Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1500-1519 of 25479
  • Saaristo, Kimmo (2000)
    Tutkimuksessa tarkastellaan empiiristen tapausten avulla asiantuntijuuden kontekstuaalisuutta ja monimuotoisuutta sekä sitä, kuinka asiantuntijuus konstruoituu paikallisissa ympäristökonflikteissa. Asiantuntijuutta lähestytään ympäristökysymyksen kautta ja toisaalta ympäristökysymystä asiantuntijuuden näkökulmasta. Erityisen mielenkiinnon kohteena on mahdollisuus ymmärtää ekspertiisi kokonaan uudella tavalla, avoimena asiantuntijuutena, jossa keskeistä on julkisuus, kommunikaatio ja luottamus. Tutkimuksen empiirinen materiaali koostuu sanomalehtiartikkeleista ja mielipidekirjoituksista sekä kymmenen kunnallisen ympäristövirkamiehen haastattelusta. Ainestoa lähestytään diskurssianalyysin ja sosiaalisen konstruktivismin näkökulmasta. Asiantuntijuuden nähdään usein perustuvan tieteeseen, professioammatteihin ja instituutioihin. Tämä on tavallista esimerkiksi sosiologisessa professiotutkimuksessa: asiantuntija on henkilö, jolla on tieteellinen koulutus ja joka toimii professioammatissa. Mutta ‘perinteisten' professionaalisten asiantuntijoiden - lääkäreiden, virkamiesten, juristien ym. - rinnalle on noussut monenlaisia toimijoita, joilla jostain tietystä spesifistä näkökulmasta katsoen on hyvä ja perusteltu syy kutsua itseään asiantuntijoiksi. Eräitä metsiensuojelua koskevia keskusteluja tarkastelemalla esitetään, kuinka esimerkiksi ympäristöliikkeet ovat haastaneet perinteisen asiantuntijatiedon ja nostaneet uusia teemoja julkisuuteen. Tällaista ekspertiisiä on usein kutsuttu vasta-asiantuntijuudeksi, vaikka se ei välttämättä kovinkaan suuresti poikkea ‘perinteisestä' professionaalisesta asiantuntijuudesta: myös vasta-asiantuntijuus on vahvasti tieteelliseen tietoon sidottua ja siitä riippuvaista. Toisaalta maanviljelijöiden sekä maan- ja metsänomistajien asema on usein jäänyt vähälle huomiolle puhuttaessa asiantuntijuudesta ja vasta-asiantuntijuudesta. Tutkimuksessa tätä problematiikkaa lähestytään Natura 2000 -luonnonsuojeluohjelman ja siitä käydyn julkisen keskustelun kautta. Maan- ja metsänomistajat katsoivat, ettei heitä otettu huomioon luonnonsuojeluohjelmaa suunnitellessa, ja heidän omia maitaan koskeva tietonsa ohitettiin merkityksettömänä. Tällainen tieto ei välttämättä ole universaalia, tieteellistä tietoa, vaan pikemminkin paikallista ja kontekstuaalista, käytäntöön sitoutunutta hiljaista tietoa, jota voi olla vaikeaa esittää sanallisesti. Toisaalta paikallinen ja käytännöllinen tietämys, ‘keinotaitajuus', voidaan ymmärtää eräänlaisena asiantuntijuutena. Tutkimus osoittaa, että on perusteltuja syitä puhua asiantuntijuuden monimuotoistumisesta. Ekspertiisiä on yhä vaikeampi käsittää vain tieteelliseen tietoon ja koulutukseen pohjautuvana professioiden yksinoikeutena. Professiot eivät toki katoa, päinvastoin, ne saattavat jopa voimistua, mutta samalla niiden rinnalle nousee aina uusia vasta-asiantuntijoita ja keinotaitajia. Asiantuntijuus yleensä onkin muuttunut ambivalentiksi monella tapaa. Asiantuntijalle on aina löydettävissä vasta-asiantuntija ja todellisia asiantuntijoita on vaikeaa, joskus mahdotonta erottaa puoskareista. Esimerkiksi tiede on osittain menettänyt aiemman kiistattoman auktoriteettiasemansa. Toisaalta tieteellinen tieto on tunkeutunut uusille alueille, ja on yhä useamman saavutettavissa, periaatteessa avointa kenelle tahansa. Tämä on osaltaan myötävaikuttanut ekspertiisin avautumiseen. Samalla (media)julkisuuden, kommunikaation ja luottamuksen merkitys on entisestään lisääntynyt. Tutkimus kysyykin, voidaanko asiantuntijaa, johon ei luoteta, pitää lainkaan asiantuntijana? Työn lopussa kehitellään avoimen asiantuntijuuden ideaa ja tarjotaan näin vielä eräs näkökulma ekspertiisin käsitteellistämiseen. Asiantuntijuus voidaan ymmärtää kontekstuaalisena ja avoimena, ei suljettuna ja universaalina. Tämä tarkoittaisi muun muassa, että aina kulloisessakin tilanteessa asiantuntijuus rakentuu tilanteeseen osallistujien välisessä kommunikaatiossa. Tällöin ekspertiisi nähdään jaettuna ja neuvoteltuna, ei niinkään henkilökohtaisena ominaisuutena. Eri konteksteissa asiantuntijuus konstruoituu eri tavoin eikä sitä voi etukäteen määritellä. Asiantuntijuus käsitetään hybridinä, jonka tuottavat kaikki kulloiseenkin kommunikaatiotilanteeseen osallistuvat yhdessä.
