Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 6183-6202 of 25621
  • Lindholm, Tiina (2015)
    Paksusuolen hiekkakeräymät ovat yleinen hevosten ähkyoireiden aiheuttaja. Hiekkakeräymiä diagnosoidaan yleisesti alueilla, joissa maaperä muodostuu irtonaisesta hiekasta, esimerkiksi Suomessa. Syy miksi hiekkaa keräytyy juuri tiettyjen hevosen suolistoon, on epäselvää. Oireet vaihtelevat yksilöiden välillä, eikä oireiden yhteyttä hiekan määrään ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, korreloivatko esitiedoissa kuvantamisen syyksi ilmoitetut oireet röntgenkuvista mitatun paksusuolen hiekkakeräymän pinta-alan kanssa ja ovatko jotkin oireista erityisen tyypillisiä suurille hiekkakeräymille. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, minkälainen on tyypillinen hiekkaähkypotilas ja onko mahahaavalla tai verinäytemuutoksilla ja hiekkakeräymien koolla yhteyttä. Myös vuodenajan ja hiekkakeräymien koon yhteyttä selvitettiin. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin hiekkaähkyn etiologiaan, oireisiin ja diagnosointiin sekä hoitovaihtoehtoihin. Tutkimuksen aineistona oli 649 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalan potilasta, joiden vatsaontelo oli röntgenkuvattu vuosina 2008-2012. Ulkopuolelle jätettiin vuosina 2008-2010 röntgenkuvatut hevoset, joiden hiekkakeräymän pinta-ala oli alle 25 cm2. Röntgenkuvissa havaitun hiekan pinta-ala (cm2) määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja pinta-aloja verrattiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testejä käyttäen hevosten kliinisten oireiden, rodun, kuvausvuodenajan, mahahaavalöydösten ja verinäytetulosten suhteen. Tässä aineistossa hoitoon tulosyyksi mainituista oireista aiempi hiekan esiintyminen, laihtuminen ja hevosen epänormaali käytös olivat yhteydessä hiekan suureen määrään (p < 0,05). Roduista suomenhevosilla oli suurempia hiekkakeräymiä kuin muilla roduilla (p < 0,01) ja syksyllä todettiin muihin vuodenaikoihin verrattuna suurempia hiekkakeräymiä (p < 0,01). Hevosilla, joilla ei ollut diagnosoitu mahahaavaa, oli suurempi paksusuolen hiekkakeräymä kuin hevosilla, joilla oli mahahaava (p = 0,02). Verinäytemuutosten ja hiekan pinta-alan suuruuden välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä (p = 0,17). Tuloksissa oli yllätyksellistä, että ähky ja epänormaali uloste eivät olleet yhteydessä suuriin hiekkakeräymiin, sekä se, ettei mahahaavapotilailla todettu suurempia hiekkakeräymiä kuin hevosilla, joilla ei ollut mahahaavaa. Tämä tutkimus toi näyttöä sille, että vuodenaika ja rotu voivat altistaa paksusuolen hiekkakeräymille. Jos hevosen laihtumiselle tai epänormaalille käytökselle ei löydy muuta selitystä, on syytä epäillä hiekkakeräymää ja hakeutua tutkimuksiin. Hiekan määrä vaihteli kuitenkin paljon yksilöiden välillä ja erityisesti epänormaali käytös on oireena niin epämääräinen, että sen syyksi voi epäillä monia muitakin sairauksia. Aineiston perusteella kerran diagnosoitu ja hoidettu hiekkakeräymä altistaa uusille keräymille, joten hiekan syömisen estäminen on tärkeää lääkkeellisen hoidon lisänä.
  • Leino, Anne (1991)
    On havaittu, että hevoset, jotka ovat psyykkisesti tai fyysisesti stressaantuneita ennen rauhoitusaineen injisoimista rauhoittavat huonommin kuin hevoset, jotka ovat injisoimishetkellä rauhallisia. Huono vaste rauhoitusaineelle aiheuttaa usein annoksen kasvattamisen, joka johtaa helposti yliannokseen. Tällöin saattavat tärkeät hengityksen ia verenkierron säätelyyn osallistuvat keskukset lamaantua (Sandholm 1990). Stressi nostaa plasman katekolaminipitoisuuksia. Katekolaminien ja eräiden anesteettien, kuten halotaanin ja kloroformin yhteisvaikutus voi johtaa sydämen rytmihäiriöihin (Katz ja Katz 1966). Katekolaminit aiheuttavat alpha-reseptoreiden kautta pernan supistumisen ja punasoluvarastojen siirtymisen verenkiertoon (Adams 1988). Lisäksi on havaittu veren valkosolujen määrän lisääntyvän stressitiloissa (Nemi 1986). Hevosilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin detomidiinin, joka on alpha2-adrenerginen agonisti, alentavan plasman katekolaminien ja niiden metaboliittien pitoisuuksia (Raekallio ym painossa). Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittään, ilmeneekö plasman korkea katekolaminipitoisuus stressaantuneilla hevosilla heikentyneenä kliinisenä rauhoittumisena. Haluttiin myös verrata katekolaminipitoisuuksia hematokriittiin ja veren valkosolumääriin ennen rauhoitustasekä rauhoituksen aikana. Lisäksi haluttiin tutkia näkyykö detomidiinin plasman katekolaminipitoisuuksia laskeva vaikutus sedaation syvyydessä. 39 hevoselle injisoitiin 10 mikrog/kg detomidiinia suonensisäisesti ja 6 hevoselle vastaava määrä suolaliuosta vertailun vuoksi ennen pieniä toimenpiteitä. Hevosista otettiin laskimoverinäytteet juuri ennen injisointia ja 20 minuuttia sen jälkeen. Hevosten käyttäytymistä arvioitiin injektiohetkellä ja sedaation astetta tarkkailtiin kliinisesti. Plasman adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisuudet, katekolaminien metaboliittienpitoisuudet sekä veren hematokriitti- ja valkosoluarvot laskivat merkittävästi detomidiini-injektion jälkeen, mutta pysyivät muuttumattomina kontrollinäytteissä. Psyykkistä stressiä kuvastava plasman korkea adrenaliinipitoisuus ennen detomidiiniinjektiota heikensi detomidiinin sedatiivista vaikutusta. Injektion jälkeiset adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisaudet vaikuttivat sedaation syvyyteen. Plasman katekolaminipitoisuuksien laskun detomidiininannostelun jälkeen arvellaan johtavan detomidiinin suorasta vaikutuksesta katekolaminien vapautumiseen ja/tai sen rauhoittavasta vaikutuksesta, jolloin hevosen reagoimiskyky heikkenee eikä katekolamineita vapaudu samassa määrin kuin ennen rauhoittamista.
