Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1460-1479 of 28473
  • Suominen, Tiia (Helsingin yliopisto, 2015)
    The changing environment causes new needs and objectives for which new plans and strategies have to be created. The importance of the residents increases during these planning processes, and therefore utilizing different participatory methods comes more and more important. There are two parts in this research; the first part examines how the resident survey, from participatory methods, can be used in the strategical planning of the city’s forests’ use and management, and in the second part, the resident survey has been implemented to find out the opinions, wishes, and proposals of the residents con-cerning the city’s forests’ use and management in Vantaa. The first part of the research examines how the resident survey can be used in the achieving the objec-tives, what is the content that the resident survey is able to bring into the planning process, and to find out how and in which phase, or in which way, the resident survey can be used in the planning process. In this part, the qualitative methods were used, and the results are mainly based on the existing litera-ture together with the implemented survey in the certain aspects. From the results, it is possible to find out that the resident survey may achieve very well the objectives of the municipality and the objec-tives relating residents’ local knowledge and possibilities to influence by certain criteria. The objectives related to the residents’ spiritual or psychological characteristics, like building the trust, are more dif-ficult to achieve. On the other hand, the implemented resident survey cannot be used to achieve all the objectives of the international or institutional parts, like the objectives related to the Forest Act. It is possible to use the resident survey in every phase of the planning process, but according to the re-sults of this research, it will not be able to bring all the objectives in every phase. The second part of the research was to implement the resident survey to find out the residents’ opin-ions, wishes, and proposals concerning the forests of Vantaa city. It enabled to gather the knowledge and the information about the meaning and the use of the forests, the acceptable forest management methods, the participatory in the forest management and planning, and the local information about the forests. Vantaa city was divided into the seven areas. The sample size was 2 100 – so 300 residents of the age 15 to 75 from each area. In total 950 answers were received with the respond rate 45 %. The results were created by using the quantitative methods. They show that the meaning of the forests for recreation and outdoor activities is remarkable; the most important characteristics are naturalness and feeling of the forest, calmness and silence, and the opportunities to outdoor activities and sport; the residents mostly use forests nearby home; and the most acceptable forest management methods cause less changes in the environment, like thinning, uneven-aged forest management, and harvesting. The participatory is quite unknown for most of the respondents, and the most of the residents think that this resident survey will not influence to the final decisions. Further studies about how the criteria, used in this research, could work with different resident sur¬veys is needed, and if they can be used in the other phases of the planning process that have been found out in this research.
  • Aho, Suvi (2011)
    Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kahta asukaslähtöisyyteen pyrkivää paikalliskulttuurihanketta. Helsingin kulttuurikeskuksen kulttuuriraide-yhteistyöverkostoa toteutetaan Mellunkylän alueella ja Metropolia Ammattikorkeakoulun Urbaani luovuus -hanketta Arabianrannan ympäristössä. Mielenkiintoni kohteena ovat paikalliskulttuuritoimintaa järjestävien tahojen ja paikallisaktiivien käsitykset asukaslähtöisyydestä ja hankkeiden tarkoituksesta. Työssä pyritään vastaamaan kahteen pääkysymykseen. Ensinnäkin: miten asukaslähtöisyys tulkitaan Urbaani luovuus -hankkeessa ja kulttuuriraide-verkostossa? Toinen tutkimuskysymykseni kuuluu, miten haastateltavat tulkitsevat kyseisten kulttuurihankkeiden tarkoitusta ja merkitystä? Työssä tarkastellaan paikalliskulttuuriprojekteja niiden keskeisten tekijöiden ja toimijoiden näkökulmista katsottuna. Näin ollen valitsin työni empiirisen osuuden menetelmäksi henkilöhaastattelun. Aineiston analysoinnissa käytetään niin kutsuttua ad hoe -menetelmää, eli yhdistellään vapaasti muun muassa tiivistämisen ja luokittelun tekniikoita. Asukaslähtöiset kulttuurihankkeet nojaavat jonkinlaiseen käsitykseen asukkaiden roolista ja osallisuudesta. Olen valinnut työni tulkintateoriaksi osallisuutta ja moniäänisyyttä korostavan käsitejärjestelmän, joka pohjautuu muun muassa Hannah Arendtin ja deliberatiivisen demokratian teoreetikon Joshua Cohenin ajatuksiin. Niissä korostetaan julkisen yhteistoiminnan ja keskustelevien käytäntöjen merkitystä moniäänisyyden ja inklusiivisyyden takaamisessa. Deliberatiiviset periaatteet ovat toimivia paikalliskulttuurihankkeiden yhteistoimintaprosessin tarkastelussa. Toinen mielenkiinnon kohteeni on kulttuurin instrumentaalinen rooli kaupunkipolitiikassa. Kulttuurisesta suunnittelusta on haettu apua niin kaupunkien kansainvälistymispyrkimyksiin kuin lähiöiden parannukseen. Lähestyn asiaa muiden muassa Charles Landryn tutkimusten pohjalta, joskin pyrin kartoittamaan ennen kaikkea käydyn keskustelun laajuutta. Urbaanissa luovuudessa asukaslähtöisyys ymmärretään pyrkimyksenä päästä tekemisiin asukkaiden kanssa. Metropolia suunnittelee ja toteuttaa alueelle vuorovaikutteisia sisältöjä, joihin asukkaiden toivotaan osallistuvan
  • Manninen, Rikhard (2001)
    Vuodenvaihteessa 2000 astui voimaan uusi maankäyttö- ja rakennuslaki. Sen tavoitteena on vuorovaikutteisuuden, osallistumisen ja avoimuuden lisääminen suunnittelujärjestelmään. Ajan mittaan hankittavat suunnittelun käytännön kokemukset osoittavat, mitkä osallistumismenettelyt ovat paikallisesti toimivia. Helsingissä on Vuosaaren suunnittelussa jo ennen uuden lain voimaan astumista ollut toiminnassa asukastoimikuntaan nojaava osallistumismenettely. Suunnittelijat ja asukastoimikunnan jäsenet ovat sen toimintaan käytäntöjen tasolla tyytyväisiä. Osallistumismenettelyä pidetään toimivana, vaikka vuorovaikutuksen lähtökohtana olivat 1990-luvun alussa suunnittelijoiden ja asukkaiden väliset konfliktit. Tutkimuksessa kysytään miten, ja minkälaisten prosessien kautta Vuosaaren suunnittelujärjestelmä asukastoimikuntineen on saatu toimimaan. Miten asukastoimikunta perustettiin, miksi se perustettiin ja minkälaiseksi sen toiminta on muotoutunut? Mikä on asukastoimikunnan rooli Vuosaaren suunnittelussa? Näitä kysymyksiä tarkastellaan suhteessa suunnittelun rationaalisuuteen ja hallinnon toiminnan taustalla vaikuttavaan policyyn. Aineisto muodostuu viidestätoista Vuosaaren suunnitteluprojektin osallisille tehdystä haastattelusta. Suunnitteluprojektin osallisia ovat alueen suunnittelijat, asukastoimikunnan jäsenet sekä Oy Paulig Ab:n edustajat. Oy Paulig Ab on alueen suurin yksityinen maanomistaja ja se on voimakkaasti pyrkinyt osallistumaan alueensa suunnitteluun. Tutkimuksen viitekehyksenä on Patsy Healeyn institutionaalinen malli yhteistoiminnalliselle suunnittelulle. Malli perustuu kommunikatiivisen suunnittelun teoriaan. Kommunikatiivisen suunnittelun teoriassa on hylätty Max Weberin ideaalityyppiseen rationaalisuuskäsitykseen nojaava tavoite rationaalisesta suunnittelusta. Tilalle on asetettu Jürgen Habermasin esittämä ajatus kommunikatiivisesta rationaalisuudesta. Healeyn institutionaalinen yhteistoiminnallisen suunnittelun malli pyrkii mahdollistamaan konsensuksen rakentamisen suunnitteluprosessin eri osallisten välille. Haastatteluaineiston perusteella havaittujen suunnitteluprosessin murroskohtien kuvauksella tulkitaan sitä onko Vuosaaren suunnittelussa täyttynyt mallissa esitettyjä yhteistoiminnallisen suunnittelun periaatteita. Tutkimus osoittaa, että Vuosaaren suunnittelu ei ole ollut tavoitteellista yhteistoiminnallista suunnittelua, vaan toimivat suunnittelukäytännöt ovat löytyneet muilla tavoin. Alueen suunnittelijat pitävät asukasosallistumiseen liittyviä edustuksellisuusongelmia niin vaikeina ratkaista ettei asukkaiden ole mahdollista vaikuttaa merkittävästi suunnittelun sisältökysymyksiin. Tärkeimmät suunnittelukäytäntöjen muodostumiseen vaikuttaneet ulkoiset tekijät ovat Helsingin kaupunginkanslian alaisuuteen perustetun Vuosaari-toimiston hajottaminen sekä Oy Paulig Ab:n liittoutuminen asukastoimikunnan kanssa. Näihin suunnitteluprosessin murroskohtiin on liittynyt suunnitteluvallan hajaantumista ja tämä on lisännyt asukastoimikunnan painoarvoa suunnittelussa. Tutkimus osoittaa, että asukastoimikunta on ennen kaikkea suunnittelun informaatiota asukkaille välittävä tiedotuskanava sekä alueen sosiaalisista ongelmista kertova indikaattori kaupungin hallinnon suuntaan.
