Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 12213-12232 of 24298
  • Mannerström, Kaija (2010)
    Tutkielmani aihe on kiire sosiaalialan työssä. Kiire on tuttu ja jokapäiväinen käsite, mutta kuitenkin vaikeasti määriteltävä ja monimutkainen useiden tekijöiden kokonaisuus. Työelämän kiire paikantuu suomalaisiin asiakastyötä tekeviin naisiin, kuten sosiaalialan työntekijöiden työhön ja työyhteisöihin. Yleisimmin kiire liitetään yksilöön. Työelämässä kiirettä valittavat poikkeuksetta lähes kaikki. Vaikka kiireen voi sanoa muodostuneen työyhteisöjen ongelmaksi, työyhteisöissä ei tehdä mitään sen pysäyttämiseksi eikä haltuun ottamiseksi. Kiire jää yksilöiden ongelmaksi. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää miten kiire muotoutuu määrältään, merkitykseltään ja syiltään sosiaalialan työssä, minkälaisia selviytymiskeinoja työntekijöillä on kiireen käsittelemiseen sekä mihin niin työntekijöiden kuin koko työyhteisön selviytymiskeinot kiireen haltuun ottamiseksi paikantuvat työyhteisökokonaisuudessa; löytyykö välineitä kiireen konkreettiseksi työstämiseksi työyhteisöissä. Viitekehyksenä on kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria ja kehittävä työntutkimus. Toiminnan teorian peruskäsite on kohteellinen, kulttuurisesti välittynyt toiminta. Toimintaa välittävät toimintajärjestelmän osatekijät: yhteisö, työnjako, kohde, välineet, tekijä ja säännöt, jotka ovat toistensa kanssa jatkuvasti vuorovaikutuksessa. Muutokset yhdessä osatekijässä vaikuttavat aina koko toimintajärjestelmään aiheuttaen jännitteitä ja ristiriitoja toimintajärjestelmän sisällä ja naapuritoimintajärjestelmien välille. Ristiriidat aiheuttavat häiriöitä ja vaativat ratkaisuja. Kiire on yksi työyhteisössä häiriötä aiheuttava ristiriita. Sovellan tutkimuksessani kiireen tutkimiseen kehitettyjä metodologisia työvälineitä: analyysimallia työn historiallisista kehitystyypeistä, ajan hallinnan dualismia ja normaaliaikaa, kaaviojäsennystä kiireen aineksista sekä nelikenttää kiireestä selviytymisen keinoista. Empiirisenä tutkimuskohteenani oli kiire sosiaalialan palveluja tuottavassa yksikössä. Tutkimukseni kannalta työryhmä oli haasteellinen erityisen työpositionsa ja ainutlaatuisuutensa takia sekä suhteestaan tutkittavaan ilmiöön. Aineistonhankintamenetelminä käytin kiirepäiväkirjoja ja haastatteluja. Mallinsin kiirettä ”kiiremäärittelyiden ainesten” avulla. Kiireen syyt istutin toimintajärjestelmän malliin ja hahmotin kiireen ristiriitakohtia. Kiireestä selviytymisen keinot järjestin nelikenttämalliin, jossa toisena akselina ovat yksilölliset ja yhteistoiminnalliset kiireestä selviytymisen keinot ja toisena akselina nykyistä toimintatapaa ylläpitävät ja nykyistä toimintatapaa muuttamaan pyrkivät kiireestä selviytymisen keinot. Työyhteisöstä löytyi piirteitä useasta työn historiallisesta kehitystyypistä. Kiiremäärittelyiden perusteella kiire toiminnassa tarkoitti liikatöitä, ylimääräisiä töitä ja aikataulujen pettämistä. Kiire kokemisena oli läsnäolon puutetta, kaoottista oloa ja riittämättömyyden tunnetta. Kiireen vaikutus oli kaksinainen. Se sekä vei että toi energiaa ja ekstralatausta. Toimintajärjestelmän mallin avulla tulkittuna löytyi useampia jännite- ja häiriökohtia, jotka ilmenivät kiireenä. Ristiriidat kulminoituvat tutkimani työyhteisön ideaan, sen arvoihin, toimintatapoihin ja sääntöihin suhteessa ulkopuolisiin järjestelmiin sekä suhteessa asiakkaisiin. Lisäksi löysin kiiresyyn, joka ei sisälly työyhteisön sisäiseen toimintajärjestelmän malliin. Se on työn ulkopuolinen järjestelmä. Kiireestä selviytymisen keinot olivat pääosin yksilöllisiä ja/tai toimintaa muuttamaan pyrkiviä.