  • Suoniemi, Sanni (2014)
    Fysiikka mielletään helposti teoreettiseksi oppiaineeksi, vaikka se onkin lähtökohdiltaan kokeellinen tieteenala. Kokeellisen toiminnan järjestäminen luokkahuoneessa voi kuitenkin olla haastavaa, etenkin modernin fysiikan aihepiirissä. Avoin hiukkasfysiikan tutkimusdata mahdollistaa kokeellisuuden ja aidon tutkimuksen tekemisen hiukkasfysiikan parissa. Hyödyntämällä tutkivan oppimisen pedagogiikkaa voidaan tiedonkäsittelytaidot, yhteistyötaidot ja hiukkasfysiikka yhdistää luokkahuoneessa toteutettavaksi toiminnaksi. Tutkielma toteutettiin kehittämistutkimuksena, joka muodostui kahdesta kehittämissyklistä. Tutkimuksen kehittämisvaiheisiin sisältyivät Masterclass-tapahtuman yhteydessä suoritettu tapaustutkimus sekä fysiikan lukio-opettajille suunnattu kyselytutkimus. Kyselytutkimuksen avulla pyrittiin selvittämään fysiikan lukio-opettajien suhtautumista avoimen hiukkasfysiikan tutkimusdatan opetuskäyttöä kohtaan. Opettajakyselyn tulosten perusteella avoin hiukkasfysiikan tutkimusdata soveltuisi hyvin lukio-opiskeluun. Aihe-alue kiinnosti selkeästi opettajia ja aiheen uskottiin kiinnostavan myös opiskelijoita. Suurin osa (80,3%) olisi valmis hyödyntämään opetuksessaan avointa hiukkasfysiikan tutkimusdataa. Opetusta kehitettäessä tulisi opettajien kokemusten perusteella huomioida ajankäytölliset rajoitteet, tietotekniset rajoitteet, opiskelijoiden erilaiset taito-, tieto- ja motivaatiotasot, opettajan tietotason asettamat haasteet, materiaalin hyvä ohjeistus sekä opetuksen keskittyminen ydinainekseen. Lisäkoulutukselle ja etenkin suomenkieliselle tukimateriaalille olisi tutkimuksen perusteella tarvetta. Avoin hiukkasfysiikan tutkimusdata soveltuisi opettajien mielestä hyödynnettäväksi useallakin eri fysiikan kurssilla ja muutamalla pitkän matematiikan kurssilla. Aikataulullisten resurssien rajallisuus rajoittaisi aiheen parissa käytettävän ajan Aine ja säteily -kurssilla vajaaseen kahteen oppituntiin. Fysiikan koulukohtaisilla kursseilla opettajat olisivat valmiita käyttämään aiheen parissa jopa noin kahdeksan oppituntia. Riittävillä tuki- ja ohjaustoimilla sekä suomenkielisen, luokkatilanteeseen soveltuvan materiaalin kehittämisellä avointa hiukkasfysiikan tutkimusdataa olisi mahdollista hyödyntää laajemminkin lukioiden matemaattis-luonnontieteellisillä kursseilla. Aihe voisi osaltaan edesauttaa fysiikan opiskelijoiden lukumäärän lisäämistä sekä opiskelijoiden sukupuolten välisen jakauman tasoittamista. Tutkimuksen tuloksena syntyi visioita avoimen hiukkasfysiikan tutkimusdatan hyödyntämisestä opetuksessa. Kehittämisen tuloksena muotoiltiin didaktinen rekonstruktio avoimen hiukkasfysiikan tutkimusdatan opetuskäytöllisestä hyödyntämisestä käyttäen esimerkkinä avointa, hiukkastutkimuskeskus Cernin CMS-kokeesta saatavaa tutkimusdataa. Tutkimuksen kautta saatiin myös tietoa fysiikan lukio-opettajien suhtautumisesta hiukkasfysiikkaan, tietoa hiukkasfysiikan opetuksesta lukioissa sekä tietoa opiskelijoiden suhtautumisesta informaaliin hiukkasfysiikan opetukseen Masterclass –tapahtuman yhteydessä.
  • Havula, Anna (2008)
    Euroopan unioni otti käyttöön vuonna 2000 käynnistetyn Lissabonin strategian toimeenpanemiseksi uuden yhteistyömenetelmän, jota kutsutaan avoimeksi koordinaatiomenetelmäksi. Menetelmän avulla eurooppalaista yhteistyötä voidaan tehdä aloilla, joilla EU:lla ei ole omaa toimivaltaa. Avoimessa koordinaatiomenetelmässä yhteisten tavoitteiden asettaminen ja seuranta tapahtuu Euroopan tasolla, mutta jäsenmaat voivat itse päättää, miten haluavat tavoitteisiin pyrkiä. Uudessa verkostomaisessa hallintatavassa korostetaan osallistumista, hajautettua lähestymistapaa ja oppimista. Avoimella koordinaatiomenetelmällä katsotaan olevan edellytyksiä kehittää eurooppalaista hallintatapaa, mutta sen käyttöön liittyy myös varauksellisuutta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on vastata avointa koordinaatiomenetelmää käsittelevän empiirisen tutkimuksen tarpeeseen. Avointa koordinaatiomenetelmää tarkastellaan hallintatutkimuksen näkökulmasta, joka nähdään EU:n tutkimuksessa perinteisiä integraatioteorioita täydentävänä tutkimussuuntauksena. Tapaustutkimuksessa keskitytään koulutuspolitiikkaan ja erityisesti ammatillisen koulutuksen EU-yhteistyöhön. Tarkoituksena on kartoittaa niitä yhteistyöprosesseja ja -käytäntöjä, joita avoin koordinaatiomenetelmä on koulutussektorille muodostanut. Uusien yhteistyökäytäntöjen yksityiskohtaisen kuvaamisen jälkeen tutkimuksessa arvioidaan hallintatavan toimintaa hyvän hallinnon näkökulmasta. Tällöin kysytään, kuinka hyvin komission (KOM 2001/ 428 lopullinen) muotoilemat hyvän hallinnon periaatteet, avoimuus, osallistuminen, vastuun selkeys, tehokkuus ja johdonmukaisuus, toteutuvat uutta hallintatapaa sovellettaessa. Tehokkuuteen liittyen tutkimuksessa keskitytään avoimessa koordinaatiomenetelmässä muodostuvaan oppimisprosessiin. Tutkimusaineisto- ja menetelmät ovat laadullisia. Kartoitettaessa uuden yhteistyömenetelmän toimintaa koulutuksen alalla tutkimusaineistona hyödynnetään koordinaatiomenetelmän soveltamisen ohessa tuotettuja Euroopan unionin ja Suomen opetusministeriön asiakirjoja. Syntynyttä näkemystä syvennetään haastattelemalla koulutusalan suomalaisia asiantuntijoita opetusministeriöstä ja opetushallituksesta. Aineisto rajaa tutkimusta siten, että kansallisen tason toimintaa tarkastellaan lähinnä Suomen näkökulmasta. Avoin koordinaatiomenetelmä toimii koulutuksen alalla rinnakkain perinteisen yhteisömetodin kanssa. Koordinaatiomenetelmä on tuonut alan yhteistyölle kokonaisvaltaisen kehyksen, jonka puitteissa toimijat luovat toisiinsa yhteyksiä monin tavoin. Yleiskuva hyvän hallinnon toteutumisesta on varovaisen myönteinen. Avoin koordinaatiomenetelmä on selvästi aktivoinut koulutuspolitiikan toimijoita ja tuonut yhteistyöhön niin ennakoitavuutta kuin ryhtiäkin. Maiden kiinnostus muilta oppimiseen on kasvanut, ja kokemusten vaihto katsotaan hyvin antoisaksi. Vaikka koordinaatiomenetelmän mukaista seuranta- ja oppimisprosessia leimaa vahva virkamieskeskeisyys, on ammatillisen koulutuksen alalla myös erittäin hyviä kokemuksia tavoitteiden toimeenpanon avoimesta valmistelusta ja ruohonjuuritason toimijoiden osallistumisesta. Hallintatavan suurimmat ongelmat koskevat läpinäkyvyyttä. Hallintapa on yhtäältä joustava, koska sen toiminnasta ei ole määrätty säännöin. Toisaalta sääntöjen puuttuminen tekee yhteistyöstä vaikeasti lähestyttävää ulkopuolisille. Roolijako toimijoiden välillä on selvä, joskin koordinaatiomenetelmä on tuonut joitakin muutoksia rooleihin. Uuden hallinnan keskeisimpiä ongelmia on se, että perinteistä säädöstyötä tekevät parlamentaariset elimet jäävät siitä helposti sivuun.