  • Kurenlahti, Veera (2014)
    Hevosten hammashoito rajoittuu Suomessa vielä pääosin hammaspiikkien poistoon raspaamalla. Hampaiden patologiset muutokset ovat aikaisempien, muualla tehtyjen tutkimusten mukaan kuitenkin varsin yleisiä, eikä näitä muutoksia ole yleensä mahdollista havaita sormituntumalla tehtävässä tutkimuksessa. Yleisimpiä tällaisia muutoksia ovat karies ja infundibulumin muutokset, purupinnan hiushalkeamat eli fissuurat, hammasmurtumat, poskihampaiden väliset diastemat eli vierekkäisten poskihampaiden väliset raot, joihin rehu pakkautuu, sekä apikaali-infektiot ja pulpiitti ja niiden aiheuttamat muutokset sekundaaridentiinissä. Purentavirheet vaikuttavat hampaiden kulumiseen ja voivat pahimmillaan johtaa distemojen eli normaalianatomiaan kuulumattomien rakojen syntymiseen poskihampaiden väliin. Lievä karies on varsin yleistä erityisesti vanhemmilla hevosilla, eikä se yleensä aiheuta oireita. Pitkälle edenneenä se kuitenkin altistaa hampaan pitkittäissuuntaisille murtumille ja pulpiitille eli hammasydintulehdukselle. Suurin osa hevosten hammasmurtumista on niin sanottuja idiopaattisia hammasmurtumia eli sellaisia murtumia, joiden taustalla ei ole traumaa tai muuta tiedossa olevaa syytä hampaan halkeamiselle. Hammasmurtuman terävät reunat voivat aiheuttaa mekaanista ärsytystä ja se voi johtaa hampaan apikaalitulehdukseen. Oireet voivat ilmetä vasta kuukausien tai jopa vuosien kuluttua murtumasta. Diastema voi johtaa rehumassan pakkautumiseen ikenen sisään sekä hampaan ja sen kiinnityskudosten väliin, ja johtaa kivuliaaseen parodontiittiin eli hampaan kiinnityskudosten tulehdukseen. Oireet ovat epäspesifisiä kuten rehun tiputtelua, paha haju hengityksessä, laihtuminen tai ongelmat kuolainten kanssa. Tutkielman sisältämän alkuperäistutkimuksen tarkoitus oli selvittää vastaavien hampaiden patologisten muutosten yleisyyttä suomalaisilla hevosilla. Aineistona käytettiin 48:aa Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa lopetettua hevosta. Hevosten hampaat tutkittiin valon, peilin ja hammaskoettimen avulla. Lisäksi hevosten ikä ja purenta arvioitiin. Löydökset kirjattiin ylös. Hammasmuutosten todettiin olevan yleisiä suomalaisilla hevosilla. Yhtä hevosta lukuun ottamatta kaikilta tutkituilta hevosilta löydettiin ainakin yksi muutos. Yleisimpiä muutoksia olivat purupinnan fissuurat (23/48), hammashalkeamat (15/48), karies ja infundibulumin muutokset (14/48) sekä sekundaaridentiinin muutokset (12/48). Poskihampaiden purenta oli normaali 63 %:lla hevosista. 32 %:lla arvioitiin olevan yläpurenta ja 5 %:lla alapurenta. Hammasmuutosten yleisyyden vuoksi suun säännöllisiä, huolellisia tutkimuksia voidaan pitää perusteltuina. Vaikka kaikki muutokset eivät aina aiheuta oireilua, on niiden olemassaolosta hyvä olla tietoinen. Näin niiden kehittymisen seuraaminen on mahdollista ja ongelmiin voidaan puuttua ajoissa. Työ sisältää kahdeksan kuvaa sekä kuusi taulukkoa muutosten ja tulosten havainnollistamiseksi.
  • Kaikkonen, Ritva (1999)
    Syventävät opintoni koostuvat kahdesta Suomen eläinlääkärilehteen julkaistavaksi esitystä artikkelista. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien diagnostiikka, hoito ja enneltaehkäisy hevosella - kirjallisuuskatsaus Hevosen ruoansulatuskanavaan saattaa joutua hiekkaa joko rehun mukana tai hevosen syödessä sitä tarkoituksella suoraan maasta. Hiekan kertyminen suolistoon voi aiheuttaa esimerkiksi ähkyoireita tai ripulia. Hiekka painuu raskaana materiaalina suolen ventraaliosiin ja suoranaisen limakalvoärsytyksen lisäksi se saattaa aiheuttaa divertikkelimuodostusta. Suuri hiekkamäärä voi aiheuttaa myös suolitukoksen. Paksusuolessa oleva hiekka saattaa tuntua peräsuolen kautta tunnusteltaessa. Ulosteen sisältämä hiekkamäärä korreloi huonosti suolistossa olevan hiekkamäärän kanssa. Diagnostiikassa voidaan käyttää myös vatsaontelon auskultaatiota ja ultraäänitutkimusta. Röntgentutkimuksella pystytään osoittamaan vatsaontelon etuosassa olevat hiekkakeräymät. Hiekkakeräymien hoitoon käytetään yleisesti psylliumia sisältäviä laksatiiveja. Suuret annokset magnesiumsulfaattia on myös havaittu tehokkaaksi. Ennaltaehkäisyssä on tärkeää välttää ruokintaa suoraan maasta etenkin hiekkatarhoissa, sekä estää ruoan maahan variseminen. Vaikeimpia hoidettavia ovat tarkoituksella hiekkaa syövät ja ahneet, maasta jokaisen ruoanmurusen etsivät hevoset. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien röntgenlöydösten yhteys hevosen ikään, rotuun ja oireisiin Tutkimusaineistomme koostui 52:sta Yliopistollisessa eläinsairaalassa noin kolmen vuoden aikana röntgenkuvatusta hevosesta, joiden vatsaontelon alaetuosassa oli merkkejä hiekkakeräymistä. Hevosten ikä vaihteli alle puolesta vuodesta 23 vuoteen ja ne edustivat useita eri rotuja. Suurin osa varsoista oli tutkittavana kesäkuukausina, kun taas yli puolivuotiaiden hevosten hoitoontuloaika keskittyi marraskuun ja maaliskuun väliseen aikaan. Hiekkakeräymien koossa oli suurta vaihtelua. Etenkin aikuisilla suomenhevosilla nähtiin hyvin laajoja hiekkakeräymiä. Nuorilla hevosilla taas keräymien lukumäärä oli suurempi kuin aikuisilla. Keräymien pinta vaihteli hyvin tarkkarajaisesta suolen muuhun sisältöön sekoittuvaan. Suurella osalla (73%) hevosista oli ruoansulatuskanavan oireita kuten ähkyä tai ripulia. Epäspesifisiä oireita, kuten laihtumista, alentunutta suorituskykyä ja apaattisuutta esiintyi joko yksin tai yhdessä ruoansulatuskanavan oireiden kanssa 46%:lla hevosista. Vain viidellä hevosista ei ollut hiekkakeräymiin yhdistettävissä olevia oireita lainkaan. Toinen primaarisairaus löytyi 22 hevoselta, ja näistä puolella todettiin olevan hiekkaa suurehkoja määriä. Tilastollisesti merkitsevä yhteys todettiin akuuttien ähkyoireiden ja hiekan määrän sekä akuuttien ähkyoireiden ja hiekkakeräymien lukumäärän välillä.