  • Hämäläinen, Anu (Helsingin yliopisto, 2010)
    This study examines the interaction between inhabitants and urban planning. In addition to traditional methods of participation there can be seen an increasing need to find new channels and means to influence on one´s environment. Hearing of inhabitants during planning is hoped to decrease the amount of claims and this way to speed up the planning process. Discussion that emphasizes competitiveness and innovativeness in planning has brought out the role of inhabitants as selective consumers and end users. This extension of civil perspective completes the thought of participation in city planning and adds the pressure on developing the interaction and user orientation. The aim of the study is to point out the present situation of inhabitant´s participation and influencing in Helsinki. Helsinki City Planning Department opened a new information and exhibiotion hall called Laituri in 2008. Laituri provides the latest information about planning projects in Helsinki and temporary exhibitions as well as it operates as communication channel and information point for the department. In this study Laituri is examined as a case study of interaction between citizen and planner. The study is divided into two principal themes. The aim is to research action and interactivity at Laituri from the inhabitants´and planners´point of view. The qualitative study has inquiries, interview surveys and observation as research methods. Empiricial data of the study consists of three parts which complement each other: Laituri operational reseach, inquiry directed to the members of Laituri team and interviews of three experts. The aim is to find answers to questions like, does Laituri reach the citizens and will the opportunities to participate improve along Laituri. The study examines also how the local knowledge of inhabitants will come across to planners and further to planning. The study combines discussions of inhabitants´ influencing in Finnish society and science community. Cornerstones of the study are inhabitant participation, interaction and local knowledge in urban planning. The theory behind the study is communicative planning theory. In addition the theory consists of key concepts. The study introduces a concept of Inhabitant´s Helsinki, which reflects the inhabitant as customer-citizen who is an active product developer in participative urban planning. According to the research results the experts of Laituri and majority of inhabitants in Helsinki experience that the inhabitant´s possibilities to participate will improve along Laituri. However half of the citizens in Helsinki believe that local knowledge and ideas will only have minor impact on the final plan. According to city dwellers the present practise used by Helsinki City Planning Department supports only partially adequate interaction. The experts of Laituri experience that the role of Laituri is first of all forum of communication and discussion channel instead of effective local data collector. Based on the results the study introduces a model of inhabitant´s participation field. According to the model Laituri can be seen as phenomenom in Helsinki urban planning which has the elements of network municipality. The planner is more like diplomatic trend-setter and visionary. The inhabitant of Helsinki is an expert in city living and participative producer of local knowledge. Participation methods are increasingly segmented and tailored in every plan and project. The study argues that Inhabitant´s Helsinki is a pluralistic milieu in constant pressure for change. Therefore reaching the everyday life experiencies of inhabintants should be at higher degree in Helsinki City Planning Department´s operations.
  • Reimi, Petra (2015)
    Keskustelua osallisuudesta, vuorovaikutuksesta ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista päätöksenteossa on käyty jo 1960-luvun lopulta saakka. Suunnittelun kommunikatiivisen käänteen myötä myös asukkaiden osallistumismahdollisuudet alkoivat korostua kaupunkisuunnittelussa. Suomessa asukkaiden osallistumismahdollisuuksien kehitystä edisti erityisesti vuonna 2000 voimaan tullut maankäyttö- ja rakennuslaki. Kunnissa alettiin kehittää voimakkaasti uudenlaisia osallistumismenetelmiä, ja vuorovaikutuksen rooli suunnittelussa kasvoi. Tutkimusten mukaan asukkaiden kokemusperäistä tietoa ei kuitenkaan ole pystytty hyödyntämään suunnittelussa toivotulla tavalla, ja tiedon liittäminen osaksi julkishallinnon käytäntöjä on yhä haaste. Työn tarkoituksena on tutkia, miten asukkailta kerättyä kokemuksellista tietoa voidaan hyödyntää yleiskaavoituksessa, ja millaisia vaikutuksia asukkaiden osallistumisella on suunnitteluprosessin ja suunnittelun lopputuloksen kannalta. Tapaustutkimuksessa käsitellään asukasosallistumisen roolia osana Lahden jatkuvaa yleiskaavaprosessia. Aineisto koostuu pääosin kahdesta osasta: Oma Lahti -illoissa kerätystä laadullisesta työpaja-aineistosta sekä asiantuntijahaastatteluista. Lisäksi aineistona on käytetty paikkatietoaineistoja ja kirjallisia lähteitä, kuten Lahden kaupungin suunnitteluasiakirjoja ja alan aiempia tutkimuksia. Menetelminä on käytetty aineistolähtöistä sisältöanalyysiä sekä paikkatietomenetelmiä. Lahdessa osallisuuden haasteisiin on pyritty vastaamaan hyödyntämällä jatkuvaa yleiskaavaprosessia, joka mahdollistaa entistä jatkuvamman ja säännöllisemmän asukasosallistumisen toteuttamiseen. Lisäksi keväällä 2014 järjestettyjen Oma Lahti -iltojen avulla on pyritty parantamaan asukkaiden osallistumismahdollisuuksia ja samalla tarttumaan tiedon käytettävyyden haasteisiin. Oma Lahti -illat toteutettiin yhteistyössä Lahden ammattikorkeakoulun kanssa tavoitteena hyödyntää asukaslähtöisiä palvelumuotoilun menetelmiä. Karttatyöskentelyyn perustuvien työpajojen erityisteemoina olivat liikkuminen ja lähipalvelut. Arkiliikkumisen kannalta kehityskohteina nähtiin erityisesti pyöräily, jalankulku ja julkinen liikenne. Palveluiden osalta taas puhuttivat erityisesti luontoalueet ja virkistysmahdollisuudet, joita osallistuneet pitivät erittäin tärkeinä. Myös julkisten ja kaupallisten palveluiden kehittämistä ja säilyttämistä toivottiin. Asukkaiden palaute Oma Lahti -illoista oli erittäin myönteistä, mutta osa osallistujista suhtautui epäillen todellisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Myös haastatellut asiantuntijat olivat tyytyväisiä työpajoihin, ja samankaltaista konseptia on tarkoitus käyttää myös seuraavalla yleiskaavakierroksella. Tutkimuksen perusteella kaupunki sai runsaasti käyttökelpoista kokemusperäistä tietoa työpajoista, ja sitä on myös onnistuttu hyödyntämään osana yleissuunnittelua. Asukkailta saatua tieto näkyy konkreettisesti esimerkiksi yleiskaavakartalla ja kaavaselostuksessa, jonne on merkitty näkyvästi työpajoissa esiin nousseita teemoja. Oma Lahti -aineistoa on käytetty pohjatietona myös muussa osallistumisessa, ja sen hyödyntäminen jatkuu edelleen. Tiedon käytettävyydessä on kuitenkin ollut haasteita esimerkiksi teknisten ongelmien ja hitaasti muuttuvan toimintakulttuurin vuoksi. Haasteita on ollut myös jälkiviestinnässä, ja asukkaat ovat saattaneet jäädä epätietoisiksi osallistumisensa tuloksista ja vaikuttavuudesta. Jatkuva yleiskaavaprosessi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden säännölliseen osallistumiseen ja edistää osallistumismahdollisuuksien näkyvyyttä ja tunnettuutta asukkaiden keskuudessa. Julkisen hallinnon ja suunnittelijoiden kannalta jatkuva prosessi tuo näkyvämmin esiin kokemuksellista tietoa ja tarjoaa paremmat edellytykset toimintakulttuurin muutokseen.
  • Kolehmainen, Tuula (2010)
    Tutkimukseni tarkastelee Lohjan alueen asukasyhdistysten kautta paikallisuuden nousua globalisaation prosessien vastavoimana. Tutkimukseni kattaa Lohjan seudulla toimivat rekisteröidyt asukasyhdistykset. Sovelsin tutkimuksessani triangulaation käsitettä. Yhdistelen tutkimuksessani useammanlaista, eri menetelmin kerättyä aineistoa keskenään. Tutkimusaineistoni koostuu haastatteluaineistoista ja valmiista aineistoista. Etnografinen aineisto on silti työssäni merkittävin. Laadullisen aineiston analyysimenetelmistä teemoittelu on ollut keskeisin. Yhdistelen tutkimuksessani eri teorioita poikkitieteellisesti. Käyn läpi lokalisaation prosesseihin vaikuttavia laajempia globalisaation ulottuvuuksia. Anthony Giddensin globalisaation ulottuvuuksista kansallisvaltiojärjestelmä, maailmanlaajuinen kapitalistinen talousjärjestelmä ja muiden ulottuvuuksien tärkeänä taustavoimana vaikuttava kulttuurinen ulottuvuus, joka käsittää tieto –ja viestintätekniikan kehittymisen, ovat työni kannalta keskeisimpiä. Ajatteluni globalisaatioon lähtee siltä Giddensin lähestymiskannalta, jossa globalisaation prosessit nivoutuvat tiiviisti modernisaatiokehitykseen. Tuon mukaan teoreettiseen keskusteluun Jonathan Friedmanin globaalin systeemisen antropologian näkökulman, jossa globalisaation prosessien nähdään vaikuttavan ennen kaikkea yhteiskunnan ja sosiaalisen dynamiikan rakenteellisiin puoliin. Tarkastelen lokalisaatiota ja asukasyhdistysilmiötä reaktiona näihin rakenteiden muutoksiin. Yleisen tason ohella paneudun työssäni niihin modernisaatiokehityksen puoliin ja globalisaation prosesseihin, jotka erityisesti Suomessa ja Lohjan seudulla ovat vaikuttaneet asukasyhdistysten syntyyn. Giddensin ja Friedmanin teoriat tarkastelevat globalisaation prosesseja suuren mittakaavan perspektiivistä. Ulrich Beckin, Anthony Giddensin ja Scott Lashin refleksiivisen modernisaation teoria tuo tutkimukseeni valtion sisäisen, institutionaalisen näkökulman ja eri tutkijoiden ajattelua yhdistävän teoreettisen viitekehyksen. Keskeistä refleksiivisen modernisaation teoriassa on ajatus teollisen yhteiskunnan puitteistariisumisesta ja uudelleenpuitteistamisesta. Yhteiskunnallinen muutos etenee traditionaalisesta yksinkertaiseen moderniuteen ja edelleen toiseen, refleksiiviseen moderniuteen. Toiseen moderniuteen siirrytään vähin äänin, ja uuden yhteiskuntamuodon tuottajana on kapitalismin voittokulku. Refleksiivisen modernisaation teoriasta nouseva yksilöllistymisen käsite, joka tarkoittaa teollisen yhteiskunnan varmuuksien murenemista ja pakkoa löytää uusia varmuuksia, on työssäni keskeinen. Yksilöllistyminen käsittää paitsi haurastuneen kansallisvaltiojärjestelmän ja valtion sisäisen, perinteisen poliittisen kentän murenemisen, myös muiden modernille yhteiskunnalle tyypillisten sosiaalisten ja yhteisöllisten varmuuksien hajoamisen. Asukasyhdistykset vastaavat instituutioiden tarpeeseen ajassa, jossa luottamus perinteiseen poliittiseen on murentunut. Lokalisaatio näyttäytyy asukasyhdistysten paikallisen alapolitiikan muodossa. Asukasyhdistykset vastaavat myös yhteisöllisyyden ja identiteettien tarpeeseen. Identiteettikysymyksissä hyödynnän Jonathan Friedmanin lisäksi Stuart Hallin näkemyksiä identiteettistä. Nadia Lovellin ja Jeannette Edvardsin ajatuksia hyödyntäen esitän, kuinka asukasyhdistykset tarjoavat väylän kuulua ja identifioitua konkreettiseen paikkaan, globaalissa, toisen moderniuden maailmassa.
