Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 3687-3706 of 27948
  • Korkeala, Outi (2003)
    Tutkielmassa tarkastellaan dollarisaation hyötyjä ja kustannuksia kehittyvien maiden näkökulmasta. Dollarisaatiolla tarkoitetaan, että maa luopuu kansallisesta valuutastaan ja itsenäisestä rahapolitiikastaan ottamalla käyttöön jonkun toisen maan valuutan. Ecuador otti käyttöönsä Yhdysvaltain dollarin vuonna 2000, ja tutkielman tarkoituksena on selvittää, voidaanko Ecuadorin dollarisaatiota pitää kirjallisuuden perusteella perusteltuna valintana. Dollarisaatiosta keskustellaan muissakin Latinalaisen Amerikan maissa. Empiirinen evidenssi dollarisaatiosta on kuitenkin vähäistä, joten Ecuadorin kokemukset tulevat olemaan tärkeitä sekä myöhemmän tutkimuksen että politiikkavalintojen kannalta. Tutkielmassa selvitetään lyhyesti Ecuadorin talouden erityispiirteitä ja 1990-luvun rahoituskriisiä, mutta pääpaino on dollarisaation teoreettisessa tarkastelussa. Tutkielmassa esitellään kaksi lähestymistapaa dollarisaatioon. Galen ja Vivesin pankkisektorin vakautta painottavassa mallissa keskuspankki kärsii aikaepäjohdonmukaisuusongelmasta. Dollarisaation avulla keskuspankki voi ostaa uskottavuutta, mutta dollarisaatio voi estää keskuspankkia tarjoamasta likviditeettiapua silloinkin, kun se olisi vakauden kannalta tehokasta. Mallin perusteella dollarisaatio on pankkisektorin vakauden kannalta hyvä järjestelmä maissa, joissa pankinjohtaja kärsii moraalikato-ongelmasta ja johtajan työpanos on merkittävä tuottojen parantamiseksi. Projektien likvidointikustannukset eivät kuitenkaan saa olla suuria. Alesinan ja Barron malli perustuu perinteiseen optimaalisen valuutta-alueen teoriaan. Mitä suurempi on tuotantosokkien korrelaatio kiinnittäjämaan ja ankkurimaan välillä, sitä pienempi on itsenäisen rahapolitiikan hyöty, kun kiinnittäjämaa ei pysty sitoutumaan alhaiseen inflaatioon, mutta ankkurimaa pystyy. Dollarisaation hyödyt seuraavat kasvaneesta ulkomaankaupasta ja alentuneesta inflaatiosta. Mallin perusteella dollarisaatiosta hyötyvät pienet avotaloudet, joilla on historiallisesti ollut korkea inflaatio ja jotka käyvät paljon kauppaa mahdollisen ankkurimaan kanssa. Pankkisektorin vakauden kannalta Ecuadorin ongelmana saattavat olla projektien suuret likvidointikustannukset. Alesinan ja Barron lähestymistavan kannalta ongelmallista on, ettei Ecuadorin suhdannesykli ole merkittävästi korreloinut Yhdysvaltojen suhdannesyklin kanssa. Mallien perusteella Ecuadorin dollarisaatiota voidaan kuitenkin pitää perusteltuna. Toisaalta dollarisaation onnistumisen kannalta merkittäviä ovat pankkisektorin valvonnan ja sääntelyn tehostaminen sekä valtiontalouden hallinnan kehittäminen. Ei kuitenkaan ole evidenssiä siitä, että dollarisaatio johtaisi tarvittavien taloudellisten uudistusten toteutumiseen. Ecuadorin dollarisaation merkittävimmät riskit liittyvätkin tarvittavien uudistusten toteuttamiseen. Tärkeimmät käytetyt lähteet: ALESINA, A. – BARRO, R. J. (2002): Currency Unions; EICHENGREEN, B. (2002): When to Dollarize; GALE, D. – VIVES, X. (2002): Dollarization, Bailouts, and the Stability of the Banking System; BECKERMAN, P. – SOLIMANO, A. (2002): Crisis and Dollarization in Ecuador.