  • Saario, Kaisa (2014)
    Journalistinen objektiivisuus on viimeisenä kolmena vuosikymmenenä kohdannut yhä kiihtyvää kritiikkiä – se on jopa päädytty poistamaan monista eettisistä koodistoista. Objektiivisuuden perinteisen, positivismista ponnistavan määritelmän päivittäminen nopeasti muuttuviin sosioekonomisiin ja kulttuurisiin konteksteihin ei ole onnistunut. Tämän pro gradu -työn teoreettinen viitekehys lähtee liikkeelle siitä, että ammattieettisen teorian ja käytännön ammattinormin erottamisen sijaan journalistisen objektiivisuuden hahmottamisen tulisi lähteä siitä journalistisesta kulttuurista ja paikallisemmasta toimituskulttuurista, jossa sitä ylläpidetään ja tuotetaan. Mikäli kontekstisidonnaisuus ei saa ansaitsemaansa painoarvoa, objektiivisuuden moniulotteisuus ja monimutkaisuus näyttäytyvät helposti journalismin uskottavuutta rapauttavina tekijöinä sen sijaan, että nämä ominaisuudet nähtäisiin voimavarana ja lähtökohtana objektiivisuuden ja journalismin suhteen pohtimiselle. Työssä hahmotetaan käsitys objektiivisuudesta journalismin ja sen sidosryhmien välisenä kontekstisidonnaisena sopimuksena, joka rakentuu journalistien ja kyseisten sidosryhmien välisessä sosiaalisessa toiminnassa. Työssä tarkastellaan suomalaisen journalistisen kulttuurin ja objektiivisuuden kontekstia ja selvitetään, millaisena objektiivisuuden sopimus 2010-luvun suomalaisessa toimituskulttuurissa näyttäytyy, mitä kaikkia tekijöitä ja elementtejä siihen liittyy, sekä miten se suhteutuu käsitykseen journalistin roolista. Tämän taustaksi työssä kysytään, miten nykyjournalistit ylipäätään ymmärtävät objektiivisuuden, ja miten he käsittävät sen osana työtään. Aineistona on seitsemän puolistrukturoitua Helsingin Sanomien entisen ja nykyisen journalistin haastattelua, joita on analysoitu situational analysis -menetelmällä. Analyysin tuloksena työn keskeisiä johtopäätöksiä ovat: 1) Journalistien, yleisöjen ja lähteiden välinen objektiivisuuden sopimus 2010-luvun suomalaisessa toimituskulttuurissa perustuu avoimuuteen. Avoimuus on korostunut etenkin digitalisoitumisen ja sosiaalisen median myötä, kun toimitusprosessit ja journalismin lähteet ovat yhä useammin kenen tahansa julkisesti tarkasteltavissa. 2) Yleisön rooli objektiivisuuden kokemuksen muodostumisessa on voimistunut digitalisoitumisen ja uutisten sirpaloitumisen myötä. Kuvitelluilla yleisöillä on nykyisessä mediamaisemassa yhä enemmän vaikutusta toimitusprosesseihin. 3) Toimituskulttuurin merkitys objektiivisuuden syntymisessä on suuri, ja sen kautta toimittajan subjektiivisuus voidaan nähdä voimavarana. Kun objektiivisuus toimituskulttuurin raamien sisällä annetaan subjektin muodostettavaksi, monista subjektiivisuuksista syntyvä lopputulos on niin lähellä objektiivista kuin mahdollista. 4) Objektiivisuus ei ole journalistille pysyvä, staattinen ideaali, vaan liukasreunainen ja muuntautumiskykyinen, erilaisille vaikutteille alisteinen, alati kehittyvä hahmottamisen tapa. Perinteinen, positivistinen objektiivisuuskäsitys katsotaan toimimattomaksi, mutta se voi silti toimia alustana, johon nykyjournalistit projisoivat objektiivisuuden monimutkaisuudesta ja monitulkintaisuudesta kumpuavia ongelmakohtia.
  • Vickholm, Markku (1983)
  • Moustgaard, Heta Liidia (2008)
    Tutkielmassa tarkastellaan avoliitossa eläviä 65 vuotta täyttäneitä suomalaisia rekisteriaineistojen valossa. Avoliitossa eläminen on iäkkäiden keskuudessa yleistynyt nopeasti niin Suomessa kuin muissakin teollisuusmaissa. Iäkkäiden avoliittojen luonteesta sekä avoliitossa elävien ja muun vanhusväestön välisistä sosioekonomisista ja terveydellisistä eroista tiedetään kuitenkin hyvin vähän. Tutkielmassa selvitetään, miten avoliitossa elävien osuus 65 vuotta täyttäneistä suomalaisista on muuttunut vuosina 1992–2003, millaisia ovat avoliitossa elävien ikääntyneiden sosiodemografiset ja -ekonomiset ominaisuudet ja miten ikääntyneiden avoliitot purkautuvat erilleen muuton, laitoshoitoon joutumisen ja kuoleman kautta viiden vuoden seurannassa. Avoliitossa eläviä verrataan sekä yksin että aviopuolison kanssa eläviin ikävakioitujen prosenttiosuuksien sekä binäärisen ja multinomiaalisen logistisen regressioanalyysin avulla käyttäen Tilastokeskuksen muodostamia laajoja rekisteriaineistoja. Tutkielma osoittaa, että ikääntyneiden avoliitot ovat harvinaisia. 2000-luvun alussa alle kolme prosenttia 65 vuotta täyttäneistä suomalaisista asui avopuolison kanssa. Etenkin eronneiden ja leskien keskuudessa avoliitossa eläminen on kuitenkin yleistynyt nopeasti. Iäkkäiden avoliitot ovatkin pääosin avioeron tai leskeytymisen jälkeen solmittuja uusia liittoja. Avoliitossa elävät iäkkäät ovat useilta sosioekonomisilta ominaisuuksiltaan heikommassa asemassa kuin avioliitossa elävät ja naisilla myös huonommassa asemassa kuin yksinelävät. Matala sosioekonominen asema miehillä ja matala koulutus naisilla sekä vuokralla asuminen sekä miehillä että naisilla ovat yhteydessä avoliittoisuuteen iäkkäiden keskuudessa. Avoliitossa elävät naiset ovat kuitenkin avioliitossa eläviä parempituloisia. Iäkkäiden avoliitot ovat avioliittoja epävakaampia ja purkautuvat avioliittoja useammin eron, laitoshoitoon joutumisen ja kuoleman kautta. Etenkin erilleen muuttaminen on avoliitossa huomattavasti yleisempää kuin avioliitossa. Avo- ja avioliitossa elävien väliset erot laitoshoitoon joutumisessa ja kuolleisuudessa selittyvät vain osittain sosioekonomisilla eroilla, lähinnä eroilla asunnon omistamisessa. Erilleen muuttamisen riski ei riipu lainkaan sosioekonomisista tekijöistä. Yksin eläviin verrattuna avoliitossa elävillä miehillä on pienempi riski joutua laitoshoitoon. Kuolleisuuden suhteen avoliitossa elävät miehet eivät poikkea yksin elävistä. Naisilla avoliitossa elävien riski joutua laitoshoitoon ei poikkea yksin elävien riskistä, kuolleisuus on avoliitossa elävillä huomattavasti suurempi. Tulosten perusteella avopuolisot eivät tarjoa iäkkäille aviopuolisoiden lailla hoivaa ja tukea. Avoliitto näyttäisi iäkkäillä olevan pikemminkin heikkoa sitoutumista edellyttävä seurustelutyyppinen asumismuoto kuin avioliiton kaltainen pitkä ja vakiintunut liitto. Avoliittojen yleistyessä vanhemman väestön keskuudessa, tulee yhä suurempi osuus iäkkäistä elämään epävakaissa, vähän suojaa ja hoivaa tarjoavissa liitoissa. Tämä saattaa vaikuttaa yhteiskunnassa tarvittavien virallisten hoivapalveluiden määrään. Iäkkäiden avoliitot saattavat kuitenkin yleistyessään normalisoitua ja muuttua luonteeltaan enemmän avioliiton kaltaisiksi.