  • Welling, Maija (2004)
  • Özcan, Freija (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan Saarnaajan kirjan ja Sirakin kirjan mieskuvaa. Tutkimuksessa nämä kirjat ajoitetaan 200-luvulle eKr. Ptolemaiosten valtakunnan aikaan ja etsitään vastausta siihen, millaiseen miehuuteen Juudean eliittiin kuuluneet viisaudenopettajat Saarnaaja ja Ben Sira opastivat virkauralle pyrkiviä niin ikään eliittiin lukeutuneita oppilaitaan. Metodina on tutkia lukijalähtöisesti tekstin sisältöä ja etsiä siinä piileviä ideologioita, tässä tapauksessa siis miehenä olemiseen liittyviä oletuksia, joista nämä tekstit eivät puhu suorasanaisesti vaan joita on tulkittava rivien välistä. Tavoitteeseen pääsemiseksi Saarnaajan kirjan ja Sirakin kirjan tekstiä peilataan antiikin ajan mieskäsitystä ja toisaalta Vanhan testamentin maskuliinista ihannetta vasten. Samalla pyritään myös vertailemaan Saarnaajan kirjan ja Sirakin kirjan yhtäläisyyksiä ja eroja. Lähteinä ovat Saarnaajan kirjan masoreettinen teksti sekä pääasiassa Sirakin kirjan hepreankieliset ja niiden puuttuessa kreikankieliset käsikirjoitukset. Tutkimuksessa todetaan, että antiikin ajan juutalaisen yhteisön suurin miehelle asettama odotus oli se, että miehen oli aina, kaikkialla ja kaikissa tilanteissa hallittava itsensä. Tämä tarkoitti sekä oman käytöksenä että omien tunteittensa hallitsemista mutta myös elämän olosuhteiden ja siihen liittyvien ihmisten hallitsemista. Elämän oli siis oltava järjestyksessä ollakseen kunniallista. Eliittiin kuuluva juutalaismies saattoi myös epäonnistua eikä silloin täyttänytkään miehelle asetettua mittaa. Yhteisön kunnioituksen menettänyt mies oli pahassa tilanteessa. Juuri tilanteessa, missä häpeä astuu miehen elämään, käy parhaiten selväksi Saarnaajan ja Ben Siran ajattelun perimmäinen ero. Ben Sira perustelee miesihannettaan kunnian ja häpeän käsitteillä. Saarnaajalle kunnian ja häpeän käsitteillä ei ole merkitystä. Todellinen ongelma on Saarnaajan mielestä kuolema. On parempi elää vaikka häpeässä kuin olla kuollut, ja vaikka viisaus tuokin miehelle menestystä, sen olennaisin tehtävä on pitää mies hengissä ja elossa vaikka elämä ei niin kovin kunniakasta olisikaan. Lisäksi tutkimuksessa päädytään toteamaan, että mieheen kohdistui paljon vaatimuksia mutta hänellä oli myös voimavaroja, jotka tukivat hänen suoritustaan. Toinen näistä tukevista elementeistä oli miespuolinen ystävä ja uskottu. Saarnaajasta ja Ben Sirasta muistetaan usein heidän hyvin negatiiviset toteamuksensa naisen pahuudesta. Silti kummankin teksteistä juuri nainen paljastuu yhdeksi miehen voimavaroista.
  • Karvinen, Veli-Pekka (2001)
    Tutkielmassa etsitään vastausta siihen, voiko ihmisen elämän arvoa talousteorian menetelmillä arvottaa. Ongelman aiheuttaa se, että elämällä ei ole markkinoita: kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa perinteisellä tavalla siten, että elämälle muodostuisi suora markkinahinta. Ensimmäiseksi kysytään, voiko elämää arvottaa rahassa? Onko elämän arvo ääretön? Toiseksi, minkälaisia malleja talousteoriassa on elämän arvon määrittämiseen kehitetty? Merkittävintä on, taloustieteen hyvinvointiteorian mukaisesti, yksilön maksuhalukkuuden ja kuolemanriskin muutoksen välisen suhteen mittaaminen. Tässä käytetään niin sanottua rajasubstituutioastetta näiden kahden välillä. Kolmanneksi, tutkielmassa kysytään miten empiiristen tulosten valossa elämää on arvotettu? Mitä arvottamismetodeja on käytetty, eroavatko eri metodeilla saadut arvot toisistaan ja jos eroavat, niin miksi eroavat? Rahallisista arvoista puhuttaessa on hyvä muistaa, että tulokseksi on saatu tilastollinen elämän arvo, ei elämän itseisarvo. Elämän arvoa voi mitata rahassa ja elämän arvo ei ole negatiivinen (kuolemaantuomittu vanki), eikä ääretön, vaikka niin voisi helposti luulla. Ihmiset eivät käyttäydy normaalielämässä siten, että he arvottaisivat omaa elämäänsä äärettömäksi vaan ottavat tietoisia riskejä. Tutkielmassa esitellään muutama matemaattinen malli, joista Conleyn maksimointiongelma tarkemmin. Siinä yksilö maksimoi odotettua hyötyään ja kuoleman todennäköisyys on hänen kontrollinsa alaisena. Malleista selviää, että hyötyä maksimoiva kuluttuja tekee kauppaa kuolemanriskin ja varallisuuden, joka on sama kuin kulutus, kun rajoittavien oletusten vallitessa ei ole mahdollisuutta jättää (tai saada) perintöjä. Lisäksi oletetaan täydellinen informaatio, eli yhteiskunnan muiden ihmisten hyvinvointi (pahoinvointi) on mukana tutkittavan yksilön hyvinvointifunktiossa. Jollain alhaisella tulotasolla elämän arvo on suurempi kuin diskontatut tulot ja nuorena aikuisena elämän arvo on suurempi kuin diskontattu kulutus. Käytännön tutkimuksista selviää, että elämän arvon laskelmissa luvun suuruuteen vaikuttaa käytettävä laskutapa. Kaksi yleisimmin maailmalla käytössä ollutta menetelmää ovat inhimillisen pääoman menetelmä ja maksuhalukkuusmenetelmä. Talousteorian periaatteiden mukaan paras tapa on ihmisten maksuhalukkuuden selvittäminen. Maksuhalukkuuden selvittämisessä on selviä ongelmia metodin suhteen. Kysyntätutkimuksilla tehdyissä selvityksissä ihmisille aiheuttaa vaikeuksia riskin pienten muutosten havaitseminen ja niiden hinnoittelu. Lisäksi selviää, että turvallisuus on normaalihyödyke: korkeammalla tulotasolla ollaan valmiita satsaamaan enemmän rahallisesti turvallisuuteen ja näin elämälle muodostuu eri hinta eri tulotasoille. Oleellista on myös noteerata vallitseva riskitaso: yhteiskunnan aiemmat suuret satsaukset turvallisuuteen laskevat riskitasoa siten, että lisäturvallisuuden saaminen vaatii entistä suuremmat satsaukset ja laskennallinen elämän arvo kasvaa. Lähteinä on käytetty pääasiassa kansantaloudellisia aikakausikirjoja.