  • Vainio, Kirsi (2010)
    Hevosten suolistoloisten loislääkeresistenssi on vakava ongelma eri puolilla maailmaa. Suomesta ei ole laajaa tutkimustietoa, mutta viitteitä bentsimidatsoli-resistenssistä havaittiin vuonna 2006. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää paitsi hevosten ruuansulatuskanavan loisten yleisyyttä nuorilla hevosilla myös mahdollisen pyranteeli- ja ivermektiiniresistenssin esiintymistä Suomessa. Aikuisista hevosista noin kolmasosalla tiedetään esiintyvän ruuansulatuskanavan loisia. Koska tämän tutkimuksen hevoset olivat iältään nuoria, voitiin olettaa, että loisten esiintyvyys olisi hieman korkeampi tässä ryhmässä. Loislääkeresistenssiä esiintyy naapurimaissa ja laajasti Euroopassa ja Amerikassa, joten olisi ollut hyvin yllättävää, mikäli resistenttejä loiskantoja ei olisi Suomesta löydetty. Tutkimukseen osallistui 112 hevosta, jotka olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta 1,5-vuotiaita lämminveriravureita. Resistenssitutkimukseen otettiin lopulta mukaan 62 hevosta, joiden ulostenäytteistä oli löytynyt loisten munia ensimmäisellä näytteenottokierroksella. Näistä hevosista 38 oli ainoastaan Strongylidae-positiivisia ja lääkittiin pyranteelia sisältävällä valmisteella. Ivermektiinillä lääkittiin 24 hevosta, joiden kaikkien ulosteesta havaittiin suolinkaisen munia. Lisäksi näistä hevosista 16 oli Strongylidae-positiivisia. Ulostenäytteet kerättiin kolmessa kierroksessa; ensimmäisellä kierroksella etsittiin hevosia, joilla esiintyi loisia. Toinen näyte kerättiin loislääkityksen yhteydessä ja viimeinen kaksi viikkoa lääkityksen jälkeen mahdollisen loislääkeresistenssin havaitsemiseksi (Faecal Egg Count Reduction –testi, FECRT). Ulostenäytteet tutkittiin käyttäen modifioitua McMaster –menetelmää. Ruuansulatuskanavan loisia esiintyi 55,4 %:lla tutkimukseen osallistuneista varsoista. Yleisimmät loiset olivat Strongylidae-sukkulamadot, joita esiintyi 48,2 %:lla varsoista. Hevosen suolinkaisen munia havaittiin 20,5 %:sta ulostenäytteitä. FECR-testissä havaittiin voimakasta resistenssiä. Pyranteeli-lääkitys vähensi näytteestä löydettyjen Strongylidae- munien määrää laskutavasta riippuen 27,8 - 43 %. Vähenemän tulisi olla yli 90 %, jotta lääkitys voitaisiin katsoa tehokkaaksi. Ivermektiini-lääkitys vähensi näytteestä löydettyjen suolinkaisen munien määrää 19,5 - 52,3 % ja Strongylidae-munien määrää 75,8 – 79 %. Ivermektiiniä vastaan katsotaan esiintyvän resistenssiä, mikäli FECR on alle 95 %. Tutkimus osoitti, että nuorilla hevosilla esiintyy runsaasti ruuansulatuskanavan loisia. Lisäksi Suomessa esiintyy pyranteelille ja ivermektiinille resistenttejä loiskantoja. Tutkimustulokset vastasivat hyvin oletuksiamme, mutta resistenssitilanne oli vakavampi kuin osasimme aavistaa. Resistenttien loiskantojen syntyä voidaan ennaltaehkäistä ja resistenssin kehittymistä hidastaa annostelemalla loislääkkeitä mahdollisimman harvoin. Loislääkkeiden käytön vähentäminen edellyttää tietämystä tallin ja yksittäisten hevosten loistilanteesta. Kohdennettu loishäätö on hyvä keino loislääkkeiden käytön hallittuun vähentämiseen. Hevosten kohtaamaa loispainetta voidaan alentaa huolehtimalla hyvästä tarha- ja laidunhygieniasta.
  • Jarva, Kaisu (2009)
    Sykevälin vaihtelu on sydämen lyöntien välisen ajan vaihtelua. Elektrokardiografiassa (EKG) se nähdään R-piikkien välien pituuden vaihteluna. Sydämen lyöntitiheyttä, ja siten myös sykevälin vaihtelua, ohjaa sinussolmuke. Sinussolmukkeen toimintaan vaikuttavat sekä parasympaattinen että sympaattinen osa autonomista hermostoa. Parasympaattinen hermosto aiheuttaa pääasiassa korkeataajuista (high frequency, HF) vaihtelua, mutta myös matalataajuista vaihtelua (low frequency, LF). Sympaattinen vaikutus aiheuttaa matalataajuista vaihtelua. Sykevälin vaihtelu on osoittautunut toimivaksi keinoksi tutkia autonomisen hermoston toimintaa, ja sitä on käytetty useissa käyttäytymiseen ja hyvinvointiin liittyvissä tutkimuksissa. Sykevälin vaihtelua voidaan tutkia analysoimalla joko EKG-nauhoitusta tai pelkkien R-piikkien rekisteröintiä. Koska sykevälin vaihtelussa halutaan tutkia sinusrytmin muutoksia, on tärkeää tunnistaa muista syistä johtuvat rytmin muutokset. Hevosilla esiintyy yleisesti sinusrytmistä poikkeavia rytmejä, jotka voivat olla fysiologisia tai patologisia. Fysiologiset rytmimuutokset johtuvat usein voimakkaasta vagaalisesta vaikutuksesta. Fysiologisiin rytmeihin kuuluvat sinus takykardia ja bradykardia, sinus arytmia, sinus-eteiskatkos sekä ensimmäisen ja toisen asteen eteiskammiokatkos. Lisäksi hevosilla esiintyy lisälyöntejä, kammiotakykardiaa ja eteisvärinää, joka on yleisin suorituskykyyn vaikuttava rytmihäiriö. Nämä kaikki voidaan havaita sydämen kuuntelussa havaittavan poikkeavan rytmin lisäksi EKG:n muutoksina. Tutkimusosassa haluttiin selvittää onko merkitystä mitä raja-arvoja käytetään sykevälin vaihtelun matalalle taajuudelle (LF) ja korkealle taajuudelle (HF). Aiemmin hevosten sykevälin vaihteluun liittyvissä tutkimuksissa on käytetty useampia eri raja-arvoja. Tutkimusta varten nauhoitettiin EKG:aa seitsemästä hevosesta. Yhtä nauhoituksista ei voitu käyttää huonon laadun vuoksi, joten tutkittavana oli kuuden hevosen EKG. Jokaisen hevosen EKG:sta valittiin neljästä ensimmäisestä tunnista kustakin 10 minuutin otos. Nämä analysoitiin ohjelmilla RR-Interval & Movement Activation Analysis Software ja Kubios HRV Analysis. Analysoinnissa käytettiin kolmia eri raja-arvoja, joita aiemmissa kirjallisuudesta löytyvissä tutkimuksissa on käytetty. Saatuja tuloksia analysoitiin tilastollisesti. Eri raja-arvoilla saadut tulokset erosivat toisistaan merkitsevästi, eivätkä ne korreloineet keskenään. Tässä tutkimuksessa saatujen tulosten perusteella on selvästi merkitystä mitä LF:n ja HF:n raja-arvoja sykevälin vaihtelun tutkimisessa käytetään.