  • Malin, Liisa (2000)
    Asumista koskevassa keskustelussa korostetaan fyysisen ympäristön ohella sosiaalista asuinympäristöä, joka ymmärretään usein yhteisöllisyyden merkityksessä. Yhteisöllisyyden vahvistamisen keinona pidetään mm. asukkaiden yhteistoiminnan tilallisia edellytyksiä. Helsingissä Kallahdessa, Pikku Huopalahdessa ja Ruoholahdessa toteutettiin 1990-luvulla useiden taloyhtiöiden yhteiskerhotiloja. Ratkaisu tarjosi mahdollisuudet yhden asuintalon kerhohuoneita isompien, monipuolisempien ja oman talon väkeä laajempaa asukasjoukkoa kokoavien tilojen, jopa erillisten kerhotalojen toteuttamiselle. Yhteiskerhotiloja voidaan pitää asuinalueen puolijulkisena tilana - kotia julkisempana ja katua yksityisempänä. Yhteiskerhotilat ovat perhepiiriä laajemman asukasjoukon yhteisessä käytössä olevia tiloja. Tutkielma tarkastalee yhteiskerhotiloja ensisijaisesti käyttäjien näkökulmasta. Tavoitteena on löytää vastauksia kysymyksiin yhteisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Mitä tavoiteltu yhteistoiminta, yhteenkuuluvuuden tunne, yhteisyyden kokemus ja yhteisöllisyys voivat yhteiskerhotiloista saatujen kokemusten valossa olla uudella helsinkiläisellä asuntoalueella? Mitä edellytyksiä ja esteitä niille on nykyisissä kaupunkioloissa? Mikä merkitys asukkaiden yhteiskäytössä olevilla puolijulkisilla tiloilla on yhteisyyden ja sosiaalisten verkostojen rakentumisen kannalta? Monet asukkaat kaipasivat postmodernin intressien yhteisyyden ohella paikallista yhteisyyttä. Kaikkia asukkaita kokoavan paikallisen yhteisöllisyyden syntyminen on epätodennäköistä, mutta vapaaehtoinen yhteisyys omassa iän-, perhetilanteen tms. ominaisuuden mukaisessa paikallisessa pienryhmässä näytti olevan monien asukkaiden toiveiden ja tarpeiden mukainen. Yhteiskerhotilat tarjosivat asukkaille edellytykset yhteisyyttä luovalle yhteistoiminnalle ja monipuolistivat vapaa-ajan viettomahdollisuuksia. Erityisen tärkeää paikallisyhteisyys on asuinalueesta riippuvaisimmille väestöryhmille, esimerkiksi kotiäideille ja lapsille. Yhteiskerhotiloja käyttivät kuitenkin myös työelämässä olevat ja sosiaalisesti hyvin aktiiviset asukkaat. Marginaalisiin ryhmiin kuuluvat eivät välttämättä löytäneet itselleen paikkaa yhteiskerhotiloista. Asukkaiden yhteistoiminnan perustuminen palkattomaan vapaaehtoistyöhön näytti vahvuudelta ja heikkoudelta. Vapaaehtoisuus ja ei-ammatillisuus sopivat yhteen asukaslähtöisyyden ja yhteisöllisyystavoitteiden kanssa. Aktiivisimmilta asukkailta vaadittiin kuitenkin joskus kohtuuttoman suurta sitoutumista ja pelkästään vapaaehtoistyöhön perustuva toiminta osoittautui usein sattumanvaraiseksi. Vaatimus palkattujen työntekijöiden saamisesta kohdistui kaupunkiin. Yhteisyyttä kaivattiin mutta samalla yksityisyyttä ja erillisyyttä varjeltiin asukkaiden kesken. Yhteisyyden sanottiin tuovan turvallisuutta mutta sitä näytti luovan myös erillisyys ja yksityisyys. Yhteisyyden ja erillisyyden olivat alituisessa liikkeessä aikaa eivätkä ne sulkeneet toisiaan pois. Puolijulkisen tilan sosiaalinen avoimuus edellytti yhteisyyden ja erillisyyden jännitteistä rinnakkaineloa. Empiirisen aineiston muodostaa syksyllä 1996 ja keväällä 1997 kerätty haastattelu- ja havaintoaineisto. Haastateltavat olivat pääosin yhteiskerhotiloista vastaavia asukasaktiiveja sekä muita asukkaita. Haastattelut toteutettiin ryhmä- ja yksilöhaastatteluina. Lisäksi haastateltiin yhteiskerhotilojen suunnittelun ja toteutuksen asiantuntijoita. Haastattelu- ja havaintoaineiston ohella tutkielman tekemisessä on käytetty erilaista yhteiskerhotiloihin liittyvää kirjallista aineistoa. Yhteistyö Helsingin asukastaloverkoston ja asukastoimijoiden kanssa loi tutkielman tekemiseen toimintatutkimuksellisen ulottuvuuden.
  • Backlund, Anna (2005)
    Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on vuokra-asumisen uudenlainen tukimuoto, asumisneuvonta. Vuosituhannen taitteesta lähtien Suomessa on käynnistynyt enenevässä määrin erilaisia asumisneuvontahankkeita, joista osa on vakinaistettu pysyväksi toiminnaksi. Asumisneuvonnassa mukana olevat tahot toimivat kuitenkin toisistaan erillään, ja eri hankkeista ja niiden eroista ja yhtäläisyyksistä on saatavilla vain vähän tietoa ja tutkimusta ei lainkaan. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena onkin ensi kertaa kartoittaa ja esitellä asumisneuvonta-nimistä uutta työmuotoa keräämällä kokemuksia eri hankkeista yhteen ja pohtimalla niiden perusteella, millaista asumisneuvontatyö on ja onko kyseessä yhtenäinen ammattikunta. Lisäksi tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen, millaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen asumisneuvonnan synty liittyy ja miksi sitä tarvitaan juuri nyt. Tutkimuksen aineisto kerättiin lomakekyselyin asumisneuvonnan parissa työskenteleviltä henkilöiltä, sillä tutkimuksessa haluttiin kerätä tietoa yhteen mahdollisimman laajasti. Vastauksia tuli kaikkiaan 29 ja kyselyn vastausprosentti oli 48 %. Aineiston analyysi etenee aineiston yksityiskohtaisesta esittelystä kohti merkitystulkintoja. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat funktionalistiset ja yhteiskuntakohtaiset professionaalistumisteoriat. Funktionalistiset professionaalistumisteoriat kuvaavat ammatillistumiskehityksen eri vaiheita ja niiden avulla on mahdollista ”mitata” ammattien professionaalistumisen astetta. Teoriasuuntauksen avulla pohditaan tässä pro gradussa asumisneuvojien ammattikunnan ammatillistumisen astetta ja sitä, onko kyseessä ylipäätään oma ammattikuntansa. Yhteiskuntakohtaiset professionaalistumisteoriat taas kiinnittävät huomionsa niihin ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin, joiden puitteissa ammattikunta saa alkunsa ja kehittyy. Yhteiskuntakohtaisten professionaalistumisteorioiden avulla asumisneuvonta kytketään yhteiskunnalliseen kontekstiinsa ja pohditaan sen syntyyn ja tarpeeseen johtaneita syitä. Työn keskeinen tutkimustulos on, että asumisneuvonta on uudenlainen ammattikunta, jonka tavoitteena on erilaisten asumisongelmien (kuten vuokravelkojen, häiritsevän elämän, huoneiston huonon hoidon) ratkaiseminen tukemalla, neuvomalla ja ohjaamalla asukasta tämän tarvitsemien palveluiden piiriin sekä kokoamalla palveluverkoston toimijoita yhteen. Asumisneuvojien ammattikunta on kuitenkin hyvin hajanainen ja työtä tehdäänkin useasta eri organisaatiosta ja hyvin vaihtelevilla koulutustaustoilla. Asumisneuvojien ammatillistumiskehitys on vasta alkuvaiheessaan, minkä vuoksi ammatti-identiteetti on hauras. Tutkimus myös osoittaa, että asumisneuvojan kohtaamien asumisongelmien taustalla on monenlaisia sosiaalisia ongelmia, joiden lisääntyminen on luonut kysynnän asumisneuvonnan kaltaiselle uudelle palvelulle. Asumisneuvonnan tarve liittyykin 1990-luvun laman seurauksena toteutettuihin palvelujärjestelmän uudistuksiin, joiden myötä julkisen sektorin terveys- ja sosiaalipalveluiden saatavuus on heikentynyt ja erityisesti kaupunkimaisten kuntien edellytykset tuottaa hyvinvointia ovat pienentyneet. Sosiaalipoliittinen palvelujärjestelmä ei enää tavoita kaikkia avuntarvitsijoita, ja juuri nämä väestöryhmät (tyypillisesti mielenterveys- ja päihdeongelmaiset sekä vanhukset ja maahanmuuttajat) muodostavat valtaosaltaan asumisneuvojan asiakaskunnan. Asumisneuvonta ilmentää 2000-luvulle tyypillistä uudenlaista palveluajattelua, jossa yhdistyvät monisektorinen yhteistyö, taloudellinen kannattavuus ja alueellinen toimintatapa.