  • Kotkavuori, Aapo (2013)
    Tässä pro gradu –työssä tarkastellaan lapsen edun käsitettä ja lapsen edun perusteluita tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä. Tämän lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä eriteltyjä, huostaanoton tarpeen arviointiin vaikuttavia, vanhempiin ja lapseen liittyviä negatiivisia ja positiivisia tekijöitä. Teoreettinen viitekehys keskittyy tarkastelemaan lastensuojelua ja lapsen edun käsitettä sekä siitä käytyä kotimaista ja kansainvälistä keskustelua. Lapsen etu on keskeisin lastensuojelua ohjaava periaate. Tässä tutkimuksessa kysymys ”Mitä on lapsen etu?” on kaksiulotteinen: yhtäältä voidaan kysyä, mitä lapsen etu on käsitteenä, ja toisaalta, mitä lapsen etu on yksittäisen lapsen kohdalla. Lapsen edun käsitettä on kritisoitu muun muassa siitä, että se on sisällötön ja sen saamat merkitykset ovat kulttuuriin ja aikaan sidottuja. Vuonna 2008 Suomessa astui voimaan lastensuojelulaki, joka velvoittaa aiempaa painokkaammin ottamaan huomioon lapsen edun huostaanottoja tehtäessä. Tämän tutkimuksen aineistona on Helsingin hallinto-oikeuden tekemät tahdonvastaiset huostaanottopäätökset vuosilta 2008-2009. Tutkimusaineisto on rajattu koskemaan 0–11-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen päätavoitteena on selvittää, millä ja miten lapsen etua perustellaan hallinto-oikeuden johtopäätöksissä. Tutkimusmenetelminä ovat aineistolähtöinen sisällönanalyysi ja sisällön erittely. Hallinto-oikeuden erittelemistä huostaanottoon vaikuttavista tekijöistä ja lapsen edun perusteluista on muodostettu niitä kuvaavat luokat. Huostaanottoon vaikuttavien tekijöiden luokittelusta kävi ilmi, että hallinto-oikeus kiinnittää muodostuneiden luokkien lukumäärän perusteella enemmän huomiota vanhemmuuden arviointiin ja erittelyyn kuin lapsen hyvinvoinnin arviointiin. Tulos ei kuitenkaan kerro sitä, kumpaa hallinto-oikeus ratkaisuja tehdessään enemmän painottaa. Lapsen edun perusteluille löydettiin kolme luokkaa: “perustelemattomat” eli toteavat perustelut, heikot perustelut ja vahvat perustelut. Luokat eroavat toisistaan siinä, kuinka selkeitä ja yksiselitteisiä lapsen edun perustelut ovat. Suurimmassa osassa päätöksiä lapsen edun perustelu on joko toteava tai sitä ei ole ollenkaan (68 %). Tutkimuksen keskeisin tulos on se, ettei lapsen etua perustella selkeästi tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä. Päätökset ovat muilta osin yleensä hyvin perusteltuja, mutta lapsen edun arviointiprosessi jää kirjoittamatta auki ja näin ollen epäselväksi.
  • Pajunen, Elisa Maria (2011)
    Tutkimuksessani kysyn, mitä on olla yksinäinen. Tutkimuskohteenani ovat seitsemän- ja kahdeksankymppiset päi-jäthämäläiset, joille yksinäisyys on arkipäivää. Tutkimukseni kontekstina toimii arkielämä, johon tutkimuskysymykseni kietoutuvat. Selvitän, millaisia tekijöitä yksinäisyyden taustalla on, miten yksinäisyys sitä kokevan arjessa ilmenee ja millaisia suhtautumistapoja ja mahdollisia ratkaisukeinoja yksinäisyyttä kokevalla on. Tutkimuksessani hyödynnän sekä määrällistä että laadullista tutkimusotetta. Tutkimusaineistoina käytän kahta erilaista, mutta samoja ihmisiä koskevaa aineistoa: Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksen kyselyaineistoa sekä keräämääni haastatteluaineistoa. Kyselyaineisto ja sen analyysi johdattavat minut varsinaiseen tutkimusprosessiin. Sen avulla tarkastelen, missä määrin päijäthämäläiset ikääntyvät kokevat yksinäisyyttä ja kenellä sitä erityisesti esiintyy. Tutkimukseni pääosassa oleva haastatteluaineisto koostuu kymmenen seurantutkimukseen osallistuneen ikääntyvän haastattelusta. Lomakevastauksissaan he olivat kertoneet olevansa usein tai jatkuvasti yksinäisiä. Haastateltavien joukossa on sekä miehiä että naisia. He asuvat eri puolilla Päijät-Hämettä: kaupungin keskustassa, lähiöissä, taajamissa tai maaseutumaisemissa. Haastattelut toteutin pääosin haastateltavien kotonaan, mikä mahdollisti kurkistamisen heidän arkeensa. Tapaamisissamme tekemiäni havaintoja olen kirjannut tutkimuspäiväkirjaani, jota hyödynnän tutkimuksessani. Haastatteluaineiston analyysissä käytän temaattista lähestymistapaa. Sisällönanalyysin avulla etsin vastauksia tutkimuskysymyksiini ja hahmottelen kuvaa siitä, mitä on olla yksinäinen. Yksinäisyyden taustalta paikannan erilaisia elämänhistoriaan ja -tilanteeseen liittyviä tekijöitä, joita kutsun menetetyiksi ja toteutumattomiksi ihmissuhteiksi sekä toimijuuden ja osallisuuden kaventumiseksi. Valtaosa haastateltavista on kohdannut yksinäisyyden vasta vanhemmiten tai yksinäisyyskokemukset ovat syventyneet iän myötä. Osalle yksinäisyys on ollut elämänmittaista. Jokapäiväisessä elämässä yksinäisyys saa merkityksensä varsin konkreettisten tilanteiden kautta: esimerkiksi kotitöitä tehdessä tai nukkumaan mennessä. Yksinäisyys ilmenee erilaisina tunteina kuten suruna, ikävänä, ahdistuksena sekä kokemuksena juurettomuudesta. Sillä on myös fyysisiä seurauksia. Yksinäiset ajatukset saavat levottomaksi ja saamattomaksi, jolloin arjesta selviytyminen tuntuu vaikealta. Useimmille, ja useimmiten arki on konkreettista yksinoloa, mutta passiivista yksinäisenkään arki ei ole. Päivien kulkua rytmittävät rutiinit, joihin sisältyy muun muassa kotitöitä, ulkoilua ja harrastamista yksin tai porukassa. Yksinäisyyteen on sekä sopeuduttu että pyritty vaikuttamaan. Parhaiten sopeutuminen on onnistunut etsimällä yksinäisyydelle luonnolliselta tuntuva selitys, jollaisena ikääntyminen useimmille näyttäytyy. Tällöin yksinäisyyteen ei koeta voivan itse juuri vaikuttaa. Ratkaisukeinojakin on etsitty: uusia ihmissuhteita on pyritty luomaan menetettyjen tai puutteellisten tilalle. Yksinäisessä arjessa toisenlainen todellisuus on läsnä menneisyyden muistojen tai tulevaisuuden haaveiden kautta.