  • Peiponen, Matti (Luther-Agricola-Seura, 2012)
    Ecumenical Action in World Politics. The Creation of the Commission of the Churches on International Affairs (CCIA),1945 1949 The World Council of Churches in Process of Formation (WCC) entered the ecumenical scene on the eve of the Second World War. Soon, it emerged as the new flagship for the ecumenical work of the ecumenically involved Orthodox and Protestant churches. The architects of the WCC were also determined to incorporate international affairs into the scope of the new council as an area of central concern. This newcomer within the modern ecumenical movement induced the gradual dissolution of the World Alliance movement, which had been the first organisational expression of churches concern for international affairs, and especially for world peace. American ecumenists pressed for the creation of the Commission of the Churches on International Affairs (CCIA) soon after the end of the Second World War. Their proposal for a new ecumenical body was adopted by the Provisional Committee of the WCC at its first post-war meeting. The aims and functions of the CCIA were further discussed by the International Conference of Church Leaders on the Problems of World Order. At this Conference, 60 church leaders, mostly from Britain, Western Europe and the U.S., gave the green light to the creation of the CCIA in August 1946. The organisational structure of the CCIA was formed and the CCIA was officially established by its parent bodies, the WCC and the International Missionary Council (IMC). The actual work was done by the key office-holders of the CCIA, Mr Kenneth Grubb, Professor O. Frederick Nolde, and Dr Willem A. Visser t Hooft. In spite of their being located in London, New York and Geneva, these three men dynamically, although not without personal tensions, completed the task entrusted to them by the parent bodies. As the CCIA began carry out its appointed tasks, the post-war period threatened to degenerate into an era of conflict between the superpowers. A third world war seemed close because tensions between the Soviet Union and the U.S. were deepening alarmingly in the international arena. The modern ecumenical movement, especially the WCC and its CCIA, could not prevent these political rivalries entering their agenda and affecting their work. The international situation became a testing ground for the efficiency and utility of the CCIA. The usefulness of the CCIA was first tested at the Amsterdam Assembly of the WCC in the summer of 1948. The CCIA was entrusted to prepare and introduce topics addressing war and peace, international law, human rights, religious freedom, and communism. All these themes provoked broad discussion in an atmosphere overshadowed by the Cold War. In the end, the Amsterdam Assembly chose not to take sides in the political dispute between the East and the West and thus managed to establish its neutrality and impartiality between the two political blocs. In addition to the ecumenical arena, the CCIA was also expected to achieve results in the international arena. The leadership of the CCIA prioritised human rights and religious freedom as the main issue of concern where Christian principles ought to be borne in mind, and the CCIA saw the United Nations (UN) and the formulation of the Universal Declaration of Human Rights (UDHR) as the area in which it should press its interests. The incorporation of a broad set of religious freedoms into the UDHR was ensured at the General Assembly of the UN in December 1948, allowing the CCIA also to pass the second test of its efficiency and utility.
  • Laine, Antti (Luther-Agricola-Seura, 2015)
    This study examines the early stages of the Programme to Combat Racism (PCR) of the World Council of Churches (WCC), the foremost inter-church organization of Orthodox and Protestant churches, and reactions to it. Aside from the extensive archival and printed material of the WCC, the study is also based on both published and unpublished sources in Finland and Britain concerning the response to the PCR in these countries. To date, the PCR remains the most controversial and debated WCC initiative, with also the largest social and political impact. While the World Council had addressed social questions since its inception in 1948, it was in the late 1960s that they became the focus of special attention. Although the PCR was officially established in 1969, it originates from the Fourth WCC Assembly in Uppsala in 1968, which called for an action-orientated ecumenical programme to eliminate racism. Consequently, the period examined in this study commences with the Uppsala Assembly in August 1968 and concludes in August 1974, when the WCC Central Committee resolved to continue the PCR after the expiry of its initial five-year mandate. The 1960s was a decade marked by social and political upheaval and demands for radical social change. Calls for freedom, equality and justice were heard from recently decolonized countries and nations still struggling for independence. While social questions were no novelty on the agenda of the modern ecumenical movement, the spirit of the time promoted a new approach calling for action instead of discussion. The new demands also set a test for the WCC, which rose to the occasion by addressing one of the gravest social evils of the time, racism. This study clearly shows that the ecumenical attack against racism was the master plan of Eugene Carson Blake, the General Secretary of the WCC from 1966 to 1972 and a US civil rights activist. Although the assassination of Martin Luther King, Jr only a few months before the Uppsala Assembly highlighted the problem of racism, it was Blake s determination that set the Assembly s focus on racism. Following the Uppsala Assembly, the new initiative on racism was prepared in a turbulent consultation in May 1969. The consultation drew attention to institutionalized forms of racism, and its conclusions formed the basis of the PCR, which the WCC Central Committee established in August 1969 with a decided focus on white racism. The PCR included a Special Fund to be distributed to organizations of racially oppressed groups. The WCC set an example to its constituency and transferred 200,000 US dollars from its reserves to the Fund, notwithstanding the financial difficulties it faced at the time. The establishment of the new ecumenical endeavour to fight racism went largely unnoticed until September 1970, when the WCC Executive Committee allocated the first grants from the Special Fund. As the Executive Committee wanted to give clear priority to Southern Africa, a significant proportion of the grants went to national liberation movements engaged in armed struggle against racially oppressive white minority regimes there. Immediately after the first grant allocation, fierce controversy erupted, especially in the West. Although the funds were granted solely for humanitarian purposes, the fact that there was no control on how the money would be spent fed suspicions of its misuse. As this study clearly demonstrates, due to the background of the supported organizations and the aid they received from Communist countries, such as the Soviet Union, the WCC was widely accused of both legitimizing violence and supporting Communism. Its critics also held that the World Council had substituted social and political concerns for Christian unity. Furthermore, the WCC was blamed for concentrating on problems in Southern Africa while ignoring human rights violations in Eastern Europe and other parts of the Communist world. Moreover, in its preoccupation with white racism, the World Council was accused of disregarding other forms of racial injustice. Another central means used by the PCR to attack racism was its call for a boycott of Southern Africa and economic sanctions against corporations involved in business there. In August 1972, the WCC Central Committee decided to withdraw its investment in Southern Africa and called again on its member churches to follow its example. This disinvestment made the WCC one of the first international non-governmental organizations to implement a policy of ethical investment. Within the WCC, the PCR was primarily considered an educational tool for raising awareness in Western member churches and among individual Christians of the existence of racism and its manifestations in political, economic and military life. Furthermore, the PCR was credited with increasing respect for the Christian churches in the eyes of the racially oppressed. Despite the controversy surrounding the PCR, the WCC Central Committee decided to mandate it for another term in August 1974. Considering the heavy criticism levelled at the Programme, this seems rather surprising. However, both the PCR staff and the WCC leadership deemed the PCR a success. Aside from Blake, also M. M. Thomas, the first non-Western Chairman of both the WCC Central and the Executive Committee, embraced the Programme, even crediting it with justifying the whole existence of the World Council. The prestige the PCR enjoyed in the WCC was attested to by the fact that the Programme remained exempt from planned cost-cutting measures to balance the WCC budget. This study unequivocally shows that the PCR marked a turning point in the history of the WCC. It signalled a marked change in the WCC from its prior tendency of issuing general agreement statements to engaging in controversial action. Thus, the PCR can also be seen as the beginning of the WCC s more explicit humanitarian identity. Through the PCR, the WCC became a progressive force in society.