  • Jakala, Jouko (1990)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään aluksi lyhyesti hevosen yleisimmät hengityselinviroosit. Tärkeimmät viroosit ovat hevosinfluenssa, rinopneumoniitti ja virusarteriitti. Adeno-, rea- ja rinovirukset ovat yleisesti levinneitä, mutta niiden aiheuttamat infektiot ovat yleensä lieviä tai oireettomia. Influenssa on myxoviruksen aiheuttama tauti, joka herkässä populaatiossa leviää nopeasti. Epidemioita esiintyy yleensä muutaman vuoden väliajoin. Tauti on harvoin fataali, mutta toipuminen kestää usein viikkoja. Immuniteetti ei ole kestävä. Lisäksi virus pystyy muuttumaan antigeenisesti erilaiseksi. Influenssan ehkäisyssä rokotukset ovat osoittautuneet ehdottoman hyödyllisiksi. Suojaamattomassa populaatiossa epidemiasta tulee äkkiä laaja ja vakava. Rokotuskaan ei aina suojaa taudilta, mutta rokotetuissa hevosissa tauti on lievempi tai oireeton. Riittävä vasta-aineiden määrä populaatiotasolla estää vakavan epidemian puhkeamisen. Rokotusten sivuvaikutuksia esiintyy jonkin verran, mutta ne ovat harvinaisia ja rokotusten hyötyyn verrattuna haitat ovat pieniä. Oman tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia Prevacun-rokotteen tehoa ennen rokottamattomilla hevosilla. 28 hevosta rokotettiin kahdesti 5-6 viikon välein ja muodostuvaa immuniteettia mitattiin veren vasta-ainemäärityksillä. Veren vasta-ainetasoa voidaan pitää hyvänä immuniteetin mittana. Prevacun-rokote osoittautui tehokkaaksi rokotteeksi. Hevoset ovat olleet kosketuksissa inf1.virukseen, koska vasta-aineita oli jo ennen rokotuksia. Vasta-aineresponssissa ei havaittu eroa nuorten ja vanhojen hevosten välillä.
  • Rekilä, Riina (2009)
    Tämän lisensiaattityön tarkoitus oli tehdä Suomen hevosinfluenssaepidemiasta 2007 pilottikyselytutkimus, jolla saataisiin alustavaa tietoa valmentajilta influenssarokotusten käyttämisestä ja vaikutuksista hevosten sairastuvuuteen influenssaepidemian aikana. Lisäksi tarkoituksena oli tehdä kirjallisuuskatsaus hevosinfluenssasta ja tehdä seurantakaavake ja ohjeita mahdollisia seuraavia epidemioita varten. Koska rokotuksilla näyttää olevan tutkimusten mukaan selvä influenssaa estävä ja lieventävä vaikutus, viimeistään tätä seurantakaavaketta käyttämällä voitaisiin vaikuttaa positiivisesti hevosten rokottamiseen suomalaisilla ravitalleilla tulevaisuudessa. Hevosinfluenssan aiheuttaja on influenssa A-virus, joka kuuluu ortomyksovirusten heimoon. Influenssaa tavataan tyyppejä H3N8 ja H7N7, joista jälkimmäistä ei ole tavattu hevoskannassa 30 vuoteen. H3N8-alatyypin geneettistä evoluutiota tapahtuu jatkuvasti, sillä RNA on taipuvainen mutaatioille. Uusi viruskanta voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pandemian, jolloin se on muuntunut niin paljon, että vanhat vasta-aineet eivät tunnista sitä. Hevosinfluenssa leviää erittäin helposti pisaratartuntana sekä suoran, että epäsuoran kontaktin kautta. Inkubaatioaika on 24-73 tuntia. Oireina ovat korkea kuume, kuiva yskä ja sierainvuoto. Rokotetuilla hevosilla oireet ovat yleensä lievempiä. Influenssa A-virus tartunta voidaan selvittää sierainlimanäytteestä tai pariseeruminäytteen avulla. Sierainlimanäytteestä voidaan eristää influenssavirus tai sen antigeenit. Näyte on otettava kuivalla topsitikulla 30 cm syvyydeltä ja ne on pakattava maito- tai seerumiputkiin ja sen on oltava 24 tunnin kuluessa Evirassa. Differentiaalidiagnooseja ovat Streptococcus equi-bakteerin aiheuttama pääntauti, herpesvirusten aiheuttama rinopneumoniitti, virusarteriitii, reovirustartunnat ja rinitis A- ja B-virusten aiheuttamat hengitystietulehdukset. Kaikkia taudinaiheuttajia ei edes tunneta ja niitä löytyy todennäköisesti tulevaisuudessa lisää. Oireenmukainen hoito on tärkeää sairastuneelle hevoselle. Sekundääriset bakteeritulehdukset ovat mahdollisia, jolloin antibioottilääkitys on indikoitua. Vuonna 2007 hevosinfluenssaepidemioita oli maailmalla useita. Australiassa tauti levisi kulovalkean tavoin ennestään rokottamattomassa hevospopulaatiossa. Ruotsissa ja Suomessa epidemiat keskittyivät puutteellisesti rokotettuihin ravihevosiin. Australiassa ja Ruotsissa karanteenit eivät auttaneet rokottamattomassa ja huonosti rokotetussa populaatiossa. Tekemäni pilottikyselyn tulokset osoittivat selvästi, että talleilla, joissa kaikki hevoset rokotetaan, yksikään hevonen ei sairastunut, vaikka ne kävivät raveissa. Rokotteet näyttävät kirjallisuuskatsauksen tutkimustenkin mukaan olevan ainoa tekijä, jolla voidaan suojautua tartunnalta ja lieventää oireita. Rokotteita on päivitettävä, sillä influenssavirus muuttuu mutaatioin ja antigeenisen vaihdon kautta. Rokotteiden antama suoja on parempi, kun kaikki tallin hevoset ovat rokotettuja. Maailmalla on käytössä useita erilaisia rokotteita influenssaa vastaan. Sen lisäksi hevosille on yritettävä järjestää parhaalla mahdollisella tavalla puhtaat olosuhteet, hyvälaatuiset rehut ja stressitön ympäristö, jolloin niille voidaan taata paras mahdollinen vastustuskyky tarttuvia tauteja vastaan. Ihmisten on pyrittävä omalla toiminnallaan estämään tautien leviäminen. Tarttuvien tautien epidemioiden aikana on oltava erittäin huolellinen hygienian kanssa. Kirjallisuuskatsauksen ja pilottitutkimuksen pohjalta ehdotin muutoksia ja toimintaohjeita hevosurheilun päättäjille Suomessa. Suomeen tulisi saada kilpaileville hevosille pakolliset rokotukset.
