Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 12355-12374 of 24939
  • Hautala, Maria (2006)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma pohjautuu eläinlääkäreiden mikrobilääkkeiden käyttöä koskeneeseen kyselytutkimukseen. Kysely toteutettiin maa- ja metsätalousministeriön rahoituksella prospektiivisena poikkileikkaustutkimuksena, jossa satunnaisotannalla valitut, praktiikkaa tekevät eläinlääkärit, kirjasivat yhden seurantaviikon 20.5.- 26.5.2002 aikana kyselylomakkeeseen tiedot kaikista potilaista, jotka saivat mikrobilääkettä. Tässä työssä keskityttiin kyselytutkimuksen osa-alueeseen naudan mikrobilääkehoidot ja siinä erityisesti mikrobilääkkeiden käyttöön utaretulehduksen eli mastiitin hoidossa. Kyselytutkimus tehtiin samaan tapaan kuin meneillään olevassa, lääkäreitä koskevassa mikrobilääkeseurantatutkimuksessa, MIKSTRA:ssa. Kyselytutkimukseen vastaaminen oli vapaaehtoista. Kyselylomakkeita lähetettiin 681 eläinlääkärille, joista 262 (38,4 %) palautti lomakkeen määräaikaan mennessä. Vastanneista 197 kpl (75 %) oli naisia ja 65 kpl (25 %) miehiä. Eläinlääkärit hoitivat mikrobilääkkeillä kyselyviikon aikana nautoja 1096 kappaletta, joista yleisimmät diagnoosit olivat akuutti mastiitti 652 kpl (60 % diagnooseista), umpeenpanohoito 164 kpl (15 %) ja krooninen tai piilevä mastiitti 68 kpl (6 %). Kyselylomakkeiden tiedot koodattiin Excel-tietokantaan, jossa niitä analysoitiin tarkemmin. Eläinlääkäreiden mikrobilääkekäyttöä verrattiin maa- ja metsätalousministeriön työryhmän antamiin suosituksiin sekä lääkelakiin. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin mastiitin esiintyvyyttä, eläinlääkärien mikrobilääkekäytäntöjä eri maissa, nautojen mikrobilääkehoitoja koskevia suosituksia ja utaretulehduksen aiheuttajien resistenssitilannetta. Aineistoa tarkastellessa havaittiin, että beetalaktaamiryhmän mikrobilääkkeiden käyttö utaretulehduksen hoidossa oli suositusten mukaista. Fluorokinolonien ja laajakirjoisten intramammaarien käyttö ei ollut täysin hoitosuositusten mukaista. Myös mikrobilääkehoitoja, jotka olivat farmakokineettisesti vailla perusteita, todettiin. Kaskadisäännön soveltamisessa havaittiin virheitä. Kun tarkasteltiin eläinlääkäreiden antamia mikrobilääkehoitoja valmistumisvuosittain, havaittiin eroja eri ryhmien välillä. Mitä vähemmän aikaa oli kulunut eläinlääkärin valmistumisesta, sitä enemmän he käyttivät penisilliinipohjaisia paikallisvalmisteita. Vapaaehtoisuuteen perustuvassa kyselytutkimuksessa vastaajat saattavat olla muita kiinnostuneempia aiheesta, mikä voi vääristää tuloksia. Tutkimuksesta olisi saatu tarkempaa bakteerilajikohtaista tietoa mikrobilääkekäytöstä, jos maitonäytteen viljelystä eristetty bakteeri olisi pyydetty ilmoittamaan kyselykaavakkeessa.
  • Huttunen, Anna; Koljonen, Mari (1997)
    Tutkimusosan tarkoituksena on kartoittaa suomalaisten pieneläinpraktikoiden mikrobilääkkeiden käyttötapoja koiralla ennen mikrobilääketyöryhmän julkaisemia ohjeita samasta aiheesta. Tämä toteutetaan käytännössä kirjallisen kyselytutkimuksen muodossa.Kirjallisuusosan tarkoituksena on selvittää mikrobilääkkeiden farmakologian perusteet sekä mikrobilääkkeiden käyttöä koiralla painottaen tiettyjä kohderyhmiä: maksa- ja munuaisvikaiset koirat, tiineet ja imettävät nartut sekä pikkupennut. Perustelut aiheenvalinnalle: Mikrobilääkkeet ovat maailman käytetyin lääkeryhmä - samalla myös eniten väärinkäytetty. Väärä käyttö johtaa varsinkin bakteerilääkkeiden kohdalla resistenssin lisääntymiseen. Väärinkäyttöä voidaan ehkäistätutkimusta ja tiedostusta lisäämällä.
  • Hinkka, Noora (2009)
    Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella mikrobilääkkeiden käyttöön liittyviä kustannuksia porsastuotannossa ja pohtia sikaloiden mikrobilääkehoidoista mahdollisesti aiheutuvaa resistenssiongelmaa. Aineistona käytettiin Helsingin yliopiston Mätsälässä sijaitsevan Saaren tuotantoeläinyksikön hoitoalueeseen kuuluvien viiden porsastuotantosikalan ja kahden muualla Etelä-Suomessa sijaitsevan porsastuotantosikalan lääkitystietoja ja porsastuotannon tietoja kolmen vuoden ajalta retrospektiivisesti. Kaikkien tutkimuksessa olleiden seitsemän sikalan mikrobilääkehoitotiedot koottiin tilakohtaisesti vuosilta 2006 – 2008. Kerättyjen lääkitys- ja tuotantotietojen sekä vakioitujen lääke- ja porsashintojen perusteella voitiin laskea tilakohtaiset vuotuiset lääkemenot per emakko ja pahnuekohtaisesti porsastuotannosta saatava bruttotulo ja kuolleisuudesta johtuva tulonmenetys. Tutkimus osoitti, että vuotuiset mikrobilääkehoitokustannukset sikalan keskimääräistä emakkolukua kohden vaihtelevat moninkertaisesti eri sikaloiden välillä. Mikrobilääkehoitojen kulut emakkoa kohti vuodessa oli Saaren alueen pienissä sikaloissa noin viisi euroa (keskiarvon vaihteluväli 3,45 – 6,13), kahdessa isossa yksikössä kulutus oli selvästi suurempi (keskiarvon vaihteluväli 14,68 – 38,17). Molemmissa isoissa sikaloissa porsastuotannon pahnuekohtaisen bruttotulon keskiarvo oli korkeampi (keskiarvo 510,84 €) pieniin Saaren alueen sikaloihin verrattuna (keskiarvo 465,67 €) ja pahnuekohtainen tulonmenetys oli keskimäärin pienempi (keskiarvo 68,50 €) Saaren alueen sikaloihin verrattuna (keskiarvo 79,90 €). Porsastuotannon bruttotulo ei huomioi mitään tuotantoon liittyviä menoja. Tulonmenetyksen osuus bruttotuloista vaihteli tilakohtaisesti 12 %:sta 23 %:iin mediaanin ollessa 15 %. Pienestä aineistosta johtuen saatuja seitsemän tilan tuloksia ei suoraan voida yleistää, vaan lisätutkimuksia tarvitaan. Tuloksia voitaneen kuitenkin pitää suuntaa antavina ja sitä humaanilääketieteessä olevaa käsitystä tukevina, että mikrobilääkeresistenssillä on kannattavuutta heikentäviä vaikutuksia. Näin ollen erityisesti nykytilanteessa, jossa sikatalouden kannattavuus on heikko, olisikin taloudellisesti perusteltua seurata resistenssin kehittymistä ja pyrkiä estämään sen leviäminen sikaloissa. Lääkityskustannusten lisäksi olisi huomioitava tuottajien oma turvallisuus liittyen mikrobilääkkeiden annosteluun eläimille. Lisäksi olisi kiinnitettävä huomiota niihin hoitokäytäntöihin, jotka voivat vaikuttaa resistenssiongelman syntyyn ja laajuuteen.