  • Keränen, Miikka (Helsingfors universitet, 2014)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia edellytysopin soveltumista liike-elämän kestosopimuksiin sekä edellytysopin todellista käyttöalaa tässä sopimustyypissä. Tutkielma on lainopillinen ja siinä käytetään erityisesti argumentteja kehittelevää tulkinnallista metodia. Tutkielman lähdemateriaali koostuu lainsäädännöstä, pohjoismaisten oikeustoimilakien esitöistä, pohjoismaisesta oikeuskirjallisuudesta sekä Suomen ja Ruotsin korkeimpien oikeuksien oikeuskäytännöstä. Tutkielma rakentuu siten, että johdannon jälkeen toisessa luvussa esitellään edellytysopin sopimusteoreettinen tausta, jonka jälkeen kolmannessa luvussa käydään läpi edellytysopin moderni sisältö. Neljäs luku keskittyy liike-elämän kestosopimuksiin, jonka jälkeen viidennessä luvussa arvioidaan modernin edellytysopin soveltamista juuri liike-elämän kestosopimuksiin. Edellytysopin sopimusteoreettista taustaa käsiteltäessä käydään läpi tahto- ja luottamusteoriat, opin historia sekä siihen liittyvä terminologia. Tämän jälkeen modernin edellytysopin käsittely rakennetaan tuoreen korkeimman oikeuden ratkaisun (KKO 2012:1) pohjalle. Ratkaisun perusteluja mukaillen, ensimmäisenä erotellaan toisistaan virheelliset ja rauenneet edellytykset. Seuraavaksi käydään läpi oppiin liitetyt soveltamisedellytykset, joita ovat olennaisuus- ja havaittavuusvaatimus sekä riskinjakopunninta. Lopulta arvioidaan opin soveltamiseen perinteisesti liitettyjä oikeusseuraamuksia. Näistä käsitellään erikseen sopimuksen pätemättömyyttä, sopimuksen purkamista, erilaisia suorituksesta vapauttavia oppeja, sopimuksen sovittelua ja sopimuksen tulkintaa tai täydentämistä. Liike-elämän kestosopimuksia käsiteltäessä sopimustyypistä pyritään nostamaan esille sellaisia seikkoja, joilla on vaikutusta erityisesti edellytysopin soveltumiseen tässä sopimustyypissä. Käsittely aloitetaan pelkästään liikesopimuksista ja tässä yhteydessä erityispiirteinä esitellään sopimusten korostetun sitovuuden vaatimus, sopimusten kirjallinen muoto ja ammattimaisuus sekä lojaliteettiperiaate. Tämän jälkeen käsitellään vielä erikseen liike-elämän kestosopimuksiin liittyviä erityispiirteitä, joista esille nostetaan erityisesti sopimussuhteissa kohdattavat olosuhdemuutokset sekä sopimuksen päättämiseen liittyvä problematiikka. Näitä erityispiirteitä hyväksikäyttäen luodaan lopulta tutkielman viimeistä päälukua varten viitekehys liike-elämän kestosopimuksista, jossa edellytysopin soveltumista ja käyttöalaa voidaan tarkastella. Tutkielman viidennessä pääluvussa arvioidaan tutkielman tavoitteen mukaisesti modernin edellytysopin soveltumista liike-elämän kestosopimuksiin ja opin todellista käyttöalaa sopimustyypissä. Luvussa havaitaan ensinnäkin, että edellytysopin soveltuminen pitkäkestoisiin liikesopimuksiin on harvinaisempaa kuin muihin sopimuksiin. Lisäksi huomataan, että opin soveltamisedellytysten täyttymiskynnys on liike-elämän kestosopimuksissa lähtökohtaisesti korkeammalla kuin normaalisti. Täyttymiskynnys voi kuitenkin myös tapauskohtaisesti madaltua, mikäli toinen sopimusosapuolista menettelee vilpillisesti taikka lojaliteettivelvoitteidensa vastaisesti. Arvioitaessa edellytysopin todellista käyttöalaa, arvioidaan oikeusseuraamuksia erikseen virheellisten ja raukeavien edellytysten kohdalla. Virheellisiin edellytyksiin perustuvassa arviossa tullaan siihen tulokseen, että edellytysopilla ei ole itsenäistä käyttöalaa liike-elämän kestosopimuksien yhteydessä. Tämän osoitetaan johtuvan sopimustyypin erityispiirteistä sekä OikTL 33 §:n ja edellytysopin osittaisesta päällekkäisyydestä. Opilla on kuitenkin tässä yhteydessä käyttöalansa erityisesti argumentatiivisena sekä tulkinnallisena tukena muiden oikeusseuraamusten yhteydessä. Raukeavien edellytysten yhteydessä edellytysopille sen sijaan löydetään oma itsenäinen käyttöalansa sopimuksen pätemättömyysperusteena. Tämän itsenäisen käyttöalan lisäksi edellytysopilla on myös raukeavien edellytysten yhteydessä vahva asema muita oikeusseuraamuksia tukevana argumentaatiolähteenä sekä tulkinta- tai täydennyskeinona. Tutkielmassa tullaan siis tulokseen, että edellytysopille on löydettävissä itsenäinen kapea käyttöalansa liike-elämän kestosopimuksien viitekehyksessä pätemättömyysperusteena. Suurempi käyttöala sillä on kuitenkin vahvana argumentaatiolähteenä sekä tulkintakeinona tilanteissa, joissa osapuolten edellytyksen osoittautuvat virheellisiksi taikka raukeavat.