  • Fredriksson, Peter (2003)
    Tutkielman aiheena on asumisoikeusasumisen synty ja alkuvuosien historia Suomessa. Tutkimustehtävänä on selvittää, mitkä tekijät ja olosuhteet 1980- ja 1990- luvun vaihteessa johtivat asumisoikeusasumisen syntyyn ja miten asuntopoliittisessa keskustelussa esillä olleista ehdotuksista päädyttiin kokonaan uuteen asunnon hallintamuotoon. Voidaanko puhua uudesta asunnon hallintamuodosta ja asuntotuotannon rakenteesta, jossa asukkaiden, tuottajien ja talojen omistajien, valtion ja kuntien suhteet on järjestetty uudella tavalla verrattuna omistus- ja vuokra-asumiseen? Teoreettiseksi viitekehykseksi on valittu asuntotuotannon rakenteen malli, jota verrataan asunnon hallintamuodon muutoksen muihin selitysmalleihin, kysyntä-, tarjonta- ja politiikkamalleihin. Asumisoikeusasumista tutkitaan historiallisesti, ajallisesti perättäisten tapahtumaketjujen kuvauksena ja toisaalta tilastollisesti asuntotuotannon rakenteena. Empiirisinä tutkimusaineistoina ovat aikaisemmat asumisoikeusasumista koskeneet tutkimukset ja selvitykset, asuntohallinnon asiakirjat ja yksityisen sektorin suunnitelmat, sanomalehdistön asuntopoliittinen kirjoittelu sekä viralliset tilastot.Tutkielman tekijä on osallistunut järjestelmän valmisteluun. Asumisoikeusasumisen syntyi olosuhteissa, jossa rahamarkkinoiden vapauttaminen, talouden noususuhdanne ja asuntojen alueellinen ylikysyntä aiheuttivat kustannustason nousun koko asuntorakentamisen ketjussa ja muuttivat asuntotuotantoon osallistuvien toimijoiden suhteet.Varainhankintakustannusten kallistuessa pankit menettivät kiinnostuksensa rahoittaa valtion lainoittamaa asuntotuotantoa, jolloin valtiokin joutui rakentamaan asuntorahoituksena uudelle pohjalle. Omistusasuminen ajautui kustannuskriisiin, joka muutti asunnon omistamisen hyvästä sijoituskohteesta taloudelliseksi taakaksi. Vapaarahoitteinen vuokra-asuntokanta oli vuokrasääntelyn vauhdittamana jo pitemmän ajan supistunut, mikä suunta 80-luvulla kiihtyi. Vaikea vuokraasuntotilanne lisäsi aravavuokratalojen asukasrakenteen yksipuolisuutta. Uusista vaihtoehdoista vain asumisoikeusasuminen johti käytännön tuloksiin. Syynä oli keskeisten toimijoiden varsin laaja asuntopoliittinen ja toiminnallinen yksituumaisuus järjestelmän valmistelussa,päätöksenteossa ja toteuttamisessa.Asumisoikeusasumisesta tuli 1990-luvun menestystarina, koska asukkaan pieni omarahoitus, kohtuulliset asumismenot, asumisturva, osallistuminen ja asunnon laatu yhdistettiin toimivalla tavalla valtion rahoitusosuuteen ja lainaehtoihin, kuntien tontinluovutuksen intresseihin sekä omistajan kohtuulliseen tuottoon ja riskien hallintaan. Suomalaista mallia valmistelleet tahot tutustuivat perusteellisesti Ruotsin, Norjan ja Tanskan kokemuksiin, mutta pohjoismaisilla osuuskunta- ja asumisoikeusjärjestelmillä oli lähinnä marginaalinen vaikutus suomalaisen mallin sisältöön. Empiiriset tulokset havainnollistavat asuntotuotannon rakennemallin teoreettista lähtökohtaa. Kun asuntojen tuotanto, kulutus ja vaihto ovat aina luonteeltaan tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu fyysinen ja sosiaalinen prosessi, niiden ominaisuudet riippuvat toimijoiden suhteiden institutionaalisista järjestelyistä ja yhteiskunnallisista olosuhteista. Suomalaisen asumisoikeusjärjestelmän erityispiirteenä on se, että toimijat on sidottu järjestelmän pysyvyyteen. Tämä on luonut toimijoiden suhteisiin jännitteitä ja ristiriitoja: toisaalta valtion ja omistajan välillä, toisaalta asukkaan ja omistajan välillä. Asumisoikeusasumisen syntyvaihetta, vakiintumista ja nykyisiä ongelmia ei voida tyydyttävästi selittää, ellei ymmärretä sen kytkeytymistä samanaikaisesti tapahtuneeseen omistusasumisen luonteen – ainakin hetkelliseen - muutokseen. Rakennemallin teoreettinen merkitys on siinä, että yhden näkökulman absolutisoinnin sijaan se korostaa asuntotuotannon rakenteiden ja niiden muutosten tutkimuksessa tapaa, jolla kysyntä, tarjonta ja politiikka sekä niihin liittyvät toimijat kietoutuvat toisiinsa.
  • Santavuori, Minna (2009)
    Tutkimuksessa tarkastellaan asumistoiveita asumisen kulttuurisen tai elämäntyyliin liittyvän ulottuvuuden huomioivasta näkökulmasta. Tällaisesta näkökulmasta tehtyjä tutkimuksia on kohtalaisen vähän, ja asumista tarkastellaankin usein esimerkiksi taloudelliselta tai demografiselta suunnalta. Kattavamman kokonaiskuvan luomiseksi tämäntyyppisten lähestymistapojen rinnalla kulttuurisemmat tarkastelut ovat kuitenkin tarpeellisia. Asumistoiveiden perusteellisempi tunteminen on tärkeää siksi, että mitä vähemmän asumiseen liittyviä valintoja rajoittavat esimerkiksi taloudelliset tekijät, sitä suorempi yhteys toiveilla ja toteutuneilla asumisvalinnoilla on. Valinnoilla on puolestaan vaikutusta kaupunkirakenteeseen, jonka hajautumista Helsingin seudulla ja siihen liittyvää seudun reuna-alueiden pientalokehän kasvua voidaan pitää ongelmallisena. Kulttuurisesta näkökulmasta tehtyjen asumiseen liittyvien tarkastelujen taustalla vaikuttavat usein Pierre Bourdieun ajatukset ja käsitteet. Bourdieu on jossain määrin taustalla myös tässä tutkimuksessa, minkä lisäksi siinä käydään läpi aiempaa asumisen ja elämäntyylin yhdistävää kirjallisuutta. Tutkimuksen tavoitteena oli kvantitatiivisen analyysin keinoin selvittää, missä määrin asumistoiveet selittyvät erilaisilla tausta- ja elämänvaiheellisilla tekijöillä ja missä määrin niitä voidaan selittää kulttuurisilla tai elämäntyyliin liittyvillä tekijöillä. Toisaalta oltiin kiinnostuneita siitä, voidaanko erilaisten asumistoiveiden nähdä liittyvän joihinkin tiettyihin ryhmiin. Selitettävänä oli kaksiluokkainen muuttuja, jolla kuvattiin asumistoiveita. Siinä yhdistyivät toiveet tietynlaisesta asuinalueesta ja tietynlaisesta talotyypistä, jolloin muuttujan toisena luokkana olivat toiveet kerrostaloasumisesta keskustassa ja toisena luokkana toiveet pientaloasumisesta kantakaupungin ulkopuolisilla alueilla. Selittävinä muuttujina oli erilaisten vastaajan taustaan ja elämänvaiheeseen liittyvien muuttujien lisäksi muuttuja, joka kuvasi vastaajan näkemyksiä oman asuinalueensa muista asukkaista ja toisaalta kolme erilaista vastaajan kulttuurista suuntautuneisuutta kuvaavaa muuttujaa. Aineistona oli Suomen Akatemian Syreeni-tutkimusohjelman kautta rahoitetun tutkimushankkeen yhteydessä pääkaupunkiseudulla keväällä 2002 kerätty kyselytutkimusaineisto. Tarkastelu kohdistui alkuperäisestä 10 593 havaintoyksikköä sisältävästä aineistosta poimittuun osa-aineistoon, jolloin havaintoyksiköiden määräksi jäi 7 918. Analyysi eteni ristiintaulukoinnin kautta logistiseen regressioanalyysiin. Tuloksena oli, että muiden muuttujien vaikutukset vakioituna asumistoiveisiin vahvasti yhteydessä olevia tekijöitä ovat paitsi ikä ja perhetyyppi myös lapsuuden ajan ja kysymishetken asuinalueet. Näiden lisäksi asumistoiveita selittävät kulttuurissosiaaliset tekijät: taiteellinen elämänorientaatio ja se, missä määrin vastaaja pitää oman asuinalueensa asukkaiden samankaltaisuutta toivottavana. Erityisesti toiveisiin keskustamaisesta asumisesta näyttäisi liittyvän taiteellinen suuntautuminen ja sosiaalisesti monimuotoisesta asuinalueesta pitäminen. Pientalomaista asumista toivovilla korostuu sen sijaan toive sosiaalisesti yhtenäisestä asuinalueesta. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että keskustamaista asumista toivovat eroavat joiltain osin selvästi pientalomaista asumista toivovista. Erot liittyvät sekä erilaisiin taustatekijöihin ja elämänvaiheellisiin seikkoihin että myös edellä mainittuihin kulttuurissosiaalisiin ulottuvuuksiin.
  • Tuominen, Jukka (2014)
    Helsingin seudun alueellista kehitystä on viime aikoina kuvannut niin kaupunkirakenteen leviäminen kuin väestön sosioekonominen eriytyminen. Näiden ilmiöiden taustalla vaikuttavat muun muassa ihmisten asumistoiveet sekä heidän kykynsä näiden toiveiden toteuttamiseen, jotka yhdessä ohjaavat seudullista muuttoliikettä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia asumistyytyväisyyttä erityisesti näiden seudullisten kehityskulkujen näkökulmasta. Pääasialliset selittävät muuttujat ovatkin kotitalouden sijainti, jota luokitellaan Helsingin kantakaupungista lähtien vyöhykkeittäin, sekä asuinalueen sosioekonominen taso. Toisaalta ajatuksena on aiempien asumistyytyväisyyttä selittävien tutkimusten tavoin tarkastella myös yleisemmin erilaisten sosiodemografisten taustamuuttujien sekä asumismuotoon ja asuinalueen sosiaaliseen kontekstiin liittyvien tekijöiden yhteyttä asumistyytyväisyyteen. Tutkimuksen aineistona käytetään Helsingin metropolialueen kaupunkitutkimuksen tutkimus- ja yhteistyöohjelman (KatuMet-ro) yhteydessä vuonna 2012 kerättyä kyselyaineistoa. Aineisto on siinä mielessä ainutlaatuinen, että se on kaupunkitutki-muksen saralla ensimmäinen koko Helsingin seudun kattava kyselyaineisto, mikä on mahdollistanut seudun eri osia vertailevan asetelman. Alkuperäiseen aineistoon kuuluu Helsingin seudun kuntien lisäksi myös Lohja ja Lahti, jotka on kuitenkin rajattu lopullisen tutkimusaineiston ulkopuolelle. Käytettävään tutkimusaineistoon on lisäksi liitetty ruutukohtaisia tietoja Tilastokeskuksen ruututietokannasta. Tutkimuksen analyysit on suoritettu SPSS 22 -tilasto-ohjelmalla. Pääasiallisena analyysimenetelmänä käytetään useamman selittävän muuttujan lineaarista regressioanalyysia, jonka avulla voidaan tarkastella samanaikaisesti monen eri tekijän yhteyttä jatkuvaan selitettävään muuttujaan. Analyysit suoritetaan SPSS:n asetelmaperustaisella Complex Samples -proseduurilla, joka ottaa kadon lisäksi huomioon myös aineiston monimutkaisen otanta-asetelman. Sekä kotitalouden sijainti että asuinalueen sosioekonominen taso ovat saatujen tulosten perusteella yhteydessä asumistyytyväisyyteen. Asumistyytyväisyys on kehyskunnissa keskimäärin muuta seutua korkeampaa. Helsingin esikaupungin eli niin sanotun lähiövyöhykkeen kohdalla väestön kompositiotekijät sekä alueiden suhteellisesti heikompi sosioekonominen taso selittävät osan tästä erosta, kun taas kantakaupungissa ja muulla pääkaupunkiseudulla ollaan tyytymättömämpiä, vaikka sosioekonominen tilanne on näillä alueilla kehyskuntia parempi. Kun asumismuotoa kuvaavat muuttujat huomioidaan, kääntyy tilanne kehyskuntien ja Helsingin aluevyöhykkeiden osalta päinvastaiseksi, ja asuinalueen sosiaalisen kontekstin vakiointi vain vahvistaa tätä vaikutusta. Muun pääkaupunkiseudun ja kehyskuntien välinen ero taas häviää kokonaan. Samat analyysit suoritettiin myös asuinalueen sosioekonomisen tason ja asumistyytyväisyyden välisen yhteyden osalta. Sosioekonomisesti eritasoisten alueiden väliset erot tyytyväisyydessä asuinympäristöön ovat hyvin selkeät. Mitä korkeampi asuinalueen SES-taso on, sitä korkeampaa on tyytyväisyys. Sosioekonomisesti eritasoisten alueiden väliset tyytyväisyyserot selittyvät osittain kompositiotekijöinä toimivien taustamuuttujien kautta. Lisäksi sekä asumismuoto että asuinalueen sosiaalinen konteksti selittävät osan näistä eroista. Kaikkien selittävien muuttujien vakioinnin jälkeen merkittävä osa asumistyytyväisyyseroista jää kuitenkin yhä tavoittamatta. Sekä sijainnin että asumistyytyväisyyden yhteys asumistyytyväisyyteen selittyy siis vahvasti näiden asuinalueen rakenteellista ja sosiaalista kontekstia kuvaavien tekijöiden kautta, ja ne tarjoavatkin suoritettujen analyysien kautta luontevan selityksen etenkin sijainnin ja asumistyytyväisyyden yhteydestä tehdyille havainnoille. Suhteellinen tyytymättömyys asuinympäristöön näyttäisi liittyvän asuinalueen alhaiseen sosioekonomiseen tasoon, vuokra-asumiseen, tiiviiseen kerrostaloasumiseen sekä asuinalueen epäsuotuisaan sosiaaliseen kontekstiin. Niinpä tällaisissa asuinympäristöissä asuvien suhteellisesti suurempi osuus Helsingin aluevyöhykkeillä laskee niiden keskimääräistä asumistyytyväisyyttä. Kun nämä tekijät sitten huomioidaan, niin ei ole yllättävää, että eroja tyytyväisyyden suhteen ei enää havaita tai että ne ovat jopa kääntyneet päinvastaisiksi. Kaiken kaikkiaan asuinalueen sosiaalisella kontekstilla on asumistyytyväisyyden suhteen enemmän selitysvoimaa kuin asumismuodolla. Sosiaaliseen disorganisaatioon ja yhteisölliseen vaikuttamiskykyyn pohjaavat teoriat tarjoaisivatkin erityisen hedelmällisen lähtökohdan jatkotutkimukselle.