  • Hovi, Tiina (2013)
    Suomalaisessa maataloudessa on 1900-luvun puolivälistä alkaen tapahtunut suuria muutoksia, joiden tavoitteena on ollut tuotannon tehostaminen. Muutosten myötä maatalousluonnosta on hävinnyt paljon luonnonvaraisten eliöiden elinympäristöjä, mistä on aiheutunut maatalousympäristön monimuotoisuuden heikentymistä. Yksi tällainen elinympäristö ovat avo-ojat pientareineen. Tuotannon uudenaikaistamisen myötä suuri määrä avo-ojia korvattiin salaojilla. Tämän tutkielman tavoite on selvittää avo-ojien roolia maatalousympäristön monimuotoisuudelle; minkälaiset kasvilajit ojissa viihtyvät ja voisiko ojien avulla kohentaa maatalousluonnon monimuotoisuuden tilaa? Kysymyksiin haettiin vastauksia kartoittamalla ojien ja niiden pientareiden kasvilajiston koostumusta ja lajirikkautta, sekä kasvilajistoon vaikuttavia ympäristömuuttujia. Tarkastelu rajattiin koskemaan vain kasvillisuutta, mutta lähtöoletuksena on, että monimuotoinen kasvillisuus edistää myös muiden eliöryhmien monimuotoisuutta. Aineiston keräys tehtiin kesällä 2008 ja 2009 Etelä-Suomessa Lepsämänjoen valuma-alueella yhteistyössä MYTVAS (Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuus) –hankkeen kanssa. Tutkimuslohkojen ojaelinympäristöjä luonnehdittiin NMS-ordinaatiokuvan sekä aineiston yleisimpien kasvilajien indikaattoriarvojen perusteella. Myös lajiston ja ympäristömuuttujien yhteyttä analysoitiin. Tutkielman kirjallisuuskatsauksen perusteella avo-ojilla voi olla arvokas rooli maatalousluonnon biodiversiteetin tukemisessa, ja niiden olemassaolo on luultavasti hidastanut monimuotoisuuden vähenemistä. Tutkielman kasvillisuusaineiston analysointi kuitenkin osoitti, että tutkimusalueen ojien kasvillisuus oli melko vähälajista ja yksipuolista. Todennäköisesti syynä ovat kasvupaikan ravinteikkuus, kosteus ja muutamien valtalajien dominanssi. Jotta monimuotoisuuden suojelun tarpeisiin voitaisiin jatkossa vastata, tulisi ojista tehdä nykyistä laadukkaampia elinympäristöjä esimerkiksi estämällä lannoite- ja torjunta-ainekulkeumia nykyistä tehokkaammin, ja leventämällä ojanpientareita. Kasvillisuuden hoitotoimet, kuten niitto ja laidunnus, olisivat tehokkaita keinoja edistää monimuotoisuutta.
  • Liukkonen, Kirsi (2002)
    Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaista avoliiton lastenhankinta on ollut Suomessa 1990-luvulla ja miten tämän lastenhankinnan yleisyys on muuttunut 1980-luvulta. Tutkimuksen pääaineistona on Tilastokeskuksessa keväällä 2000 muodostettu rekisteripohjainen otosaineisto. Aineisto on muodostettu EKSY90-aineiston sekä väestötilaston aineistojen pohjalta, ja sen perusjoukkona ovat 20 – 29-vuotiaat naiset, jotka ovat olleet vuoden 1990 lopussa avoliitossa ja joilla ei ole ollut avopuolisonsa kanssa yhteisiä lapsia. Tutkielman rekisteripohjaisen pääaineiston avulla tarkastellaan avoliiton lastenhankintaa ja sen siihen liittyviä taustatekijöitä Suomessa ajanjaksolla 1991-1995. Rekisteriaineiston avulla selvitetään, onko avoliitossa tapahtuva lastenhankinta ollut tiettyjen sosiodemografisten ominaisuuksien omaavien avoparien keskuudessa muita väestöryhmiä yleisempää Suomessa 1990-luvun alkupuolella. Tutkielmassa käytetään vertailuaineistona Tilastokeskuksen Perheellistyminen ja työ –haastatteluaineistoa. Mainittujen aineistojen yhteiskäytön tarkoituksena on ollut selvittää, onko nähtävissä merkkejä siitä, että avoliitto on ollut muuttumassa luonteeltaan Ruotsin ja Tanskan esimerkin mukaisesti myös Suomessa 1990-luvulla lapsettomasta esiavioliitosta avioliittoa muistuttavaksi parisuhteeksi. Tutkimusmenetelminä tutkielmassa käytetään ristiintaulukointia ja logistista regressioanalyysiä. Ajallisen vertailun perusteella tulokseksi saatiin, että avoliitot olivat muuttuneet 1980-luvulta 1990-luvulle siirryttäessä niin, että avioliiton solmimiseen johtaneiden avoliittojen osuus oli vähentynyt ja eroon päättyvien avoliittojen osuus lisääntynyt. Myös avoliitossa tapahtuva lastenhankinta oli yleistynyt 1990-luvulla. Avoliitto oli alkanut muuttua 1990-luvulla vähitellen lastenhankinnan suhteen avioliittoa muistuttavaksi parisuhteeksi, sillä parisuhteen muoto näytti säätelevän tuolloin yhä vähenevässä määrin lastenhankintaa. Ajanjaksolla 1991-1995 jopa 47 prosenttia tutkimusväestön pareista oli ollut avoliitossa ensimmäisen lapsen syntyessä. Toisen lapsen syntyessä 33 prosenttia pareista oli ollut edelleen avoliitossa. Avoliitto oli selkeästi ollut 1990-luvulla kehittymässä Suomessa lapsettomasta esiavioliitosta avioliiton rinnalla olevaksi sosiaaliseksi instituutioksi Ruotsin ja Tanskan tapaan. Siirtyminen avioliitossa tapahtuvasta lastenhankinnasta avoliitossa tapahtuvaan lastenhankintaan ei ollut tapahtunut 1990-luvulla samanaikaisesti kaikissa väestöryhmissä. Tutkimuksessa voitiin erottaa väestöryhmiä, jotka olivat olleet avoliitossa tapahtuvan lastenhankinnan suhteen edelläkävijöitä. Avoliitto oli selkeästi ollut muita yleisemmin avioliittoa muistuttava parisuhde perusasteen koulutuksen suorittaneille, toistuvasti työttömyyttä kokeneille, maaseutumaisissa kunnissa, pohjoisen Suomen alueella tai Ahvenanmaalla asuneille, eronneille sekä niille naisille, joilla oli puolisonsa kanssa huomattava ikäero ja joilla oli perheessään nykyisen puolisonsa kanssa ei-yhteisiä lapsia. Tärkeimpiä käyttämiäni kirjallisia lähteitä ovat perheenmuodostuksessa tapahtuneita muutoksia käsittelevät sosiologiset ja taloustieteelliset teoriat sekä avoliiton lastenhankinnan taustatekijöitä koskevat väestötieteelliset tutkimusraportit.
