Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1947-1966 of 27943
  • Lauttia, Susanna (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tumor is more than a mass of transformed cells. Tumor cells are embedded in the supporting tumor stroma, that is composed of cellular and non-cellular components. The cellular components include vascular cells, bone marrow-derived cells (BMDCs), and fibroblasts. In concert, tumor cells and stromal cells secrete proteases, cytokines, chemokines, and growth factors that modulate the tumor behavior. The mechanisms how stromal cells contribute to the tumor growth and tumor angiogenesis are still incompletely understood. This thesis aimed to study the role of BMDCs in angiogenesis and cancer. First, the role of BMDCs as a source of vascular endothelium was examined. The second study addressed the effects of an EGFR inhibitor, gefitinib, on the vascular cells and BMDCs in an EGFR-deficient B16 mouse melanoma tumor model. In the third study, chemokine-like prokineticins, that may have both angiogenic and immunomodulatory properties, were examined in a virus-associated human skin cancer type, Merkel cell carcinoma (MCC). BMDCs did not incorporate into the vascular endothelium in any of the experimental models, suggesting that the pre-existing vasculature is the main source of endothelium during angiogenesis. The potential of the BMDCs to differentiate into vascular endothelium may require specific molecular microenvironments, which needs further analysis. Treatment of B16 tumors with the EGFR inhibitor gefitinib reduced the pericyte number and coverage in the small CD31+ capillaries and the numbers of perivascular BMDCs suggesting that gefitinib treatment might have vascular and stromal effects in some tumors. The identity of the perivascular BMDCs that responded to treatment is not currently known, but the intimate perivascular location of the affected cells proposes that these cells might contribute to tumor angiogenesis via paracrine mechanisms. In MCC, higher than median tumor prokineticin-2 (PROK2) mRNA content was strongly associated with the presence of Merkel cell polyomavirus (MCPyV) DNA, viral large T antigen expression, higher than median number of tumor infiltrating CD68+ and CD163+ macrophages, and with favorable survival. The presence of prokineticin-1 (PROK1) mRNA in the tumor was associated with absence of MCPyV DNA and tended to be associated with poor survival. Neither PROK1 nor PROK2 mRNA content was associated with the tumor microvascular density. Taken together, these findings support the immunomodulatory role of prokineticins and suggest that prokineticins are involved in mediating the immune response in MCC, but their role in tumor angiogenesis in MCC requires further evaluation.
  • Kananen, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2005)
  • Sormaala, Markus (Helsingin yliopisto, 2006)
    Bone stress injuries of the foot have been known for more than 150 years. For a century, their primary diagnostic imaging tool has been radiography. However, currently the golden standard for establishing the diagnosis of stress injuries is magnetic resonance imaging (MRI). Although the injury type has been fairly well documented in the earlier literature, little information is available on the healing of stress injuries located in e.g. the talus and calcaneus. The current study retrospectively evaluated the stress injuries of the foot and ankle treated at the Central Military Hospital over a period of eight years in patients who underwent MRI for stress injury of the foot. The imaging studies of the patients were reevaluated to determine the exact nature of the stress injury. Moreover, the hospital records of the patients were reviewed to determine the healing of stress injuries of the talus and calcaneus. Patients with a stress fracture in the talus were recalled for a follow-up examination and MRI scan one to six years after the initial injury to determine if the fracture had completely healed, clinically and radiologically. The bone stress injuries of the foot were found to affect more than one bone in a majority of the cases. The talus and the calcaneus were the bones most commonly affected. In the talus, the most common site for the injuries was the head of the bone, and in the calcaneus, the posterior part of the bone. The injuries in these bones were associated with injuries in the surrounding bones. Stress injuries in the calcaneus seemed to heal well. No complications were seen in the primary healing process. The patients were, however, sometimes compelled to refrain from physical training for up to months. In the talus, minor degenerative findings of the articular surface were seen in half of the patients who participated in a follow-up MRI scan and radiographs taken one to six years after the initial injury. Half of the patients also reported minor exercise related symptoms in the follow-up. The symptoms were, however, not noticeable in everyday life.