  • Bäckström, Johanna (1994)
    Retrospektiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää EKK:lla v. 1984 -1993 anestesoitujen hevosten lukumäärä sekä niihin liittyviä parametrejä erityisesti anestesiakuolemiin nähden. Tutkittavia asioita olivat hevosten ikä, rotu, sukupuoli, operaation tarkoitus, operaatioasento, esirauhoitus, anestesian induktio, anestesian aloitusaika ja anestesian kesto. Tutkimuksen kohteena olevan ajanjakson puitteissa anestesioitiin EKK:lla 1252 hevosta, joista 195 ähkyleikkauksia varten.Anestesiakuolleisuus ähkypotilaiden poiston jälkeen oli 0,9%, mikä vastaa ulkomailla saatuja tutkimustuloksia. Tarkasteltaessa tilastollisesti eri parametrien merkitsevyyttä anestesiakuolleisuuteenoli tammoja kuollut tilastollisesti merkitsevästi enemmän kuin oriita ja ruunia ja asetyylipromatsiininkäyttö esirauhoituksena vähensi tilastollisesti merkittävästi riskiä kuolla anestesiaan. Hevosen anestesiointiin liittyy monenlaisia riskejä sekä induktio-, ylläpito- että heräämisvaiheessa.Preoperatiivinen arviointi ennen anestesiaa on tärkeää. Anestesialaitteiston on oltava kunnossa ja sitäon osattava käyttää. Anestesia-aineet tulisi valita potilaan ja leikkauksen luonteen mukaan. Anestesian huolellinen monitorointi joka vaiheessa vaaratilanteiden tunnistamiseksi on olennainen osa anestesiaa.Anestesiologin on tiedostettava anestesiaprosessiin liittyvät riskit jo ennen esirauhoitusta ja tiedettävä, miten toimia hätätilanteessa.
  • Pirinen, Nina (2013)
    Tämän lisensiaatin työn tarkoituksena oli perehtyä kirjallisuuskatsauksella “grass sickness” – taudin esiintyvyyteen, etiologiaan, patogeneesiin, kliinisiin löydöksiin, diagnostiikkaan, hoitoon, ennusteeseen ja ennaltaehkäisyyn sekä tehdä tutkielmana yhteenveto Suomessa esiintyneistä tapauksista. ”Grass sickness” on merkittävä hevosten kuolleisuutta aiheuttava tauti. Tautia on tavattu ensimmäisen kerran yli 100 vuotta sitten, vuonna 1909 Skotlannin itäosissa. Tällä hetkellä tautia tavataan Iso-Britannian lisäksi myös muualla Euroopassa sekä Etelä- ja Pohjois- Amerikassa. Laajasta levinneisyydestä huolimatta taudin esiintyvyys on suurinta Iso-Britanniassa ja sen läheisyydessä. ”Grass sickness” – taudin aiheuttajaa ei edelleenkään tiedetä. Viimeaikaisten tutkimustulosten perusteella taudin oletetaan olevan C. botulinum tyyppi C:n aiheuttama toksikoinfektiivinen tauti. Itse taudin syntymisen epäillään olevan monen eri tekijän summa, jossa suoliston mikrobiflooran toiminnan häiriintyminen olisi tärkeässä roolissa. ”Grass sickness” – taudille on ominaista neuronien rappeumamuutokset erityisesti suoliston hermokimpuissa sekä autonomisen hermoston ganglioissa. Tauti voidaan jakaa keston ja oireiden vakavuuden perusteella kolmeen eri muotoon: akuutti, subakuutti ja krooninen muoto. Akuutti ja subakuutti muoto johtavat hevosen kuolemaan tai lopettamiseen. Molempien muotojen oireet ovat melko epäspesifisiä ja ne voidaan helposti yhdistää ähkyyn. Tauti luokitellaan krooniseksi oireiden kestettyä yli 7 päivää. Krooniselle muodolle on ominaista hevosen huomattava laihtuminen sekä ”vinttikoiramainen” ulkonäkö, eriasteiset nielemisvaikeudet, huonontunut tai puuttuva ruokahalu ja ähkyoireet. Krooniseen muotoon sairastuneista noin 49% selviää. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa tai lääkettä, vaan hoito perustuu oireiden mukaiseen tukihoitoon. Tutkimuksen aineistona käytettiin Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidettuja ”grass sickness” – tautiin sairastuneita hevosia. Suomessa on todettu vuosien 1999-2012 aikana 8 tautitapausta. Tapauksia on esiintynyt kahdella eteläsuomalaisella tilalla. Sairastuneista suurin osa on ollut lämminverisiä ja sukupuoleltaan tammoja. Potilaiden ikä on vaihdellut välillä 1-13 vuotta. Tapauksia on esiintynyt eniten heinäkuussa. Potilaista 5 sairastui taudin krooniseen muotoon ja 3 subakuuttiin muotoon. Tyypillisimpiä oireita olivat lihasvärinä, kohonnut sydämen lyöntitiheys ja hiljaiset suolistoäänet. Kaikki tautiin sairastuneet jouduttiin lopettamaan. Diagnoosit varmistettiin post mortem tehdyllä hermosolmukkeiden histopatologisella tutkimuksella. Johtopäätelmänä ”grass sickness” – tautia on myös Suomessa. Tautitapauksia esiintyy, mutta ei ole selvää, kuinka usein ja säännöllisesti tautia toistaiseksi maassamme ilmenee. ”Grass sickness” – tautiin sairastunut hevonen voidaan kliinisten oireiden perusteella helposti sekoittaa ähkyyn. Tauti tulisi erityisesti pitää mielessä ähkyhevosten erotusdiagnostiikassa. Taudin esiintyvyydestä pidetään rekisteriä Iso-Britanniassa Animal Health Trustissa, jonne kaikki tautitapaukset olisi hyvä kirjata.