  • Vehviläinen, Mari (2010)
    Avopurenta on yksi vaikeimmin hoidettavista purentavirheistä johtuen suuresta palautumisriskistä. Sen etiologia on monitekijäinen ja hoitovaihtoehtoja on useita. Avopurennan etiologiasta ja hoitomenetelmistä on lukuisia artikkeleita, mutta katsottiin tärkeäksi kerätä yhteen artikkeleissa oleva tieto kirjallisuuskatsauksen muotoon. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, mitkä tekijät aiheuttavat avopurentaa ja millä mekanismilla, sekä käsittelemään avopurennan hoidossa käytettäviä ortodonttisia kojeita ja hoidolla saatuja tuloksia. Avopurennan hoidon onnistumisesta on useita raportoituja tutkimuksia, mutta kuitenkaan ei voida määritellä, mikä hoitomenetelmistä olisi paras. Valintaa hankaloittaa se, että tutkimuksia hoidon pitkäaikaistuloksista on melko vähän ja toisaalta tutkimuksissa saatetaan käyttää eri menetelmiä vertikaalisen ylipurennan mittaamiseen, joten tutkimustulokset eivät aina ole vertailukelpoisia.
  • Mäkilä, Elina (2011)
    Pro-gradu -työssäni tutkin venäläistä avtorskaia pesnia -musiikkigenreä, sitä ympäröivää yhteisöä sekä muutosta, jonka genre on kokenut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Avtorskaia pesnia -genren keskiössä on lyyrinen, kitarasäestyksellinen säveltäjän ja sanoittajan itsensä esittämä laulu. Neuvostoliiton kontekstissa avtorskaia pesnian voidaan nähdä olevan yhteiskuntakriittinen genre, joka intonaationsa, muotonsa ja sanomansa välityksellä korosti yksilöllisyyttä ja sananvapauden periaatteita. Neuvostoliiton hajoaminen on vaikuttanut monella tavalla sekä musiikin olemukseen että sitä ympäröivään yhteisöön. Pyrin selvittämään, minkälaisia arvoja avtorskaia pesnian parissa viihtyvä yhteisö vaali sosialismin aikana ja minkälaisia odotushorisontteja yhteisön jäsenet liittävät genreensä nykykontekstissa. Musiikin yhteiskunnallisen merkityksen lisäksi pohdin myös sitä, mitä genre merkitsee sitä luoville yksilöille ja yhteisölle. Tutkimukseni perustuu vuonna 2009 Pietarissa tehtyyn kolmen kuukauden mittaiseen kenttätyöhön. Vierailin säännöllisesti pietarilaisissa lauluklubeissa, kävin konserteissa ja osallistuin muutamaan festivaaliin. Erityisesti klubit edustivat genren yhteisöllisintä puolta. Osallistuin klubien toimintaan, haastattelin useita muusikoita ja muita genren aktiiveja. Tarkastellessani avtorskaia pesniaa Neuvostoliiton kontekstissa, pohdin erityisesti sen merkitystä ja sijoittumista sosialistisen yhteiskunnan todellisuuteen. Usein kirjallisuudessa sosialismi nähdään vastakkaisten kategorioiden kautta. Viimeisten vuosikymmenien sosialistinen todellisuus oli kuitenkin luonteeltaan paradoksaalinen. Tarkastelemalla avtorskaia pesniaa pyrin osoittamaan, millä tavalla sosialistiseen yhteiskuntaan liitettävät vastakkainasettelut ovat ongelmallisia. Analysoin sosialistisen yhteiskunnan ja avtorsakia pesnian välistä suhdetta nojaten James Scottin public ja hidden transcripts -käsitteisiin. Tämän lisäksi käytän Alexei Yurchakin deterritorialisaation käsitettä kuvaamaan sitä, millä tavalla sosialismin viimeisten vuosikymmenien aikana avtorskaia pesnia -yhteisö loi sosiaalisia tiloja, joissa yhteisön arvoja ei nähty ristiriitaisina sosialistisen ideologian kanssa. Tasa-arvo, yhteisöllisyys, perhe, ystävyys ja eettisyys voidaan lukea sosialismin ja avtorskaia pesnia -yhteisön yhteisiksi arvoiksi. Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä sosiaalisen todellisuuden ja virallisen diskurssin ristiriitaisuus muodosti tilanteen, joka mahdollisti uusien tulkintojen ja sen myötä uusien sosiaalisten tilojen syntymisen. Neuvostoliiton hajoaminen on asettanut avtorskaia pesnia -genrelle uusia haasteita. Vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen nopea muuttuminen on aiheuttanut tilanteen, jossa genren edustajat ovat joutuneet arvioimaan suhdettaan ympäröivään todellisuuteen uudesta näkökulmasta. Tärkeiksi muodostuneet arvot jatkavat elämäänsä, mutta niiden tulkinta ja merkitsevyys ovat muuttuneet. Nykyään genreen liitetään erilaisia odotushorisontteja, jotka syntyvät avoimessa, historiallisesti määräytyvässä diskursiivisessa prosessissa. Käsitykset musiikin merkitsevyydestä ja sen paikasta nykykontekstissa rakentuvat myös yhteiselle historialle ja sen merkityksille. Ystävyyden ja vilpittömyyden korostuminen sekä genren näkeminen ennen kaikkea kommunikaation ja taiteen muotona ovat niitä lähtökohtia, joista muusikot pyrkivät musiikkiaan tekemään. Jollekin avtorskaia pesnia edustaa kommunikaatiota ja dialogia yksilöiden välillä. Toisille genre edustaa taiteen muotoa, kun taas jotkut näkevät musiikin hyödykkeenä. Monelle genre edustaa yhteisöä ja toimii selviytymisstrategiana elämän hankalina hetkinä. Tunne yhteenkuuluvuudesta ja kuulumisesta saman genren piiriin ilmenee hetkissä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, jolloin he ymmärtävät jakavansa jotakin yhteistä ja näin kuuluvansa johonkin heitä yhdistävään maailmaan. Avtorskaia pesnian parissa viihtyvät näyttäisivät muodostavan kuvitteellisen yhteisön, jota yhdistää yksilön ainutlaatuisuuden kunnioittaminen. Avtorkskaia pesnian ja sen yhteiskunnallisen merkityksen muuttumisen tarkastelu antaa mahdollisuuden kurkistaa Venäjällä tapahtuvien sosiaalisten ja poliittisten muutosten luonteeseen.