  • Halme, Sini (2014)
    Useissa Euroopan ja Aasian maissa sekä Pohjois-Amerikassa vakuutusyhtiöt käyttävät ajoneuvovakuutusten hinnoittelussa kokemuksen antamaa tietoa vakuutetun ajotaidoista ja ajokäyttäytymisestä niin sanotun a priori hinnoittelun ohella. A priori hinnoittelulla tarkoitetaan vakuutuksen myöntöhetkellä tiedossa olevien ominaisuuksien perusteella tehtyä riskiluokitusta. Riskiluokkien sisäistä heterogeenisyyttä pyritään korjaamaan ajan kuluessa – tiedon karttuessa – niin sanotulla a posteriori hinnoittelulla. Käytäntö rankaisee kuljettajia, jotka ovat vastuussa yhdestä tai useammasta vahingosta edellisen tai edellisten vakuutuskausien aikana lisämaksulla eli bonusmenetyksellä. Vahinkovapaita kuljettajia sen sijaan palkitaan alennuksilla eli bonuksilla. Tutkielman alussa käydään läpi perusteita kaksivaiheiselle hinnoittelulle ja esitetään a priori hinnoittelu lyhyesti. Bonusjärjestelmät koostuvat kolmesta osasta: bonusluokat, bonusskaala ja bonussäännöstä. Peruslogiikan mukaisesti vahingottomien vuosien jälkeen päätyy alhaisempiin eli parempiin bonusluokkiin ja nautitaan bonuksista eli alhaisemmasta vakuutusmaksusta. Sen sijaan ilmoitettujen vahinkojen seurauksena vakuutettu siirtyy bonussäännöstön mukaisesti ylempään eli huonompaan bonusluokkaan ja häntä rankaistaan bonusmenetyksillä eli korkeammalla vakuutusmaksulla. Seuraavan kauden bonusluokka määräytyy kuluvan kauden bonusluokan ja sattuneiden vahinkojen lukumäärän perusteella. Näin ollen bonusjärjestelmää voidaan kuvata Markovin ketjun avulla. Eri vakuutusyhtiöillä ja eri maissa on käytössä hyvin erilaisia bonusjärjestelmiä. Bonusluokkien määrä, aloitusluokka ja siirtymissäännöt vaihtelevat. Tutkielmassa on esitetty kaksi erilaista käytettävissä olevaa bonusjärjestelmää, joista toinen on Suomessa yleisesti käytetty. Tämän lisäksi esimerkeissä on käytetty hyvin yksinkertaistettuja järjestelmiä, joiden tarkoituksena on kuvata esitetyn teorian tuomista käytäntöön ennemmin helposti luettavin laskuesimerkein kuin todellista tilannetta havainnoiden. Bonusjärjestelmissä lähdetään oletuksesta, että ajan kuluessa bonusjärjestelmä saavuttaa tasapainotilan. Jokainen vakuutettu saavuttaa tasapainoluokan, joka vastaa hänen vuosittaista vahinkofrekvenssiä. Vakuutettu hakeutuu tämän ”oikean” bonusluokan ympärille. Perusajatuksen mukaisesti hyvät kuljettajat asettuvat ajan kuluessa alhaisiin eli hyviin bonusluokkiin ja suuren riskin kuljettajat sitä vastoin korkeampiin bonusluokkiin. Vakuutusyhtiön vakuutusten hinnoittelussa tärkein tehtävä on vakuutusmaksun muodostaminen siten, että se on mahdollisimman lähellä ”oikeaa” hintaa. Jokaiselle bonustasolle tulee laskea suhdeluku, joka kertoo kunkin vakuutetun osuuden oman riskiluokan a priori vakuutusmaksusta. Tutkielman lopussa tämä suhdeluku määritellään tilanteessa, jossa a priori hinnoittelu on käytössä. Tämän lisäksi pohditaan vaikutuksia, jos a priori hinnoittelusta luovuttaisiin kokonaan ja käytössä olisi vain kokemukseen perustuva a posteriori hinnoittelu. Tässä pyrkimyksenä on miettiä vaihtoehtoa hyvien kuljettajien kaksinkertaiselle palkitsemiselle ja huonojen kuljettajien kaksinkertaiselle rankaisemiselle. Tämän pohdinnan tarpeellisuus ja sen oikeellisuus on eettinen kysymys, johon tutkielmassa halutaan ainoastaan antaa matemaattiset työkalut. Viimeiseksi tutkielmassa käydään yksinkertaistetulla esimerkillä läpi hinnoittelun kaari a priori hinnoittelusta a posteriori hinnoitteluun. Vaikka käytössä on todellinen erään suomalaisen vakuutusyhtiön portfolio, on esimerkin tulokset yksinkertaistuksen vuoksi varsin kevyet. Voidaan kuitenkin nähdä, että perusoletus hyvien kuljettajien päätymisestä parempiin bonusluokkiin ja suuremman riskin kuljettajien huonompiin pätee tässäkin.