  • Lång-Kauppi, Mari (2007)
    Tutkielmassa tarkastellaan ihmisen elinkaarivaiheen vaikutusta asumisvalintoihin. Teoreettisessa osuudessa selvitetään aiempien tutkimusten perusteella asuntojen ja väestön kohtaamiseen vaikuttavia tekijöitä, tavoitteita ja ongelmia sekä yhteiskunnan että väestön näkökulmasta. Tapaustutkimuksessa tarkastellaan eri ikäryhmien ja asuntokuntien pitkän aikavälin asumisen muutosta Päijät-Hämeen maakunnan alueella. Menetelmänä on paikkatietoanalyyseihin perustuva poikkileikkausaineistojen pitkittäistutkimus. Aineistoina tutkimuksessa on käytetty Suomen ympäristökeskuksen ja Tilastokeskuksen laatiman yhdyskuntarakenteen seurantajärjestelmän (YKR) väestö-, rakennus-, asuntokunta- ja asuinhuoneistotietoja vuosilta 1980, 1985, 1990, 1995, 2000 ja 2005. Ikäryhmien ja asuntokuntatyyppien asumisen alueellista muutosta tarkastellaan neljällä aluetasolla. Aluetasot ovat koko maakunta, kunnat, kuntakeskuksien etäisyysvyöhykkeet ja asuinaluetyypit. Asuinaluetyyppi on tutkielman yhteydessä laadittu aluejako, jossa asuinaluetyyppi määräytyy ruudun asuinhuoneistojen talotyypin perusteella. Asuinaluetyyppejä ovat kerros-, rivi- ja omakoti-valtaiset alueet sekä seka-alueet. Väestö on tutkimuksessa jaettu iän perusteella viiteen ryhmään. Lapset ovat 0–17-vuotiaita, nuoret aikuiset 18–29-vuotiaita, aikuiset 30–49-vuotiaita, varhaisseniorit 50–64-vuotiaita ja varttuneet seniorit yli 64-vuotiaita. Asuntokunnista tarkastellaan yhden ja kahden hengen asuntokuntia sekä lapsiperheitä. Tapaustutkimuksen perusteella Päijät-Hämeen vuosien 1980–2005 välinen kehitys vastaa yleistä kehitystä, jossa asuntokuntien koko pienenee ja määrä lisääntyy sekä asumisväljyys kasvaa. Maakunnan väestömäärä on lisääntynyt tarkasteluajanjaksolla ainoastaan hieman, mutta asuntokuntien määrä on noussut rajusti yhden ja kahden hengen asuntokuntien lisääntyessä. Alueellisesti tarkasteltuna lapsiperheet ovat siirtyneet lähellä keskustoja sijaitsevilta alueilta reuna-alueille ja samalla asuinalueet ovat vaihtuneet kerrostalovaltaisista alueista omakotialueisiin. Keskusta-alueet puolestaan ovat muodostuneet aiempaa enemmän nuorten aikuisten, varttuneiden senioreiden ja yhden hengenasuntokuntien alueiksi. Etenkin maakunnan nuoret ovat kasautuneet ajanjakson aikana yhä voimakkaammin maakunnan keskukseen Lahteen. Päijät-Hämeen väestöryhmien asumiskehitys näyttäisi yleispiirteisellä tasolla tarkasteltuna vastaavan asumistoiveita kartoittaneiden tutkimusten tuloksia. Väestöryhmät ovat hakeutuneet tarkasteluajanjaksolla toiveitaan paremmin vastaaviin asuntoihin ja asuinalueisiin. Yhä useamman päijäthämäläisen elämänkaarenaikainen asumisura näyttäisi karkeasti yleistettynä kulkevan lapsuuden reuna-alueiden omakotivaltaisilta alueilta kohti keskustojen kerrostaloalueita nuorina aikuisina. Aikuistumisen ja perheen perustamisen myötä asumisura kulkee jälleen takaisin omakotivaltaisille reuna-alueille, jossa asutaan vielä varhaisseniorivaiheessakin. Ikääntymisen myötä asumisura kulkee jälleen takaisin keskusta-alueiden kerrostaloihin, jonne se näyttäisi päättyvän.
  • Kesänen, Juha (2009)
    Tutkimuksen kohde liittyy sosiaali- ja kaupunkipoliittiseen lähiötutkimukseen, taide- ja kulttuurilähtöiseen kehittämiseen, yhdyskuntatyöhön sekä sosiaalialan projekti- ja kehittämistoimintaan. Tutkimuksen tarkoituksena on lisätä tietoa kaupunkiasumisesta ja erityisesti lähiöiden asumisviihtyvyyden kehittämisestä myönteisten hyvinvointitavoitteiden ja pienen hyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa taide- ja kulttuurilähtöisestä lähiökehittämisestä. Tutkimuksen tapauksen muodostaa itähelsinkiläinen, vuokratalovaltainen, noin 3000 asukkaan Siilitie ja siellä toteutettu Siilitien tarinat -projekti (1998 2002), joka oli osa Helsinki 2000 kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa. Tutkimuksessa tarkastellaan ensiksi Siilitien aluetta. Toiseksi tutkitaan asukkaiden asumisviihtyvyyttä ja kehittämiskohteita. Lähiön ja asumisviihtyvyyden kautta peilataan taide- ja kulttuurilähtöisen kehittämisen tarpeita. Kolmanneksi tutkimuksessa kuvataan Siilitien tarinat -projektin tekemistä ja analysoidaan Siilitien tarinat -projektin tuotosten eli kirjoitusten keruun, näytelmän ja tarinoiden julkaisukanavina toimineiden Internetin Kansalaismuisti-sivujen ja Siilitien tarinat -antologian saamaa vastaanottoa asukkaiden näkökulmasta. Neljänneksi tutkimuksessa tarkastellaan Siilitien tarinat -projektin merkitystä asumisviihtyisyyden näkökulmasta. Tutkimuksen pääaineistona käytetään kyselylomakkeella vuonna 2003 kerättyä aineistoa (n214) ja tutkijan kenttäkokemuksia projektin tuottajan tehtävistä. Tutkimuksen tausta-aineistona käytetään myös tarina- ja haastatteluaineistoja. Aineiston käsittelyssä on käytetty lähilukemista ja teemoittelua. Lisäksi esitetään jakaumia asukkaiden asenteista asumisviihtyvyyteen ja Siilitien tarinat -projektiin. Tulokset vahvistavat suomalaisista lähiöistä tehtyjä havaintoja, joiden mukaan niissä viihdytään. Siilitien vahvuuksina ovat lähellä oleva luonto, isot ja väljään rakennetut pihapiirit ja hyvät kulkuyhteydet. Asumisviihtyvyyteen luovat säröjä sosiaaliset ongelmat ja epäsiisteys. Tulokset vahvistavat tutkimuksia, joissa on todettu, että vaikka kaupungin vuokrataloissa on pääosin rauhallista ja niissä viihdytään hyvin, on myös ongelmallisia rappuja. Useimmin mainittiin pihoihin, lähiluontoon, sosiaalisiin ongelmiin, läpiajoliikenteeseen, lähipalveluihin ja yhteisöllisen toimintaan liittyviä kehittämistoiveita. Taidetta ja kulttuuria ei tuotu esille asumisviihtyvyyteen ja sen kehittämiseen liittyvinä tekijöinä. Siilitien tarinat -projektin vastaanottoon liittyvien tulosten perusteella voi kuitenkin todeta, että taide- ja kulttuurilähtöisen kehittämisen menetelmät ovat yksi tapa lisätä asuinalueen asumisviihtyvyyttä ja yhteisöllisyyttä. Niiden avulla voidaan avata uusia näkökulmia asuinalueeseen ja sen asukkaisiin. Taide- ja kulttuurilähtöiset menetelmät voivat käynnistää sekä yksilön sisäistä että ihmisten välistä reflektiota. Ne voivat tuoda esille lähiöstä kehittämiskohteita, mutta myös pientä hyvinvointia tuottavia asioita. Taide- ja kulttuurilähtöisellä kehittämisellä voidaan kohentaa asuinalueen mainetta sekä asukkaiden omissa että asukkaiden mielestä myös muiden silmissä. Taide- ja kulttuurilähtöiset hankkeet ovat merkittäviä erityisesti niihin osallistuville, mutta myös muille asukkaille. Tutkimus tarjoaa sosiaalialan yhdyskuntatyötä koskevaan keskusteluun iloa ja oppimista tuottavan iloisen yhdyskuntatyön -käsitteen yhdeksi taide- ja kulttuurilähtöisen yhdyskuntatyön työotteeksi.