  • Peuraniemi, Tuukka (2012)
    Työn tarkoituksena oli kartoittaa paperipohjaisten, mikrofluidististen analyysilaitteistojen (engl. paper-based microfluidic devices, μPAD) käyttömahdollisuuksia farmaseuttisessa analytiikassa. Miniatyrisoiduissa kokonaisanalyysilaitteistoissa (engl. micro total-analysis system, μTAS) on mikrometrimittakaavan rakenteita, ja ne kykenevät suorittamaan kaikki analyysiketjun prosessit. Miniatyrisoinnin etuja ovat pienemmät reagenssi- ja näytetilavuudet sekä nopeammat analyysiajat. μTAS:t valmistetaan yleensä lasista, piistä tai polymeereistä ja niiden valmistaminen vaatii puhdastilatyöskentelyä sekä erikoislaitteita. Paperi tarjoaa edullisen ja monimuotoisen alustan μTAS:ien valmistamiseen. Neste liikkuu paperissa kapillaarivoimien vaikutuksesta eikä ulkoisia laitteita nesteen liikuttamiseen tarvita. μPAD:ien etuja perinteisiin μTAS:eihin nähden ovat niiden helppokäyttöisyys sekä edullinen ja yksinkertainen valmistus. μPAD:t valmistetaan tekemällä hydrofiiliseen paperiin hydrofobisten esteiden rajaama kuvio. μPAD:ien valmistusmenetelmiä on useita, kuten esim. fotolitografia, leikkaaminen sekä vahan käyttöön perustuvat menetelmät (syövytys, vahatulostus, vahaan upotus). Työhön valittiin μPAD:ien valmistusmenetelmäksi vahatulostus sen nopeuden, edullisuuden ja yksinkertaisuuden takia. Vaha toimii hydrofiilisessä paperissa hydrofobisena esteenä ohjaten nesteen virtausta. Haluttu vahakuvio tulostettiin paperiin Xerox Phaser 8560DN –kuumavahatulostimella, minkä jälkeen vaha sulatettiin paperin läpi kuumentamalla paperia 120 sekunnin ajan 150 °C:ssa kuumalevyllä. Paperin anisotrooppisuudesta johtuen vaha leviää paperissa kuumennuksen aikana myös horisontaalisesti, mikä heikentää vahakuvion resoluutiota eikä vahakuvio ole tarkkarajainen. Vahatulostus on edullinen ja yksinkertainen valmistusmenetelmä, joka soveltuu μPAD:ien valmistamiseen. Työssä tutkittiin myös nesteen virtausnopeutta paperissa ja virtausnopeuden säätelyä. Tuntemalla nesteen virtausnopeus voidaan varmistua, että analyytit ja reagenssit kulkeutuvat reaktiopaikoilleen. Virtausnopeuden säätely mahdollistaa monivaiheisten ja useampien samanaikaisten reaktioiden tekemisen μPAD:lla. Nesteen virtausnopeutta voidaan säädellä paperissa muuttamalla hydrofiilisen kanavan leveyttä, pienentämällä paperin keskimääräistä huokoskokoa sulattamalla kanavaan vahakerros tai muuttamalla nesteen pintajännitystä tai viskositeettia. Värireaktiot ovat yleisimmin käytetty havainnointimenetelmä μPAD:lla, mutta myös elektrokemiallisia ja fluoresenssiin perustuvia havainnointimenetelmiä käytetään. Työssä tutkittiin suoraa sekä epäsuoraa fluoresenssidetektiota. Suorassa fluoresenssidetektiossa tutkittiin fluoresiini- ja kumariinijohdannaisia, kun taas epäsuorassa fluoresenssidetektiossa tutkittiin paperissa muodostettuja fluoresoivia aminohappojen fluoreskamiinikonjugaatteja. Suoralla fluoresenssidetektiolla havaitaan analyytit näkyvän valon alueella ainemäärien ollessa tasolla 10-13 mol ja UV-alueella tasolla 10-12 mol. Epäsuoralla fluoresenssidetektiolla voidaan kvantitoida aminohappojen fluoreskamiinikonjugaatit ainemäärien ollessa tasolla 10-9 mol. Tulosten perusteella työssä käytetyt fluoresenssiin perustuvat havainnointimenetelmät soveltuvat farmaseuttiseen analytiikkaan μPAD:lla.
  • Rekola, Tuomo (2006)
    Tutkielma käsittelee mikrorahoitusmaailmaa. Se on kvalitatiivinen luonteeltaan ja perustuu aihepiirin uusimpien tieteellisten artikkelien esittelyyn. Mikrorahoitusta esittelevien artikkeleiden avulla pyritään antamaan lukijalle selkeä kuva tästä rahoituksen alalajista ja selventämään epäsymmetrisestä informaatiosta aiheutuvaa tehokkuustappiota. Lisäksi etsitään vastausta siihen, tekeekö epäsymmetrinen informaatio mikrorahoituksen mahdottomaksi. Rahoituksen välittämisen ongelmat ilmenevät korostetusti mikrorahoituksessa, jossa rahoitettavien ihmisten köyhyys yhdistettynä kehittymättömien maiden matalaan infrastruktuuriin ja kehittymättömään oikeusjärjestelmään aiheuttaa rahoittajalle voimakkaan riskin. Mikrorahoituksen piirissä on kehitetty monia innovatiivisia mekanismeja vähentämään rahoittajan riskiä varattomien rahoituksessa. Nämä mekanismit ovat tyypillisesti sopimuksia, joiden teho perustuu yhteisöissä vallitsevan sosiaalisen pääoman hyväksikäyttämiseen. Jonathan Morduch (1999) esittelee kattavasti näitä mekanismeja, sekä niiden tehokkuutta. Ryhmälainaaminen on saanut tutkijoiden parissa eniten huomiota näistä mikrorahoitusmekanismeista. Jo 1800-luvulta peräisin oleva idea ryhmälainaamisesta perustuu siihen, että ryhmän jäsenet takaavat yhdessä toistensa lainat. Takuuvastuu, joka näin laajenee koskemaan koko ryhmää, muodostaa ryhmän jäsenille myös syyn huolehtia ja valvoa toisten ryhmäläisten lainan käyttöä. Ryhmälainaamisen tehokkuus mikrorahoituksessa johtuu pitkälti siitä, että ryhmien annetaan muodostua vapaaehtoisuuteen perustuen: näin ne päätyvät muodostumaan jäsentensä keskinäisen yhteensopivuuden perusteella. Oletusta ryhmien muodostumisesta tämän yhteensopivuusteorian perusteella käytetään laajalti mikrorahoitusta kuvaavien mallien perustana. Epäsymmetrinen informaatio muuttaa oletusta ryhmien muodostumisesta, sillä informaation puuttuessa lainaajat eivät kykene enää ryhmittymään toisten samankaltaisten lainaajien kanssa. Tämä tekee mikrorahoittamisen vaikeaksi seuduilla, jotka kärsivät epäsymmetrisestä informaatiosta, kuten esimerkiksi kaupungeissa. Mikrorahoituksen kehittäminen niin, että se kykenisi tehokkaasti rahoittamaan myös kaupunkien varattomia, olisi ensiarvoisen tärkeää. Beatriz Armedariz de Aghionin ja Christian Gollierin malli vuodelta 2000, esittelee ryhmälainausmallin epäsymmetrisen informaation vallitessa. Malli osoittaa, että tietyillä arvoilla ryhmälainaaminen kykenee tehostamaan mikrorahoitusta huolimatta epäsymmetrisestä informaatiosta. Mikrorahoitus on viimeisten vuosikymmenten aikana vaikuttanut voimakkaasti monien kehittymättömien maiden varattomien elämään. Rahoituksen ulottaminen urbaaneille seuduille on toivottava tulevaisuuden kehityssuunta.
  • Kuusi, Suvi (2005)
    Tutkielmassa käsitellään viimeaikoina suosituksi kehitysavun muodoksi noussutta mikrorahoitusta osana globaalin poliittisen talouden ja kehityksen hallintaa. Tutkielman lähtökohta nousee mikrorahoituksen alan ristiriidoista. Tutkielmassa esitellään kiistelyä mikrorahoituksen minimalismiksi kutsutusta linjasta, jossa köyhyyden vähentämiseksi ja naisten aseman parantamiseksi nojataan pelkkiin mikroluottoihin ja tähdätään kehityksen tuottamiseen markkinamekanismeilla. Minimalistinen linja on kehitysavun antajien suosiossa ja sen käsitetään uhkaavan varsinkin kansalaisjärjestöjen keskuudessa yleistä lähestymistapaa, jossa mikroluotot yhdistetään sosioekonomisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin puuttuviin köyhyyden vähentämisen strategioihin. Tutkielmassa liitetään esitellyt linjojen kiistat Katharine N. Rankinin feministisen taloustieteen tutkimuksiin ja Heloise Weberin uusgramscilaisiin globaalin poliittisen talouden ja kehityksen hallinnan yhteyksien tutkimuksiin. Ne tuovat esille minimalistisen linjan mikrorahoituksen välineenä kehitysmaiden talouksien liberalisoimisessa ja rakennesopeutusohjelmien ajamien uusliberalististen yhteiskuntamallien toteuttamisessa. Tutkielmassa eritellään erilaisia näkemyksiä minimalistisen linjan hallitsevuudesta ja selvitetään feministiseen näkökulmaan sitoutuen mahdollisuuksia mikrorahoituksen ja naisten köyhyyttä ylläpitävien rakenteellisten kysymysten yhdistämiselle. Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu uusgramscilaisista globaalin poliittisen talouden tutkimuksista sekä Michel Foucault'n valta-analytiikasta. Tutkielmassa esitellään Stephen Gillin määrittelemän kurinpidollisen uusliberalismin prosesseja ja yhdistetään ne kehityksen foucault'laista hallintaa ja harmonisointia käsitteleviin tutkimuksiin. Tutkielmassa tarkastellaan Foucault'n hallinnan analyysin näkökulmasta mikrorahoituksen käyttötapoja kehityksen edistämisen sekä globaalin poliittisen talouden rakenteiden muokkaamisen uusliberalistisissa prosesseissa. Tutkielmassa analysoidaan Foucault'n valta-analytiikkaa käyttäen mikrorahoituksen ohjaamista Yhdistyneiden Kansakuntien, Maailmanpankin, mikrorahoituksen neuvontantajaorganisaation CGAP:n sekä yksityisen sektorin edustajien, kehityslaitosten ja kansalaisyhteiskunnan järjestöjen muodostaman mikroluottokampanjan tuottamien materiaalien kautta. Tutkielmassa identifioidaan kolme laajaa mikrorahoitusta määrittelevää diskurssia ja käsitellään niitä suhteessa teoriaosuudessa tarkasteltuihin globaalin poliittisen talouden ja kehityksen hallinnan muotoihin. Suoritetun analyysin perusteella todetaan, että Maailmanpankin ja CGAP:n yhteinen diskurssi on lähes yhtäläinen mikroluottokampanjan tuottaman diskurssin kanssa. Ne luovat tilaa vain mikrorahoituksen minimalismin toiminnalle. YK-järjestöjen tuottamista materiaaleista noussut diskurssi rakentaa jonkinlaisia mahdollisuuksia mikrorahoituksen sosioekonomisille lähestymistavoille ja peruspalvelujen tarjoamisen roolille. Diskurssista voi havaita YK:n mukautuvan uusliberalistisiin globalisaation prosesseihin. Kehitystä ohjaavien uusliberalististen valtakeskittymien todetaan olevan vahvoja ja vaarantavan kansalaisjärjestöjen naisten kollektiivista toimintaa järjestävää sekä alistavia valtarakenteita muuttamaan pyrkivää toimintaa.