  • Kaksonen, Aleks (2014)
    Vakuutusmallia määrittäessä vakuutusyhtiön mielenkiinto kohdistuu yhtiön oman vararikkotodennäköisyyden määrittämiseen. Luonnollinen ajatus on valita vakuutusmalli, jossa yhtiön vararikkotodennäköisyys minimoituu. Opinnäytetyössä raapaistaan tätä pintaa perehtymällä yleisesti liikennevakuutuksissa käytettävän bonusjärjestelmän kannattavuuteen vakuutusyhtiön asymptoottista vararikkoa tarkasteltaessa. Bonusjärjestelmässä vakuutettu siirtyy paremmalle vakuutustasolle jos kuluvan vuoden aikana ei tapahdu vahinkoja, mutta vakuutettu tippuu puolestaan huonommalle vakuutustasolle jos samaisena aikana vahinkoja sattuu. Yleisesti bonusjärjestelmän tarkoituksena on lisätä vakuutetuilta perittävien vakuutusmaksujen tasa-arvoisuutta, sillä huonon vakuutustason omaavan vakuutetun vakuutusmaksu on korkeampi kuin paremman vakuutustason omaavalla. Työn taustana toimii Lehtonen T. ja Nyrhinen H. 90-luvun julkaisu, jossa bonusjärjestelmiin perehdytään. Opinnäytetyön tarkoitus on esitellä yleinen bonusjärjestelmiin liittyvä teoria matemaattisesti ja perehtyä osaan edellä mainitun julkaisun tuloksista. Työssä näytetään, että tietyin perusoletuksin vakuutusyhtiön asymptoottinen vararikkotodennäköisyys on pienempi kaksitilaisessa bonusjärjestelmässä kuin yksitilaisessa kiinteällä vakuutusmaksulla. Alkuaskeleena työssä tullaan määrittämään bonusjärjestelmä yleisellä tasolla, jolloin malliin saadaan yksinkertaisia tasa-arvoehtoja vakuutusmaksuista ja vakuutetun liikkumisesta bonusjärjestelmässä. Yleisen tutustumisen jälkeen syvällinen tarkastelu aloitetaan keskittymällä kiinteään vakuutettuun. Tällöin perehdytään mallin kaksiulotteiseen siirtymämuuttujaan ja tämän ominaisuuksiin. Siirtymämuuttujan seurauksena saadaan yhteys vakuutetun tuottamaan vuotuiseen tappioon eri bonusluokissa. Tämän jälkeen pystytään tarkastelemaan yksittäisen vakuutetun pitkällä ajalla tuottamaa kumulatiivista tappiota. Kiinteän vakuutetun tarkastelun jälkeen luonnollinen siirtymä on koko vakuutuskannan mallintaminen. Koko vakuutuskannan tarkastelun aikana tullaan perehtymään vastaaviin ominaisuuksiin kuin aikaisemman vaiheen kiinteän vakuutetun tarkastelussa. Työn loppupuolella perehdytään vakuutusyhtiön asymptoottisen vararikon mallintamiseen ja luodaan yhteys asymptoottisen vararikon ja aikaisemmin käytyjen määritelmien välille. Yleisen tarkastelun jälkeen yleinen bonusjärjestelmä voidaan redusoida kaksi- ja yksitilaiseksi bonusjärjestelmäksi. Redusoinnin jälkeen pystytään vertailemaan syntyneitä bonusjärjestelmiä ja lopulta näyttämään, että kaksitilainen bonusjärjestelmä on parempi vaihtoehto vakuutusyhtiölle asymptoottisen vararikon näkökulmasta tarkasteltuna jos vakuutusyhtiön vakuutuskanta on riippumaton ja samoin jakautunut tai vakuutusyhtiö tuntee jokaisen vakuutetun vahinkojakaumat.
  • Ruuhonen, Mikko (2013)
    Bonusjärjestelmät ovat hyvin yleisiä liikenne- ja kaskovakuutuksissa. Autovakuutusmaksujen hinnoittelussa käytetään monia "a priori" muuttujia vaikka monissa tutkimuksissa on voitu osoittaa, että paras ennuste tulevien vahinkojen määrittämisessä on vakuutetun vahinkohistoria. Idea keksittiin 1950-luvulla pohdittaessa voidaanko vakuutusmaksua tarkistaa jälkikäteen ("a posteriori"), kun jokaisen vakuutetun vahinkohistoriaa oli tarkasteltu. Tällainen bonus-malus -järjestelmä rankaisee vakuutettua yhdestä tai useammasta vahingosta ylimääräisellä maksulla (malus) ja palkitsee vahingottomasta vuodesta vakuutusmaksun alennuksella (bonus), tunnetaan suomeksi nimellä bonusjärjestelmä. Se on samalla vakuutusyhtiön reaktio käänteiseen valintaan, epätäydelliseen informaatioon vakuutetun käyttäytymisestä. Vakuutusyhtiö käyttää bonusjärjestelmää, kun vakuutetut voidaan jaotella äärelliseen määrään luokkia, jonka perusteella vuosittainen vakuutusmaksu määräytyy sekä vakuutetun luokka vakuutuskaudella määräytyy ainoastaan edellisen vakuutuskauden luokan ja nykyisen vakuutuskauden aikana aiheuttamien vahinkojen lukumäärän perusteella. Bonusjärjestelmä koostuu kolmesta osasta: bonusluokat, bonusskaala ja bonussäännöstä. Bonusjärjestelmään sisältyy vakuutetun näkökulmasta kysymys minkä suuruisesta vahingosta kannattaa hakea korvaus. Vakuutetut maksavat itse mieluummin pienet vahingot välttääkseen vakuutusmaksun nousun. Tätä ilmiötä kutsutaan bonusnäläksi. Sen yleisyys kertoo osittain bonusjärjestelmän tiukkuudesta. Mitä tiukempi bonusjärjestelmä, sitä enemmän jätetään vahinkoja ilmoittamatta. Asiaa lähestytään kolmella eri tavalla. Lemairen algoritmi pyrkii etsimään optimaalisen korvauksenhakustrategian, missä määritellään optimaaliset rajat eri bonusluokkien kynnyshinnoille; jos vahingon suuruus on alle kynnyshinnan, niin järkevä vakuutuksenottaja ei ilmoita vahingosta ja päinvastoin. Kuitenkaan kaikki vakuutetut eivät ole järkeviä vaan hakevat korvauksen kaikista vahingoistaan vakuutusyhtiöltä, vaikkakin se olisi alle kynnyshinnan. Sopivien kynnyshintojen laskemiseksi sovitetaan vakuutuskantaan Lemairen algoritmia ja painotettua Poisson-prosessia, tavoitteena löytää todelliset korvausmäärien ja -lukumäärien jakaumat, mitkä eivät olisi vääristyneet bonusnälän johdosta. Viimeisessä luvussa lähestytään samaa optimaalisen korvauksenhakustrategian määrittämistä ohjattujen Markovin ketjujen ja dynaaminen ohjelmoinnin avulla. Vakuutetulla on vakuutuskauden lopussa mahdollisuus tehdä valinta hakeako korvausta vai ei vakuutuskauden aikana sattuneesta vahingosta. Yleensä korvauksen hakemisesta seuraa vakuutusmaksujen nousu joiksikin vuosiksi, riippuen bonussäännöstön ankaruudesta. Vakuutuksenottaja ohjaa täten valinnoillaan Markovin ketjun kulkua tekemällä sellaisia toimintoja, joilla odotettujen kokonaiskustannusten nykyarvo minimoituu.