  • Paqvalin, Minna (2004)
    Tutkielmassa tarkastellaan asumisväljyyden muutosta sekä tutkitaan, onko asumisväljyydessä tapahtunut sosiaalista polarisaatiota vuodesta 1990 vuoteen 1997 Helsingin seutukunnassa. Asuntokuntien asumisväljyyden kehitystä tarkastellaan perhetyypin sekä asuinalueen eli pääkaupunkiseudun tai muun Helsingin seutukunnan mukaan. Erityisen tarkastelun kohteena ovat kaksilapsiset kahden huoltajan perheet, joiden ahtaasti asuvien osuuden kehitystä tarkastellaan perheen elinkaaren vaiheen, valtionveronalaisten tulojen, koulutuksen, sosioekonomisen aseman, asunnon hallintaperusteen sekä asuinalueen mukaan. Tutkimuksen aineistona käytetään otosta Sosiologian laitoksen väestöntutkimuksen yksikön Eksy8798-aineistosta. Otokseen on poimittu 66 822 vuosina 1990 ja/tai 1997 Helsingin seutukunnassa asunutta yli 18-vuotiasta työssäkäyntitilastossa ollutta asuntokunnan viitehenkilöä. Asumisväljyys kasvoi hieman lamasta ja väestönkasvusta huolimatta Helsingin seutukunnassa vuodesta 1990 vuoteen 1997, asuntokuntien kokoluokkien mukaisten huonelukukeskiarvojen kasvu oli kaikkien asuntokuntien huonelukukeskiarvojen kasvua suurempaa, sillä asuntokuntien keskikoko laski vuodesta 1990 vuoteen 1997 0,15 hengellä. Perhetyypeistä eniten huonelukukeskiarvot kasvoivat lapsettomilla pariskunnilla ja vähiten perheettömillä. Seutukunnan osa-alueista muualla Helsingin seutukunnassa huoneluvun keskiarvot kasvoivat pääkaupunkiseutua enemmän vuodesta 1990 vuoteen 1997. Asumisväljyydessä ei ollut havaittavissa polarisaatiota, sillä asuntokuntien väliset erot asumisväljyydessä eivät kasvaneet. Kaksilapsisissa kahden huoltajan perheiden asuntokunnissa ahtaasti asuvien osuus laski 45,2 prosentista 42,1 prosenttiin vuosien 1990 ja 1997 välillä. Kun ahtaasti asumista tarkasteltiin ylempänä mainittujen selittävien muuttujien luokissa havaittiin, että ahtaasti asuminen yleistyi nuorimmassa asuntokunnan viitehenkilön iän mukaisessa luokassa, toiseksi ylimmässä valtioveronalaisten tulojen mukaisessa tulokvintiilissä, keski- ja korkea-asteen koulutuksen saaneilla, sekä alemmilla epäitsenäisessä työssä olleilla toimihenkilöillä. Kaikissa muissa selittävien muuttujien luokissa ahtaasti asuminen harvinaistui vuodesta 1990 vuoteen 1997. Parhaimmaksi kolmen selittävän muuttujan sekä näiden yhteisvaikutusten selitysmalliksi vuonna 1990 osoittautui logit-malli, jossa ikä, koulutus ja seutukunnan osa-alue sekä iän ja koulutuksen yhteisvaikutus selittivät ahtaasti asumisen todennäköisyyttä. Vuonna 1997 sen sijaan parhaaksi osoittautui selitysmalli, jossa ikä, tulotaso ja seutukunnan osa-alue sekä iän ja tulotason yhteisvaikutus selittivät ahtaasti asumista. Muutos parhaassa selitysmallissa johtuu todennäköisesti siitä, että vuoden 1990 jälkeinen työttömyysasteen nouseminen kosketti myös korkeasti koulutettuja, jolloin sen hetkisestä tulotasosta tuli koulutusta parempi selittäjä ahtaasti asumisen todennäköisyydelle. Tutkimuksen tärkeimpiä ulkomaisia innoittajia olivat Saskia Sassenin ja Chris Hamnettin sosiaalista polarisaatiota koskevat tutkimukset. Suomalaisista tutkimuksista tärkeimpiä olivat Ari Tyrkön ahtaasti asuvia koskenut tutkimus, Anneli Junton asuntopolitiikkaa koskeva kirjallisuus sekä Mari Vaattovaaran ja Matti Kortteisen pääkaupunkiseudun polarisaatiota käsitellyt kirjoitus.
  • Nuorteva, Johanna (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tutkielmassani selvitän, millä tavalla sosiaalisesti syrjäytyneen, kuten asunnottoman, on mahdollista osallistua yhteiskunnan toimintaan ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimuskysymykseni ovat: Toteutuvatko perustuslain 14 § ja 19 §:ssä säädetyt oikeudet, ja ovatko viranomaisten toimet riittäviä edistämään syrjäytyneiden asunnottomien itsenäistä asumista sekä lisäämään vaikutusmahdollisuuksia itseään koskevassa päätöksenteossa. Voisiko deliberatiivisen demokratiamallin avulla vahvistaa syrjäytyneiden yhteiskunnallista osallistumista, ja siten helpottaa asunnottomuusongelmaa. Asunnottomia oli vuonna 2006 noin 7 400 henkilöä. Syitä joutua asunnottomaksi on useita. Valtaosalla ongelmat ovat kasautuneet, minkä jälkeen itsenäinen selviäminen on hankaloitunut. Asunnottomilla on usein monia eri ongelmia kuten pitkäaikaissairauksia, työttömyyttä ja päihteiden väärinkäyttöä. Avioero on yksi keskeisistä yksittäisistä syistä etenkin miehille päätyä asunnottomaksi. Maahanmuuttajien asunnottomuus voi olla seurausta pyrkimyksestä integroitua yhteiskuntaan: Muuttaessa sijoituspaikkakunnalta esimerkiksi ystävien, työn tai opiskelun vuoksi kasvukeskukseen, maahanmuuttajan voi olla vaikeaa saada asuntoa. Näin työn tai koulutuspaikan vastaanottaminen voi pakottaa maahanmuuttajan ottamaan riskin menettää asunto. Sosiaalisesti syrjäytyneeksi voidaan määritellä ihminen, joka ei kykene tai halua sopeutua normaalina pidettyyn elämään yhteiskunnassa. Tämä tutkimuksissa käytetty normaalin elämän määritelmä muotoutuu yhteiskunnan arvojen ja käytäntöjen pohjalta. Syrjäytyminen voi tarkoittaa myös sitä, että ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta. Syrjäytymistä aiheuttavatkin siten toistuvat syrjinnän ja voimattomuuden kokemukset sekä hankaluus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Asunnottomien yö –tapahtumassa syksyllä 2007 vapaaehtoiset haastattelivat asunnottomuutta kokeneita. Haastattelut on julkaistu internetissä ja ne ovat vapaasti tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen käytettävissä. Useissa haastatteluissa asunnottomat kertovat, että he eivät koe olevansa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Haastatteluissa kritisoidaan sitä, että poliitikot ja sosiaalityöntekijät päättävät asunnottomuuden hoidosta sekä asunnottomia koskevista asioista ilman, että asunnottomilla on mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon. Turhautumisen tunne paistoi läpi useissa haastatteluissa. Useissa vastauksissa asunnottomat vaativat poliitikkoja ja sosiaalityöntekijöitä perehtymään asunnottomien arjen elämään. Deliberatiivisessa demokratiassa yksi keskeisistä ajatuksista on, että vain sellaiset päätökset, jotka on tehty kaikille avoimen keskustelun ja vapaan tahdonmuodostuksen pohjalta voivat saada hyväksynnän ja luottamuksen kansalta sekä muodostua sitoviksi. Deliberatiivisessa demokratiakäsityksessä on kyse siitä, että asioista päätetään yhdessä, julkisen ja tasa-arvoisen keskustelun sekä harkinnan pohjalta. Keskeistä on myös, että kaikkien, joita päätökset koskettavat, täytyy voida osallistua päätöksiä edeltävään keskusteluun. Erityisesti Young ja Bohman korostavat, että myös sosiaalisesti syrjäytyneellä tulee olla mahdollisuus osallistua poliittiseen keskusteluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Muun muassa koulutuksen kautta opitaan rauhallinen, asiallinen ja kielellisesti oikea argumentaatiotapa. Ihmisten erilaisuus ja kouluttamattomuus eivät Youngin mukaan saa estää mahdollisuutta osallistua yhteiskunnassa käytävään poliittiseen keskusteluun. Tutkimuskysymykseeni, lisäävätkö viranomaiset toiminnallaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja edistävätkö he yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaan eivät. Kuitenkin viranomaisten mahdollisuudet edistää perustuslaissa säädettyjä velvollisuuksia ovat poliittisten päättäjien budjetoinnin vuoksi rajoitettuja. Helsingin sosiaaliasiamiehet pitivät huolestuttavana sitä, että sosiaalityöntekijät pakotetaan toimimaan sekä lainsäädännön että ammattietiikkansa vastaisesti. Sosiaaliasiamiesten raportin perusteella voisi päätellä, että ainakin Helsingissä viranomaisilla olisi tahtoa toimia lain velvoittamalla tavalla. Asunnottomista suurin osa asuu Helsingissä ja Pääkaupunkiseudulla, joten tämän perusteella tutkimuskysymykseeni voi vastata yleistäen Helsingin esimerkin pohjalta. Syrjäytymistutkijoiden tulkinnan mukaan syrjäytyminen ja siitä pahimmillaan seuraava asunnottomuus johtuvat osittain ihmisten kokemien vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on luoda sellainen demokraattinen malli, jossa poliittinen keskustelu ja vaikutusmahdollisuudet olisivat kaikkien yhteiskunnan jäsenten saavutettavissa. Syrjäytymistutkimuksen valossa deliberatiivinen demokratia voisi olla malli, jonka avulla vahvistettaisiin sosiaalisesti syrjäytyneiden kuten asunnottomien vaikutusmahdollisuuksia. Myös asunnottomien haastatteluissa nousi esille toive tulla kuulluksi. Moni kommentoi, että asunnottomuuden hoidosta ja heidän asioistaan päättävät sellaiset ihmiset, joilla ei ole todellista tietoa asunnottomien arjesta ja toiveista. Deliberatiivisen demokratian malli voisi näiden tutkimusten valossa olla keino lisätä osallistumismahdollisuuksia ja vähentää sitä kautta myös syrjäytymistä ja asunnottomuutta.
