuoreudesta johtuen myös lehtiartikkeleilla oli tärkeä asema. Tutkimuksen tärkeimmät viitatut henkilöt ovat Matti Piispa, Kati Rantala, Mikko Salasuo ja Pauliina Seppälä.
  • Müller, Anna (2002)
    Tutkimuksessa tarkastellaan keitä Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoistyöntekijät ovat, mikä heitä motivoi osallistumaan vapaaehtoistoimintaan ja mitä mieltä he ovat SPR:n vapaaehtoistoiminnasta. Tutkimuksessa kuvataan taustamuuttujien avulla, keitä SPR:n vapaaehtoiset ovat. Lisäksi tarkastellaan, mistä he saivat tietoa SPR:n toiminnasta, miten he aloittivat toimintansa SPR:ssä ja mitä he siellä tekevät. Tarkastelu kohdistuu myös vapaaehtoisten toiminta-aktiivisuuteen ja siihen vaikuttaviin seikkoihin. Tutkimuksessa selvitetään, mikä motivoi vapaaehtoisia toimintaan; mikä innostaa ja saa jaksamaan. Lisäksi tarkastellaan taustatekijöiden yhteyksiä eri motiiveihin. Tutkimuksessa tarkastellaan myös vapaaehtoisten tyytyväisyyttä ja mielipiteitä SPR:n vapaaehtoistoiminnasta sekä eri taustatekijöiden ja motiivien yhteyksiä näihin mielipiteisiin. Tutkimus toteutettiin lomakekyselynä SPR:n osastojen vapaaehtoisille. Koska SPR:n vapaaehtoisista ei ole rekisteriä, lähetettiin lomakkeet satunnaisotannalla valittujen 25 osaston yhteyshenkilöille, jotka jakoivat ne edelleen vapaaehtoisille. Tutkimusaineiston koostuu 221 vapaaehtoisen vastauksista. Tutkimusaineiston analysoinnissa on käytetty pääasiassa ristiintaulukointia sekä faktorianalyysia, jonka pohjalta on muodostettu summamuuttujia. Yhteenvedonomaisesti voi sanoa tyypillisen SPR:n vapaaehtoisen olevan hyvin koulutettu keski-ikäinen tai vanhempi parisuhteessa elävä nainen, joka osallistuu ystävä- ja tukihenkilötoimintaan sekä on lisäksi mukana keräystoiminnassa tai toimii luottamushenkilönä. Vapaaehtoiset olivat yleisesti saaneet tietoa toiminnasta ystäviltään ja usea oli tullut mukaan toimintaan, koska häntä oli pyydetty. Vapaaehtoiset olivat toimintaan sitoutuneita ja osallistuivat aktiivisesti. Tutkimuksessa tuli esille kahdeksan erilaista motiivia osallistua vapaaehtoistoimintaan. Arvomotiivi oli merkityksellinen lähes kaikille vapaaehtoisille, samoin Punaisen Ristin päämäärät ja periaatteet -motiivi. Näiden jälkeen tulivat oppimismotiivi, itsetuntomotiivi, mukavaa yhdessäoloa -motiivi, sosiaalinen motiivi, omat vaikeudet -motiivi ja uramotiivi. Lisäksi osa vapaaehtoisista oli lähtenyt toimintaan mukaan jonkin elämänmuutoksen takia. Joistakin epäkohdista huolimatta SPR:n vapaaehtoistoiminta oli niin tyydyttävää ja motivoivaa, että vapaaehtoisista lähes kaikki aikoivat jatkaa toimintaa tulevaisuudessakin.