  • Palmujoki, Katri (Uusfilologinen yhdistys, 2015)
    Kyseessä on Mallorcalla vuonna 1541 painetun ensimmäisen espanjankielisen lapsenpäästöopin ja lastenhoiden käsikirjan editio ja kommentaari. Varsinaisen tekstiedition ohella, jossa on selvitetty tekstiin liittyviä epäselviä ja vaikeasti ymmärrettäviä kohtia, on laadittu laaja kommentaari, jossa analysoidaan kirjan tekijän Damián Carbónin kieltä kaikilla sen osa-alueilla: fonologia ja grafiat, morfosyntaksi ja leksikko. 1500-luvun ensimmäinen puolisko oli espanjan kielen kehityksen kannalta murrosaikaa, jona uudet ja vanhan kielen rakenteet elivät rinnakkain, toisten jäädessä sivuun ja toisten vakiintuessa. Päämääränä on ollut luonnehtia Carbónin kieltä tämän myllerrysten kauden puitteissa, sekä sijoittaa se sille kuuluvalle paikalle espanjan kielen periodisaatiossa. Katalaaninkielisellä Mallorcan saarella espanja oli jo vakiintunut yläluokan kieleksi; Carbónin tekstistä on havaittavissa suhteellisen vähän katalaanin vaikutusta. Tutkimuksen aluksi heräsi kysymys siitä, keille kirja oli tarkoitettu. Sen oli alunperin tilannut nimeltä mainitsematon mallorcalainen arvohenkilö, jonka vaimolla oli ollut useita keskenmenoja. Ottaen huomioon naisten alhainen lukutaitoprosentti ja se seikka, että tavallinen kansa ei vielä 1500-luvulla puhunut espanjaa, että kirja on pikemminkin osoitettu välskäreille ja että se on samalla ollut sivistyneelle yleisölle ja yläluokalle suunnattu teos.
  • Jakola, Lassi Johannes (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksessa käsitellään varhaisen kreikkalaisen heksametrirunoilijan Hesiodoksen (n. 700 eaa.) runoteokseen Työt ja päivät (kr. Ἔργα καὶ ἡμέραι) sisältyvää myyttiä viidestä ihmisheimosta. Tämä myytti kuvaa ihmiskunnan kehityksen muinaisen kultaisen ihmisheimon autuaasta aikakaudesta hopeisen, pronssisen ja herooisen heimon kautta nykypäivän rautaisen heimon vaikeaan aikakauteen. Toisin kuin eräät saman myytin myöhäisemmät versiot, Hesiodoksen myytti ei kuitenkaan kuvaa inhimillistä historiaa asteittaisena rappeutumisena ideaalisesta alkutilasta, vaan tämän kaavan rikkovat niin Hesiodoksen negatiivisesti kuvaama hopeinen heimo kuin edeltäjiään parempana esitetty herooinen heimokin. Tutkimuksen päämääränä on tarjota myytistä tekstuaalisesti perusteltu luenta, jossa myyttiä tulkitaan osana Töiden ja päivien laajempaa kontekstia. Tutkielma koostuu kolmesta pääosasta. Ensimmäisessä pyritään hahmottamaan Hesiodoksen asemaa osana perinteisesti suullista, mutta 700-luvulla hiljalleen kirjalliseksi muuttuvaa kreikkalaista runonlaulantaperinnettä. Runoteoksen Työt ja päivät sisältö ja ohjelma esitellään: Hesiodos pyrkii runossaan luonnehtimaan inhimillistä elämää tosiasiallisesti vallitsevia reunaehtoja ja esittämään tietyn kuvan siitä, miten ihmiset parhaiten voivat parantaa elintasoaan. Tämän keskeisen teeman valottamiseksi Hesiodos tuo yhteen mitä moninaisimpia aineksia: mm. myyttejä, tarinoita, kansanviisauksia ja maanviljelijän kalenterin. Runoilijan oma aktiivisuus hahmottuu juuri tämän materiaalin taidokkaana järjestämisenä niin, että se palvelee hänen runonsa ohjelmaa. Kirjoituksen toisessa pääosassa esitetään lyhyt yhteenveto Hesiodoksen myytistä viidestä ihmisheimosta, käydään läpi myytin tulkintaan liittyviä keskeisiä ongelmia ja esitellään eräitä tulkintasuuntauksia, joiden puitteissa myyttiä on pyritty analysoimaan. Näiden lähestymistapojen ansioita ja ongelmia arvioidaan, ja keskustelun pohjalta muotoillaan lähtökohdat tutkielmassa ehdotettuun lukutapaan. Tulkinta ihmisheimomyytistä esitellään kirjoituksen kolmannessa pääosassa. Ehdotuksen valossa myytin ensisijainen tarkoitus on tematisoida eräitä inhimillistä elämää määrittäviä keskeisiä reunaehtoja. Hesiodoksen myytti voidaan jakaa kahteen pääosaan, joista ensimmäinen kattaa kultaisen ja hopeisen heimon ja muodostaa myytin, joka valaisee ihmiselämää kontrastiivisesti kuvailemalla inhimillisiä elämänmuotoja, jotka eroavat radikaalisti meille tutuista elämänmuodoista. Pronssinen, herooinen ja rautainen heimo taas muodostavat historiallisen myytin, jonka tehtävä on osoittaa, että inhimillisessä historiassa voi esiintyä niin edistystä kuin taantumistakin: tulevaisuus on avoin, ja voimme itse vaikuttaa siihen. Lukutapaa puolustetaan tulkitsemalla ensi silmäyksellä nykyihmisten väistämättömään tuhoon viittaava rautaisen heimon tulevaisuuden kuvaus pikemminkin apokalyptiseksi varoitukseksi siitä, mitä tulee tapahtumaan, ellei ihmiskunta muuta tapojaan. Tutkimus päätetään käsittelemällä eri tapoja, joilla Hesiodos on työstänyt myyttiä osaksi runonsa kokonaisuutta, luonut yhteyksiä sen ja runon muiden osien välille, ja muokannut itse myyttiä palvelemaan hänen runonsa päämääriä.