  • Pajunen, Elisa Maria (2012)
    Tutkimuksessani kysyn, mitä on olla yksinäinen. Tutkimuskohteenani ovat seitsemän- ja kahdeksankymppiset päi-jäthämäläiset, joille yksinäisyys on arkipäivää. Tutkimukseni kontekstina toimii arkielämä, johon tutkimuskysymykseni kietoutuvat. Selvitän, millaisia tekijöitä yksinäisyyden taustalla on, miten yksinäisyys sitä kokevan arjessa ilmenee ja millaisia suhtautumistapoja ja mahdollisia ratkaisukeinoja yksinäisyyttä kokevalla on. Tutkimuksessani hyödynnän sekä määrällistä että laadullista tutkimusotetta. Tutkimusaineistoina käytän kahta erilaista, mutta samoja ihmisiä koskevaa aineistoa: Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksen kyselyaineistoa sekä keräämääni haastatteluaineistoa. Kyselyaineisto ja sen analyysi johdattavat minut varsinaiseen tutkimusprosessiin. Sen avulla tarkastelen, missä määrin päijäthämäläiset ikääntyvät kokevat yksinäisyyttä ja kenellä sitä erityisesti esiintyy. Tutkimukseni pääosassa oleva haastatteluaineisto koostuu kymmenen seurantutkimukseen osallistuneen ikääntyvän haastattelusta. Lomakevastauksissaan he olivat kertoneet olevansa usein tai jatkuvasti yksinäisiä. Haastateltavien joukossa on sekä miehiä että naisia. He asuvat eri puolilla Päijät-Hämettä: kaupungin keskustassa, lähiöissä, taajamissa tai maaseutumaisemissa. Haastattelut toteutin pääosin haastateltavien kotonaan, mikä mahdollisti kurkistamisen heidän arkeensa. Tapaamisissamme tekemiäni havaintoja olen kirjannut tutkimuspäiväkirjaani, jota hyödynnän tutkimuksessani. Haastatteluaineiston analyysissä käytän temaattista lähestymistapaa. Sisällönanalyysin avulla etsin vastauksia tutkimuskysymyksiini ja hahmottelen kuvaa siitä, mitä on olla yksinäinen. Yksinäisyyden taustalta paikannan erilaisia elämänhistoriaan ja -tilanteeseen liittyviä tekijöitä, joita kutsun menetetyiksi ja toteutumattomiksi ihmissuhteiksi sekä toimijuuden ja osallisuuden kaventumiseksi. Valtaosa haastateltavista on kohdannut yksinäisyyden vasta vanhemmiten tai yksinäisyyskokemukset ovat syventyneet iän myötä. Osalle yksinäisyys on ollut elämänmittaista. Jokapäiväisessä elämässä yksinäisyys saa merkityksensä varsin konkreettisten tilanteiden kautta: esimerkiksi kotitöitä tehdessä tai nukkumaan mennessä. Yksinäisyys ilmenee erilaisina tunteina kuten suruna, ikävänä, ahdistuksena sekä kokemuksena juurettomuudesta. Sillä on myös fyysisiä seurauksia. Yksinäiset ajatukset saavat levottomaksi ja saamattomaksi, jolloin arjesta selviytyminen tuntuu vaikealta. Useimmille, ja useimmiten arki on konkreettista yksinoloa, mutta passiivista yksinäisenkään arki ei ole. Päivien kulkua rytmittävät rutiinit, joihin sisältyy muun muassa kotitöitä, ulkoilua ja harrastamista yksin tai porukassa. Yksinäisyyteen on sekä sopeuduttu että pyritty vaikuttamaan. Parhaiten sopeutuminen on onnistunut etsimällä yksinäisyydelle luonnolliselta tuntuva selitys, jollaisena ikääntyminen useimmille näyttäytyy. Tällöin yksinäisyyteen ei koeta voivan itse juuri vaikuttaa. Ratkaisukeinojakin on etsitty: uusia ihmissuhteita on pyritty luomaan menetettyjen tai puutteellisten tilalle. Yksinäisessä arjessa toisenlainen todellisuus on läsnä menneisyyden muistojen tai tulevaisuuden haaveiden kautta.