  • Väisänen, Tiina (2002)
    Kehitysmaissa toimivat köyhät pienyrittäjät ja –viljeljät ovat syrjäytyneet perinteisiltä rahoitusmarkkinoilta, lähinnä omaisuuden ja sitä kautta lainavakuuksien puuttumisen vuoksi. Mikrorahoituksella tarkoitetaan rahoituspalvelujen, säästö-, laina- ja vakuutuspalvelujen, tarjoamista köyhille kotitalouksille ja pienyrittäjille. Mikrorahoitusta pidetään tehokkaana keinona köyhyyden vähentämiseen, pienyritystoiminnan kehittämiseen ja naisten aseman parantamiseen. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana mikrorahoitukseen panostettujen kehitysyhteistyövarojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Syynä tähän ovat mikrorahoituksen piirissä kehitetyt uraauurtavat keinot, kuten ryhmälainaaminen ja dynaamiset kannustimet, lainojen takaisinmaksun turvaamiseksi. Tämän tutkielman tavoitteena on kuvata mikrorahoitusorganisaatioiden toimintaympäristöä sekä selvittää talousteoreettista taustaa mikrorahoitusorganisaatioiden kehittämille lainasopimuskäytännöille. Mikrorahoitusorganisaatiot toimivat rahoituksenvälittäjinä. Toimintansa alkuvaiheessa ne välittävät köyhille usein avunantajien varoja. Kuten muutkin rahoituksenvälittäjät, mikrorahoitusorganisaatiot ovat syntyneet korjaamaan rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyyksiä. Ne yhdistävät resursseja tiedonhankintaan, rahoitussopimusten laadintaan ja valvontaan. Ne hyödyntävät ratkaisuissaan skaalaetuja ja näin alentavat rahoitussopimusten solmimisesta aiheutuvia kustannuksia. Tutkielman aluksi käsitellään rahoituksenvälittämiseen liittyviä ongelmia, joita ovat transaktiokustannukset ja epätäydellisen informaation aiheuttamat haitallinen valikoituminen ja moraalikato. Rahoituksenvälittämisen ongelmat korostuvat erityisesti kehitysmaissa. Ryhmälainaaminen ja dynaamiset kannustimet ovat oikein hyödynnettynä tehokkaita keinoja lainojen takaisinmaksun turvaamiseen. Tässä tutkielmassa selvitetään lyhyesti mikrorahoitusta käsittelevää tutkimusta, mutta teoreettinen tarkastelu keskittyy ryhmälainaamisen ja dynaamisten kannustimien tarkasteluun Joseph Stiglitzin (1990) ja Gwendolyn Alexanderin (2001) mallien avulla. Stiglitzin artikkeli tutkii sijoituskohteen valintaan liittyvän ex ante –moraalikato-ongelman ratkaisua ryhmän jäsenten keskinäisen valvonnan avulla kilpailullisilla rahoitusmarkkinoilla. Alexander rakentaa mikrorahoitusorganisaation ja pienyrittäjän välille dynaamisen mikrorahoituspelin, jossa lainan takaisinmaksukannustimena toimii lupaus tulevasta lainasta. Tutkielman lopuksi tarkastellaan kahden mikrorahoitusorganisaation, bolivialaisen BancoSolin ja Bank Rakyat Indonesian, toimintaa edellä esitettyjen mallien valossa. Tutkielman päälähteitä ovat Stiglitz (1990): "Peer Monitoring and Credit Markets" sekä Alexander (2001): "Microfinance in the 21st Century".
  • Mäkinen, Jarkko (2014)
    Analyyttisten laitteistojen miniatyrisointi massaspektrometriassa on laajan mielenkiinnon kohteena tutkijoiden keskuudessa. Miniatyrisoinnin etuina perinteisiin menetelmiin verrattuna ovat analyysiaikojen lyheneminen, liuottimien ja näytteiden pienempi kulutus, laajamittaisen automatisoinnin mahdollisuudet sekä pienemmät taloudelliset kustannukset. Viime aikoina on kehitetty lasinen kuumennettu mikrosiru- ja uudempi teräsputkihöyrystin. Tutkielmassa verrattiin keskenään höyrystimien suorituskykyä fotoionisaatio ilmanpaineessa-massaspektrometriassa. Tarkastelun kohteena olivat ajo-olosuhteiden muutosten sekä eri dopanttien vaikutukset analyyttien signaalin intensiteettiin. Ajo-olosuhteiden muutosten parametreinä käytettiin sumutinkaasun ja näytteen virtausnopeutta sekä höyrystimen lämmitystehoa. Lisäksi mitattiin höyrystimien ulosvirtauskaasun lämpötilaa eri sumutinkaasun virtausnopeuksilla. Analyyttien signaalien intensiteettiprofiilit olivat erilaiset höyrystimien välillä sumutinkaasun virtausnopeuden ja höyrystimen lämmitystehon osalta. Näytteen virtausnopeuden muutoksiin höyrystimet puolestaan reagoivat samalla tavalla. Mitä nopeampi näytteen virtausnopeus oli, sitä voimakkaampi signaalin intensiteetti. Teräsputkihöyrystin tuotti keskimäärin voimakkaammat signaalit analyyteistä kuin lasinen mikrosiru. Lasisirun lämpötila oli huomattavasti korkeampi ulosvirtauskaasun lämpötilan mittauksissa kuin teräsputkella. Tolueenilla saatiin analyyteistä voimakkaimmat signaalit dopanttien vertailussa. Teräsputki oli tehokkaampi analyyttien ionisoimisessa kuin lasisiru. Teräsputkella voi tosin olla hankalaa analysoida korkean kiehumispisteen omaavia yhdisteitä. Teräsputki oli tarkoitus yhdistää tässä erikoistyössä capLC:hen, mutta laitteistojen teknisten ongelmien vuoksi tässä ei onnistuttu. Tulevaisuudessa teräsputken lämmitysmekanismia tulisi kehittää, jotta sillä voitaisiin analysoida myös korkean kiehumispisteen yhdisteitä. Lisäksi sitä voisi tutkia myös muiden ionisaatiotekniikoiden kanssa, aivan kuten lasisirunkin kanssa on tehty.