  • Ronkainen, Tomi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Maisterintutkielmassa tarkastellaan osuuskauppojen jäsenten eli asiakasomistajien rooleja sekä kaupan asiakkaana että omistajana. Asiakas- ja omistajaroolien erilaiset piirteet korostuvat erityisesti silloin, kun osuuskauppa ja sen asiakasomistaja ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tutkielmassa selvitetään, mitkä ominaisuudet kuvaavat kumpaakin roolia ja miten rooleissa ollaan vuorovaikutuksessa osuuskaupan kanssa. Tutkimuksen aineisto koostuu 12 S-ryhmän asiakasomistajan teemahaastattelusta. Haastatteluihin osallistui kuusi niin sanottua tavallista asiakasomistajaa ja kuusi asiakasomistajapaneeliin kuuluvaa muita aktiivisempaa jäsentä. Tutkimusaineistoa on analysoitu teemoittelun avulla. Keskeiset aineiston pohjalta muotoutuneet teemat ovat asiakasomistajien roolit, vuorovaikutus ja vaikuttamismahdollisuudet. Keskityn tutkielmassani pääosin rooleihin ja vuorovaikutukseen, sillä vaikuttamismahdollisuudet liittyvät olennaisesti asiakasomistajan ja osuuskaupan väliseen vuorovaikutukseen. Asiakasroolin jäsenet ovat tutkimukseni mukaan kiinnostuneita lähinnä osuuskauppojen tarjoamista rahallisista eduista kuten Bonuksesta ja tarjouksista. Osuuskauppojen ja asiakasroolin jäsenten välinen vuorovaikutus ei näytä olevan todellista vuorovaikutusta vaan asiakasjäsenten passiivista viestien vastaanottamista yritykseltä. Kyseiselle roolille ominaisia vuorovaikutuskanavia ovat arkinen ostoksilla käynti ja osuuskaupan lähettämä asiakasomistajaposti etuineen ja tarjouksineen. Omistajaroolissa korostuvat yhteisöllisyys ja todellinen halu vaikuttaa. Roolin jäsenet ovat aktiivisessa vuorovaikutuksessa osuuskauppojen kanssa etenkin niiden kanavien kautta, joissa he tietävät saavansa äänensä kuuluviin. Omistajaroolin jäsenet ovat aktiivisia paneelikeskustelijoita, oman paikkakunnan tukijoita ja osuuskauppavaaleihin osallistuvia vaikuttajia.
  • Pero, Maria (Helsingin yliopisto, 2015)
    Brown-heart disorder in rutabaga is a boron deficiency syndrome that renders the inside of the roots brown and makes the crop unfit for market. The connection between boron deficiency and brown-heart was first reported in 1930’s. Brown-heart continues to be a concern for rutabaga growers all over the World, especially in Northern Europe, Canada, United States of America and New Zealand. The aim of this thesis was to compare the effects of various methods of applying boron, in terms of rutabaga yield and brown-heart. The field experiments were done in 2013 and 2014 on Räpi research farm of Apetit Ruoka Oyj in municipality of Köyliö, as part of collaboration between Apetit Ruoka Oyj and Yara Suomi Oyj. The companies aimed to find the best fertilizer solution for the prevention of brown-heart in rutabagas. Treatments were either fertilizer placement or broadcast application. In addition, foliar spraying treatment was used. Nutrient levels of the soil were analysed before planting and after harvest. The nutrient levels of rutabaga leaves before harvest, and nutrient levels of rutabaga roots by the time of harvest, were analysed. Additionally, the yield and number of rutabagas with brown-heart were determined. In experiments done in 2013, the effect of boron treatment on yield was statistically insignificant. In 2014, the fertilizer placement increased the yield as compared to broadcast application. In 2013 the number rutabagas with brown-heart disorder was significantly less within the samples treated with fertilizer placement, as compared to samples treated with broadcast applications. In 2014 the overall number of rutabagas with brown-heart was low, and the differences between treatments were statistically insignificant. Of the rutabaga boron treatments compared in this thesis, the fertilizer placement was more efficient than the broadcast application. Generally, the effect of foliar spraying treatment on yield or quality of the rutabagas was insignificant. In order to achieve high quality rutabaga crop, applying boron with fertilizer placement simultaneous to sowing, is recommended.