  • Josefsson, Anna-Maija (2008)
    Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten asunnottomuutta Helsingissä. Teoreettinen viitekehys rakentuu nuoruudesta ja asunnottomuudesta. Nuoruus on elämänvaihe, johon kuuluu itsenäistymistä ja kotoa irtautumista. Joillakin nuorilla tähän elämänvaiheeseen liittyy tilapäisesti asunnottomuutta. Tyypillistä nuorten asunnottomuudelle on sen näkymättömyys. Nuoret tapaavat majailla asuntola-asumisen sijaan sukulaisten ja tuttavien luona. Tutkimusjoukko muodostuu seitsemästäkymmenestä helsinkiläisestä 18-25-vuotiaasta nuoresta, jotka asuvat tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata näiden nuorten tyypillisiä piirteitä, asunnottomuuteen johtaneita tekijöitä sekä muodostaa aineiston perusteella yleinen tyyppinuori. Tutkimuksessa selvitetään nuorten demografisia tietoja, terveydentilaa ja toimintakykyä, päihteidenkäyttöä, työ- ja asumishistoriaa sekä lastensuojelu- ja rikostaustaa. Tutkimusmenetelmänä on käytetty kvantitatiivista ja kvalitatiivista lähestymistapaa. Tutkimusaineisto on kerätty Helsingin sosiaaliviraston asiakastietojärjestelmästä. Asiakastietojärjestelmästä saatujen tietojen perusteella voidaan yhteenvetona todeta asunnon puutteen vuoksi sukulaisissa ja tuttavissa asuvien helsinkiläisten toimeentulotukinuorten olevan pääasiassa miehiä. Naisia on vajaa viidennes, samoin ulkomaalaisia. Asunnottomina he ovat olleet keskimäärin puolitoista vuotta. Nuoret asunnottomat ovat pääasiassa naimattomia ja perheettömiä. Viidesosalla heistä on omia lapsia, jotka on sijoitettu jo varhaisessa vaiheessa perhehoitoon tai laitokseen. Perheellisistä nuorista suurin osa on miehiä. Koulutustaso on nuorilla alhainen. Suurimmalla osalla koulutustaustana on vain peruskoulu. Useat nuoret ovat aloittaneet jonkin ammatillisen koulutuksen, mutta jättäneet sen kesken. Työttömyys yhdistää nuoria, samoin toimeentulotuen tarve. Nuorista yli 80 prosenttia on työttömänä ja jatkuvan toimeentulotuen tarpeessa. Päihteitä käyttävät säännöllisesti puolet nuorista. Päihdehoitoon on turvautunut 30 prosenttia nuorista ja lähes kaikki päihdehoito on ollut huumehoitoa. Lastensuojelutausta näyttäytyy nuorilla vahvana. Lastensuojelun asiakkaana on ollut peräti 60 prosenttia nuorista. Lastensuojelun tarve syntyy nuorten rikollisesta käyttäytymisestä. Jopa 76 prosentilla lastensuojelunuorista on taustalla ollut rikoksia, kuten varkauksia, huumausainerikoksia, pahoinpitelyjä ja ajoneuvon luvatonta käyttöönottoa. Lähes puolet on ollut sijoitettuna laitokseen tai perhehoitoon. Sijoituksen taustalla on ollut vanhempien tai nuoren päihteidenkäyttö, koulunkäyntivaikeudet ja rikokset. Nuorten kotoa irtautuminen on tapahtunut tyypillisimmin muuttamalla lapsuudenkodista kavereille asumaan. Harva nuori on turvautunut asuntola-asumiseen. Reilu puolet nuorista on asunut omassa vuokra-asunnossa joko välittömästi kotoa poismuuton jälkeen tai myöhemmässä vaiheessa. Sen sijaan vajaalla puolella nuorista ei ollut kokemusta omassa vuokra-asunnossa asumisesta. He olivat asuneet joko vapaaehtoisesti tai olosuhteiden pakosta sukulaisten tai kavereiden luona. Tärkeimpinä lähteinä ovat Dragana Avramovin (1998) Youth homelessness in the European Union, Susan Hutsonin ja Mark Liddiardin (1994) Youth Homelessness.
  • Peltomäki, Outi (2002)
    Tutkielmassa tarkastellaan 2000 -luvun köyhäläisyyttä vauraassa suomalaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa leipäjonot paikkaavat perusturvan puutteita, asunnottomuus lisääntyy, tuloerot kasvavat ja absoluuttinen köyhyys on sekä todellisuutta että uusi haaste yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Lähtöoletusteni mukaan asunnottomuudessa on kyse köyhyydestä, joka on tutkielman keskeisin käsite. Lähtökohtana ovat asunnottomuuteen liittyvät kokemukset ajallisesti, paikallisesti ja sosiaalisesti rajatussa tilanteessa - köyhyyden kokee ja köyhyyttä elää aina joku. Taustalla vaikuttaa ajatus, että yksilön kokemuksella on laajempaakin merkitystä. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu pääasiallisesti nauhoitetuista narratiivisista sosiaalipoliittisista teemahaastatteluista (22) ja yökahvilaetnografiasta sekä toissijaisesti keskusteluista asunnottomien kanssa työskentelevien ja muutamien virkamiesten kanssa. Luvussa 3 esitellään Helsingin sosiaaliviraston alaisessa, ulkona asuneille miehille tarkoitetussa tukikodissa kerätty haastatteluaineisto, jossa entiset asunnottomat ja maastossa asuneet miehet muistelevat elämää asunnottomana ja selviytymisstrategioitaan. Tukikotiasukasaineiston rinnalle on kerätty etnografinen osuus (luku 4)asunnottomien yökahvila Kalkkersissa (ylläpitäjä Vailla vakinaista asuntoa ry, VVA) Helsingin Sörnäisissä, jossa osallistuvan havainnoinnin keinoin sekä kahvila-asiakkaita haastattelemalla rakennettiin kuvaa asunnottoman sosiaalisesta todellisuudesta, vallitsevista elinolosuhteista ja elämäntavasta. Yökahvila sosiaalisena palvelupisteenä oli keskeisesti mukana kysymyksenasetteluissa sekä asiakkaiden kokemukset asuntoloista ja ensisuojasta. Kalkkersin toimintaa tarkasteltiin innovatiivisena ruohonjuuritason hankkeena myös ekososiaalisesta teoreettisesta viitekehyksestä. Varsinainen kenttämateriaali haastatteluineen on kerätty vuoden 1999 helmi-, maalis-, huhti-, touko- ja kesäkuussa, mutta kentällä on oltu paljon pidempään. Vuonna 1996 olin harjoittelijana Erityissosiaalitoimistossa, joka palvelee asunnottomia, yksinäisiä helsinkiläisiä. Tukikodissa vierailin haastattelujen tekemisen jälkeenkin, viimeisen kerran vuoden 2000 lopussa. Koijamiesten kokemuksia ja Kalkkersin asiakkaiden edustamaa ns. katuasunnottomuutta yhdistää teoreettinen kehikko, jota on jäsennetty luvussa 2. Köyhyyttä tarkastellaan taloutena, valtana, kulttuurina ja toimintana - lähtien rakenteista ja päätyen toimintaan, jonka jälkeen siirrytään empiirisiin osiin. Tutkimusongelmaa perustelee koko työ. Taustalla on sosiaalipoliittinen, toimintateoreettinen ote ja etnografinen tutkimustapa. Kaunokirjallinen ja historiallinen lähestymistapa täydentää teoreettista viitekehystä ja metodia. Keskeisimpiä lähteitä ovat etnografiset, suomalaiset asunnottomuustutkimukset ja ulkomaalaiset antropologian klassikot sekä köyhyyteen liittyvät tutkimukset sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Anderson, Nels (1988) Kulkumiehet - hobojen elämää 20-luvun Amerikassa. Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Kylmälä, Jouni (1991) Asunnottomien alkoholistien elämää yhteiskunnan ja valtion reunalla. Helsingin pultsareiden maailmaa etsimässä. Murto, Lasse (1978) Asunnottomien alkoholistien elinolosuhteet ja elämäntapa sekä yhteiskunnan toimenpiteet. Tampereella vuosina 1970-1975 suoritettu tutkimus. Reijonen, Merja (1987) Taivas kattona. Raportti ulkona asumisesta alkutalven pakkasilla 1987. Tapanainen, Erkki (1989) Metsien asukkaat, tutkimus vuosina 1985-1986 Helsingissä ulkona asuneista miehistä ja naisista.