  • Pulkka, Elina (2008)
    Tutkimuksen kohteena on kansainvälisten järjestöjen toiminta Sudanin Darfurin alueella vuonna 2003 alkaneessa konfliktissa, jota on kuvattu humanitääriseksi katastrofiksi. Arvion mukaan 200 000 ihmistä on menettänyt henkensä ja yli kaksi miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa paetessaan Sudanin hallituksen ja kapinallisryhmien aseellista välienselvittelyä alueella. Kansainvälistä yhteisöä on vaadittu toimimaan voimakkaammin kriisin lopettamiseksi, ja nähty sen pettäneen Ruandan kansanmurhan jälkeiset lupaukset siitä, ettei tällaisia tapahtumia päästettäisi enää koskaan tapahtumaan. Kansainvälisten järjestöjen toimintaa Darfurissa on aiemmin tutkittu usein suojeluvastuun normin kautta. Sillä tarkoitetaan kansainvälisen yhteisön velvollisuutta suojella maan väestöä, jos valtio ei siihen itse kykene. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisia syitä Afrikan unioni, Pohjois-Atlantin liitto, Yhdistyneet kansakunnat sekä Euroopan unioni esittävät toimimisestaan Darfurin kriisissä vuosina 2004-2007. Tarkoituksena on perehtyä siihen, voidaanko järjestöjen virallisissa kannanotoissaan esittämistä syistä nähdä, minkälaisiin vastuunlähteisiin niiden toiminta kriisissä pohjautuu. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään David Millerin vastuunjakoteoriasta johdettuja normatiivisten syiden käsitteitä. Näistä on muodostettu viisi luokkaa: yhteisöllisyys, kapasiteetti, kausaalisuus, lupaus sekä avunpyyntö. Niitä käytetään selvittäessä, mihin perustuu järjestöjen halu auttaa Darfuria. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat 1) Minkälaisia syitä Afrikan unioni, Pohjois-Atlantin liitto, Euroopan unioni ja Yhdistyneet kansakunnat ovat esittäneet toiminnastaan Darfurin kriisissä? Ja 2) Voidaanko esitettyjen syiden perusteella selvittää järjestöjen Darfurissa toimimisen vastuunlähteitä? Tutkimusmenetelminä käytetään kvantitatiivisen sisällön erittelyn sekä kvalitatiivisen sisällönanalyysin yhdistelmää. Analyysi jakautuu tutkimusmenetelmien mukaan kahteen osioon. Ensin taulukoidaan sisällön erittelyä käyttäen järjestöjen kannanotoista niiden esittämät syyt toiminnalleen. Nämä eritellään teoreettisesta viitekehyksestä muodostettujen luokitusyksikköjen mukaisesti. Tämän jälkeen esitettyihin syihin ja niiden merkityksiin perehdytään tarkemmin sisällönanalyysin kautta. Sisällön erittelyn tuloksissa havaittiin järjestöjen esittäneen toiminnastaan syitä, jotka voitiin yhdistää erilaisiin vastuunlähteisiin. Afrikan unioni toi kannanotoissaan esiin toimimisensa pohjautuvan Afrikan mantereen yhtenäisyyteen sekä tarpeeseen auttaa oman mantereen hädässä olevaa maata. Yhdistyneiden kansakuntien ja Euroopan unionin kannanotoissa korostui laaja yhteisöllisyys tai universaalisuus. Pohjois-Atlantin liitto perusteli toimivansa Darfurissa, koska Afrikan unioni oli pyytänyt sen apua. Tutkielmassa päädyttiin toteamaan, ettei järjestöjen kannanotoissa esittämistä syistä voida päätellä, oliko järjestöjen Darfurissa toimimisen taustalla niiden esittämien syiden kuvastamat vastuunlähteet. Arvioitiin, että järjestöillä on monia mahdollisia syitä Darfurissa toimimiseen, eivätkä kaikki niistä liity vastuuseen. Muita syitä olivat muun muassa erilaiset materiaaliset syyt. Nähtiin myös, että järjestöt saattoivat kannanotoissaan korostaa toimivansa kriisissä jonkin tietyn syyn takia, ajaakseen erilaisia Darfuriin liittymättömiäkin päämääriään.
  • Poutanen, Elina (2006)
    Etiopiaa koetteli laaja nälänhätä vuosina 1982-1986 ja 2002-2003. Tutkielma käsittelee näiden kahden nälänhädän uutisointia kolmessa suomalaisessa sanomalehdissä vuosina 1984-1985 ja 2002-2003. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle hypoteesista, että Etiopian nälänhätä jäi aiempaa vähäisemmällä huomiolle vuosina 2002-2003. Tutkielmassa vertaillaan Etiopian nälänhätien ympäriltä käydyn uutisoinnin määrällistä eroavaisuutta vuosien 1984-1985 ja 2002-2003 välillä. Vuosien 1984-1985 tulokset pohjautuvat Tampereen yliopistolla tehtyyn tutkimukseen "Etiopia ja nälänhätä -taustoja ja huomioita seitsemän lehden kirjoittelusta lokakuulta 1984 tammikuulle 1985". Tutkimuksessa käytetään metodina määrällistä sisällönerittelyä. Sisällönerittelyn avulla vertaillaan Aamulehden, Helsingin Sanomien ja Kansan Uutisten uutisointiä neljän kuukauden ajanjaksoilla 1984-1985 ja 2002-2003. Määrällisen vertailun tulokset vahvistavat Etiopian nälänhädän uutisoinnin jääneen vähäiseksi vuosina 2002-2003. Vuosina 1984-1985 neljän kuukauden tarkastelujaksolla julkaistiin 223 Etiopian nälänhätään liittyvää artikkelia. Vuosien 2002-2003 tarkastelujaksolla Etiopian nälänhätää käsitteli vain 15 artikkelia. Määrällisen vertailun lisäksi tutkielmassa etsitään uutisteorioiden avulla selitystä sille, miksi Etiopian nälänhädästä uutisoitiin enemmän 1980-luvun puolivälissä, kuin 2000- luvun alussa. Tutkimuksessa päädyttiin teoreettiseen taustatietoon nojautuen johtopäätökseen, että Etiopian nälänhädän uutisointia vuosina 1984-1985 edistivät sen äkillinen iskostuminen kansainvälisen yleisön tietoisuuteen, ajankohdan muuten köyhä uutistilanne sekä tapahtuman järkyttävyys ja negatiivisuus kansainvälisen yleisön silmissä. Sitä miksi vuosina 2002-2003 Etiopian nälänhädästä uutisoitiin huomattavan vähän selittää parhaiten ajankohdan uutistilanne. Vuoden 2002 lopussa ja 2003 alussa lehtien palstatilaa täyttivät Afganistanin sota, New Yorkin terroristi-iskun jälkimainingit sekä Irakin sodan puhkeamisen uhka. Lisäksi Etiopian nälänhädän kuolinuhrien määrä jäi vuosien 1984-1985 nälänhätää pienemmäksi, mikä osaltaan selittää uutisoinnin vähäisyyttä. Etiopian nälänhädän pääsemistä uutiskynnyksen ylitse vaikeuttaa Etiopian ravintotilanteen krooninen heikkous, minkä seurauksena Etiopia roikkuu jatkuvasti nälänhädän partaalla. Etiopian ongelmavyyhti on liian monimutkainen uutisen muotoon tiivistettäväksi.
  • Suneli, Salla (2006)
    Työni tarkoituksena on pohtia suomalaisen hevialakulttuurin syntyä, historiaa, kehitystä ja ominaispiirteitä sekä etsiä selityksiä alakulttuurin vuosikymmeniä jatkuneelle suosiolle. Lähteenä on käytetty Helsingissä, Lappeenrannassa ja Turussa vuosina 2003-2004 kerättyä haastatteluaineistoa. Tukea ja taustatietoa on haettu musiikkilehdistä ja internetistä. Pohjatiedoksi asiaa tuntemattomalle lukijalle tutkielman alussa luodaan lyhyt katsaus metallimusiikin ja -alakulttuurin historiaan sekä metallimusiikin keskeisimpiin alalajeihin. Metallimusiikki ja -alakulttuuri alkoivat kehittyä Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Suomeen metallikulttuuri rantautui 1980-luvun alussa. Seuraavaksi luodaan katsaus aikaisempaan tutkimukseen. Metallia on tutkittu akateemisesti hyvin vähän, ja yleensä aihetta on tutkittu lähinnä sosiologian piirissä. Kansainvälisesti ansiokkaimmat metallitutkimukset tulevat Yhdysvalloista, ja niiden kirjoittajat ovat metallifaneja itsekin. Alakulttuurin luonteen ymmärtäminen on tässä tapauksessa huomattava lisäetu tutkijalle, sillä sisä- ja ulkopuolelta katsottuina alakulttuurin koodisto, verkostot, arvot ja asenteet näyttävät kovin erilaisilta. Alakulttuurin tuntemus auttaa myös oikean tutkimusmenetelmän valinnassa. Metallikulttuurin ulkopuolelta tulevat tutkijat ovat nähneet metallikulttuurin jopa naisvihamielisenä machokulttuurina, johon kuuluminen on oire syrjäytymisestä. Suomessa metallia on aikaisemmin tutkittu verrattain vähän. 2000-luvun molemmin puolin on kuitenkin ilmestynyt joitakin metalliaiheisia opinnäytteitä, joista mainittakoon erityisesti Esa Liljan gradu ja väitöskirja. Koska metallia on tutkittu niin vähän, olen tutustunut myös muita alakulttuureja käsitteleviin tutkimuksiin. Tämä on auttanut hahmottamaan esimerkiksi monille alakulttuureille tyypillisiä lainalaisuuksia sekä musiikkiperustaisten alakulttuurien yhteisiä piirteitä. Aihettani olen pyrkinyt hahmottamaan alakulttuurisen pääoman käsitteen kautta. Metodina on käytetty grounded theorya. Olen koettanut hahmottaa työssäni alakulttuurin rakennetta ja haastateltujeni paikkaa alakulttuurissa. Samoin olen pohtinut alakulttuurisen pääoman muotoja ja alakulttuurin jäsenyyden merkitsimiä. Metallikulttuuri pysyy elinvoimaisena alakulttuurin aktiivisen uusintamisen ansiosta. Tällä tarkoitan alakulttuurin jäsenten aktiivista ja pyyteetöntä toimintaa alakulttuurin hyväksi. Metallikulttuurille on ominaista, että vaikka se on avoin asiasta kiinnostuneille, se on eksklusiivinen valtavirran ihmisille. Toinen metallikulttuurin keskeinen ominaispiirre on, että monet alakulttuurin jäsenet soittavat itse jotakin instrumenttia. Sitä mukaa, kun joistakin ennen marginaalista suosiota nauttineista bändeistä tai tyylilajeista tulee suosittuja myös valtavirran keskuudessa, alakulttuurin sisällä on ehtinyt jo syntyä uusia tyylilajeja ja yhtyeitä, joista muut alakulttuurin jäsenet välittävät tietoa alakulttuurin sisällä ja joille he pyrkivät järjestämään vaikkapa esiintymismahdollisuuksia. Näin alakulttuurin jatkuva uusiutuminen on mahdollista, ja metallin ilosanoma leviää yhä uusille sukupolville.