  • Pennanen, Krista (2015)
    Hevosten hengitystievirooseja esiintyy maailmanlaajuisesti. Ne tarttuvat helposti hevosesta toiseen ja aiheuttavat siten nopeasti laajoja epidemioita. Epidemioiden seurauksena saatetaan joutua perumaan erilaisia hevostapahtumia ja muuttamaan toimintatapoja, minkä takia hengitystievirooseilla on myös taloudellinen merkitys hevosalalle. Hevosten runsas tuonti, vienti ja kilpailumatkustaminen maiden välillä lisäävät hengitystieviroosien leviämisen riskiä. Siksi tietoisuutta näistä riskeistä tulisi lisätä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on esitellä Suomessa esiintyvät hengitystievirukset ja arvioida kirjallisuuden avulla hengitystieviroosien esiintyvyyttä Suomessa. Työssä käsitellään myös hengitystieviroosien diagnostiikkaa, rokotuksia ja epidemiologiaa. Tärkeimmät hevosten hengitystievirukset Suomessa ovat influenssavirus, tyyppien 1 ja 4 herpesvirukset ja arteriittivirus, jotka kuuluvat myös kuukausittain ilmoitettaviin eläintauteihin. Todennäköisesti Suomessa esiintyy myös tyyppien 2 ja 5 herpesviruksia, riniitti-, adeno- ja reoviruksia. Tarkkaa tietoa hengitystievirusten esiintyvyydestä Suomessa ei ole, koska aiheesta ei ole tehty kattavaa tutkimusta. Hevosinfluenssan, tyyppien 1 ja 4 herpesvirusten ja arteriittivirusten osalta Evira (Elintarviketurvallisuusvirasto) julkaisee vuosittain todettujen tautien määrät sinne lähetettyjen näytteiden perusteella. Näytteitä lähetetään kuitenkin vuosittain melko vähän, minkä takia näidenkään virusten esiintyvyyttä Suomessa ei voi täysin luotettavasti arvioida julkaistujen lukujen perusteella. Muiden virusten osalta ei ole olemassa lainkaan julkaistua tietoa niiden esiintyvyydestä Suomessa. Muita viruksia esiintyy kuitenkin ulkomaisen tutkimuksen perusteella maailmanlaajuisesti, joten todennäköisesti niitä esiintyy myös Suomessa. Hengitystieviroosit ovat erityisen yleisiä nuorten hevosten keskuudessa, ja nuoret hevoset ovatkin kilpailevien hevosten lisäksi merkittävä ryhmä virusten leviämisen kannalta. Rokotusten avulla voidaan hillitä tyyppien 1 ja 4 herpesvirusten ja influenssavirusten leviämistä, mutta rokotteet eivät anna täyttä suojaa infektioita vastaan. Tämän vuoksi hengitystievirooseja on tärkeä ennaltaehkäistä myös muilla keinoin, kuten hevosten ryhmittelyllä iän ja käyttötarkoituksen mukaan, hoitojärjestyksellä ja hyvällä tallihygienialla. Epäiltäessä tarttuvaa tautia myös nopea diagnostiikka on tärkeää. Tulevaisuudessa Suomessa olisi tarpeen toteuttaa laaja hengitystievirusten esiintyvyystutkimus, jotta eri hengitystievirusten yleisyydestä saataisiin luotettavaa tietoa. Myös tietoisuutta tarttuvien tautien riskeistä tulisi lisätä hevosharrastajien ja elinkeinonharjoittajien keskuudessa, jotta virusten leviämisen ennaltaehkäisyyn osattaisiin jatkossa kiinnittää entistä enemmän huomiota.
  • Klemetti, Emmi (2009)
    Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä leikkauksen jälkeisistä komplikaatioista. Leikkaushaavainfektio huonontaa potilaan paranemisennustetta, pitkittää sairaalassaoloaikaa ja lisää merkittävästi hoidon kustannuksia. Yliopistollisen eläinsairaalan hevossairaalassa vuosina 2006-2007 tehtyyn leikkaushaavainfektioiden seurantatutkimukseen kuului 123 leikkausta. Näissä leikkauksissa syntyneistä leikkaushaavoista infektoitui 23. Tutkimuksessa selvitettiin leikkaushaavainfektioiden esiintyvyyttä, infektioiden aiheuttajapatogeeneja sekä niiden herkkyyttä käytetyille mikrobilääkkeille. Lisäksi seurattiin mikrobilääkkeiden käyttöä eri puhtausluokan leikkauksissa. Tutkimukseen sisällytetyt leikkaukset jaettiin puhtaisiin ortopedisiin leikkauksiin (27 kpl), puhtaisiin vatsaonteloleikkauksiin (6 kpl), hengitystie-, iho ja silmäleikkauksiin (31 kpl), ähkyleikkauksiin (38 kpl) ja kastraatioihin (20 kpl). Tutkimuksen seuranta-aikana kerättiin näytteitä infektoituneista leikkaushaavoista bakteriologista viljelyä sekä mikrobilääkkeiden herkkyysmääritystä varten. Tulokseksi leikkausryhmittäin saatiin, että leikkaushaavoja infektoitui puhtaissa ortopedisissa leikkauksissa 7,4% (2/27), puhtaissa vatsaonteloleikkauksissa 0% (0/6), hengitystie-, iho- ja silmäleikkauksissa 35,5% (11/31), kastraatioissa 0% (0/20) ähkyleikkauksissa 29,6% (8/27). Ähkyleikkauksien leikkaushaavainfektioprosenttia laskiessa on laskettu mukaan vain ne potilaat, jotka selvisivät hengissä yli 24 tuntia leikkauksen jälkeen. Puhtaiden ortopedisten leikkausten osalta infektioprosentti oli muihin tutkimuksiin verrattuna korkeahko. Ähkyleikkausten osalta merkittävin löydös oli suoliresektion jälkeinen suuri infektoitumisosuus (50%) ja alhainen kotiutumisprosentti (25%). Kastraatioissa yksikään leikkaushaava ei infektoitunut, mikä korostaa suljetun kirurgisen tekniikan paremmuutta avoimeen leikkaustekniikkaan verrattuna. Leikkaushaavainfektioiden aiheuttajia oli useita. Huolestuttavimmat löydökset liittyivät metisilliini-resistenttiin Staphylococcus aureukseen (MRSA), sekä laajakirjoista β-laktamaasia tuottaviin mikrobikantoihin. Nämä löydökset kertovat, että osa infektion aiheuttajista on hyvin vastustuskykyisiä eri antimikrobisille lääkeaineille. Helsingin yliopiston eläinsairaalan hevossairaalassa toteutetussa tutkimuksessa saatiin arvokasta tietoa käytännön eläinlääkintää varten. Tutkimuksessa saatuihin tuloksiin kuului myös, että suurin osa leikkaushaavainfektioiden aiheuttajista on kuitenkin edelleen herkkiä yleisesti käytössä oleville mikrobilääkkeille.