  • Jalava, Lotta (Helsingin yliopisto, 2015)
    The dissertation consists of four academic articles and an introductory chapter explaining the objectives, background and results of the study. It concentrates on the variation and change in predicate structures in Tundra Nenets, a Samoyedic (Uralic) language spoken in Siberia. The focus of the study is on the finite and non-finite forms and the concept of finiteness in grammatical change. The study investigates those grammatical categories that show variation in verbal and non-verbal predication or that are results of grammaticalization processes that include changes in non-finite verb forms. The topics of the articles are adjectival words, modal and evidential categories, and the essive-translative constructions in Tundra Nenets. The data consists of published texts in Tundra Nenets from different periods of time representing different genres, as well as fieldwork material recorded on the Taimyr Peninsula in 2011. The approach is functional typological, and the methodology combines synchronic linguistic description and diachronic explanation of the grammatical phenomena. The linguistic processes are analysed with relation to language use and context, and their development is explained with relation to the synchronic variation in the language and similar structural and functional paths of change in other languages. The findings of this study complement earlier research by suggesting mechanisms and paths of change for categories whose origin has been hypothesized in earlier studies. The results suggest that non-finite verb forms often serve as a basis for modal and evidential verb forms in Tundra Nenets, but they can also take part in grammaticalization processes that produce nominal categories, such as the essive-translative suffix. At the same time, the study provides syntactic analyses of lesser studied grammatical categories in Tundra Nenets. It also contributes to the more general discussion on finiteness and infiniteness as well as the division of main word classes in grammatical change.
  • Kuusinen, Nea (Helsingin yliopisto, 2014)
    Surface albedo refers to the fraction of solar irradiance that is reflected by a surface. Accurate characterisation of the albedo of various land cover types is required for evaluating the energy exchange between the Earth s surface and the atmosphere. The optical and structural properties of a surface determine its albedo. Boreal forest albedo can vary due to factors such as tree species composition, forest structure, understorey vegetation composition, and seasonal changes in vegetation and snow cover. The aim of this study was to characterise typical albedos of Finnish forests dominated by different tree species, evaluate the seasonal variation in forest albedo, and to estimate the effects of structural forest variables and understorey composition on forest albedo or spectral reflectance. To achieve these aims, forest albedo was measured in-situ using pyranometers, estimated from satellite data and calculated using a forest albedo model. Unmixing methods were used to estimate forest albedo from coarse spatial resolution MODIS albedo retrievals and understorey spectral reflectance from Landsat observations. Mature or middle aged pine, spruce and broadleaved deciduous (mainly birch) forests had distinctly different albedos in both summer and winter. Coniferous forest albedo was lower and showed less seasonal variation than albedo in open areas or broadleaved deciduous forests. Albedo of pine was somewhat higher than that of spruce. Snow cover on the ground and canopy increased forest albedo. Young stands with an assumedly high proportion of deciduous species in the under- and overstorey were characterised by a higher albedo than the mature coniferous forests. The high albedo at early succession rapidly decreased as the forest matured. The forest floor was typically covered by green understorey vegetation with rather low albedo, which decreased the influence of a changing canopy cover or leaf area index (LAI) on forest albedo. The spectral reflectances of the understorey varied with site fertility and forest age.
  • Viljanen, Elina (Helsingfors universitet, 2005)
  • Heikkilä, Henna (2005)
    Borna-virus (BDV) aiheuttaa Bornan taudin, joka on vakava aivokalvojen, aivojen ja selkäytimen tulehdus (meningoenkefalomyeliitti). Bornan tauti johtaa liike- ja käytöshäiriöiden kautta usein kuolemaan. Tauti on saanut nimensä saksalaisen Bornan kaupungin mukaan, jossa tautiepidemia raivosi hevosten keskuudessa 1800-luvun lopulla. Bornan tautia pidettiin pitkään vain hevosten ja lampaiden sairautena endeemisellä alueella Keski-Euroopassa. Tutkimuksen lisäännyttyä viime vuosina on Borna-viruksen levinneisyysalue kasvanut Aasiaan, Afrikkaan ja Pohjois-Amerikkaan saakka. Hevosten ja lampaiden lisäksi Borna-virus tarttuu lukuisiin muihin selkärankaisiin, mm. ihmiseen. Borna-virus on ei-segmentoitunut, yksijuosteinen, negatiivisäikeinen ja vaipallinen RNA-virus. Se on lisääntymisominaisuuksiltaan ainutlaatuinen ja kuuluu yksin omaan Bornaviridae-heimoonsa. Borna-virus hakeutuu ensisijaisesti hermosoluihin, mutta ei aiheuta merkittävää solutuhoa. Borna-virusinfektion diagnosoiminen elävältä eläimeltä on hankalaa. Verinäyte voidaan tutkia serologisin ja molekyylibiologisin menetelmin, mutta luotettavaan Bornan tauti -diagnoosiin päästään vasta osoittamalla virus tai sen osia aivoista kuoleman jälkeen. Yksi tällainen menetelmä on immunohistokemia, joka perustuu viruksen proteiinien osoittamiseen. Syventävien opintojen tutkielmassa pystytettiin ABC-detektioon perustuva immunohistokemiamenetelmä Borna-viruksen N- ja P-proteiinien osoittamiseksi aivokudoksesta. BDV-proteiinien esiintyvyys suomalaisten eläinten aivoissa kartoitettiin. Tutkimukseen valittiin ne vuosina 1977-2002 neurologisin oirein kuolleet tai lopetetut kissat (38 kpl) ja hevoset (14 kpl), joiden oireille ei ollut löytynyt selittävää syytä ruumiinavauksessa eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian laitoksella, ja joista oli mahdollista saada aivonäytteitä. Menetelmän pystytyksessä käytettiin kokeellisesti infektoitujen hiirten ja rottien sekä luonnollisesti infektoituneiden kissojen ja hevosen formaliinissa fiksoituja, parafiiniin valettuja aivonäytteitä. Mukana menetelmässä oli kaksi polyklonaalista ja yksi monoklonaalinen vasta-aine. Tutkimuksessa kriteerit positiiviselle tulokselle olivat tiukat epäspesifien tulosten välttämiseksi. Positiivisina pidettiin näytteitä, jotka värjäytyivät kaikilla kolmella vasta-aineella. Yhtään Borna-viruspositiivista potilasta ei löytynyt. Tulos ei kuitenkaan poissulje Borna-virusinfektion mahdollisuutta. Tutkimus oli retrospektiivinen, joten tutkittaviksi ei voitu valita niitä aivoalueita, joissa BDV-antigeenia yleisimmin esiintyy. Mikäli suomalainen Borna-viruskanta on antigeenisilta ominaisuuksiltaan erilainen kuin se, jonka avulla vasta-aineet on tuotettu, todellisia positiivisia näytteitä on voinut jäädä huomaamatta. Lisäksi BDV-proteiinien ilmentyminen vaihtelee infektion vaiheesta riippuen.