  • Tanskanen, Hanne (2008)
    Tämän pro gradu -tutkielman aihe on uusien teknologioiden ja suomalaisen tietoyhteiskunnan käsittely sanomalehdistössä. Tutkimuskysymykseni kuuluu, millaisten metaforien avulla uusia teknologioita ja suomalaista tietoyhteiskuntaa kuvataan. Tutkielmani tavoite on selvittää, millaisia metaforisia narratiiveja, myyttejä tai kertomuksia tieteestä, tietoyhteiskunnasta ja teknologioista metaforat rakentavat. Keskeisiä teorioita ja lähteitäni ovat George Lakoffin ja Mark Johnsonin (1980) kognitiivinen metaforateoria, Norman Fairclough’n (2002) diskurssianalyyttinen tutkimus median käytännöistä, Iina Hellstenin (1997; 2002) ja Esa Väliverrosen (2007) tutkimukset tieteen ja bio- ja geeniteknologioiden metaforisista representaatioista sekä Manuel Castellsin ja Pekka Himasen (2001) Suomen tietoyhteiskuntamalli. Keskeisiä käsitteitä ovat metafora, myytti, käsitteellinen metafora, metaforinen narratiivi, diskurssikäytäntö, journalistinen käytäntö, teknologia ja tietoyhteiskunta. Aineistonani on Helsingin Sanomien artikkeleita: 17 vuodelta 1995 ja 21 vuodelta 2002. Metafora-analyysissani yhdistelen Nerlichin ja Hellstenin (2004) ja Hellstenin (2002) tutkimuksissaan käyttämiä menetelmiä sekä Väliverrosen (2007) tutkimusta geenipuheen kertomuksista. Metaforisia ilmauksia etsin kognitiivisen metaforateorian metaforan määritelmän mukaan eli käsitän metaforan käsitteellisten kenttien välisenä mallinnuksena. Käsitteelliset metaforat pohjaavat Lakoffin ja Johnsonin esimerkkeihin, mutta myös Hellstenin metaforisen narratiivin kuvaukseen. Tulkitsen aineistoa konstruktionistisesta näkökulmasta käsin. Lähtökohtainen ajatukseni on, että kielellä on ideologista ja normalisoivaa valtaa, ja että metaforat eivät ole pelkästään käteviä popularisoinnin apuvälineitä. Aineistostani löytyi metaforisia narratiiveja, jotka tukevat aikaisemman tutkimuksen löydöksiä tieteen ja teknologian representaatioista. ”TIETEELLINEN EDISTYS ON MATKA” on yleisesti vaikuttava narratiivinen ylätaso useille käsitteellisille metaforille aineistossani. Aineiston metaforat rakentavat ja ylläpitävät tieteen ja teknologian suurta lupausta tuntemattoman valloittamisesta, luonnon hallitsemisesta ja sairauksien voittamisesta. Kriittisiä piirteitä on kuitenkin jo havaittavissa vuoden 2002 metaforissa. Yksimielisyys tiede- ja teknologiapoliittisesta ideologiasta ilmenee vahvasti aineistoni metaforisoinneissa. Tämän ideologian tavoitteita ovat taloudellinen kasvu, teknologinen edistys sekä kilpailukyvyn edistäminen. Aineiston metaforisoinnit uusintavat teknisen muutoksen välttämättömyyden strategian eli esittävät Suomen kehityksen edelläkävijänä, jota muut voivat seurata. Tietoyhteiskuntakehityksen etenemisellä ja siinä menestymisellä kohotetaan aineiston metaforisissa ilmauksissa kansallista itsetuntoa kautta linjan.