  • Tamminen, Maiju (2011)
    Hevosen lisääntymistulokseen vaikuttavia tekijöitä on tutkittu paljon, mutta edelleenkään suurta osaa tai niiden yhteyttä toisiinsa ei tunneta. Epidemiologinen tutkimus on varteenotettava keino tutkia lisääntymistulokseen vaikuttavia ympäristötekijöitä sekä tammojen ja orien ominaisuuksia suhteellisen luotettavasti, sillä epidemiologisissa tutkimuksissa otoskoot ovat suuria. Toisaalta erilaisten muuttujien suuri määrä aiheuttaa tulosten virhetulkintavaaran etenkin, jos analyyseissä ei ole käytetty asiaankuuluvia monimuuttujamalleja. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli selvittää, minkälaisia epidemiologisia tutkimuksia hevosten lisääntymisestä on tehty ja mitä niissä on havaittu, sekä arvioida tehtyjä tutkimuksia ja tulosten luotettavuutta. Lisääntymisen mittarina ja vastemuuttujana epidemiologisessa tutkimuksessa käytetään esimerkiksi varsomisprosenttia, tiinehtymisprosenttia tai uusimattomuusprosenttia. Joissain maissa hevosten lisääntymistulos on vuosien saatossa heikentynyt, toisissa parantunut. Hyvä kokonaiskäsitys lisääntymistulokseen vaikuttavista tekijöistä on tarpeen niin uusia tutkimuksia suunniteltaessa kuin käytännön hevosjalostuksessakin. Merkittävimmät hevosen lisääntymistulokseen vaikuttavat tekijät tähän työhön valittujen tutkimusten valossa ovat tamman ikä ja lisääntymishistoria, ori, rotu, astutus- tai siemennystapa ja kiiman järjestysnumero. Lisäksi joillain hormonihoidoilla ja moniovulaatioiden ja –tiineyksien esiintymistiheydellä havaittiin olevan vaikutusta lopulliseen lisääntymistulokseen. Monessa tähän työhön valitussa tutkimuksessa tilastollisia analyysejä oli käytetty puutteellisesti tai jopa virheellisesti. Läheskään kaikissa tutkimuksissa ei ollut käytetty monimuuttuja-analyysiä, jolloin tuloksista on saatettu tehdä liian yksioikoisia päätelmiä. Näistä syistä kaikkia tähän työhön valittujen tutkimusten tuloksia ei voida pitää täysin luotettavina. Epidemiologiset tutkimukset ovat alttiita ulkoisten sekoittavien tekijöiden vaikutukselle, joten niiden huomioiminen aineistoa kerätessä, analysoitaessa ja tuloksista keskustellessa edellyttää tutkijoilta varsin syvällistä perehtyneisyyttä sekä oman aiheensa biologiaan että oikeiden tilastollisten ja epidemiologisten analysointimenetelmien valintaan ja käyttämiseen, jotta vääriltä johtopäätöksiltä vältyttäisiin. Referoitaessa tehtyjä tutkimuksia on käytetyt menetelmät ja tulosten tulkinta syytä tarkistaa ja raportoida sekä varmistaa, että analyysit on suoritettu oikein ja tulokset perustuvat todelliseen tieteelliseen näyttöön. Avainsanat –
  • Määttä, Merita (2013)
    Hevosen mikrobilääkitys on monilta osin erilaista kuin muilla tuotantoeläimillä. Hevoselle saa käyttää tuotanto-eläimiltä kiellettyjä lääkeaineita, kunhan hevonen poistetaan elintarvikeketjusta. Hevosen paksusuolen mikrobisto on herkkä mikrobilääkkeiden vaikutuksille ja hoidon seurauksena voi olla eriasteista ripulia. Tämä rajoittaa käytettävissä olevaa mikrobilääkevalikoimaa. Koska hevonen on sekä urheilu- että tuotantoeläin, teurastusvaroajan lisäksi tulee ottaa huomioon dopingvaroaika. Kirjallisuuskatsausosuus on kirjoitettu käsikirjamaisesti ja siinä käsitellään hevosen mikrobilääkitystä yleisesti, Suomessa hevosella käytettävien mikrobilääkkeiden ominaisuuksia ja käyttösuosituksia sekä kuvataan esimerkin-omaisesti mikrobilääkitystä pääntaudin, Rhodococcus equi -infektion ja kohtutulehduksen hoidossa. Tutkimusosassa tarkastellaan hevosilla yleisesti esiintyvien bakteerien herkkyyttä keskeisille mikrobilääkkeille sekä eläinlääkärien ennen näytteenottoa tekemiä mikrobilääkevalintoja. Tutkimuksen näytteet (497 kpl) oli kerätty 30.5.2011-31.5.2012 välisenä aikana Yliopistollisessa hevossairaalassa ja Etelä-Suomen klinikoilla hoidetuista hevosista. Näytteet tutkittiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Yleisimmät löydetyt bakteerit olivat Streptococcus equi subsp. zooepidemicus ja Eschericia coli. Herkkyysmääritysten tulokset poikkesivat paikoin paljonkin ulkomaisista tutkimuksista. Esimerkiksi enterobakteereissa (E. colia lukuun ottamatta) esiintyi enemmän resistenssiä kuin useimmissa ulkomaisissa vertailututkimuksissa. Enterobakteereista löytyi poikkeuksellisen monta ESBL-kantaa, joka osaltaan selittäänee tulosta. Streptococcus equi subsp. zooepidemicus -bakteeri oli puolestaan hyvin herkkä trimetopriimi-sulfonamidille, kun taas ulkomaisissa tutkimuksissa esiintyi melko paljon resistenssiä. Testattujen bakteerikantojen määrä joissakin bakteeriryhmissä oli melko pieni pidemmälle menevien johtopäätösten tekemiseksi. Ennen näytteenottoa määrätyistä mikrobilääkkeistä yleisin valinta oli G-penisilliini-gentamisiini yhdistelmä (45 tapausta/näytettä). Näistä vain 15 näytteessä esiintyi spesifistä bakteerikasvua. Herkkyysmääritys oli tehty 12 näytteestä ja arvioni mukaan näissä tapauksissa G-penisilliini-gentamisiini valinta oli osuva seitsemän näytteen kohdalla.Näistä tuloksista ei kuitenkaan voi vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä, koska arvioitava näytemäärä oli pieni, mutta ne antavat kuitenkin aiheen lisäselvityksiin. Eläinlääkärit noudattivat näissä G-penisilliini-gentamisiini valinnoissaan pääosin mikrobilääkesuosituksia kun tehtyjä valintoja arvioidaan näytteenottopaikan perusteella. On tärkeää jatkaa hevosista otettujen näytteiden keräämistä ja analysointia Suomessa ja laajentaa se koko maan kattavaksi, koska ulkomaiset tutkimustulokset eivät kaikilta osin sovellu Suomen oloihin. Samalla saataisiin hyvää aineistoa mikrobilääkesuositusten päivittämiseksi.