  • Valo, Mirka (2014)
    Riisi, maniokki ja eukalyptus ovat tärkeitä lajeja Thaimaan taloudelle ja niitä käytetään laajasti peltometsätaloudessa Thaimaassa. Tässä tutkimuksessa tutkitut peltometsätalouden tuotantotavat olivat puiden rajaistutus sekä kujanneviljely riisin, maniokin ja eukalyptuksen kanssa, mutta myös monia muita peltometsätalouden tuotantotapoja on käytössä Thaimaassa. Riisi on maailman sekä myös Thaimaan tärkein viljelyskasvi ja sen kysyntä on kasvussa väestönkasvusta johtuen. Maniokki on ollut tärkeä kasvi Thaimaassa ja myös sen kysyntä kasvaa uusista teollisuuden aloista johtuen. Metsien määrä Thaimaassa on vähentynyt 1960-luvulta lähtien metsäkadon jatkuessa yhä ja tämän takia eukalyptuksen istuttamista ollaankin edistetty uudelleenmetsitystarkoituksessa. Eukalyptuksen kysyntä on myös kasvussa paperin kulutuksen kasvun vuoksi, mikä johtuu Aasian talouskasvusta sekä luonnonmetsien hakkuukiellosta Thaimaassa vuodesta 1989 lähtien. Näistä syistä eukalyptuksen sopimusviljely on erittäin tärkeää sellu- ja paperiteollisuudelle ja se on ollutkin kasvussa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut löytää syitä, miksi viljelijät ovat valinneet peltometsätalouden ja mitkä ovat sen hyödyt sekä haitat. Tutkimus oli puolistrukturoitu haastattelu ja se toteutettiin 25 viljelijällä. Varmoja tuloksia asioista, jotka vaikuttavat viljelijöiden omaksumiseen, viljelijöiden jatkoon sekä kokemuksiin peltometsätalouden hyödyistä, ei noussut esiin aineistosta. Viljelijät mainitsivat kaikista useimmiten syiksi peltometsätalouden omaksumiseen saatavilla olevan maan sekä maan sopivuuden, heidän omat kokemuksensa ja tietonsa. Viljelijät näkivät peltometsätalouden mahdollisuutena kasvattaa tuloja, parantaa kannattavuutta sekä monipuolistaa heidän tuotantoaan. Suurin osa viljelijöistä aikoi jatkaa peltometsätalouden käyttöä myös tulevaisuudessa.
  • Jääskeläinen, Tuomo Markus (2012)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Maailman kauppajärjestö WTO:n piirissä vuodesta 2001 käydyn maailmankaupan vapauttamiseen tähtäävän Dohan neuvottelukierroksen tähänastista epäonnistumista. Tarkoituksena on ensinnäkin tarkastella millä eri tekijöillä epäonnistumista on selitetty, toiseksi miten nämä selitykset kytkeytyvät maailmanpolitiikan tutkimuksen teorioihin ja kolmanneksi mitkä näistä tekijöistä pystyvät parhaiten selittämään kierroksen kohtaamat vaikeudet. Aihetta käsittelevän kirjallisuuden pohjalta kierroksen epäonnistumista selittävät tekijät on luokiteltu neljän eri teoriakehikon alle. Uusrealistisen ajattelun mukaan keskeisenä tekijänä voidaan pitää valtioiden välisen valtatasapainon muuttumista kehittyvien maiden parantuneen aseman myötä. Liberaali teoria korostaa keskeisten toimijoiden sisäpoliittisen tilanteen rajoittaneen hallitusten mahdollisuutta kansainvälisten sitoumusten tekemiseen. Historiallisen institutionalismin mukaan ongelmana on ollut järjestön historiasta kumpuava konsensukseen perustuva päätöksentekojärjestelmä sekä pienimuotoinen organisaatio. Konstruktivistinen teoria puolestaan korostaa selittävänä tekijänä toimijoiden eriäviä käsityksiä maailmankaupan hallinnan luonteesta ja tavoitteista. Esitettyjen tekijöiden painoarvoa on arvioitu muodostamalla kontrafaktuaaleja vallitsevalle maailmanpoliittiselle tilanteelle. Kontrafaktuaaleihin nojaava tutkimus perustuu ajatukseen, jonka mukaan aktuaalisen maailman asioiden tilassa ei itsessään ole mitään erikoista: Sen ohella voidaan määrittää lukematon määrä erilaisia mahdollisia maailmoja, joiden ominaisuuksia tutkimalla voidaan tehdä päätelmiä myös aktuaalisen maailman suhteen. David Lewisia mukaillen tutkielman näkökulma mahdollisiin maailmoihin pohjaa modaalirealismiin. Kontrafaktuaalien avulla saatujen tutkimustulosten perusteella Dohan kierroksen epäonnistumiseen pääasiassa vaikuttaneina syinä voidaan pitää toimijoiden eriäviä käsityksiä maailmankaupan hallinnasta sekä järjestön vanhentuneita neuvottelukäytäntöjä. Merkittävin ero toimijoiden käsityksissä on muodostunut kehittyneiden ja kehittyvien maiden välille: Kehittyneet maat kokevat WTO:n tarkoitukseksi universaalin teollisuustuotteiden tullien alentamisen, kun taas kehittyvät maat puolestaan toivovat Dohan kierrokselta ennen kaikkea niiden taloudellisen aseman parantamista. Neuvottelukäytäntöön liittyen siirtyminen WTO:n perustamissopimuksesta löytyvään ”yksi maa, yksi ääni” -äänestyskäytäntöön voisi johtaa neuvotteluratkaisuun tilanteissa, joissa neuvottelut kärjistyvät yksittäisten merkittävien toimijoiden väliseen erimielisyyteen. Jos maiden äänimääriä painotettaisiin niiden taloudellisella painoarvolla, kierroksen onnistumistodennäköisyys olisi tätäkin korkeampi, mutta tällaiseen järjestelmään siirtyminen on siihen vaadittavan konsensuksen myötä epätodennäköistä. Saatujen tulosten pohjalta Dohan kierroksen loppuunsaattamista voidaan pitää epätodennäköisenä lähitulevaisuudessa. Kehittyneitä maita koskevien talousongelmien myötä ne eivät liene halukkaita tekemään kauppapoliittisia myönnytyksiä kehittyville maille myöskään tulevaisuudessa. Kehittyvät maat eivät puolestaan ole halukkaita muuttamaan neuvottelustrategiaansa, sillä nopeammasta talouskasvustaan huolimatta ne ovat edelleen kehittyneitä maita selvästi köyhempiä. Myöskään päätöksentekokäytännön muuttaminen ei ole todennäköistä, sillä nykykäytäntö tarjoaa pienille maille mahdollisuuden hankkia itselleen etuja neuvotteluja jarruttamalla ja suurille maille mahdollisuuden estää itselleen haitallisten sopimusten syntymisen.