  • Nurmiainen, Jouko (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009)
    This dissertation analyses the notions of progress and common good in Swedish political language during the Age of Liberty (1719 1772). The method used is conceptual analysis, but this study is also a contribution to the history of political ideas and political culture, aiming at a broader understanding of how the bounds of political community were conceptualised and represented in eighteenth-century Sweden. The research is based on the official documents of the regime, such as the fundamental laws and the solemn speeches made at the opening and closing of the Diet, on normative or alternative descriptions of society such as history works and economic literature, and on practical political writings by the Diet and its members. The rhetoric of common good and particular interest is thus examined both in its consensual and theoretical contexts and in practical politics. Central political issues addressed include the extent of economic liberties, the question of freedom to print, the meaning of privilege, the position of particular estates or social groups and the economic interests of particular areas or persons. This research shows that the modern Swedish word for progress (framsteg) was still only rarely used in the eighteenth century, while the notion of progress, growth and success existed in a variety of closely related terms and metaphorical expressions. The more traditional concept of common good (allmänna bästa) was used in several variants, some of which explicitly related to utility and interest. The combination of public utility and private interest in political discourse challenged traditional ideals of political morality, where virtue had been the fundament of common good. The progress of society was also presented as being linked to the progress of liberty, knowledge and wealth in a way that can be described as characteristic of the Age of Enlightenment but which also points at the appearance of early liberal thought.
  • Syrjäkari, Essi (2013)
    This study assesses the relationship between education and HIV-status, and the contribution of HIV-related knowledge, attitudes, and sexual behavior to this association among 15-24 year old population in Zimbabwe. Zimbabwe bears a generalized, sexually transmitting epidemic with a declining HIV prevalence currently estimated at 15 percent. In earlier studies in sub-Saharan Africa, the relationship between education and HIV has been found to change during the epidemic. In mature epidemics, when the knowledge on the transmission mechanisms of the virus increases, education is suggested to become protective of the infection. In addition to increased HIV-related knowledge, more accepting attitudes towards people living with HIV and cognitive skills facilitated by education are argued to influence the behavior protecting from the infection. The aims of this study were two-fold: 1) to describe the trends in the level of HIV-related knowledge, attitudes and sexual behavior by the level of education, and 2) to assess the relationship between education and HIV-status based on the most recent data. This study focused on 15-24 years old only, among whom the acquired infections were assumed to be recent. The trend analyses were based on four cross-sectional, nationally representative Zimbabwe Demographic and Health Survey data sets collected between 1994 and 2010-11. In addition, the association between education and HIV-status was examined by calculating logistic regression models using the 2010-11 data, in which HIV-test results linked with the survey data were available. When trends between 1994 and 2011 were observed, both among women and men the level of education, HIV-related knowledge, and being tested for HIV had become more common, except among men with lower levels of education, who had worse HIV-related knowledge in the end of the periods studied. In 2010 more women in all educational groups, and men with lower levels of education, were married and had started their sex life, when men with higher levels of education, had postponed the onset of their sexual activity compared to 1994. Regardless of the level of education, both men and women had fewer lifetime partners and had less high-risk sex in 2010, though this was considerably more rare among women compared to men. In all other groups condom use in high-risk sex became more frequent during the periods studied, except among women with lower levels of education, who during the final study period were using condoms less often in high-risk sex than during the first study period. When the association between education and HIV status and the contribution of the intervening factors was assessed using the 2010 data, a statistically significant relationship between education and HIV status was found in women but not in men. Among women who had ever had sex having incomprehensive knowledge on HIV also increased the risk of the infection. Both in men and women having risky sexual behavior increased the risk of the infection. In line with earlier studies, the findings of this paper suggest that among young people in Zimbabwe, positive changes in HIV-related knowledge, and changes in high-risk behavior have occurred, though these changes vary according to the level of education and gender. More educated women seem to postpone the onset of their sexual activity, but those who have started their sex life have more often casual partnerships. Women with lower educational level marry and start their sex life early, but have very rarely casual partnerships, though condom use in these partnerships is lower and has even decreases, contrary to all other groups. Men with lower levels of education had most often incomprehensive knowledge on HIV, and had changed their behavior less compared to more educated men. More educated men had been able to alter their behavior more, but having many lifetime partners was still most common in this group. The findings of this study suggest that specific prevention measures are required to address these trends and the needs of different educational groups in both women and men.
  • Itkonen, Suvi (2008)
    This research is aiming to answer to the following questions: Is modern education only a tool of oppression and indoctrination? What is the connection between education, oppression and inequalities within the South African context? Oppressive educational policies have created various challenges to the South African population throughout the history. Particularly darker ethnic groups have long been oppressed and poorly educated, which has made it hard for them to succeed and prosper in modern life. Today, many of them are challenged with problems caused by poverty and structuralised inequality. What is being taught in schools is decided and determined by the people and institutions in power. In modern societies in particular, it is an accepted fact that the powerful are wiser and therefore the most competent ones to decide what goes into the curricula. Rarely do the masses, who get decided upon, participate. In South Africa, schools have long been the institutions in which children have been considered to learn the rules and norms of the state. The curricula were dominated by the elites. In South Africa, the educational system developed into an effective tool of oppression during the years. In the end, during the apartheid era, oppressive education culminated into so called Bantu education, which was purely designed to keep the black population at the lowest levels in the modern society. In this study I show that education has been a powerful tool of oppression through cases in the history and presence. My main methods are historical analysis and qualitative research. Observation and poetry are the main qualitative research methods. Black people were long oppressed and abused and thus still have unequal chances in life. The problems caused by poverty and culture of violence are endemic particularly in many townships. The values and structures of such powerful oppression machine, as the European system of rule has been in South Africa, are not eliminated and modified over night. In my view, the previously oppressed parts of people in South Africa are the key actors in the social change, if there is going to be a real change. They need to liberate themselves and create new radical models of democratic rule with true participation and integration. Only that way can the country purify itself from inequality, violence and poverty. Brief in Finnish Koulutus ja syrjintä: epätasa-arvo eteläafrikkalaisten lasten keskuudessa Pro gradu-tutkielma käsittelee Etelä-Afrikan koulutusta yhteiskunnallisesta näkökulmasta ja sitä, miten koulutusta on käytetty syrjinnän välineenä Etelä-Afrikan historiassa. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on se kuinka koulutus, syrjintä ja sosiaalinen epätasa-arvo ovat toisiinsa kytkettyjä. Lisäksi pohdin vaihtoehtoja suurimpiin ongelmiin koulutuksellisen epätasa-arvon ratkaisemiseksi Etelä-Afrikassa.