  • Harmaala, Anni (2014)
    Palestiina ei ole itsenäinen valtio, eikä sen nimistä kansainvälisesti tunnustettua aluetta ole virallisesti olemassa. Sanalla ’Palestiina’ voidaan viitata esimerkiksi siihen Jerusalemin kaupungin ympärillä sijaitsevaan tarkemmin rajaamattomaan alueeseen, jolla useimpien Raamatun kertomusten perinteisesti katsotaan tapahtuvan, tai Israelin vuonna 1967 miehittämään Länsirannan ja Gazan muodostamaan Palestiinalaisalueeseen. Kuitenkin palestiinalaiset, joita Palestiinan olemus ja olemattomuus kipeimmin koskettaa, ovat vuosikymmenien ajan vaatineet oikeuttaan Palestiinaan, joksi he ovat määritelleet koko Israelin vuonna 1948 valloittaman alueen ynnä Länsirannan ja Gazan kaistan, eli alueen, joka maailmansotien välillä oli brittien hallinnoima Palestiinan mandaattialue. Tämä tutkimus tarkastelee sitä, miten nykypäivänä Länsirannan yliopistoissa opiskelevat palestiinalaisnuoret hahmottavat Palestiinan ja mitä Palestiina heille merkitsee. Erityistä huomiota tutkimuksessa kiinnitetään Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin ratkaisuksi ehdotetun Länsirannalle ja Gazaan perustettavan Palestiinan valtion sekä mandaatti-Palestiinan alueeseen perustuvan niin kutsutun historiallisen Palestiinan alueiden väliseen ristiriitaan. Tutkimuksen laajana teoreettisena viitekehyksenä toimivat nationalismin tutkimus sekä nationalismin ja tilan suhdetta käsittelevä poliittinen maantiede. Keskeinen rooli tutkimuksessa on myös Thongchai Winichakulin luomalla valtion maa-aluetta ja sen kartalle piirrettävää muotoa kuvaavalla geobodyn käsitteellä. Tutkimuksen pääasiallinen aineisto koostuu kahdestakymmenestä puolistrukturoidusta haastattelusta, jotka toteutettiin Länsirannalla maalis-huhtikuussa 2013. Haastateltavat olivat iältään 18–25-vuotiaita länsirantalaisissa yliopistoissa opiskelevia palestiinalaisnuoria. Jokainen haastateltava myös piirsi haastattelun aikana Palestiinaa esittävän kartan tai muun kuvan, joita myös käytettiin tutkimuksen aineistona. Haastattelut analysointiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin, ja niistä etsittiin erilaisia Palestiinaa ja palestiinalaisuutta kuvaavia näkemyksiä ja näihin liitettyjä teemoja, joita yhdistelemällä ja luokittelemalla rakennettiin kokonaiskuvaa tutkittavana olevasta ilmiöstä. Haastatteluista tehdyt havainnot esitellään tutkimuksessa viiden haastatteluissa käsiteltyjä aihealueita kuvaavan yläotsikon alla. Nämä ovat: palestiinalaisuus, Palestiinan määrittely, palestiinalaisten sisäinen politiikka, konfliktin ratkaisumallit ja ajattelun muokkaajat. Lisäksi haastateltavien piirtämät kuvat käsitellään omana kokonaisuutenaan. Aineistosta käy ilmi, että Palestiina ja palestiinalaisuus ovat haastateltaville tärkeitä teemoja, joihin liitetään paljon tunnepitoisia ilmauksia ja merkityksiä. Haastatteluissa toistuu toive Palestiinasta vapaana ja rauhallisena maana, jossa palestiinalaiset saisivat elää hyvää elämää ilman miehityksen mukanaan tuomia vaikeuksia. Haastatellut ovat halukkaita työskentelemään Palestiinan vapauden ja menestyksen puolesta ja näkevät Palestiinan asian ajamisen jokaisen palestiinalaisen velvollisuutena ja jopa palestiinalaisuutta määrittävänä tekijänä. Haastateltavat määrittelevät Palestiinan hyvin selvästi nimenomaan historiallisen Palestiinan laajuisena, mikä näkyy myös haastateltavien piirtämissä kartoissa. Tämä on myös haastattelujen ja kirjallisuuden perusteella palestiinalaisten koulujen opetuksessa esiintyvä näkemys, jota Länsirannalla vallitseva yleinen ilmapiirikin tukee. Kuitenkin puhuttaessa konfliktin mahdollisesta ratkaisusta haastateltavien mielipiteet hajoavat täysin toisten ollessa valmiita hyväksymään Länsirannan ja Gazan suuruisen palestiinalaisvaltion Israelin rinnalla tai palestiinalaisten ja israelilaisten yhteisen demokraattisen valtion, toisten puolestaan pitäytyen tiukasti ajatuksessa palestiinalaisten yksinoikeudesta koko historiallisen Palestiinan alueeseen. Useat haastateltavat ovat myös selvästi epätietoisia siitä, mikä voisi olla konfliktin pysyvä ratkaisu, tai minkä he edes haluaisivat sen olevan. Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin ja miehityksen lisäksi monet mainitsevat ongelmaksi myös palestiinalaisten sisäisen hajaantuneisuuden. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että Länsirannan yliopistoissa opiskelevien nuorten näkemyksen mukaan ’Palestiina’ tarkoittaa nimenomaisesti koko historiallisen Palestiinan aluetta. Koska osa nuorista kuitenkin on tästä näkemyksestä huolimatta valmiita hyväksymään konfliktin ratkaisuksi tästä alueesta poikkeavan Palestiinan valtion, on tarpeen tehdä ero toisaalta Palestiinan palestiinalaisten kotimaana, toisaalta palestiinalaisten hallussa olevan alueen ja mahdollisen tulevan valtion välillä. Edellisen muoto on haastateltavien mielissä ja palestiinalaisessa kulttuurissa niin vakiintunut, että geobodyn käsitteen soveltaminen siihen on perusteltua. Maan merkitystä palestiinalaisten identiteetissä ja Palestiinan määrittelyssä vahvistaa sen menetys ja toive sen takaisin saamisesta. Silti Palestiinassa ei ole kyse vain kartalle piirrettävästä alueesta, vaan maasta ja sen menetyksestä kertovasta tarinasta sekä vapauteen ja palestiinalaisten oikeuksien saavuttamiseen tähtäävästä aatteesta.