  • Jääskeläinen, Tuomo Markus (2012)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Maailman kauppajärjestö WTO:n piirissä vuodesta 2001 käydyn maailmankaupan vapauttamiseen tähtäävän Dohan neuvottelukierroksen tähänastista epäonnistumista. Tarkoituksena on ensinnäkin tarkastella millä eri tekijöillä epäonnistumista on selitetty, toiseksi miten nämä selitykset kytkeytyvät maailmanpolitiikan tutkimuksen teorioihin ja kolmanneksi mitkä näistä tekijöistä pystyvät parhaiten selittämään kierroksen kohtaamat vaikeudet. Aihetta käsittelevän kirjallisuuden pohjalta kierroksen epäonnistumista selittävät tekijät on luokiteltu neljän eri teoriakehikon alle. Uusrealistisen ajattelun mukaan keskeisenä tekijänä voidaan pitää valtioiden välisen valtatasapainon muuttumista kehittyvien maiden parantuneen aseman myötä. Liberaali teoria korostaa keskeisten toimijoiden sisäpoliittisen tilanteen rajoittaneen hallitusten mahdollisuutta kansainvälisten sitoumusten tekemiseen. Historiallisen institutionalismin mukaan ongelmana on ollut järjestön historiasta kumpuava konsensukseen perustuva päätöksentekojärjestelmä sekä pienimuotoinen organisaatio. Konstruktivistinen teoria puolestaan korostaa selittävänä tekijänä toimijoiden eriäviä käsityksiä maailmankaupan hallinnan luonteesta ja tavoitteista. Esitettyjen tekijöiden painoarvoa on arvioitu muodostamalla kontrafaktuaaleja vallitsevalle maailmanpoliittiselle tilanteelle. Kontrafaktuaaleihin nojaava tutkimus perustuu ajatukseen, jonka mukaan aktuaalisen maailman asioiden tilassa ei itsessään ole mitään erikoista: Sen ohella voidaan määrittää lukematon määrä erilaisia mahdollisia maailmoja, joiden ominaisuuksia tutkimalla voidaan tehdä päätelmiä myös aktuaalisen maailman suhteen. David Lewisia mukaillen tutkielman näkökulma mahdollisiin maailmoihin pohjaa modaalirealismiin. Kontrafaktuaalien avulla saatujen tutkimustulosten perusteella Dohan kierroksen epäonnistumiseen pääasiassa vaikuttaneina syinä voidaan pitää toimijoiden eriäviä käsityksiä maailmankaupan hallinnasta sekä järjestön vanhentuneita neuvottelukäytäntöjä. Merkittävin ero toimijoiden käsityksissä on muodostunut kehittyneiden ja kehittyvien maiden välille: Kehittyneet maat kokevat WTO:n tarkoitukseksi universaalin teollisuustuotteiden tullien alentamisen, kun taas kehittyvät maat puolestaan toivovat Dohan kierrokselta ennen kaikkea niiden taloudellisen aseman parantamista. Neuvottelukäytäntöön liittyen siirtyminen WTO:n perustamissopimuksesta löytyvään ”yksi maa, yksi ääni” -äänestyskäytäntöön voisi johtaa neuvotteluratkaisuun tilanteissa, joissa neuvottelut kärjistyvät yksittäisten merkittävien toimijoiden väliseen erimielisyyteen. Jos maiden äänimääriä painotettaisiin niiden taloudellisella painoarvolla, kierroksen onnistumistodennäköisyys olisi tätäkin korkeampi, mutta tällaiseen järjestelmään siirtyminen on siihen vaadittavan konsensuksen myötä epätodennäköistä. Saatujen tulosten pohjalta Dohan kierroksen loppuunsaattamista voidaan pitää epätodennäköisenä lähitulevaisuudessa. Kehittyneitä maita koskevien talousongelmien myötä ne eivät liene halukkaita tekemään kauppapoliittisia myönnytyksiä kehittyville maille myöskään tulevaisuudessa. Kehittyvät maat eivät puolestaan ole halukkaita muuttamaan neuvottelustrategiaansa, sillä nopeammasta talouskasvustaan huolimatta ne ovat edelleen kehittyneitä maita selvästi köyhempiä. Myöskään päätöksentekokäytännön muuttaminen ei ole todennäköistä, sillä nykykäytäntö tarjoaa pienille maille mahdollisuuden hankkia itselleen etuja neuvotteluja jarruttamalla ja suurille maille mahdollisuuden estää itselleen haitallisten sopimusten syntymisen.