  • Doftori, Mojibur (2004)
    This study is an investigation into the role of Non-governmental Organizations (NGOs) in education of child labourers in Bangladesh and Nepal. It is guided by semi-structured and structured interviews as well as observations and analyzing texts and documents. It analyzes diverse approaches of NGOs in education sector in improving the living conditions of child labourers. It also analyzes to what extent the NGO approaches fit with the broader national goals of education sector development. The data used in the study were collected from a total ten NGOs in Bangladesh and Nepal during the fieldwork in 1999. A total 100 cases of child labourers was gathered during the fieldwork. Sociological theories of education have been used for this study to shed light on educational possibilities of child labourers. I find resistance theory and particularly the work of Paulo Freire as central to explain educational possibilities of child labourers in Bangladesh and Nepal. Extensive literature review and empirical data are used to explain historical developments and contexts of child labour and primary education, conceptions of childhood, role of NGOs in development in general and education sector in particular in Bangladesh and Nepal. Children’s ‘agency’ has been given importance in the study to give children’s own perspective on their work and education. The study reveals that it is possible to educate child labourers even under poverty and hardships if the needs and contexts of child labourers are taken into account when designing educational projects/programs. It also reveals that individual NGO projects may help children to improve their capability to cope with their situations. However, lack of linking of NGO work on education with the work of other actors is an impediment in achieving maximum impact. One of the conclusions reached in the study is that cooperation and synergy between education projects/programs of NGOs and government is a must to have maximum positive impact on living conditions of child labourers and achieving the national goal of ‘Education for All’. There is a need for both NGOs and governments of developing countries to reconsider some of their policies on education sector to reduce child labour.
  • Mancera Hernandez, Fabian Alejandro (2014)
    This thesis studies the implications of quality of education in the steady state of an endogenous growth model for optimal spending allocation decisions with educated labor, mandatory schooling, congestion costs and infrastructure spillovers. Education quality is characterized by the past knowledge taught to the students, and the degree of congestion in schools. Congestion costs are defined as the ratio of teachers to students in the population, and as the proportion of government spending on education to the teaching capacity given the public infrastructure. The transitional dynamics associated with an increase in the degree of congestion, and the spending share on education, are analyzed in the balanced-growth path. It is shown that a revenue-neutral spending reallocation has an ambiguous effect in the final consumption and human capital accumulation levels. A growth-maximizing share of government spending on education is required to avoid ambiguous results. This is shown to depend either on the production function parameters only or on a combination of these with education parameters and a negatively related congestion parameter, accordingly to the congestion cost considered. Implications for increasing the years of mandatory schooling are also discussed.
  • Lipponen, Sini (Helsingfors universitet, )
    Yksityistäminen on länsimainen ilmiö. Suomessa yksityistämiskeskustelu alkoi 80-luvulla ja on kiihtynyt koko ajan. Ensinnäkin yksityistäminen voi tarkoittaa sitä, että julkinen sektori myy kannattamatonta yritystoimintaansa kokonaan pois itseltään. Toisaalta valtio tai kunta voi yksityistää vain tarjonnan, jolloin tuotantovastuu siirtyy yrityksille, ohjauksen ja rahoituksen säilyessään edelleen julkisella sektorilla. Kunnallishallinnossa yksityistäminen on viime vuosina kohdistunut suurimmassa määrin sosiaali- ja terveyspalveluihin, joissa on havaittu monia eri ongelmia. Valtion uutena yksityistämisen kohteena on holhoustoimen edunvalvontapalvelut. Holhoustoimen tarkoituksena on valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi pitää huolta taloudellisista tai muista asioistaan. Hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuutena on tarjota tällaisille henkilöille tukea edunvalvontapalveluiden yleisen edunvalvojan määräämisen muodossa. Holhoustoimilain voimaan tullessa vuonna 1999 kunta huolehti edunvalvontapalveluluiden järjestämisestä. Kymmenen vuotta myöhemmin holhouspalvelut siirrettiin tuotettavaksi virkatyönä valtion oikeusaputoimistoissa. Samalla lainsäädännössä annettiin oikeusaputoimistoille mahdollisuus ulkoistaa palveluitaan. Yksityistäminen aiheuttaa erilaisia ongelmia edunvalvottavana olevien henkilöiden perusoikeuksien toteutumisen kannalta. Tutkielmassani tarkastelen sitä, kuinka hyvin yksityistäminen säilyttää päämiesten välisen yhdenvertaisuuden eri osa-alueilla. Otan kantaa siihen, tulisiko päämiehiä kuulla yksityistämistilanteissa ja mikä merkitys päämiehen mielipiteelle tulisi antaa. Haluan selvittää, miten edunvalvottavien oikeusturva toteutuu, kun edunvalvontapalvelujen tuottaminen siirtyy valtiolta yksityiselle yritykselle. Pyrin avaamaan myös yksityisten palveluntuottajien valvonnan erityistä tehtävää päämiehen oikeusturvan kannalta ja sitä, onko valvonta tällä hetkellä riittävää. Lisäksi minua kiinnostaa, onko edunvalvontapalveluiden markkinoita syntynyt, pienentääkö yksityistäminen todellisuudessa palvelujen tuottamisesta valtiolle aiheutuvia kustannuksia ja onko ostopalveluntuottajan toiminnan jatkuvuus varmaa. Kyseessä on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus, jonka tavoitteena on tutkia edunvalvottavien perusoikeuksien toteutumista edunvalvontapalvelujen yksityistämisen yhteydessä. Oikeussäännösten, oikeuskirjallisuuden sekä lainvalmisteluaineiston ohella tutkimuksen kannalta tärkeän lähderyhmän muodostavat oikeusministeriön lausunnot ja mietinnöt, jotka tarkentavat valtion linjaa edunvalvontapalvelujen yksityistämisestä.