  • Ahonen, Sanna (Helsingin yliopisto, 1997)
  • Käkelä, Milla Katariina (2004)
  • Simonen, Ulla (2014)
    Traditionally school reform studies have focused on the analysis of results and outcomes. In this study educational development work was examined from the point of view of institutional learning. The concept of institutional learning is focused around the idea of how the multiorganizational field develops and adapts to changes. Institutional learning is collaborative and it includes all hierarchy levels. In this study institutional learning was approached by examining what different parties learned in the development work based on local experiments. Additionally, the aim was to locate connections that support institutional learning in the field of basic education. The concept of institutional learning is based on the viewpoints of Reijo Miettinen. The theoretical framework for school reforms consists mainly of Michael Fullan’s reform theories and Martti Hellström’s viewpoints on pedagogical development. As a framework for this study is a reform initiative called “The development of intensified and special support”, which was carried out in years 2008-2012. The aim of this initiative was to implement a new strategy for special needs education in municipalities. The data consisted of eight interviews of representatives from school, municipality, state and scientific levels. The interviewees were two teachers, one vice head teacher and one principal, one municipal project coordinator and one municipal education planner, one researcher and one representative of National Board of Education. On municipal level the study was conducted in two elementary schools in Vantaa. The study was conducted using qualitative methods and analysed with content analysis method. Based on the results, learning occurred in four following dimensions: 1)Attitudes and motivation, 2) Co-operation and interaction, 3) Adapting of new practices and 4) Learning of concepts. There was some variation within the hierarchy levels. The dimension of attitudes and motivation was mostly represented on school level. According to the results, many of the learned matters also support future development work. Furthermore, as a second result, four social forms of institutional learning were located. These forms of connections were rather informal and non-organized. An example of such connection was a network where pilot schools are used as partners in a teacher internship program of special teacher education. This study suggests that informal connections should be more systemically examined in order to support the development of the whole institution.
  • Korhonen, Elina (2012)
    Pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella Nobelin rauhanpalkintopuheissa esiintyviä käsityksiä rauhasta. Nobelin rauhanpalkintoa pidetään maailman arvostetuimpana rauhanpalkintona, ja se on myönnetty vuodesta 1901 lähtien 92 kertaa 124 palkinnonsaajalle. Tutkielmassa etsitään vastauksia siihen, mitä rauha on, onko se saavutettavissa, ja jos on, niin miten, kymmenen vanhimman ja kymmenen tuoreimman Nobelin rauhanpalkintopuheen mukaan. Palkintopuheista ja puheiden rauhankäsityksistä on varsin vähän aiempaa tutkimusta. Sekin vähäinen tutkimus, joka on olemassa, käsittelee useimmiten palkinnon historiallista kehitystä tai norjalaisen Nobel-komitean päätöksentekoprosessia. Tutkielman teoreettisena lähestymistapana on sosiaalinen konstruktivismi, jonka mukaan todellisuus on sosiaalisesti rakennettua. Tämän lähestymistavan mukaan Nobel-palkitut paitsi kuvaavat, myös rakentavat rauhankäsitystä puheissaan ja jakavat sitä julkisella globaalilla foorumilla. Tutkimusmenetelmänä käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkimustulosten mukaan sekä 1900-luvun alun että 2000-luvun alun puheissa esiintyy sekä negatiivista että positiivista rauhankäsitystä. 1900-luvun alun puheissa korostuu käsitys rauhasta järjestyksenä, kun taas 2000-luvun alun puheissa painottuu rauha inhimillisenä turvallisuutena. Kummankin aikakauden puheissa esiintyy jonkin verran myös käsitystä rauhasta oikeudenmukaisuutena. Tuloksissa sota ja rauha ilmenevät ristiriitaisina ilmiöinä, jotka eivät sulje toisiaan pois: sota voi sisältää yhteistyön elementtejä, ja rauha voi sisältää väkivaltaa. Huolimatta siitä, että nobelistit tunnustavat sodan olevan puhehetken maailmassa läsnä, he ovat vakuuttuneita siitä, että rauha on saavutettavissa. Vaikka rauhanomaiset keinot rauhan saavuttamiseksi korostuvat kaikissa puheissa, kiinnostavaa on se, että 1900-luvun alun puheissa ja Obaman vuoden 2009 puheessa myös sota nähdään joissakin tilanteissa keinona saavuttaa rauha. Uusissa Nobel-puheissa korostetaan kansalaisten ja naisten osallistumista rauhantyöhön. 2000-luvun alun Nobelpuheissa keinot rauhaan ovat muutoinkin monimuotoisempia kuin 1900-luvun alun puheissa sisältäen muun muassa taloudellisen kehityksen, demokratian ja ihmisoikeuksien sekä ympäristön hyvinvoinnin edistämisen. Niissä korostuu kosmopolitanistinen lähestymistapa rauhaan. Niissä painotetaan ihmisten kuulumista samaan maailmanyhteisöön, aktiivista toimijuutta, yhteisiä tavoitteita ja rauhanpyrkimyksiä sekä kollektiivista päätöksentekoa ja universaaleja ihmisoikeuksia. Sen sijaan 1900-luvun alun Nobel-puheissa rauha nähdään nimenomaan valtioiden välisenä asiana, ei niinkään maailmankansalaisuuteen perustuvana kosmopolitanistisena ilmiönä. Voidaan todeta, että rauha on moniulotteinen ja ristiriitainen ilmiö, Nobel-palkinnon historian aikana rauhankäsitys on sisällöltään laajentunut ja että nobelistit ovat omalta osaltaan palkintopuheissaan rakentaneet rauhan sosiaalista todellisuutta.