  • Mynttinen, Eeva (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tutkimus on tapaustutkimus osallistumisesta asunnottomien asumispalveluiden sijoittamiseen 2000-luvulla Helsingissä. Tutkimuskohdetta kutsun 2000-luvun asuntolahankkeeksi. Olen tutkinut tapausta käyttäen aineistona niitä selvityksiä ja päätöksiä, joita asunnottomien asumispalveluista on tehty 2000-luvulla. Tutkimuskohteena on päätöksentekoprosessi: miten Helsingin kaupunki toimi asuntolahankkeen eri vaiheissa ja miten asukkaat, yrittäjät ja muut paikalliset toimijat osallistuivat asunnottomien palvelukeskuksen sijoittamisprosessiin? Tutkimukseni painottuu erityisesti kevääseen 2006 ja siihen, miten kaupunki päätyi sijoittamaan asunnottomien palvelukeskuksen Hietaniemenkatu 5 b:n. Tarkastelen institutionaalisten toimijoiden, Helsingin kaupungin eri tahojen, menettelytapoja sekä osallistumisen, paikallisten toimijoiden, roolia tapauksen eri vaiheissa. Kaupunkisuunnitteluun osallistuminen on vahvistunut viime vuosina. Vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaupunkisuunnittelu ja erityisesti kaavoittaminen tulee toteuttaa vuorovaikutteisesti osalliset mukaan ottaen. Osallistumisesta on säädetty myös kuntalaissa. Asunnottomien asumispalveluiden sijoittamisessa osallistuminen on koettu ongelmallisena, sillä 2000-luvulla niiden sijoittaminen on herättänyt vastustusta asukkaiden sekä muiden paikallisten toimijoiden keskuudessa. 2000-luvun asuntolahankkeen aikana kaupunki ei lähtenyt toteuttamaan sellaisia hankkeita, jotka vaativat kaavoittamista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kommunikatiivisesta suunnitteluteoriasta sekä oikeus kaupunkiin -keskustelusta. Keskeistä tutkimuksessa on osallistumis- ja oikeus kaupunkiin -näkökulmien välinen jännite sekä oikeudet; kaupunkilaisten oikeus vaikuttaa sekä osallistua omaa ympäristöään koskevaan päätöksentekoon ja asunnottomien oikeus saada sosiaalipalveluita. Ongelmallisena osallistuminen näyttäytyy silloin, kun sen seurauksena jonkin toisen ryhmän ei ole mahdollista saada lakisääteisiä palveluita. Erilaisten sosiaalipalveluiden sijoitusratkaisujen paikallista vastustamista on kutsuttu nimby-ilmiöksi (Not In My BackYard), jolloin vastustamisen päämääränä on estää palvelun sijoittaminen omaan naapurustoonsa. Keskeistä 2000-luvun asuntolahankkeessa oli paikallisten toimijoiden ja kaupungin erilainen suhtautuminen osallistumiseen. Paikalliset toimijat kokivat oikeudekseen osallistua ympäristöään koskevaan suunnitteluun. Kaupunki näki osallistumiseen hidasteena ja esteenä ja torjui paikallisten toimijoiden vaatimukset osallistumistilaisuuksien järjestämisestä. Keskeinen tekijä päätöksessä sijoittaa palvelukeskus Hietaniemenkatu 5 b:n oli voimassaoleva kaavoitus, jolloin sijoitusprosessia ei tarvinnut toteuttaa vuorovaikutteisesti. Oikeudenmukaisen kaupungin näkökulmasta kaupungin päätös voidaan nähdä perusteltuna, mutta samalla prosessin toteuttamistapa vahvisti nimbymäisiä asenteita. Asuntolahankkeen perusteella näyttää siltä, että vaikeissa sijoitushankkeissa institutionaaliset toimijat käyttävät valtaansa niin, ettei osallistumiselle anneta mahdollisuutta. Näin prosessissa päädytään konfliktiin ja nimbymäiset asenteet vahvistuvat. Tämän välttämiseksi olisi tärkeää huomioida kaupunkilaisten elämisympäristö, eletty tila, jo suunnitteluvaiheessa. Tutkimus painottaa kaupunkisuunnittelun ja osallistumisen laajaa ymmärtämistä. Tutkimukseni perusteella ongelmallisena kaupunkisuunnittelussa näyttäytyy lakien tulkinnanvaraisuus ja osallistumisen toteutuminen pääasiassa vain silloin, kun kyse on kaavoittamisesta.
  • Mynttinen, Eeva (2008)
    Tutkimus on tapaustutkimus osallistumisesta asunnottomien asumispalveluiden sijoittamiseen 2000-luvulla Helsingissä. Tutkimuskohdetta kutsun 2000-luvun asuntolahankkeeksi. Olen tutkinut tapausta käyttäen aineistona niitä selvityksiä ja päätöksiä, joita asunnottomien asumispalveluista on tehty 2000-luvulla. Tutkimuskohteena on päätöksentekoprosessi: miten Helsingin kaupunki toimi asuntolahankkeen eri vaiheissa ja miten asukkaat, yrittäjät ja muut paikalliset toimijat osallistuivat asunnottomien palvelukeskuksen sijoittamisprosessiin? Tutkimukseni painottuu erityisesti kevääseen 2006 ja siihen, miten kaupunki päätyi sijoittamaan asunnottomien palvelukeskuksen Hietaniemenkatu 5 b:n. Tarkastelen institutionaalisten toimijoiden, Helsingin kaupungin eri tahojen, menettelytapoja sekä osallistumisen, paikallisten toimijoiden, roolia tapauksen eri vaiheissa. Kaupunkisuunnitteluun osallistuminen on vahvistunut viime vuosina. Vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaupunkisuunnittelu ja erityisesti kaavoittaminen tulee toteuttaa vuorovaikutteisesti osalliset mukaan ottaen. Osallistumisesta on säädetty myös kuntalaissa. Asunnottomien asumispalveluiden sijoittamisessa osallistuminen on koettu ongelmallisena, sillä 2000-luvulla niiden sijoittaminen on herättänyt vastustusta asukkaiden sekä muiden paikallisten toimijoiden keskuudessa. 2000-luvun asuntolahankkeen aikana kaupunki ei lähtenyt toteuttamaan sellaisia hankkeita, jotka vaativat kaavoittamista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kommunikatiivisesta suunnitteluteoriasta sekä oikeus kaupunkiin -keskustelusta. Keskeistä tutkimuksessa on osallistumis- ja oikeus kaupunkiin -näkökulmien välinen jännite sekä oikeudet; kaupunkilaisten oikeus vaikuttaa sekä osallistua omaa ympäristöään koskevaan päätöksentekoon ja asunnottomien oikeus saada sosiaalipalveluita. Ongelmallisena osallistuminen näyttäytyy silloin, kun sen seurauksena jonkin toisen ryhmän ei ole mahdollista saada lakisääteisiä palveluita. Erilaisten sosiaalipalveluiden sijoitusratkaisujen paikallista vastustamista on kutsuttu nimby-ilmiöksi (Not In My BackYard), jolloin vastustamisen päämääränä on estää palvelun sijoittaminen omaan naapurustoonsa. Keskeistä 2000-luvun asuntolahankkeessa oli paikallisten toimijoiden ja kaupungin erilainen suhtautuminen osallistumiseen. Paikalliset toimijat kokivat oikeudekseen osallistua ympäristöään koskevaan suunnitteluun. Kaupunki näki osallistumiseen hidasteena ja esteenä ja torjui paikallisten toimijoiden vaatimukset osallistumistilaisuuksien järjestämisestä. Keskeinen tekijä päätöksessä sijoittaa palvelukeskus Hietaniemenkatu 5 b:n oli voimassaoleva kaavoitus, jolloin sijoitusprosessia ei tarvinnut toteuttaa vuorovaikutteisesti. Oikeudenmukaisen kaupungin näkökulmasta kaupungin päätös voidaan nähdä perusteltuna, mutta samalla prosessin toteuttamistapa vahvisti nimbymäisiä asenteita. Asuntolahankkeen perusteella näyttää siltä, että vaikeissa sijoitushankkeissa institutionaaliset toimijat käyttävät valtaansa niin, ettei osallistumiselle anneta mahdollisuutta. Näin prosessissa päädytään konfliktiin ja nimbymäiset asenteet vahvistuvat. Tämän välttämiseksi olisi tärkeää huomioida kaupunkilaisten elämisympäristö, eletty tila, jo suunnitteluvaiheessa. Tutkimus painottaa kaupunkisuunnittelun ja osallistumisen laajaa ymmärtämistä. Tutkimukseni perusteella ongelmallisena kaupunkisuunnittelussa näyttäytyy lakien tulkinnanvaraisuus ja osallistumisen toteutuminen pääasiassa vain silloin, kun kyse on kaavoittamisesta.
  • Maksimainen, Mervi Irene (2007)
    Tutkimuksessa konstruoidaan asunnottomien alkoholistien arkea (syntyä, kokemuksia, kuolemaa) Helsingissä vuosina 1967-1972. Pääaineistona on kadunmiehen, asunnottoman alkoholistin J.K Harjun kirjoittama SKS:ssä säilytettävä asunnottomuutta koskeva mikroaineisto, jonka avulla tutkimusta tehdään päihdeongelmaisten asunnottomien näkökulmasta ja kokemuksista käsin. Asunnottomien näkökulmasta lähestytään myös asunnottomuutta koskevaa aikalaisviranomais- ja yleisaikakauslehtien kirjoittelua sekä myöhempää tutkimuskirjallisuutta, jolloin hahmottuu eri osapuolten näkökulmat asunnottomuuden ongelmaan sekä asunnottomuus osana yhteiskunnallisia, historiallisia konteksteja ja kerrostumia. Asunnottomat olivat lähtöisin maaseudun köyhistä oloista. Kiihtyvä muuttoliike toi erityisen paljon nuoria pääkaupunkiseudulle, jossa kohtaloksi monelle koitui vaikeudet työ- ja asuntomarkkinoilla. Kireän alkoholipolitiikan ja edullisten korvikemarkkinoiden kaudella lohdutusta haettiin erityisesti talouspriistä, jolloin seurauksena oli ajallisesti nopea kurjistuminen ja vaikeudet saada apua. Viranomaisilla oli ongelmia asunnottomuuden ilmiökentän hahmottamisessa, jolloin asunnottomat jätettiin pitkälti kolmannen sektorin joukkomajoitustilojen varaan. Kireän ovipolitiikan, ankarien järjestäytymissääntöjen, asuntoloiden kyseenalaisten toimintamotiivien ja huonojen puitteiden vuoksi monet suodattuivat lopulta myös joukkomajoitustilojen avustusjärjestelmästä. Ulkona ja jatkuvassa kierteessä eläminen olivat äärimmäisen vaikeaa, jossa sillanaluselämän ohella nälän, kylmyyden kokemukset kuuluivat arkipäivään. Koska apua oli vaikea saada, menetyksiä kompensoitiin päivästä toiseen selviytymisstrategioilla – roskalaatikkojen antimilla ja erityisesti päihteillä. Asunnottomuus oli hyvin yksinäistä, kun osakulttuurikin oli lähinnä keino saada päihteitä. Luottamusta ei pystynyt syntymään äärirajoilla elävien keskuudessa, ja laaja-alainen turvattomuus ja puutteelliset elinolosuhteet heijastuivat asunnottomien keskuudessa varasteluna ja väkivaltana. Turvattomuuden suhteen asunnottomien naisten eli kassimummojen asema oli haavoittuvainen. Asunnottomia naisia ei julkisuudessa tunnustettu, mutta he elivät hiljaa miesten maailmassa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö oli yleistä. Kun arki oli hyvin kuormittuvaa ja riskialtista, pakkas- ja nälkäkuolemilta ei voitu välttyä. Kuolemien todellisista lukumääristä vaiettiin asunnottomien mielestä, joka herätti heissä katkeruutta. Kuolemat olivat osoituksena, ettei asunnottomia oltu kuunneltu. Asunnottomuuden yksioikoiset näkökulmat olivat tämän vuoksi helposti saaneet kantimensa, jolloin apuakaan ei oltu kohdennettu oikein. Asunnottomien aseman kärjistyminen tutkimusajanjaksolla oli myös yleisestikin osoituksena siitä, että yksinäisillä oli heikko asema muodostuvassa hyvinvointivaltiossa.