  • Öberg, Marketta (2001)
    Tämän tutkielman tarkoituksena oli tutkia sitä, miten TYK-kuntoutujat olivat pystyneet noudattamaan kuntoutusprosessin alussa saamiaan hoito-ohjeita. Samalla etsin selitystä sille, miksi toiset kuntoutujat pystyivät noudattamaan hoito-ohjeita ja toiset eivät. Pääkysymyksinä ovat miten itsehoito ja hoito-ohjeiden noudattaminen ovat yhteydessä yksilön psyyken autonomisuuteen ja mitä sosiaalinen tuki merkitsee hoito-ohjeiden noudattamisessa. Tutkielma tehtiin tutkijan omasta kiinnostuksesta kuntoutusprosessin onnistumiseen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Tutkimus on tehty kvalitatiivisin menetelmin. Käytetty tutkimusmenetelmä on puolistrukturoitu teemahaastattelu. Empiirisenä aineistona on nais- ja mieskuntoutujien haastattelut. Teoreettisessa osassa tarkastellaan ihmisten pystyyvyyttä tehdä elämänmuutoksia ja niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat pystyvyyteen. Pystyvyyden ja hoito-ohjeiden noudattamisen selvittämisessä on käytetty Banduran, Decin & Ryanin sekä Moos & Schaeferin esittämiä malleja. Tutkielman mukaan kuntoutujat antoivat itselleen korkeita arvosanoja omien tavoitteiden savuttamisesta ja olivat melko tyytyväisiä itseensä. Tutkielmasta käy ilmi, että ihminen pystyy saavuttamaan itselleen sisäisesti palkitsevan tilan, mikäli tasapaino ympäristön kanssa säilyy. Tietoisen itsekontrollin ohjaama käyttäytyminen edellyttää, että ihminen uskoo pystyvänsä tekemään elämänmuutoksia ja että hän kokee muutoksen kannattavaksi. Jos halutaan vaikuttaa niihin välittäviin kognitioihin, joiden oletetaan säätelevän terveyttä ohjaavaa toimintaa ja käyttäytymistä, on aloitettava kuntoutus silloin, kun ihmisen arvio omasta pystyvyydestään on suhteellisen positiivinen. Autonomisella orientaatiolla on merkitystä hoito-ohjeiden noudattamisessa. Autonomiseen itsehoito-orientaatioon liittyy sisäinen motivaatio huolehtia itsestään parhaalla tavalla. Autonominen henkilö kokee hallitsevansa itseään fyysisesti, henkisesti ja psykologisesti. Hän on itse itsensä määrittäjä ja tuntee voivansa tehdä valintoja. Sisäisen motivaation merkitys on tärkeä osatekijä liikuntaohjeiden noudattamisessa. On osoitettu olevan vaikeaa määritellä sitä, mitkä ovat sisäisesti ja mitkä taas ulkoisesti motivoivia tekijöitä. Suotuisia työolosuhteita ja perheeltä saatua tukea pidetään ulkoisina ja työn merkityksellisyyttä pidetään sisäisenä tekijänä. Kuntoutujille tapahtui "repsahduksia", kun emotionaalinen tunne johti hallinnan menetykseen. Emotionaalisissa tilanteissa hallintakeinojen käyttö on vähäisempää. Kriisitilanteessa ihminen arvioi tilannetta ensin kognitiivisesti, jonka jälkeen seuraavat adaptiiviset tehtävät. Adaptiivisiin tehtäviin kuuluvat tunnetasapainon säilyttäminen kriisin nostamia tunteita läpikäymällä sekä tyydyttävään minäkuvan ja hallinnan tunteen säilyttäminen. Tutkimuksen ilahduttava tulos on se, että kuntoutujat olivat tyytyväisiä itseensä. Itsehoito-ohjeiden noudattaminen on elämäntapa, joka heijastaa myös yksilön elämässä vaikuttavia sosiaalisia ja kulttuuriin liittyviä tekijöitä. Sosiaalisen tuen merkitys näkyy tutkimustuloksissa. Sosiaalisella tuella tarkoitan perheen, työyhteisön tai muun henkilön kannustavaa tukea. Lopuksi voin todeta, että elämäntilanteella on merkitystä kuntoutusohjelman onnistumisessa.
  • Suominen, Auli (2011)
    Tutkielmani tarkoitus oli tavoitella vastausta kysymykseen: Miksi kehollisuuden ymmärtäminen on tärkeää sosiaalityössä? Tutkielmassani tuon esiin Merleau-Pontyn kehofilosofiasta tehdyt tulkinnat vuorovaikutuksen ja kehollisuuden osalta sekä Merleau-Pontyn taustalla vaikuttavien filosofien Martin Heideggerin ja Martin Buberin näkemykset ihmisen kohtaamisesta. Keskeisin käsite Merleau-Pontyn kehofilosofiassa on kontemplatiivinen keho. Muita ydinkäsitteitä ovat objektikeho, koettu keho, kehon kaava, kehon kuva ja kehotietoisuus. Ydin Merleau-Pontyn kehofilosofiassa on mielen ja kehon yhteenkietoutumisen käsitys, "minä olen yhtä kuin kehoni". Objektikeho ymmärretään ulkoapäin tarkasteltavana kehona, kun koettu keho on läsnä sisäisessä kokemuksessa. Martin Heideggerin käsitteistä keskeisiä ovat maailmaan heitettyys, silleen jättämisen asenne, laskeva ajattelu ja epävarsinainen ja varsinainen oleminen. Martin Buberin käsitteet kietoutuvat aktuaalisen Minä-Sinä ja Minä-Se maailman ympärille. Tutkimukseni on laadullinen, filosofinen, fenomenologis-hermeneuttinen tutkimus. Laadullisessa tutkimuksessa tarkoituksena on tilastollisen yleistyksen sijasta kuvata ja ymmärtää tiettyä toimintaa tai ilmiötä. Fenomenologisessa filosofiassa tavoitellaan ilmiöön liittyviä syvempiä merkityksiä ja ajatellaan, että yksittäistapaus on esimerkki yleisestä. Tarkastelen tutkielmassani kehon kokemusta ja havainnointia kohtaamisessa. Fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen erityispiirre on, että tutkimuksen kohteena on ihminen. Tutkimuksen perustana olevat filosofiset ongelmat ovat ihmiskäsitys ja tiedon käsitys. Tietokysymyksistä keskeisiä ovat ymmärtäminen ja tulkinta ja ydinkäsitteitä kokemus, merkitys ja yhteisöllisyys. Tiedon hankinta koostui kirjallisista lähteistä. Pääasiallisen aineiston muodostivat Merleau-Pontyn kehofilosofinen kirjallisuus ja Merleau-Pontyn kehofilosofiasta tehtyjen tutkimusten tulkinnat ja Martin Heideggerin tutkimuskirjallisuudesta tehdyt tulkinnat sekä Martin Buberin kirjallisuus ja niistä tehdyt tulkinnat. Aineiston analyysi koostui ongelman ideasta, näkökulman ja esiymmärryksen määrittelystä, käsitteiden määrittelyistä ja aiemman tutkimuksen esittelystä ja tulkinnoista. Käytän tutkimuksessani fenomenologista päättelyä kuvaamaan kehollisuutta ilmiönä ja näkökulmana. Etiikka nousee keskeiseksi perusteluksi kehollisuuden ymmärtämisessä. Keskeistä on, että ymmärtääkseen etiikan perustan työskentelyssä sosiaalityöntekijän tulisi kääntyä itseensä löytääkseen kehollisuutensa ja tunnistaakseen oman toimintansa, ajatuksensa ja käsityksensä ihmisestä. Menetelmällisyys ei ole näkemyksessäni olennaista sosiaalityön asiakastyössä, vaikka se helpottaa työskentelyä. Keskeistä on eettinen, kehollinen asennoituminen kohtaamiseen.