  • Savolainen, Päivi (2007)
    Tutkielmassani selvitän Ruoholahden sekatalojen asukkaiden mielipiteitä sekataloista ja Ruoholahden alueesta. Helsingin kaupunki on sekataloissa tietoisesti sekoittanut omistus- ja vuokra-asuntoja saman taloyhtiön sisällä ja pyrkinyt näin torjumaan segregaatiota eli epätoivottua alueellista eriytymistä. Sekatalojen rakentamisella on pyritty perinteiseen kantakaupunkimaiseen asumiseen, jossa eri hallintamuotoiset asunnot sijaitsevat samassa talossa luoden edellytykset sosiaalisesti sekoittuneelle väestörakenteelle. Tutkimusongelmani on selvittää, tietävätkö sekatalojen asukkaat asuvansa eri hallintamuotoja sisältävissä taloyhtiöissä. Toinen tutkimuskysymykseni on, suhtautuvatko sekatalojen asukkaat taloyhtiöidensä omistus- ja vuokra-asukkaisiin eri tavoin. Vertaan myös tutkimustuloksiani Pekka Vehviläisen sekatalojen asukkaille vuonna 1992 tekemään tutkimukseen Toivottavasti unelmistamme tulee totta! sekä Vehviläisen vuoden 1996 tutkimukseen "Kylläpä meitä nyt lykästi". Selvitän tutkimuksessani, ovatko sekatalojen asukkaiden mielipiteet sekataloista ja Ruoholahdesta Vehviläisen tutkimusten jälkeen muuttuneet. Tutkimusaineistoni koostuu yhdestätoista sekatalojen omistus- ja vuokra-asukkaille huhtikuun ja marraskuun 2005 välillä tekemästäni haastattelusta. Tutkimusmenetelmäni ovat olleet kvalitatiivisia. Olen käyttänyt teemahaastatteluja sekatalojen asukkaiden mielipiteiden selvittämiseksi. Haastattelujen analyysissani olen noudattanut teemahaastattelurunkooni pohjautuvaa teemoittelua. Tutkimusaineistoni teoreettiseen analyysiin olen käyttänyt asuntojen hallintamuodoista, segregaatiosta ja sekoittavasta asuntopolitiikasta kaupunkitutkimuksessa käytyä keskustelua. Tutkimukseni perusteella sekatalojen asukkaat ovat enimmäkseen erittäin tietoisia sekä siitä että he asuvat sekataloissa että siitä, ketkä heidän naapureistaan ovat omistus- ja ketkä vuokra-asukkaita. Asukkaat ottivat hallintamuotojen sekoittamisen haastatteluiden aikana puheeksi omasta aloitteestaan ja etenkin sekatalojen vuokra-asukkaat käyttivät myös aktiivisesti nimitystä sekatalo. Sekatalojen hallintamuodot näyttäisivät vaikuttavat asukkaiden arkielämässä etenkin siten, että vuokra-asukkaat eivät osallistu yhtä aktiivisesti taloyhtiöiden tapahtumiin kuin omistusasukkaat, eivätkä koe omaavansa sekataloissa riittävästi vaikutusvaltaa taloyhtiöiden asioihin. Omistusasukkaat puolestaan syyllistävät herkemmin vuokra-asukkaita taloyhtiön siisteysongelmista, sillä vuokralla asujat koetaan vähemmän sitoutuneina taloyhtiön kunnossapitoon. Tutkimukseni perusteella sekatalojen asukkaiden mielipide on Vehviläisen 1990-luvulla tekemien tutkimuksien jälkeen muuttunut entistä ristiriitaisempaan suuntaan. Vaikka sekatalojen asukkaat ovat edelleen jokseenkin tyytyväisiä Ruoholahden alueeseen, niin Ruoholahden imago ja alueen tulevaisuus jakavat mielipiteitä aiempaa enemmän. Vehviläisen tutkimuksessa vuosina 1995-1996 alueen imago oli nousussa ja Ruoholahden tulevaisuus näytti myönteiseltä. Omassa tutkimuksessani haastateltavani antoivat entistä enemmän myös negatiivisia kommentteja alueen imagosta ja tulevaisuudesta. Myös sekatalojen osalta asukkaiden mielipiteet näyttäisivät olevan kärjistymässä. Haastattelemani omistus- ja vuokra-asukkaat suhtautuivat sekataloihin melko samalla tavoin, siten että molemmissa hallintamuodoissa löytyi lähes yhtä paljon sekatalojen kannattajia ja vastustajia. Toiset asukkaat ovat erittäin tyytyväisiä elämäänsä sekataloissa ja suhtautuvat positiivisesti eri hallintamuotojen sekoittamiseen, toiset asuisivat mieluummin puhtaassa omistus- tai vuokratalossa.