  • Hentunen, Sina (2005)
    Tutkielmani tarkastelee kolmansien puolueiden vaikeutta etabloitua Yhdysvaltain poliittiseen järjestelmään. Näkökulmana on etenkin vaalijärjestelmän ja siihen liittyvien institutionaalisten tekijöiden vaikutus. Pohdin tutkimusongelmaani etenkin Maurice Duvergerin luoman institutionaalisen teorian valossa. Duvergerin teoria väittää, että kaksipuoluejärjestelmä ja enemmistövaalitapa yhdessä luovat sellaisen poliittisen järjestelmän, jossa muiden kuin kahden valtapuolueen on hyvin vaikea ellei jopa mahdotonta menestyä. Perustelen Duvergerin käyttöä sillä, että uudemmat tutkimuksetkin palaavat yhä hänen tuotantoonsa ja vaikka hänen teoriaansa kritisoidaan, voidaan sitä pitää kuitenkin klassisena mallina tutkittaessa puoluejärjestelmiä. Empiirinen analyysiosuus käsittelee kolmansien puolueiden puolueohjelmia. Tarkoitukseni oli lähestyä tutkimusongelmaa itse toimijoista käsin ts. kokevatko kolmannet puolueet myös itse vaalijärjestelmän epäoikeudenmukaiseksi ja kahta valtapuoluetta suosivaksi. Tähän etsin vastausta tutkimalla niitä muutosvaatimuksia vaalijärjestelmää kohtaan, joita puolueohjelmista oli löydettävissä. Tutkimusmetodini oli puolueohjelmien sisällönanalyysi. Jokaisella kolmannella puolueella, jonka puolueohjelmia analyysini koski, oli löydettävissä muutosvaatimuksia vaalijärjestelmää kohtaan. Suurimpana esteenä koettiin osavaltioiden erilaiset vaaleja koskevat lait ja rajoitukset. Myös kampanjarahoitus, eritoten liittovaltion jakamat avustukset, koettiin epätasa-arvoisena. Muutosvaatimuksia kohdistettiin myös itse vaalitapaan, jota osa puolueista vaati muutettavan enemmistövaalitavasta suhteelliseksi. Presidentin valitsijakokouksen lopettamista kannatti kolme puoluetta. Pyrin myös tekemään erotteluja ja yleistyksiä kolmansien puolueiden kesken käyttämällä apuna ideologisia ulottuvuuksia. Taulukoin puolueet vasemmisto-oikeisto ja konservatismi-liberalismi ulottuvuuksia apuna käyttäen ja tutkin oliko eri ideologioilla merkitystä esitettyihin muutosvaatimuksiin. Vasemmisto-oikeisto-ulottuvuus ei tuottanut suuria eroja, mutta konservatiivisuus-liberalismi jaottelu tuotti tulosta. Tällä jaottelulla sain tulokseksi sen, että liberaaliset puolueet ovat konservatiivisia puolueita halukkaampia muuttamaan varsinaista vaalitapaa. Tutkielmani tulosten perusteella voidaan sanoa, että vaalijärjestelmä on suurin este ja vaikeuttaa huomattavasti kolmansien puolueiden menstymistä vaaleissa. Tätä tukee sekä teoreettinen viitekehykseni että empiirisessä analyysiosassa tekemäni oma tutkimus kolmansien puolueiden puolueohjelmista. Näin ollen kolmannet puolueet itse kokevat vaalijärjestelmän olevan suurin syy siihen, etteivät ne ole kyenneet etabloitumaan.