  • Perälä, Jussi-Pekka (Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos, 2011)
    The present study focuses on the drug market in Helsinki in the early 2000s, mainly on the dealing in and use of amphetamines, cannabis and the pharmaceutical Subutex. The drug market is usually analysed into upper, middle and lower level markets. These levels are very different in terms of their operating practices, although there may be some mingling. The present study is mainly concerned with drug dealers and users in the lower and middle level markets. Operations also differ depending on whether the dealing involves just one drug or several. Dealing in and using Subutex is a very different business from dealing and using home grown cannabis, for instance: both the customers and the dealers are mostly quite different. The study material was mostly collected through ethnographical field work, including observations and interviews. Interviews with officials and minutes of pre-trial investigations concerning aggravated drug crimes are also included. The study discusses the roles of dealers on the various levels of the drug market in Helsinki and traces activities at various levels. Ethnographical methods are employed to observe day-to-day drug dealing and use and leisure pursuits in private homes and in public premises. The study takes note of the risks inherent in drug dealing and estimates what kind of drug dealers can last the longest on the market without the authorities intervening. At the same time, the study discusses how small groups on the middle and lower levels of the drug market avoid control measures undertaken by the authorities and how the authorities address these groups. Moreover, the study discusses what the drug market is like in prison from the perspective of a drug dealer sent to prison, what their everyday lives are like after release, and how much money dealers on various levels of the drug market make. The study demonstrates that drug dealing in Helsinki, whether we consider the very top or the very bottom of the pyramid, is a far from rational pursuit. The undertakings are not very systematic; they are more a reaction to intoxicant addiction( s) and other problems caused by other dealers, the dealers own actions and the actions of the police. The everyday lives of drug dealers are often chaos only alleviated by drug use in the company of buyers or alone. If a drug dealer uses drugs himself/herself, things become even more complicated and a vicious circle develops. At the same time, everyday life is certainly exciting, and a drug dealer often has a highly eventful if brief life. Drug dealing is a very masculine pursuit, and there is a sort of macho code governing it, although this does not nearly always work as it should. This macho code, typically for illegal activities, involves the threat of violence as a control measure. Hence the untranslatable slang expression Kill the cows : the Finnish word for calf has the slang meaning snitch or police informant . No more cows, no more calves. But informing on others to the authorities is a fact of life in the drug-dealing world. Contributing factors to being reported to the authorities are the dealer s own mistakes and the actions of other dealers and the police. A determined drug dealer will not be deterred from drug dealing by a prison sentence. However, following time in prison only few dealers manage to gain an income from drug dealing commensurate with its risks.
  • Kiviniitty, Jouni (2013)
    Helsingin metron lähihistoriaa on tutkittu akateemisesti vähän. Opinnäytetyössä tarkastellaan kronologisesti Helsingin metron rakentamiseen vuosina 1955 -1969 johtanutta prosessia sekä seurataan metron rakentamisen tarpeesta käytyä keskustelua sanomalehtien sivuilla. Työn tarkoituksena on osoittaa ne seikat, jotka johtivat metron rakentamisesta päättämiseen sekä siihen, miksi aiemmin esillä ollut pikaraitiotiepohjainen vaihtoehto hylättiin ja korvattiin raskaammalla, syvälle maan alle rakennetulla järjestelmällä. Työssä käsitellään myös metron suunnittelusta vastanneen kaupunginhallituksen alaisen metronsuunnittelutoimikunnan johtajakysymystä – vaikuttiko vuonna 1968 tehty palatsivallankumous metron rakentamiseen – ja oliko metrohankkeella kytköksiä idänkauppaan. Metron suunnitteluprosessin taustalla oli paitsi Suomen yhteiskunnan modernisaatio ja Helsingin kasvu suurkaupungiksi, myös kaupunkisuunnittelussa jo 1930- ja 1940-lukujen taitekohtaan osunut murros, jonka seurauksena kaupungin rakennettu alue kasvoi ja hajaantui. Aluksi Helsinkiin suunniteltiin osin maanlaisia, raitioteihin perustuvia esikaupunkiratoja, jotka mainitaan ensimmäistä kertaa arkkitehti Eliel Saarisen jo vuonna 1915 laatimassa”Munkkiniemi –Haaga ja Suur-Helsinki”- teoksessa. Seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana esikaupunkiradoista tehtiin muutamia suunnitelmia, mutta nämä jäivät lähinnä luonnoksen asteelle, eikä niitä käsitelty koskaan virallisissa hallintoelimissä. Metron suunnitteluprosessin katsotaan kuitenkin saaneen varsinaisesti alkunsa vuonna 1955, jolloin kaupunginvaltuutettu Janne Hakulinen esitti maanalaisen rakentamista Helsinkiin. Samaan aikaan kaupunginhallitus oli asettanut erityisen esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitean tutkimaan tulevaisuuden kulkumuotoa. Komitea antoi ensimmäisen mietintönsä neljä vuotta myöhemmin julkaisemalla teoksen ”Tarvitseeko Helsinki metroväyliä?” Vastaus oli: Helsinki tarvitsee metron. Komitean nimi muuttui pian metronsuunnittelukomiteaksi, joka jatkoi tutkimusten tekemistä. Vuonna 1963 valmistui toinen mietintö, jossa edellytettiin metron pikaista rakentamista Helsinkiin. Mitintö tuli tunnetuksi laajasta, koko kaupungin kattavasta metroverkosta, jossa metrolla olisi päässyt mm. Munkkivuoreen. Kaupunki tilasi vielä ulkomaalaisilta asiantuntijoilta lausunnot Helsingin liikenteen tilasta. Vuonna 1964 valmistunut selvitys tuki metronsuunnittelutoimikunnan mietintöä: metro tulisi rakentaa kaupunkiin kiireellisesti. Asia eteni kaupunginhallitukseen keväällä 1965 ja sen jälkeen kaupunginvaltuustoon, joka kahden kokouksen jälkeen teki periaatepäätöksen metron rakentamisesta Helsinkiin. Vuosina 1965-1969 Helsingin metrosta käytiin sekä poliittisissa päätöksentekoelimissä että lehtien sivuilla ajoittain kiivaita väittelyitä. Helsingin liikenneongelmat pahenivat vuosi vuodelta henkilöautokannan kasvun seurauksena, mutta metropäätös viivästyi jatkuvasti. Vuonna 1968 tapahtui kaksi käännettä. Metron teknisestä suunnittelusta pitkään vastannut Reino Castrén lähti puolen vuoden komennukselle Intiaan, ja tilalle nimitettiin Unto Valtanen. Castrén ei komennuksensa jälkeen palannut enää entisiin tehtäviinsä vaan hänet syrjäytettiin metronsuunnittelutoimikunnasta kaupunginhallituksen salaisella päätöksellä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaupungin ulkopuolisella konsulttitoimistolla tilaama suuri liikennetutkimus, jossa Helsingin ydinkeskustaan oli kaavailtu joukko moottoriteitä. Tutkimus, sekä Teuvo Auran nouseminen vuoden 1968 helmikuussa kaupunginjohtajaksi muokkasivat mielipidettä metrolle suotuisaksi. Metron rakentamispäätös eteni kaupunginhallitukseen huhtikuussa 1969 ja toukokuun 9. päivänä kaupunginvaltuusto päätti äänestyksen jälkeen metron rakentamisesta Helsinkiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen liikenne alkoi viimein 2. elokuuta 1982. Metrokalustoa ei myöskään tilattu Neuvostoliitosta, vaikka tarjouksia sekä kaluston toimittamisesta että koko urakan rakentamisesta tehtiinkin. Suomalaiset pitivät ohjat tiukasti käsissään, ja kun vaunukalustoa 1970-luvulla tilattiin, toimitti sen kotimainen Valmet. Tutkimuksessa osoitetaan historiallisen päätöksentekoprosessin ohella, että metronsuunnittelutoimikunnan vuoden 1968 palatsivallankumouksella ei lopulta ollut vaikutusta itse metrojärjestelmään. Toimikunta teki jo vuonna 1966 – puolitoista vuotta ennen Castrénin erottamista – salaisia suunnitelmia nykyisenkaltaisen metron rakentamiseksi. Näiden suunnitelmien taustalla oli välttää katujen pitkäaikaiselta aukirepimiseltä. Lopulliseen metron rakentamispäätökseen vaikutti lisäksi Itä-Helsinkiin nopeasti 1950-luvulta lähtien noussut kerrostaloalueiden verkosto sekä pääosin asumiseen tarkoitettujen alueiden asukkaiden liikkuminen käytännössä yhtä ainoaa reittiä Kulosaaren sillan kautta Helsingin keskustaan työhön aiheuttamat ruuhkat. Itäinen suunta määriteltiin kiireellisimmäksi, ja kun rakennuspäätös tehtiin toukokuussa 1969, oli esillä yli 100 kilometrin verkoston sijaan vain ns. runkoverkon ensimmäinen osa, Kamppi-Puotinharju-metro. Sittemmin tätä runkoverkkoa on täydennetty rakentamalla Martinlaaksonrata, ja se täydentyy edelleen vuonna 2015 avattavan länsimetron myötä. Sen sijaan Munkkivuori saa odottaa metroa vielä vuosikymmeniä.