  • Mustonen, Harri (1997)
  • Taajamo, Minttu (2015)
    Tyypin 1 diabetes lapsilla ja nuorilla on Suomessa yleisempää kuin missään muualla maailmassa, ja diabeetikoiden määrä lisääntyy koko ajan. Joka vuosi noin 600 suomalaisella alle 15-vuotiaalla lapsella todetaan tyypin 1 diabetes. Tällä hetkellä Suomessa on noin 40 000 tyypin 1 diabeetikkoa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin tyypin 1 diabetesnuorten matkaa koulunpenkiltä työelämään, ja etsittiin vastausta siihen, kuinka sairaus näyttäytyy tyypin 1 diabetesta sairastavien nuorten elämässä aikuisuuden kynnyksellä. Tutkimuksessa yhdistettiin haastatteluaineistoa ja Itä-Suomen yliopiston Tyypin 1 diabetesta sairastava työelämässä -hankkeen keräämää kyselyaineistoa. Haastatteluaineisto koostui kymmenen 13–24-vuotiaan diabeetikon teemahaastattelusta. Itä-Suomen yliopistolta saadusta kyselyaineistosta on ollut käytössä tämän tutkimuksen aihealueisiin liittyvät 18–24-vuotiaiden nuorten vastaukset. Kyselytutkimuksen vastausprosentti oli 51 %. Haastatteluaineistoa analysoitiin sisällönanalyysin menetelmin, kun taas kyselyaineistoa tutkittiin ristiintaulukoinnin, khiin neliö -testin ja logistisen regressioanalyysin avulla. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu katsauksesta elämänkulun tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen vammais- ja pitkäaikaissairaustutkimukseen. Tutkimuksessa korostuu, kuinka kokonaisvaltainen ja monien ristiriitojen sairaus diabetes on. Diabetes tunkeutuu elämän kaikille osa-alueille, ja se on otettava huomioon lähes kaikessa, mitä nuoret tekevät. Ristiriitaisuus nousee esiin nuorten suhtautumisessa sairauteensa, joka vaihtelee eri tilanteissa ja ympäristöissä, sekä erilaisissa vastakkaisuuksissa, kuten salailu ja avoimuus, varautuminen ja spontaanisuus, avuttomuus ja toimijuus, joita nuorten elämä on täynnä. Diabetesnuorten suuri haaste on tasapainotella näiden ristiriitojen välillä – muiden nuoruuteen liittyvien haasteiden lisäksi. Nuoruus on aikaa, jolloin tulee tehdä tärkeitä päätöksiä muun muassa koulutuksen, ammatin ja itsenäistymisen kannalta. Moni näistä päätöksistä tulee ohjaamaan nuorten koulutus- ja työuria sekä myöhemmin määrittämään heidän elämänkulkujaan. Diabetesnuoret ovat hyvin tietoisia tästä, ja he kokevatkin koulutus- ja ammatinvalinnan haastavaksi. Yhtenä lisähaasteena nousi esiin diabeteksen huomioonottavan ammatinvalinnanohjauksen vähäisyys. Koulutusvalintoja tehdessä etenkin nuoren omat kiinnostuksen kohteet, vahvuudet ja heikkoudet, tutut ammatit ja työllistymisen, ovat tärkeitä. 18 prosenttia nuorista kertoi diabetekseen vaikuttaneen heidän ammatinvalintaansa. Diabetesnuoret uskovat pärjäävänsä työelämässä hyvin, ja jatkavansa työelämässä normaaliin eläkeikään saakka. Jopa 73 prosenttia diabetesnuorista kertoo kuitenkin olevansa huolissaan tulevaisuudesta diabeteksen vuoksi. Nuorten on vaikea puhua näistä huolista. Tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että he ovat pärjänneet elämässä hyvin sairaudesta huolimatta. Diabeteksen kanssa tasapainoileminen on raskasta, ja nuoret kaipaavat laajaa verkostoa ympärilleen, johon tarvittaessa tukeutua. Sairauden tuomat rajoitukset nuorten elämään ovat verrattain vähäisiä, mutta merkityksellisiä. Nuorille tulee antaa mahdollisuus puhua huolistaan, eikä niitä tule vähätellä.
  • Latvala, Aila (1999)
    Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on käsite, jonka tutkimisessa ongelmat liittyvät kolmelle alueelle: oikeudenmukaisuuteen, hyvinvointivaltioon ja vapauteen. Tässä tutkimuksessa selvitetään ensinnäkin sitä, mitä oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan. Tämä on tärkeää, koska sosiaalinen oikeudenmukaisuus on yksi oikeudenmukaisuuden alalaji. Oikeudenmukaisuuden teorioita on tutkittu paljon, mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkiminen oikeudenmukaisuuden alalajina on jäänyt vähemmälle huomiolle. Resurssien oikeudenmukainen jako hyvinvointivaltiossa on toinen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvä tutkimusongelma. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion oikeudenmukaisuuskäsitysten tarkastelu antaa pohjan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkimiselle. Hyvinvointivaltiossa sosiaaliturvaa pidetään yllä korkean verotuksen avulla ja tämä johtaa kysymään verotuksen oikeutusta. Ovatko veronmaksajat toisten ihmisten auttajia vai velvollisuuden tekijöitä? Maksavatko he veronsa vapaaehtoisesti vai pakon edessä ja odottavatko ihmiset saavansa vastavuoroisesti etuja veroja maksaessaan? Ongelmana voidaan pitää myös sitä, että hyvinvointivaltiossa on aina niitä ihmisiä, joista on pidettävä huolta sen vuoksi, että heillä itsellään ei ole voimavaroja siihen. Oikeudenmukaisen jakoperustelun luomiseen on tarjolla monia erilaisia vaihtoehtoja. David Miller esittää teoksessaan Social Justice mallin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden jakoperusteista kolmen kriteerin: oikeuksien, ansioiden ja tarpeiden mukaan. Jokainen kriteeri nostaa esiin ongelmia ja ristiriitaisuuksia, jotka ovat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkimisessa keskeisiä. Vapauden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välinen suhde on kolmas tähän tutkimukseen liittyvistä keskeisistä teemoista. Tutkimusongelmia ovat ne vapauden rajoitteet, joita yksittäiset ihmiset joutuvat kohtaamaan, kun positiivisia oikeuksia on luotu ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta pyritään toteuttamaan resurssien jaossa. Vapauden rajoja joudutaan pohtimaan myös positiivisten ja negatiivisten vapauksien yhteydessä. Miten laajalle positiivisia oikeuksia voidaan ulottaa ilman, että joudutaan sellaiselle alueelle, joka rajoittaa joidenkin ihmisten vapauksia? John Stuart Mill, jota pidetään nykyaikaisen sosiaalisen liberalismin isänä, on nostanut esiin monia yksilön vapauteen liittyviä ongelma-alueita. Yhteiskunnallisen vallan luonne ja sen yksittäisille ihmisille asettamat rajat ovat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkimisessa merkittäviä aiheita. Voiko yhteiskunta käyttää valtaansa yksilön yli ja rajoittaa näin hänen vapauttaan? Liberalismin suhde vahvaan valtioon ja positiivisten oikeuksien laajentamiseen on varovainen ja libertarismin kielteinen. Hyvinvointivaltio ja vapauden arvoja voimakkaasti puolustava liberalismi antavat kaksi erilaista näkökulmaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelmien tarkasteluun. Yksilöt elävät elämäänsä siinä kehässä, jonka aita koostuu oikeuksien ja velvollisuuksien pylväistä ja jonka veräjät avautuvat vapauteen kunkin ihmisen kohdalla eri tavalla.
  • Peltola, Ulla (1990)