  • Mäentausta, Heidi (2002)
    Tutkimuksen materiaali koostui Yliopistollisessa eläinsairaalassa röntgenkuvatuista hevosista, joilla oli vuosina 1996-2000 todettu röntgenologisesti suuri ( > 5 cm x > 15 cm) hiekkakeräymä paksusuolessa. Tutkimuksen mukaanottokriteerit täytti 58 hevosta. Keväällä 2002 saatiin 52 hevosen omistajat haastateltua hevosen nykytilanteen ja tehtyjen olosuhdemuutosten selvittämiseksi. Yhteensä 23 hevoselle saatiin joulukuussa 2001 – syyskuussa 2002 tehtyä kontrollitutkimus joko röntgen- tai ultraäänitutkimusta käyttäen. Seuranta-ajan pituus oli 14-65 kk. Hypoteesina oli, että hiekkakeräymä voi olla hevoselle pitkäaikainen ongelma ja uusia keräymiä muodostuu herkästi. Hevosista oli suomenhevosia 37 (64%), pv- tai lv-ratsuja 9 (16%), poneja 6 (10%) ja loput yksittäisiä muiden rotujen edustajia. Suurin osa hevosista oli pieneltä, 2-6 hevosen tallilta. Hevosten ikä vaihteli yhdestä kuukaudesta 24 vuoteen. Kaikki hevoset oli tuotu klinikalle ähkyn, ripulin ja/tai epäspesifisten oireiden (laihtuminen, huono karvapeite, huonokuntoisuus) vuoksi. Suurin osa hevosista oli ollut kokopäivätarhauksessa hiekkatarhassa, ja hevosille oli annettu tarhassa ainakin heinät maahan. Yleensä hevosten ei ollut nähty syövän hiekkaa. Ensisijaisena hiekkakeräymän hoitona käytettiin psylliumia, johon tarvittaessa yhdistettiin magnesiumsulfaatti. Pieni osa hevosista sai rutiinihoidosta poikkeavaa lääkehoitoa, ja kolmella hevosella huono vaste medisiiniseen hoitoon johti hiekan kirurgiseen poistoon. Kahdeksan hevosista lopetettiin viikon sisällä hoitoon tulosta, ja lähes kaikilla näillä oli hiekkakeräymän lisäksi myös muu sairaus tai tilaa komplisoiva tekijä. Kotiutetuista 50 potilaasta neljä lopetettiin puolen vuoden sisällä, mutta yhdelläkään näistä lopettamisen syynä ei ollut hiekkakeräymä. Haastatteluhetkellä hevosista tiedettiin olevan elossa 42. Jos hevonen oli pystytty hoitamaan psylliumilla ± magnesiumsulfaatilla, oli eloonjäämisennuste merkitsevästi parempi kuin muita hoitoja saaneilla hevosilla. Kontrollitutkimuksessa seitsemällä hevosella (30 %) ei todettu hiekkaa, kahdeksalla (35 %) oli jonkin verran hiekkaa ja kahdeksalla (35 %) oli selkeä hiekkakeräymä. Vaikka yksittäisten toimenpiteiden ja kontrollitutkimuksen löydösten välilla ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä, vähiten hiekkalöydöksiä todettiin aktiivikäytössä olevilla hevosilla, jotka ruokittiin pelkästään talliin, ja jotka tarhattiin yksin 1-6 h/pv. Ennaltaehkäisevinä toimenpiteinä omistajat olivat tehneet ruokinnallisia muutoksia, lisänneet tarhoihin ajanvietettä, vähentäneet maahanruokintaa tarhassa ja antaneet vaihtelevan pituisia psyllium-kuureja.
  • Pulli, Kati (2007)
    Hevosten loisten esiintyvyydessä ja ominaisuuksissa on havaittu maailmanlaajuisesti muutoksia. Mm. Strongylus vulgaris on käynyt tehokkaamman loishäätölääkityksen myötä harvinaisemmaksi. Cyathostominae -ryhmän sukkulamadoilla vastaavaa muutosta ei ole tapahtunut johtuen osin sen kehittämästä resistenssistä bentsimidatsoli -ryhmän lääkkeitä vastaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa hevosten loisten esiintyvyyttä eteläsuomalaisissa hevosissa ja ohessa tutkia Cyathostominae -infektoituneella hevosryhmällä bentsimidatsoliresistenssin esiintymistä. Vastaavia tutkimuksia ei maassamme aiemmin ole suoritettu. Loiskaroitukseen osallistui yhteensä 80 hevosta seitsemältä tallilta. Näistä yhden tallin 25 hevosta osallistui lisäksi resistenssikokeeseen. Loiskartoituksessa hevosilta kerättiin ulostenäytteet, madonmunat erotettiin flotaatiomenetelmällä ja niiden lukumäärä määritettiin. Positiiviset näytteet viljeltiin ja kehittyneistä toukkamuodoista määritettiin loislaji. Resistenssitutkimukseen osallistuneet hevoset lääkittiin fenbendatsolilla (Axilur®), ja niiltä kerättiin kahden viikon kuluttua toiset ulostenäytteet uudelleen tutkittaviksi. Kartoituksessa matoja löytyi kolmen tallin hevosilta, vain yhdellä tallilla yli puolet hevosista oli infektoituneita. Loiset olivat lähes poikkeuksetta Cyathostominae -ryhmän sukkulamatoja, kahdesta näytteestä löytyi lisäksi suolinkaisen munia. Resistenssitutkimuksessa lääkityksen jälkeen loismunien lukumäärä oli pienentynyt keskimäärin 29%:lla. Tutkimuksen tulokset ovat yhteneviä maailmalla havaittuihin muutoksiin hevosten loiskannoissa. Osallistuneiden hevosten lukumäärä oli kuitenkin niin suppea, että laajempien tulosten saamiseksi aiheen tutkimista maassamme tulisi jatkaa.