  • Kiviniitty, Jouni (2012)
    Helsingin metron lähihistoriaa on tutkittu akateemisesti vähän. Opinnäytetyössä tarkastellaan kronologisesti Helsingin metron rakentamiseen vuosina 1955 -1969 johtanutta prosessia sekä seurataan metron rakentamisen tarpeesta käytyä keskustelua sanomalehtien sivuilla. Työn tarkoituksena on osoittaa ne seikat, jotka johtivat metron rakentamisesta päättämiseen sekä siihen, miksi aiemmin esillä ollut pikaraitiotiepohjainen vaihtoehto hylättiin ja korvattiin raskaammalla, syvälle maan alle rakennetulla järjestelmällä. Työssä käsitellään myös metron suunnittelusta vastanneen kaupunginhallituksen alaisen metronsuunnittelutoimikunnan johtajakysymystä – vaikuttiko vuonna 1968 tehty palatsivallankumous metron rakentamiseen – ja oliko metrohankkeella kytköksiä idänkauppaan. Metron suunnitteluprosessin taustalla oli paitsi Suomen yhteiskunnan modernisaatio ja Helsingin kasvu suurkaupungiksi, myös kaupunkisuunnittelussa jo 1930- ja 1940-lukujen taitekohtaan osunut murros, jonka seurauksena kaupungin rakennettu alue kasvoi ja hajaantui. Aluksi Helsinkiin suunniteltiin osin maanlaisia, raitioteihin perustuvia esikaupunkiratoja, jotka mainitaan ensimmäistä kertaa arkkitehti Eliel Saarisen jo vuonna 1915 laatimassa”Munkkiniemi –Haaga ja Suur-Helsinki”- teoksessa. Seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana esikaupunkiradoista tehtiin muutamia suunnitelmia, mutta nämä jäivät lähinnä luonnoksen asteelle, eikä niitä käsitelty koskaan virallisissa hallintoelimissä. Metron suunnitteluprosessin katsotaan kuitenkin saaneen varsinaisesti alkunsa vuonna 1955, jolloin kaupunginvaltuutettu Janne Hakulinen esitti maanalaisen rakentamista Helsinkiin. Samaan aikaan kaupunginhallitus oli asettanut erityisen esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitean tutkimaan tulevaisuuden kulkumuotoa. Komitea antoi ensimmäisen mietintönsä neljä vuotta myöhemmin julkaisemalla teoksen ”Tarvitseeko Helsinki metroväyliä?” Vastaus oli: Helsinki tarvitsee metron. Komitean nimi muuttui pian metronsuunnittelukomiteaksi, joka jatkoi tutkimusten tekemistä. Vuonna 1963 valmistui toinen mietintö, jossa edellytettiin metron pikaista rakentamista Helsinkiin. Mitintö tuli tunnetuksi laajasta, koko kaupungin kattavasta metroverkosta, jossa metrolla olisi päässyt mm. Munkkivuoreen. Kaupunki tilasi vielä ulkomaalaisilta asiantuntijoilta lausunnot Helsingin liikenteen tilasta. Vuonna 1964 valmistunut selvitys tuki metronsuunnittelutoimikunnan mietintöä: metro tulisi rakentaa kaupunkiin kiireellisesti. Asia eteni kaupunginhallitukseen keväällä 1965 ja sen jälkeen kaupunginvaltuustoon, joka kahden kokouksen jälkeen teki periaatepäätöksen metron rakentamisesta Helsinkiin. Vuosina 1965-1969 Helsingin metrosta käytiin sekä poliittisissa päätöksentekoelimissä että lehtien sivuilla ajoittain kiivaita väittelyitä. Helsingin liikenneongelmat pahenivat vuosi vuodelta henkilöautokannan kasvun seurauksena, mutta metropäätös viivästyi jatkuvasti. Vuonna 1968 tapahtui kaksi käännettä. Metron teknisestä suunnittelusta pitkään vastannut Reino Castrén lähti puolen vuoden komennukselle Intiaan, ja tilalle nimitettiin Unto Valtanen. Castrén ei komennuksensa jälkeen palannut enää entisiin tehtäviinsä vaan hänet syrjäytettiin metronsuunnittelutoimikunnasta kaupunginhallituksen salaisella päätöksellä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaupungin ulkopuolisella konsulttitoimistolla tilaama suuri liikennetutkimus, jossa Helsingin ydinkeskustaan oli kaavailtu joukko moottoriteitä. Tutkimus, sekä Teuvo Auran nouseminen vuoden 1968 helmikuussa kaupunginjohtajaksi muokkasivat mielipidettä metrolle suotuisaksi. Metron rakentamispäätös eteni kaupunginhallitukseen huhtikuussa 1969 ja toukokuun 9. päivänä kaupunginvaltuusto päätti äänestyksen jälkeen metron rakentamisesta Helsinkiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen liikenne alkoi viimein 2. elokuuta 1982. Metrokalustoa ei myöskään tilattu Neuvostoliitosta, vaikka tarjouksia sekä kaluston toimittamisesta että koko urakan rakentamisesta tehtiinkin. Suomalaiset pitivät ohjat tiukasti käsissään, ja kun vaunukalustoa 1970-luvulla tilattiin, toimitti sen kotimainen Valmet. Tutkimuksessa osoitetaan historiallisen päätöksentekoprosessin ohella, että metronsuunnittelutoimikunnan vuoden 1968 palatsivallankumouksella ei lopulta ollut vaikutusta itse metrojärjestelmään. Toimikunta teki jo vuonna 1966 – puolitoista vuotta ennen Castrénin erottamista – salaisia suunnitelmia nykyisenkaltaisen metron rakentamiseksi. Näiden suunnitelmien taustalla oli välttää katujen pitkäaikaiselta aukirepimiseltä. Lopulliseen metron rakentamispäätökseen vaikutti lisäksi Itä-Helsinkiin nopeasti 1950-luvulta lähtien noussut kerrostaloalueiden verkosto sekä pääosin asumiseen tarkoitettujen alueiden asukkaiden liikkuminen käytännössä yhtä ainoaa reittiä Kulosaaren sillan kautta Helsingin keskustaan työhön aiheuttamat ruuhkat. Itäinen suunta määriteltiin kiireellisimmäksi, ja kun rakennuspäätös tehtiin toukokuussa 1969, oli esillä yli 100 kilometrin verkoston sijaan vain ns. runkoverkon ensimmäinen osa, Kamppi-Puotinharju-metro. Sittemmin tätä runkoverkkoa on täydennetty rakentamalla Martinlaaksonrata, ja se täydentyy edelleen vuonna 2015 avattavan länsimetron myötä. Sen sijaan Munkkivuori saa odottaa metroa vielä vuosikymmeniä.
  • Hirvonen, Márton (Helsingin yliopisto, 2015)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomen kielen alkamiskonstruktioita lukiolaisten kirjoitetussa kielessä. Alkamiskonstruktiolla tarkoitetaan alkaa-, aloittaa-, ruveta- tai ryhtyä-verbin sekä komplementin muodostamaa vakiintunutta muodon ja merkityksen yhdistelmää (esimerkiksi alkaa tehdä - tekemään). Tutkimus selvittää Adele Goldbergin konstruktiokäsityksen ja William Croftin kontrastiperiaatteen valossa, millä tavalla alkamistilanteen konteksti esimerkiksi alkajan rooli alettavan toiminnan käynnistämisessä, alkamistapa sekä alkamisen toistuvuus tai kertaluontoisuus voi vaikuttaa komplementin sijan valintaan. Lisäksi tutkimus hahmottelee, missä suhteessa eri variantit esimerkiksi alkaa-verbin osalta vanhojen kielenhuollon normien mukaan ainoa sallittu A-infinitiivin lyhyt muoto (tehdä) sekä kevättalvella 2014 hyväksytty MA-infinitiivin illatiivimuoto (tekemään) esiintyvät lukiolaisten kirjoitetussa kielessä ja liittyykö komplementtien sijojen valintaan enää kielihistoriallis-murremaantieteellistä itä länsi-jakoa, joka on ollut monien aiemmin aihetta käsitelleiden tutkimusten lähtökohta. Tutkimuksen aineisto kerättiin keväällä 2014 helsinkiläisistä, joensuulaisista, jyväskyläläisistä ja turkulaisista lukioista aukkotäydennystestillä, jossa testattavan opiskelijan tuli täydentää 53 aukkokohtaa sisältänyt teksti. Tutkimukseen osallistui yhteensä 672 vastaajaa, joista 95 Helsingistä, 223 Joensuusta, 293 Turusta ja 61 Jyväskylästä. Tekstin 53 kohdasta 28 sisälsi alkamisrakenteen, ja loput kohdat olivat mukana testissä testattavien hämäämiseksi. Metodin tarkoitus oli, etteivät testattavat tiedä, mitä heiltä testataan. Relevanttien kohtien täydennyksistä koottiin aineisto, josta analysoitiin kvantitatiivisesti eri komplementtien ja niiden sijojen edustusta. Analysoitaessa alettavan toiminnan luonteen vaikutusta sijan valintaan tutkimuksessa sovellettiin myös kvalitatiivisia metodeja. Tutkimustuloksista havaittiin, että alkamisverbien täydennysvalinnat ovat lukiolaisten kirjoitetussa kielessä kautta linjan muutostilassa, johon kielihistorialliset ja murremaantieteelliset lähtökohdat eivät enää vaikuta samalla tavalla kuin aiemmin on ajateltu. Lisäksi havaittiin, että alettavan toiminnan laatu siis onko esimerkiksi kysymys alettavaan prosessiin siirtymisestä vai staattisemmasta alkuhetkestä ohjaa monessa tapauksessa, mikä alkamisverbi komplementteineen valikoituu käyttöön. Monissa aineiston kohdissa A-infinitiivinen täydennys esiintyy staattisempana alkuhetken kuvaajana, kun taas MA-infinitiivin illatiivimuodossa oleva täydennys kuvaa siirtymistä johonkin tilaan tai prosessiin, aivan kuten illatiivi kuvaa johonkin siirtymistä ylipäätään. Vaikka monet aineiston kohdat tukivat näitä havaintoja, muutamissa kohdissa yksiselitteinen variaation syy jäi kuitenkin selvittämättä. Tutkimus osoittaa myös, että kokeellinen aukkotäydennystestimetodi tuottaa tämäntyyppisissä tutkimuksissa tutkimuksen kannalta relevantteja tuloksia kiitettävästi. Kielenhuollon normien ajantasaisuuteen liittyen tutkimus toteaa, että hiljattain hyväksytty alkaa-verbin MA-infinitiivinen täydennysmuoto esiintyy useimmissa aineiston kohdissa vähemmistössä, muttei se kuitenkaan ole erityisen marginaalinen. Lisäksi tutkimus ehdottaa, että alkamisrakenteiden alkaa-verbin lisäksi muun muassa aloittaa-verbin MA-infinitiivisen täydennyksen käyttöä tulee seurata pitkäaikaisesti jatkossakin.