  • Kulhia, Ali (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tämän tutkimuksen päätarkoitus on hahmottaa Tampereen Kaupunkilähetyksen kristillissosiaalista työtä ja sen toimintakenttiä niitä kohdanneissa muutoksissa toisesta maailmansodasta 1960-luvun alkuun. Tutkimuksen päämetodi on geneettinen metodi, ja päälähteinä on käytetty tämän yhdistyksen ja sen yhteistyökumppanien arkistoja ja julkaisuja. Tutkimuksen erityisenä tukena ovat olleet tekijän aiemmat tutkimukset tästä tutkimuskohteesta. Tutkimuksessa on selvitetty myös toiminnan sukupuolittumista ja ammatillistumista, sekä toiminnan vaihtelevaa suhdetta Tampereen kaupunkiin ja muihin yhteistyötahoihin. Tampereen Kaupunkilähetys on pitänyt toimintaperiaatteena perinteistä sisälähetystä, johon on kuulunut karitatiivinen ja missionaarinen puoli. Toimintaan on kuulunut niin laitosdiakoniaa kuin avohuollollista työtä. Diakonian ja uuskansankirkollisuuden läpimurto muuttivat työtapoja yhdessä sodan luomien poikkeuksellisten yhteiskunnallisten olojen kanssa. Inflaatio, vuokra- ja hintasäännöstely aiheuttivat raskaita menetyksiä Kaupunkilähetyksen toiminnalle. Samaan aikaan yhteiskunnan sosiaalityö alkoi kehityksen kohti hyvinvointiyhteiskuntaa, mikä ammatillisti ja kohotti sosiaalityön tasoa. Nämä kaikki yhdessä loivat muutospaineita Kaupunkilähetykselle, joka ryhtyi tuottamaan uusia työmuotoja kristillisessä hengessä toteutettuina, kuten avioliittoneuvonnan, jota voi luonnehtia sosiaaliseksi innovaatioksi, sekä hengellistä teollisuustyötä, erilaisia lastensuojelullisia laitoksia, pullakirkon ja kehitysvammaisten teollista työtoimintaa. Samalla Kaupunkilähetyksenkin työ ammatillistui. Tampereen kaupungin kunnallispolitiikkaa hallinnut sosialidemokraattien ja kokoomuslaisten aseveliakseli tuki Tampereen Kaupunkilähetyksen työtä. Tampereen kaupungin sosiaaliviranomaiset, kuten Alpo Lumme, ehdottivat usein uusia työmuotoja Kaupunkilähetykselle. Näiden ehdotuksien mukana tuli lupaukset antaa tarvittava taloudellinen tuki. Kaupungista tuli Kaupunkilähetyksen merkittävin tukija ja yhteistyökumppani. Molemmat hyötyivät yhteistyöstä. Kaupunkilähetys pyrki vastaamaan näkemiinsä sosiaalisiin haasteisiin pikaisesti. Tämä oli myös menestyksen ydin, sillä suhteellisen nopea päätöksenteko uuden toiminnan kokeilusta oli Kaupunkilähetykselle helpompaa kuin kaupungille tai seurakunnille. Yhdistyksen uusille työmuodoille oli luonteenomaista, että joku asiaan perehtynyt henkilö ryhtyi niitä ajamaan voimakkaasti ja taitavasti kohti toteutusta. Toimintamuotojen jouduttua rahoitusvaikeuksiin tai kasvaessa selvästi julkishallinnon tehtäviksi, Kaupunkilähetys luopui tarvittaessa osuudestaan melko kivuttomasti aloittamalla usein jälleen uuden työmuodon. Tampereen Kaupunkilähetys voidaan sijoittaa sosiaalityön toimintakenttään kristillissosiaalista työtä tekevänä kolmannen sektorin toimijana. Yhdistyksen työssä ja hallinnossa oli havaittavissa sellaista sukupuolittumista, että varsinaista työtä tekivät pääosin naiset naisten johdolla. Mies-, poika- ja evankelioimistyötä tekivät puolestaan pääosin miehet. Myös johtokunnissa naisilla oli merkittävä asema, kuten jäsenistössäkin. Johtokuntatoiminta etääntyi seurakunnasta, sillä puheenjohtajaksi vaihtui maallikko jo 1940-luvulla, ja johtokunnassa oli vain vähän pappeja muutenkin. Toiminnan taloudellisena tukena olivat Tampereen kaupunki suurimpana rahoittajana, Tampereen Kaupunkilähetyksen osittain omistama hotelli Emmaus Oy, valtio, Tampereen seurakunnat, yksityiset lahjoittajat ja jäsenistö. Yhdistyksen omat kiinteistöt tuottivat välillä tappiota ja välillä voittoa, mutta niiden tärkein merkitys oli olla toimitiloina.
  • Hyvärinen, Arto Erkki Juhani (2012)
    Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos/Institution– Department Rikosoikeus Tekijä/Författare – Author Arto Hyvärinen Työn nimi / Arbetets titel – Title Avustusrikokset talousrikollisuuden muotona Oppiaine /Läroämne – Subject Rikosoikeus Työn laji/Arbetets art – Level Pro gradu - tutkielma Aika/Datum – Month and year Syyskuu 2012 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages 65 Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielma käsittelee avustusrikollisuutta talousrikollisuuden osana. Tarkastelun erityisenä kohteena ovat rikoslain 29 luvun säännökset avustuspetoksesta ja avustuksen väärinkäytöstä. Lisäksi tutkielmaan on otettu mukaan viimeaikaista oikeuskäytäntöä, jonka avulla pyritään nostamaan esiin avustusrikosten yhteydessä ilmeneviä kysymyksiä sekä konkretisoimaan avustusrikoksiin liittyvää problematiikkaa. Tutkielmassa huomioidaan myös EU:n yhteisöpetossopimus, joka edellyttää kaikkia jäsenvaltioita kriminalisoimaan kansallisessa rikoslaissaan EU:n menoihin ja tuloihin kohdistuvan yhteisöpetoksen. Yhteisöpetoksella tarkoitetaan tällöin tahallista tekoa tai laiminlyöntiä, jonka seurauksena EU:n talousarvioon kuuluvia varoja joko nostetaan tai pidätetään oikeudettomasti. Tutkielmassa luodaan lisäksi katsaus avustusjärjestelmiin ja avustusten valvontaa koskeviin ongelmiin. Tällöin huomio kiinnittyy erityisesti avustusrikosten rikosoikeudellisiin seuraamuksiin ja hallinnolliseen sanktiojärjestelmään. Avustusjärjestelmiä ja valvontaa tarkastellaan sekä EU oikeudellisesta että kansallisesta näkökulmasta käyttäen hyväksi lain esitöitä, oikeuskirjallisuutta ja EU oikeudellista lähdemateriaalia. Lähestymistapana tutkimusaiheeseen käytettään normikeskeistä tutkimusasetelmaa, joten avustusrikoksia käsitellään tutkielmassa rikoslainopillisesta näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on valitun metodin avulla pyrkiä saamaan selville voimassaolevan oikeuden kanta avustusrikoksiin, sekä eritellä syitä avustusrikosten vähäiseen ilmituloon. Avustusrikosten tunnusmerkistöjä tarkastellaan myös laillisuusperiaatteen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta. Avustusrikosten melko avoimet tunnusmerkistöt sekä avustusrikosten taustalla oleva usein vaikeaselkoinen lainsäädäntö voi olla osittain syynä avustusrikosten harvinaisuuteen. Koska avustusrikokset liittyvät usein organisoituun toimintaan ja avustusta haetaan yrityksen tai yhteisön toimintaa varten, käsitellään tutkielmassa myös tekijäpiiriä ja rikosvastuun kohdentamista. Käytännössä avustusrikosten tekeminen edellyttääkin usein laajaa tietämystä tukijärjestelmien toiminnasta ja tuettavan toiminnan laadusta. Avustuspetoksen osalta tekijäpiiriä rajaa hieman se, että avustuksen tulee olla RL 29:5:ssä määritellyllä tavalla muuhun tarkoitukseen kuin henkilökohtaiseen kulutukseen myönnetty. Euroopan unionin yhteisöpetossopimus sisältää puolestaan määräykset yritysjohtajien rikosoikeudellisesta vastuuasemasta. Jäsenvaltioiden edellytetään toteuttavan tarvittavat toimenpiteet, joilla yrityksissä päätös- ja valvontavaltaa käyttävät henkilöt on mahdollista saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Avustuspetos ja avustuksen väärinkäyttö ovat käytännössä osoittautuneet vaikeasti toteen näytettäviksi teoiksi. Avustusrikosten avoimet tunnusmerkistöt ja tekojen tahallisuuden arviointiin liittyvät vaikeudet ovat myös toisinaan johtaneet avustusten takaisin perintään hallinnollisin keinoin, jolloin teko on jäänyt tutkimatta rikosoikeudelliselta kannalta. Samalla avustuspetos ja avustuksen väärinkäyttö kuitenkin kohdistuvat julkiseen talouteen vaarantaen eri avustusjärjestelmille asetettujen tavoitteiden toteutumisen. Välillisesti tekojen voidaan lisäksi katsoa kohdistuvan kaikkiin veronmaksajiin ja toisiin avustuksen hakijoihin. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Avustusrikokset, avustuspetos, avustuksen väärinkäyttö, talousrikokset Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
  • Ranta, Seppo (Helsingin yliopisto, 2002)
  • Werner, Caroline (2014)
    This thesis explores the politicisation of EU affairs in the German parliament, the Bundestag, in spring 2010. The key objective of the case study is to examine the nature, extent and manner in which the increased potential for politicisation of EU affairs at the national level in the course of the Lisbon Treaty and the euro crisis has materialised in the Bundestag. The relevance of these questions lies in the normative implications for parliamentarism in Germany and the democratic legitimacy of the EU. The theoretical framework discusses the Europeanisation of the Bundestag, that is, the parliament's adaptation to the emerging and continuously evolving EU multi-level polity, from the viewpoint of politicisation; and a theoretical model is developed by drawing the conceptual links between Europeanisation, reparliamentarisation and politicisation. The Europeanisation process is seen as facilitating increasing political contestation of EU issues at the member state level. It will be argued that the European sovereign debt crisis provides a widened window of opportunity for politicisation, despite the executive's inclination towards depoliticisation. This thesis draws on the single-case study design, placing special emphasis upon contextuality and ‘thick analysis’. The principal unit of analysis is the plenary assembly of the Bundestag, and embedded units of analysis include the government and legislative actors (five parliamentary groups, government MPs and opposition MPs). The case study covers three plenary debates between March and May 2010, amounting to five hours of discussion. Altogether, 30 speeches have been analysed, following a mixed-method approach of qualitative content analysis (claims analysis complemented by framing analysis) combined with quantitative representations of issue salience. The coding was conducted using Atlas.ti software as a tool. The study finds supporting evidence for all three indicators of politicisation: awareness of, mobilisation around and polarisation of EU affairs. The empirical analysis reveals that polarisation of opinions and demands has occurred on three dimensions, namely ‘policy’, ‘polity’ and ‘politics’, despite a clearly evident cross-partisan pro-European consensus in the Bundestag and despite the tendency of executive actors to employ depoliticising tactics during times of crisis. EU-relevant debates in the Bundestag's plenary show political contestation on the left/right dimension and, to a lesser extent, on the pro-/anti-EU dimension. Furthermore, we observe international conflict framing (pitting member states against each other) and transnational conflict framing (based on party political, majority–opposition and executive–legislative cleavages).
  • Wangell-Mäkelä, Karoliina (2014)
    Tämä Pro gradu -tutkielma tarkastelee intialaista lääketiedettä, Ayurvedaa, symbolina eri diskursseissa kolonialistisen ja postkolonialistisen ajan Intiassa. Tutkielmassa tarkastellaan konkreettisesti, miten Ayurvedasta puhutaan ja minkälaisia merkityksiä sille eri diskursseissa luodaan. Olennaista on myös se, mihin Ayurvedaa symbolina eri diskurssiyhteyksissä käytetään. Tutkimuksen etnografinen aineisto on kerätty kolmen ja puolen kuukauden kenttätyön aikana pääosin Etelä-Intian Keralassa. Etnografinen kenttätyö perustuu osallistuvaan havainnointiin, haastatteluihin, keskusteluihin ja kerättyihin kirjallisiin aineistoihin. Etnografinen aineisto sidotaan muutamiin keskeisiin historiallisiin tapahtumiin ja sitä täydennetään Ayurvedaa käsittelevillä antropologisilla tutkimusaineistoilla. Aineiston analyysin metodologisena lähtökohtana hyödynnetään erityisesti Greg Urbanin diskurssikeskeistä lähestymistapaa kulttuurien tutkimukseen. Tutkielmassa selviää, että Ayurvedan ympärillä käytävät diskurssit ovat syntyneet reaktiona biolääketieteen hegemoniseen asemaan ja sen seurauksiin Intiassa. Ne ovat myös kiinteästi yhteydessä Ayurvedan modernisaatio- ja uudelleen elvyttämisprosessiin. Kyseisessä prosessissa määritellään sekä Ayurvedan moderni relevanssi että elvytetään Ayurvedan kulttuurinen arvo. Eri diskursseista nousee esiin neljä käsitettä moderni, traditionaalinen, tieteellinen ja kulttuurinen, joiden avulla Ayurvedaa kuvataan ja joihin eri diskurssikonteksteissa rakennetut merkitykset kiinnittyvät. Ayurvedan kulttuurisen arvon elvyttäminen katsotaan olevan jossain määrin yhteydessä myös intialaisen ”kulttuurin” ja ”intialaisuuden” elvyttämiseen. Tutkielman johtopäätös on, että Ayurveda esiintyy sitä käsittelevissä diskursseissa yhteiskunnan eri puolia heijastelevana ja sen rakennetta ja ideologioita ylläpitävänä hallitsevana symbolina. Lisäksi Ayurvedaa käytetään välineellisenä symbolina erilaisten tavoitteiden kuten auktoriteetin luomisessa. Tänä päivänä Ayurvedan toiminnallinen merkitys symbolina korostuu kun sitä käytetään Ayurveda-instituutioiden, -lääkeyritysten ja -hyvinvointikeskusten mainosten luomien mielikuvien vahvistajana. Toinen johtopäätös on, että eri aikoina, eri konteksteissa esille tulleet merkitykset ovat jossain määrin samoja ja heijastelevat näin ollen jatkuvuutta. Tutkielma on osa tämän päivän aasialaisten lääketieteiden antropologista tutkimusta, joka ottaa huomioon tärkeimmät historialliset taustatekijät ja sitoo tutkimuksen kohteena olevan kulttuurisen ilmiön ajalliseen, paikalliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa.