  • Joenperä, Jasmin (2015)
    Borrelia burgdorferi ja Anaplasma phagocytophilum ovat puutiaisvälitteisiä bakteereja. B. burgdorferi aiheuttaa ihmisille borrelioosia, mutta sen merkitystä hevosten taudinaiheuttajana ei täysin tunneta. A. phagocytophilum puolestaan aiheuttaa granulosyyttistä anaplasmoosia ihmisillä, koiralla ja hevosella sekä laidunkuumetta märehtijöillä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia Borrelia- ja Anaplasma-vasta-aineiden yleisyyttä suomalaisilla hevosilla. Eri Euroopan maissa tehdyissä tutkimuksissa on todettu Borrelia-vasta-aineita noin 3-29 %:lla ja Anaplasma-vasta-aineita noin 9-73 %:lla hevosista. Suomessa aihetta ei ole aiemmin tutkittu tässä mittakaavassa. Hypoteesina oli, että hevosista löydetään vasta-aineita molempia taudinaiheuttajia vastaan erityisesti etelässä ja rannikkoalueilla sekä iäkkäillä ja Suomeen tuoduilla hevosilla. Tutkimuksessa kerättiin 281 varsojen ja 319 aikuisten hevosten verinäytettä Manner-Suomesta ja Ahvenanmaalta. Hevosenomistajilta pyydettiin lisäksi tietoja hevosesta kysymyslomakkeella. Näytteet tutkittiin koirien vektorivälitteisten tartuntojen diagnostiikkaan kehitettyä SNAP 4DX Plus –pikatestiä. Tulosten tilastollinen analyysi suoritettiin SPSS-ohjelmalla käyttäen yhden muuttujan logistista regressioanalyysiä ja ristiintaulukointia. Borrelia-vasta-aineita todettiin 60/319 (18,8 %) aikuisella ja 11/281 (3,9 %) varsalla ja Anaplasma-vasta-aineita 20/319 (6,3 %) aikuisella ja 4/281 varsalla (1,4 %). Seroprevalenssit olivat korkeimmat Ahvenanmaalla (aikuisilla Borrelia 89,5 % ja Anaplasma 47,4 %), Etelä-Suomessa (25,5 % ja 4.9 %) sekä Itä-Suomessa (17,0 % ja 4,9 %). Borrelia-seropositiivisuuden kannalta tilastollisesti merkitseviä tekijöitä olivat hevosessa havaitut puutiaiset, alue, hevosen alkuperämaa, ikä, käyttötarkoitus, roturyhmä sekä Anaplasma-seropositiivisuus yhden muuttujan mallissa. Anaplasma-seropositiivisuuden kannalta mahdollisesti merkitseviä tekijöitä olivat puutiaiset, alue, hevosen alkuperämaa, ikä sekä Borrelia-seropositiivisuus. Tulosten perusteella Borrelia burgdorferi- ja Anaplasma phagocytophilum -tartuntoja esiintyy yleisesti suomalaisilla hevosilla. Tartuntapaine oli korkein Ahvenanmaalla sekä Etelä- ja Itä-Suomessa. Käytännössä bakteeria kantavan puutiaisen purema on ainoa syy tartuntaan, mutta taustatekijät kuten asuminen puutiaisen levinneisyysalueella tai ulkoileminen maastossa tai laitumella ja voivat altistaa hevosen puutiaisille ja siten Borrelia- tai Anaplasma-tartunnalle. Riskitekijöiden selvittäminen vaatii laajempaa tilastollista analyysiä ja esimerkiksi Borrelia-tartunnan mahdollista yhteyttä kliinisiin oireisiin pitäisi selvittää lisätutkimuksin.