  • Korhonen, Päivi (2014)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan nuorten laitossijoitusten keskeytymistä ja asiakasohjausrakennetta, jossa nuorelle etsitään uutta sijoituspaikkaa sopimattomaksi osoittautuneen tilalle. Tutkimusaiheen valinnan motiivina on ollut kiinnostus nuorten parissa tehtävää sosiaalityötä sekä käytännön sosiaalityön taustalla vaikuttavia rakenteellis–hallinnollisia tekijöitä kohtaan. Sekä sijaishuollon rakenteita että sijoitusten keskeytymistä on tutkittu Suomessa hyvin vähän, vaikka sijaishuolto on sekä inhimillisesti että taloudellisesti katsottuna hyvin merkittävä sosiaalityön kenttä. Sijaishuollon asiakasohjaukseen liittyviä vastuun, vallan ja valintojen kysymyksiä tutkielmassa on lähestytty pohtimalla ammattietiikkaa, sosiaalityön tietoa ja päätöksentekoa, joita koskevista keskusteluista koostuu tutkimuksen käsitteellinen ympäristö. Tutkimus on toteutettu Vantaan lastensuojelun sijaishuollossa, laitoshoidon yksikössä. Tutkimuksen pääasiallinen empiirinen aineisto koostuu lähetteistä, joilla laitoshoidon sosiaalityöntekijät ovat hakeneet asiakkainaan oleville nuorille uusia sijaishuoltopaikkoja asiakasohjausta koordinoivalta työryhmältä vuosina 2008–2012. Tutkitut lähetteet on poimittu systemaattisen satunnaisotannan menetelmällä kaikkien keskeytyviä pitkäaikaisia sijoituksia koskevien lähetteiden joukosta. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavan laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) Millaisin perusteluin sosiaalityöntekijät puoltavat huostassa olevien nuorten pitkäaikaisten laitossijoitusten keskeyttämistä ja sijaishuoltopaikkojen vaihtoa? 2) Miten nämä perustelut ja laitospaikan vaihtoon liittyvä asiakasohjausrakenne näyttäytyvät sosiaalityön ammattieettisistä lähtökohdista? 3) Millaisia sijaishuollon jatkuvuuden edellytyksiä sosiaalityöntekijöiden kirjoittamista lähetteistä on tunnistettavissa? Tutkimuksen tulosten mukaan nuorten laitossijoitukset uhkaavat keskeytyä useimmiten siksi, että nuorille ei kyetä asettamaan lastensuojelulaitoksissa riittäviä rajoja. Laitoksista karkailu ja psyykkisen voinnin ongelmat ovat seuraavaksi yleisimpiä sijoitusten keskeyttämisen perusteluita. Johtopäätöksenä on, että asiakassuhteen laadulle ja huolenpito-orientaatiolle tulisi antaa sijaishuollon työssä yhä suurempi arvo, ja että aikuisilta tulisi edellyttää nykyistä painokkaammin nuorten hoitoon sitoutumista. Tutkimusaineiston perusteella sitoutumista vaaditaan nyt lähinnä sijaishuollossa eläviltä nuorilta, mikä vaikuttaa heidän lähtökohtiinsa nähden kohtuuttomalta. Tutkimuksen pohjalta itsemääräämisoikeuden ja osallistumisoikeuden periaatteet näyttäytyvät välttämättöminä sijaishuollon eettistä kestävyyttä määrittävinä kriteereinä, joiden merkitys korostuu myös nuoren sijaishuoltopaikkaa vaihdettaessa. Hyvin toimiva asiakasohjausrakenne vahvistaa eettisesti kestävää toimintatapaa sijoitusten keskeyttämistarvetta arvioitaessa ja uutta sijaishuoltopaikkaa valittaessa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Lastensuojelu Sijaishuolto Lastensuojelulaitokset Sosiaalityöntekijät Ammattietiikka Osallisuus Itsemäärääminen
  • Glader, Disa (1999)
    Tämän työn tarkoitus on selvittää pohjoismaisen yhteistyön tilaa kylmän sodan jälkeen. Pohjoismainen yhteistyö oli kylmän sodan aikana muun muassa keino sopeutua hankalaan asemaan idän ja lännen välissä. Pohjoismaat muodostivat puskurialueen idän ja lännen vihamielisten leirien välille. Yhteistyö maiden välillä kehittyi pitkälle meneväksi alueelliseksi integraatioksi. Sen keskeisimmät toimijat ovat Pohjoismaiden neuvosto (PN) ja ministerineuvosto (PMN). Pohjoismainen yhteistyö oli pidemmälle menevä integraatio kuin samoihin aikoihin Euroopassa liikkeelle lähtenyt integraatiokehitys, Euroopan yhteisö. Pohjoismaisen integraation saavutuksia ovat esimerkiksi: passiunioni, sosiaaliturvasopimus, työvoiman vapaa liikkuvuus ja yhtenäinen lainsäädäntö. Olen käyttänyt tutkielmassani Karl Deutschin "pluralistisen turvallisuusyhteisön" teoriaa ja Gunnar Nielssonin "parallel national action process" mallia sekä Bengt Sundeliuksen tutkimusta pohjoismaisesta alueellisesta integraatiosta selittäessäni ja mallintaessani pohjoismaista integraatiota ja sen erityisluonnetta. Osoittaakseni kuinka erilainen pohjoismainen integraatio on verrattuna eurooppalaiseen, olen esitellyt pääpiirteissään eurooppalaisen integraation teoreettisilla selittäjinä federalismin ja neofunktionalismin. Eurooppalaisen integraation rooli tässä tutkielmassa on todentaa, kuinka osa pohjoismaista on nyt ottamassa irtioton kylmän sodan aikaisista toimintamalleista EU-jäsenyyden muodossa. Kylmän sodan päätyttyä laajemmat yhteistyöpyrkimykset tulivat mahdollisiksi. Suomi ja Ruotsi liittyivät EU:iin. Tanska on ollut jäsenenä jo vuodesta 1973. Norja ja Islanti ovat sidottu EU-kehitykseen Eta-sopimusten kautta. Pohjoismaisen yhteistyön on ollut pakko sopeutua uuteen tilanteeseen, jossa pohjoismainen yhteistyö ei ole enää vain Pohjolan alueen sisäistä. Tässä tutkielmassa olen tarkastellut tätä sopeutumisprosessia ja sen onnistuneisuutta. Olen pyrkinyt selvittämään niitä tehtäviä, joita pohjoismainen yhteistyö voi menestyksellisesti ja perustellusti hoitaa eurooppalaisen integraation sisässä ja rinnalla. Pohjoismaisessa yhteistyössä on edelleenkin paljon vanhaa, mutta myös runsaasti uutta. Yhteistyön volyymi on viime vuosina pikemmin kasvanut kuin vähentynyt. Vuonna 1995 PN:n ja PMN:N työtä uudistettiin organisaatiomuutoksella. Sen seurauksena yhteistyö jaettiin kolmeen pilariin: Pohjola, Eurooppa ja lähialueet. Uusista yhteistyöalueista lähialueulottuvuus on ollut hedelmällinen yhteistyöalue. Lähialueissa on valoisa ja perusteltu tulevaisuus pohjoismaiselle yhteistyölle. EU/Eta-kysymykset sen sijaan ovat ongelmallisia. Niissä yhteistyö ei ole ollut sisällöllisesti yhtä merkittävää. Pohjoismaiden sisäinen yhteistyö on pohjoismaisen arvoyhteisön ylläpitämistä ja aikaisempien saavutusten suojelemista. Pohjoismainen yhteisöllisyys on edelleen merkittävä tekijä, mutta sen sisällöstä oli käytävä keskustelua. Olisi pohdittava, mitä siitä koetaan vielä tärkeäksi ja yhteiseksi.