  • Takala, Maria (2012)
    Tutkielmassa on tarkasteltu Suomen ensimmäisen 1960-luvulla rakennetun lähiön suojelua. Tutkimuskohde alueena on Pihlajamäen alue, joka rakennettiin vuosin 1959-1964. Pihlajamäki kuuluu Latokartanon peruspiirin ja sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Aikaisemmassa tutkimuksessa olen tarkastellut sitä, kenellä on valta määritellä paikan merkitys. Käsitteen autenttinen määrittely oli tärkeää sillä myös Pihlajamäen suojelussa on vedottu alueen autenttisuuteen. Autenttisuutta ei voi määritellä kovin selkeästi, mutta parhaiten käsitettä kuvaa jonkin "todellinen" identiteetti. Lähiöitä rakennettiin Suomessa 1960-luvun alusta 1980-luvun loppuun mittava määrä. Syynä tähän oli suuri muuttoliike maalta kaupunkeihin, jota on kutsuttu myös suureksi muutoksi. Lähiöiden esikuvana on pidetty englantilaista puutarhakaupunkiaatetta, joka edusti terveellisen asumismuodon malliesimerkkiä sekä modernia funktionalismia. Lähiöitä alettiin rakentaa väljään metsäiseen maastoon kaupunkien keskustojen ulkopuolelle. Toinen tulkinta metsälähiöiden syntyyn löytyy maanomistussuhteista sekä aluerakentamissopimuksista. Suuret rakennusliikkeet alkoivat jo 1940-1950-luvulla hankkia maita Helsingin maalaiskunnan alueilta, jotka olivat kauppojen keskusliikkeiden omistuksessa. Sama rakennusyhtiö, joka oli ostanut tai vuokrannut kunnalta maan, rakennutti ja rakensi asuinalueen alusta loppuun yhdellä kertaa. Tällaista rakentamista kutsutaan spekulatiiviseksi rakentamiseksi ja rakentajaa grynderiksi. Tutkielmani on kvalitatiivinen. Aineistoni koostuu Pihlajamäen asemakaavamuutosehdotuksesta sekä muista suojeluun liittyvistä dokumenteista, maankäyttö- ja rakennuslaista sekä rakennussuojelulaista, Helsingin Sanomien uutisoinnin perusteella kirjoitetuista mielipiteistä Pihlajamäen suojelusta sekä Pihlajamäen asukkaiden haastatteluista. Käytin menetelmänäni sisällönanalyysia ja asukkaiden haastattelut tein puolistrukturoidulla haastattelulomakkeella. Halusin selvittää haastattelemalla asukkaita sitä, minkälaisia heidän käsityksensä alueesta ovat ja miten suojelu on vaikuttanut heidän asumiseensa, sekä mitä suojelusta on asukkaiden näkökulmasta seurannut alueen kehitykselle ja imagolle. Pihlajamäen suojeluprosessi alkoi vuonna 2002 kaupunkisuunnittelulautakunnan aloitteesta. Suojelu oli monivuotinen prosessi, jonka aikana alueesta ja rakennuksista tehtiin kolme laajaa inventointityötä. Suojelukaavasta tehtiin myös kaksi valitusta, jotka molemmat kumottiin korkeimmassa oikeudessa. Suojelukaava astui lainvoimaiseksi vasta kesällä 2010. Suojelukaava suojelee sekä 1960-luvulla rakennettua osaa että rakennuksia. Suojelu tapahtuu vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain nojalla. Pääasiallisena suojeluperusteena oli Pihlajamäen asemakaava, joka mukautuu luonnonmuotoihin sekä 1960-luvun rakennukset ja niiden vähäeleisyys. Suojelua edelsi kaupunkisuunnisteluviraston alulle panemat inventointityöt sekä taloyhtiöille laaditut korjaustapaohjeet, joihinkin taloihin on jopa laadittu värioppaat. Tutkielma tuo esille miten Pihlajamäki on suojeltu ja kenellä suojeluasiassa on ollut päätäntävalta. Suojelua on perusteltu arkkitehtuurisilla ja maisemakuvallisilla syillä. Suojelun on todettu nostavan alueen arvostusta ja vaikuttavan positiivisesti asuntojen hintoihin. Suojelua ajaneet tahot eivät kuitenkaan ole selvittäneet suojelusta mandollisesti koituvia taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Täydennysrakentaminen on suojelukaavassa kielletty, mutta se on kuitenkin tärkeä keino taloyhtiöille rahoittaa mittavia peruskorjausremontteja ja monipuolistaa alueen asukasrakennetta ja sitä kautta vaikuttaa alueen eheyteen ja palvelujen saatavuuteen.