  • Pietilä, Pia (Helsingfors universitet, 2003)
    Tutkielmassa on analysoitu lukijoiden lukukokemuksia ja sitä, millainen kieli koetaan sopivaksi, hauskaksi, vieraaksi ja läheiseksi nuorille ja nuorille aikuisille suunnatussa käännössarjakuvassa. Tutkimusaineistona on ruotsalaisen Martin Kellermanin Rocky-sarjakuva, joka kertoo nuorten aikuisten elämästä Tukholmassa. Sarjakuva on suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille ja se on tyyliltään humoristinen. Tutkimusmenetelminä on käytetty tekstianalyysiä, käännösanalyysiä ja tutkimuskyselyä. Tutkielman teoriaosuudessa on käsitelty globaaleja ja paikallisia käännösstrategioita ja keskitytty erityisesti kolmeen globaaliin käännösstrategiaan: normalisoimiseen, vieraannuttamiseen ja kotouttamiseen. Lähtötekstin analyysissä kuvaillaan sarjakuvan yleistä kielimuotoa ja tyyliä. Analyysissä on perehdytty erityisesti puhekielisyyteen ja kulttuurisidonnaisiin elementteihin. Lähtötekstin analyysi keskittyy pääosin neljään sarjakuvastrippiin, jotka on valittu käännettäväksi aineistoksi. Käännösanalyysissa kuvataan käännösaineistosta tehtyä kolmea suomenkielistä käännöstä. Yksi käännöksistä on tehty normalisoivan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu neutraaliin ympäristöön ja sen kieli on neutraalia yleiskieltä. Toinen käännöksistä on tehty vieraannuttavan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu Tukholmaan ja kieli on yleispuhekieltä. Kolmas käännös on tehty kotouttavan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu Helsinkiin ja kieli on helsinkiläistä puhekieltä. Tutkimuskysely toteutettiin käännöksen laatututkimuksena neljässä suomalaisessa lukiossa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 102 lukiolaista Helsingistä, Iisalmesta, Tampereelta ja Turusta, joista 59 oli tyttöjä ja 43 poikia. Laatutututkimuksessa keskityttiin erityisesti lukiolaisten kokemuksiin hyvästä, hauskasta vieraasta ja omaa puhetyyliä lähellä olevasta käännöksestä. Tutkimuksessa käy ilmi, että maantieteelliset erot vaikuttavat odotettua vähemmän nuorten vastauksiin, mutta sukupuolella on jossain määrin merkitystä käännöksiä arvioitaessa. Kotouttavaa (helsinkiläistä) käännöstä pidettiin ehdottomasti hauskimpana joka paikkakunnalla (74 % kaikista vastanneista) ja sitä pidettiin myös parhaimpana käännöksenä (45,10 % kaikista vastanneista) Iisalmea lukuun ottamatta. Tutkimustulokset osoittavat, että normalisoiva käännös tuntuu nuorille vieraimmalta (43,63 % kaikista vastanneista), vaikka turkulaisista kotouttava käännös tuntui hieman vieraammalta ja iisalmelaisistakin yhtä oudolta kuin normalisoiva käännös. Vieraannuttava käännös oli lähimpänä nuorten omaa puhetyyliä (58,33 % kaikista vastanneista) joka paikkakunnalla. Tutkimustulos puhuu kotouttavan käännöksen puolesta tätä sarjakuvaa käännettäessä, jos kohderyhmän halutaan pysyvän samana. Tutkimustulosta ei kuitenkaan voida pitää yleispätevänä, niin että se koskisi kaikkea sarjakuvakääntämistä. Avainsanat: kääntäminen, reseptiotutkimus, laatututkimus, puhekieli, slangi, sarjakuvat, normalisointi, vieraannuttaminen, kotouttaminen
  • Avellán, Nona (2003)
    Denna pro gradu-avhandlings syfte var att klarlägga och undersöka hur finländska sojournerkvinnor upplevt sin utlandsvistelse och återflyttning samt hur den kulturella identiteten eventuellt förändras i och med förflyttningar från en kultur till en annan. Kvinnornas erfarenheter av förberedelse och förväntningar både inför utlandsvistelsen och inför återflytten var centrala aspekter. Vidare granskades sojournerkvinnornas psykiska välmående i koppling till återanpassningen i hemlandet. Utvandringen, boendet utomlands och återflyttningen tillbaka till hemlandet granskades som faser av en cyklisk process. Problemformuleringen bestod av frågor gällande hur återanpassningen i hemlandet upplevts, hur eventuellt stöd från släktingar och vänner påverkat anpassningen, vilken betydelse den kulturella identiteten haft för anpassningen och om den kulturella identiteten förändrats under utlandsvistelsen. Sussmans (2002) teori om kulturell identitet för äterflyttare samt Martin, Bradford och Rohrlichs (1995) teori om örväntningar inför utlandsvistelse och återflyttning utgjorde grunden för den teoretiska referensramen. Dessa teorier kompletterades ytterligare genom Berrys (1997) teori om ackulturationsattityder och forskningsresultat av Hofstede (1998) samt övrig forskning gällande anpassningen under utlandsvistelsen och efter återflyttningen till hemlandet. Det empiriska materialet bestod av 10 temaintervjuer samt data ur Antonovskys KASAM frågeformulär. De intervjuade återflyttarkvinnorna hade bott i åtta olika länder. Tiden som förflutit sedan återflyttningen till hemlandet varierade från 4 månader till 5 år. Temaintervjuerna utfördes i enlighet med en på förhand uppgjord temastruktur och i samband med intervjuerna fyllde kvinnorna i Antonovskys frågeformulär angående känslan av sammanhang. Då materialet analyserats utgående från Sussmans typologi om återflyttaridentitet kunde man konstatera att en av återflyttarkvinnorna placerade sig inom ramarna för den subtraherande återflyttaridentiteten, tre kvinnor inom ramarna för den adderande återflyttaridentiteten och fem kvinnor inom ramarna för den bekräftande återflyttaridentiteten. En av kvinnorna karakteriserades av en interkulturell återflyttaridentitet. Analysen av materialet påvisade att tre av de intervjuade kvinnorna hade upplevt återanpassningen i hemlandet som svår. Utgående från resultaten som Antonovskys frågeformulär gav kunde man dra slutsatsen att de flesta kvinnorna i samplet upplevde sin tillvaro begriplig, hanterbar och meningsfull, det vill säga att dessa kvinnor var psykiskt välmående.