  • Alasuvanto, Toni (Helsingin yliopisto, 2008)
    Denna pro gradu avhandling är en litteraturstudie av intramolekylära aza-Wittigringslutningar vid syntes av sammansmälta kväveheterocykler. I arbetet behandlas material huvudsakligen från 1980 och framöver. Aza-Wittigreaktionen påminner om den analoga Wittigreaktionen. Aza-Wittigreaktioner har nästan uteslutande gjorts mellan karbonylgrupper och iminofosforaner. Reaktionsmekanismen sker enligt en tvåstegsaddition, som inleds av iminokvävets nukleofila attack till karbonylkolet och avslutas av att en zwitterjonisk betain bildar en azoxafosfetanintermediär. Intermediären sönderfaller spontant till en iminoprodukt och fosfinoxid. Reaktionen görs ofta under milda betingelser d.v.s. vid rumstemperatur och dessutom utan dyr arbetsutrustning Ett vanligt sätt att framställa iminofosforanen är från azid genom Staudingerreaktion och ofta kombineras Staudinger- och aza-Wittigreaktionerna så att iminofosforanen inte isoleras före ringslutningen. Alla andra ringslutningsreaktioner än aza-Wittig, såsom elektrocykliska ringslutningar, har uteslutits ur detta arbete. Materialet i litteraturstudien har indelats enligt vilken typ av karbonylgrupp iminofosforanen reagerar med. På så vis åskådliggörs hurudana typiska produktmolekyler som erhållits med ringslutning till en viss typ av karbonylgrupp. Det har visat sig att det är förmånligt om karbonylkolet har elektronunderskott och iminofosforanens kväve har elektronöverskott. Den ringslutande molekylens entropi och närbelägna substituenters elektroniska och steriska natur samt produktmolekylens termodynamiska fördelaktighet inverkar tillsammans på reaktionens gång. Ifall reaktionen förväntas ske långsamt är det bättre att använda sig av alkyliminofosforaner än aryliminofosforaner. Valet av lösningsmedel har nästan uteslutande lämnats oförklarat i de behandlade publikationerna men i de flesta fall har ortoxylen eller toluen varit goda lösningsmedel. Oönskad tetrazolbildning av aziden kan minimeras genom användning av opolärt lösningsmedel. Likaså kan förmånligt placerade kväveskyddsgrupper hindra intramolekylära vätebindningar. På senare tid har aza-Wittigreaktionen allt mera tillämpats vid framställning av farmakologiska produkter, vilket ökat intresset för att framställa stora mängder närbesläktade produktmolekyler. Dylika molekylbibliotek har med fördel framställts i fastfas varvid reningen av produkten underlättats märkbart. Ett nytt område inom aza-Wittigsyntetiken är asymmetriska reaktioner, vilka säkert kommer att få mera uppmärksamhet i framtiden. I denna litteraturstudie framkom det att många av de utförda synteserna på området kunde upprepas med större variation och systematik gällande reagens och reaktionsbetingelser.
  • Shaheen, Ranad (Helsingin yliopisto, 2009)
    B. cereus is a gram-positive bacterium that possesses two different forms of life:the large, rod-shaped cells (ca. 0.002 mm by 0.004 mm) that are able to propagate and the small (0.001 mm), oval shaped spores. The spores can survive in almost any environment for up to centuries without nourishment or water. They are insensitive towards most agents that normally kill bacteria: heating up to several hours at 90 ºC, radiation, disinfectants and extreme alkaline (≥ pH 13) and acid (≤ pH 1) environment. The spores are highly hydrophobic and therefore make them tend to stick to all kinds of surfaces, steel, plastics and live cells. In favorable conditions the spores of B. cereus may germinate into vegetative cells capable of producing food poisoning toxins. The toxins can be heat-labile protein formed after ingestion of the contaminated food, inside the gastrointestinal tract (diarrhoeal toxins), or heat stable peptides formed in the food (emesis causing toxin, cereulide). Cereulide cannot be inactivated in foods by cooking or any other procedure applicable on food. Cereulide in consumed food causes serious illness in human, even fatalities. In this thesis, B. cereus strains originating from different kinds of foods and environments and 8 different countries were inspected for their capability of forming cereulide. Of the 1041 isolates from soil, animal feed, water, air, used bedding, grass, dung and equipment only 1.2 % were capable of producing cereulide, whereas of the 144 isolates originating from foods 24 % were cereulide producers. Cereulide was detected by two methods: by its toxicity towards mammalian cells (sperm assay) and by its peculiar chemical structure using liquid-chromatograph-mass spectrometry equipment. B. cereus is known as one of the most frequent bacteria occurring in food. Most foods contain more than one kind of B. cereus. When randomly selected 100 isolates of B. cereus from commercial infant foods (dry formulas) were tested, 11% of these produced cereulide. Considering a frequent content of 103 to 104 cfu (colony forming units) of B. cereus per gram of infant food formula (dry), it appears likely that most servings (200 ml, 30 g of the powder reconstituted with water) may contain cereulide producers. When a reconstituted infant formula was inoculated with >105 cfu of cereulide producing B. cereus per ml and left at room temperature, cereulide accumulated to food poisoning levels (> 0.1 mg of cereulide per serving) within 24 hours. Paradoxically, the amount of cereulide (per g of food) increased 10 to 50 fold when the food was diluted 4 - 15 fold with water. The amount of the produced cereulide strongly depended on the composition of the formula: most toxin was formed in formulas with cereals mixed with milk, and least toxin in formulas based on milk only. In spite of the aggressive cleaning practices executed by the modern dairy industry, certain genotypes of B. cereus appear to colonise the silos tanks. In this thesis four strategies to explain their survival of their spores in dairy silos were identified. First, high survival (log 15 min kill ≤ 1.5) in the hot alkaline (pH >13) wash liquid, used at the dairies for cleaning-in-place. Second, efficient adherence of the spores to stainless steel from cold water. Third, a cereulide producing group with spores characterized by slow germination in rich medium and well preserved viability when exposed to heating at 90 ºC. Fourth, spores capable of germinating at 8 ºC and possessing the psychrotolerance gene, cspA. There were indications that spores highly resistant to hot 1% sodium hydroxide may be effectively inactivated by hot 0.9% nitric acid. Eight out of the 14 dairy silo tank isolates possessing hot alkali resistant spores were capable of germinating and forming biofilm in whole milk, not previously reported for B. cereus. In this thesis it was shown that cereulide producing B. cereus was capable of inhibiting the growth of cereulide non-producing B. cereus occurring in the same food. This phenomenon, called antagonism, has long been known to exist between B. cereus and other microbial species, e.g. various species of Bacillus, gram-negative bacteria and plant pathogenic fungi. In this thesis intra-species antagonism of B. cereus was shown for the first time. This brother-killing did not depend on the cereulide molecule, also some of the cereulide non-producers were potent antagonists. Interestingly, the antagonistic clades were most frequently found in isolates from food implicated with human illness. The antagonistic property was therefore proposed in this thesis as a novel virulence factor that increases the human morbidity of the species B. cereus, in particular of the cereulide producers.
  • Kaasalainen, Sanna (Helsingin yliopisto, 2002)