  • Lindén, Jukka (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassa käsitellään edunvalvontavaltuutetun kelpoisuuden rajoja tilanteissa, joissa valtuuttajan edun mukaista voisi olla vastikkeeton jäämistöoikeudellisesta etuudesta luopuminen. Tässä yhteydessä tarkastellaan perinnöstä luopumista, pesäosuuden luovuttamista sekä jäämistöositusta. Lain mukaan valtuutettu ei saa lahjoittaa päämiehen omaisuutta, jos lahjan perusteita ei ole yksilöity edunvalvontavaltakirjassa. Valtuutettu on kuitenkin samalla velvollinen hoitamaan päämiehen omaisuutta tämän edun mukaisesti. Päämiehen etu on edunvalvontaoikeuden kantavia periaatteita. Valtuutetun tehdessä oikeustoimia päämiehen puolesta hänen on varmistuttava, että niiden ehdot ovat päämiehen edun mukaisia. Tällöin valtuutetun on lähtökohtaisesti toimittava yhteistyössä päämiehen kanssa tämän mielipidettä kunnioittaen. Valtuuttajan oikeudellinen toimintakyky on usein tosiallisesti menetetty valtakirjan tultua vahvistetuksi. Tällöin valtuutetun tulee pyrkiä toimimaan päämiehen toimiohjeiden, arvomaailman sekä aiemman terveen tahdon mukaisesti. Kun valtuuttaja on tällöin tosiallisesti vajaakykyinen, valtuutetun tulee huomioida myös päämiehen suojaamisen tarve päätöksenteossaan. Edunvalvontavaltuutuslaki lähtee siitä, että valtuutettu toimii kelpoisuutensa ja toimivaltansa rajoissa eikä tarvitse erillistä viranomaisen lupaa päämiehen lukuun tekemilleen oikeustoimille. Tällöinkin valtuutettu joutuu huomioimaan lain säännökset omaisuuden hoitamisesta ja lahjoituskiellosta. Edunvalvontavaltuutuslaki on suhteellisen nuori ja siihen liittyviä prejudikaatteja ei vielä ole. Analogiaa voidaan hakea edunvalvontaa koskevista KHO:n ratkaisuista, joissa jäämistöoikeudelliseen luopumiseen päämiehen puolesta on suhtauduttu yksiselitteisen kielteisesti. Oikeuskäytännöstä tukea valtuutetun kelpoisuudelle luopumisoikeustoimiin ei olekaan löydettävissä. Esimerkiksi perinnöstä luopuminen on kiistämättä oma oikeustoimensa eikä laissa nimenomaisesti kielletty lahjoitus. Lain esitöissä lahjoituksena pidetään myös muita oikeustoimia, jotka asiallisesti johtavat päämiehen varallisuuden vähenemiseen. Olennaista on kuitenkin onko oikeustoimi valtuuttajan edun mukainen. Valtuutettu on lain mukaan velvoitettu hoitamaan päämiehen omaisuutta niin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Perinnöstä luopumisen osalta oikeudellisen toimintakykynsä menettäneen vanhuksen edun määrittäminen muilla kuin taloudellisilla perusteilla katsotaan tässä yhteydessä olevan liian epämääräistä oikeusohjeeksi. Tutkielmassa otettu kanta onkin, että jos edunvalvontavaltakirjassa ei ole tarkempia määräyksiä, valtuutettu ei ole kelpoinen luopumaan perinnöstä valtuuttajan puolesta, mikäli se johtaa päämiehen varallisuusaseman heikentymiseen. Sama koskee vastikkeetonta pesäoikeuden luovutusta sekä tasinko-oikeuksista luopumista. Valtuutetun kelpoisuuden puute luopua valtuuttajalle tulevasta perinnöstä ei tarvitse tarkoittaa päämiehen itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Valtuuttajahan voi halutessaan antaa valtakirjassa valtuutetulle kelpoisuuden luopua perinnöstä tai muusta jäämistöoikeudellisesta etuudesta. Edunvalvontavaltuutus mahdollistaa sen käyttämisen myös sen jälkeen, kun henkilö itse on menettänyt oikeudellisen toimintakykynsä. EVVL 18.2 §:n mukaisesti tehdyllä valtuutuksella valtuutettu voikin päämiehensä puolesta luopua vastikkeetta jäämistöoikeudellisesta etuudesta, joka olisi lisännyt päämiehen varallisuutta. Edellytyksenä on, että määräys asiasta on otettu mukaan edunvalvontavaltakirjaan, ja samalla huolehdittu ainakin esteettömän varavaltuutetun nimeämisestä.