  • Bredbacka, Patrik (2015)
    Bosniassa käytiin vuosina 1992–1995 sota, joka päättyi sen osapuolien Bosnian serbien, muslimien ja kroaattien väliseen rauhaan ja yhteisen Bosnia-Hertsegovinan valtion muodostamiseen. Aseellisten konfliktien uusiutumattomuus sodanjälkeisessä Bosnissa antaa viitteitä siitä, että sotaan osallistuneet osapuolet ovat onnistuneet käsittelemään sodan tapahtumia siten, että keskinäinen yhteiselo samassa valtiossa on mahdollista. Tässä tutkielmassa analysoidaan Bosnian sodanjälkeistä kehitystä sovinnon käsitteen kautta. Työn tarkoituksena on 1) muotoilla hahmotelma Bosnian kohdalla toimivasta yhteiskunnallisen sovinnon määritelmästä, 2) tutkia, millaisin keinoin sovintoa on Bosniassa tavoiteltu, sekä näiden sovintokeinojen valossa 3) tutkia, millainen arvo sovinnolle on Bosniassa annettu ja toisaalta perustella sovinnon merkitystä Bosnialle. Työ alkaa lyhyellä Bosnian sotaa ja maan sodanjälkeistä kehitystä esittelevällä luvulla. Luku 2.1 antaa viitteitä siitä, että Bosniassa vuonna 1995 käyttöönotettu poliittisiin kiintiöihin ja etnisiin jakoihin perustuva hallintojärjestelmä on aiheuttanut valtiolle mittavia kustannuksia ja toiminnallisia hidasteita. Luku 3 käsittelee työn keskeistä aihetta sovintoa ensin yleisesti ja sitten tarkemmin Bosnian kohdalla. Sovinto on moniulotteinen ja monipuolinen käsite, jolle ei ole onnistuttu luomaan yleispätevää määritelmää. Sovintoa koskevan keskeisen kirjallisuuden pohjalta luvussa 3.1 luodaan hahmotelma Bosnian kannalta realistisesta, hyödyllisestä ja syvällisestä sovinnon määritelmästä. Bosniassa sovinnon kannalta keskeisimmiksi keinoiksi määritellään oikeus, hallinnon politiikka ja anteeksiannon politiikka, joita tutkitaan luvuissa 4-6 niin yleisellä kuin Bosnian tasolla. Keskeisten aihepiiriensä sovinnon, anteeksiannon politiikan, oikeuden ja hallinnon politiikan välisen keskinäispoikkeavan mutta Bosnian tapauksessa vuorovaikutteisen olemuksen vuoksi työ ei sisällä tarkkarajaista metodologiaa, vaan pyrkii tutkimaan aiheiden välisiä ilmenemistapoja ja suhteita lavea-alaisten vaikutussuhteiden löytämiseksi. Tutkielmassa päädytään tulokseen, ettei Bosniassa ole aikaansaatu syvällistä sovintoa, vaan ennemmin kylmää rauhaa muistuttava tila, jossa etniset eroavaisuudet ovat edelleen keskeisiä yhteiskunnallisissa suhteissa. Oikeus ja hallinnon politiikka ovat muodostuneet Bosniassa keskeisiksi sovintokeinoiksi, mutta ne eivät ole kyenneet aikaansaamaan syvällistä sovintoa vaan ennemminkin vain ylläpitämään tai jopa kasvattamaan Bosnian etnisiä jännitteitä, jotka haittaavat valtion toimintaa ja ihmisryhmien välisiä suhteita. Sen sijaan anteeksiannon politiikka on jäänyt Bosniassa vähälle käytölle, mutta teoreettiset näkemykset ja empiiriset kokemukset anteeksiannon politiikasta muissa konfliktinjälkeisissä yhteiskunnissa antavat viitteitä sen mahdollisuudesta myös bosnialaisen sovinnon syventämiseen. Työn viimeisessä, seitsemännessä luvussa esitellään keinoja toteuttaa anteeksiannon politiikkaa Bosniassa, laventaa Bosniassa käytettyjä hallinnon politiikan ja oikeuden muotoja ja pohditaan sitä, miten syvällisemmän sovinnon tarpeen ymmärrys on keskeinen vaikutin siihen, millaisia painoarvoja sovinnolle päämääränä annetaan.