Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 6263-6282 of 24317
  • Hämäläinen, Taija (2003)
  • Toivonen, Antti-Mikael (2014)
    Tutkielmani aiheena on hyödyntämiskielto erityisesti lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa oikeudenkäynneissä. Ensimmäinen tavoitteeni on näyttää, että tietyissä todistelutilanteissa hyödyntämiskielto on välttämätön ja ainoa keino turvata oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus. Todistetta rasittaa tällöin korjaamiskelvoton virhe, jonka taustalla on yleensä viranomaisen laiminlyönti. Toinen tavoitteeni on osoittaa, että hyödyntämiskieltoa ei tarvita, jos rikosmenettely itsessään on kokonaisuutena oikeudenmukainen. Oikeudenmukaisuuden pitää olla itseisarvo, mutta se ei saa estää rikosvastuun toteuttamista. Hyödyntämiskielto on vasta viimeinen keino välttää epäoikeudenmukainen oikeudenkäynti. Osoitan toisaalta myös, että hyödyntämiskiellot eivät ole pitkäaikaisesta vastustuksesta huolimatta oikeusjärjestelmäämme sopimattomia. Seksuaalirikoksia käsittelevät oikeudenkäynnit ovat jo lähtökohtaisesti arkaluontoisia, mikä vaikuttaa oikeudenkäynnin luonteeseen. Arkaluontoisuus korostuu entisestään, kun uhri on lapsi. Asetelma vaikuttaa olennaisesti myös todisteluun. Kun oikeudenkäynnin asianomistaja on lapsi, voidaan lapsen edun vuoksi poiketa tavanomaisista menettelytavoista. Lasta ei pakoteta esimerkiksi kohtaamaan syytettyä oikeudenkäynnissä, koska se on tarpeeton koettelemus ja usein lapselle haitallista. Henkilökohtaisen kuulemisen sijaan lapsen kertomus voidaan tallentaa ennen oikeudenkäyntiä esitutkintavaiheessa. Tällöin on syytetylle kuitenkin varattava tilaisuus esittää lapselle kysymyksiä. Lapsen kertomus on usein merkittävin ja jopa ainoa todiste syytettyä vastaan, minkä vuoksi syytetyllä on oltava kunnollinen mahdollisuus puolustautua. Oikeudenkäynnissä on siis tasapainotettava keskenään vastakkaiset intressit eli syytetyn oikeusturva ja hänen oikeutensa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä rikosvastuun toteuttaminen ja pyrkimys suojella lasta menettelyn aiheuttamilta haitoilta. Käsittelemissäni oikeustapauksissa hyödyntämiskielto liittyy olennaisesti oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimuksiin, jotka saavat sisältönsä suurelta osin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Menettelyjen puutteet ovat koskeneet lähinnä kuulemis- eli kontradiktorista periaatetta ja erityisesti siihen sisältyvää syytetyn vastakuulusteluoikeutta. Kuulemisperiaatteen kannalta keskeisimpiä vaatimuksia käsiteltävissä tapauksissa on, että syytetyllä on asianmukainen mahdollisuus esittää lapselle kysymyksiä. Jos kuulemisperiaatetta ei ole noudatettu ja esitutkintatallenne on pääasiallinen tai ratkaiseva todiste, tallenteen esittäminen loukkaa syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Epäoikeudenmukaisuus korjaantuu, kun kuulemisperiaatteen vastainen todiste asetetaan hyödyntämiskieltoon. Hyödyntämiskielto on moniulotteinen käsite. Sillä on sekä prosessiteknisiä että yhteiskunnallisia tehtäviä. Valotan aluksi hyödyntämiskiellon teoreettista taustaa, perusteita sen käytölle sekä sen haittoja ja hyötyjä. Sen jälkeen avaan hyödyntämiskiellon suhdetta oikeudenmukaisuuteen ja esittelen, miten hyödyntämiskieltoa sovelletaan oikeuskäytännössä. Aineistona olen käyttänyt pääasiallisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä ja Suomen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Varsinkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö on vaikuttanut laajasti sekä Suomen lainsäädäntöön että oikeustilaan. En käsittele syyllisyyskysymyksiä enkä tuomioiden aineellisen oikeuden mukaisuutta lainkaan. Tutkielmani keskiössä on suomalaisten oikeudenkäyntien oikeudenmukaisuus todistelun näkökulmasta. Oikeustapausten perusteella selvitän, millaista todistelun tulisi oikeudenkäynnissä vähintäänkin olla, miten todistelun oikeudenmukaisuus on Suomessa toteutunut ja millaisia puutteita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat Suomen oikeusjärjestelmässä paljastaneet. Tutkielmassa käsitellään myös rikosmenettelyä yleisesti, sillä hyödyntämiskieltoon liittyy olennaisesti keskustelu rikosmenettelyssä noudatettavista periaatteista. Esittelen aineellisen totuuden periaatteen ja vapaan todistusteorian, jotka ovat vaikuttaneet paljon hyödyntämiskiellon asemaan Suomen oikeusjärjestelmässä. Lyhyesti tarkastelen myös rikosmenettelyn erityispiirteitä silloin, kun asianomistaja on lapsi. Todistelussa on otettava huomioon esimerkiksi lapseen liittyvät todistajanpsykologiset seikat.
  • Jämsä, Jurkka (2014)
    Oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta on keskeistä, miten näyttökysymys ratkaistaan eli mitä tuomioistuin katsoo asiassa selvitetyksi. Rikosasioissa velvollisuus esittää selvitystä on syyttäjällä ja syytetty voidaan tuomita vain, jos hänen syyllisyydestään ei jää varteenotettavaa epäilyä. Ennen näytön riittävyyden arviointia on kuitenkin määriteltävä, mitä todistelua asiassa voidaan ylipäätään hyödyntää. Jos hyödyntämistä rajoitetaan, syyttäjän esittämä todistelu ei kenties riitä langettavaan tuomioon, vaan syyte hylätään. Rikosasian käsittelyssä tasapainoillaan jatkuvasti rikoslainsäädännön tehokkaan toteuttamisen ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden välillä. Tämä pätee myös todisteluun. Lähtökohtaisesti rikosprosessin tavoitteet eivät ole ristiriidassa, vaan syyte tulee voida näyttää toteen niin, että todistelu on luotettavaa, eikä todistelumenettely vaaranna syytetyn oikeusturvaa. Tutkielmassa esitettävä todistusoikeudellinen oikeudenmukaisuusmalli havainnollistaa tätä tasapainoa sekä sitä, miten tavoitteet konkretisoituvat säännöksiksi. Malli hyödyntää Kaarlo Tuorin kriittisen oikeuspositivismin teoriaa, jossa oikeus hahmotetaan kolmella eri tasolla. Näyttöharkinta on lähtökohtaisesti vapaata, mikä tarkoittaa, että siinä merkitystä on vain todistelun luotettavuudella. Menettelyvirheellä ei siten välttämättä ole näyttöarvoa laskevaa vaikutusta, ellei se ole heikentänyt todistelun luotettavuutta. Hyödyntämiskielto taas poistaa menettelyvirheen rasittaman näytön kokonaan näyttöharkinnan piiristä. Kyseinen näyttö ei siis saa vaikuttaa lainkaan tuomioistuimen päätöksentekoon. Näiden ääripäiden väliltä voi kuitenkin löytää tilanteita, joissa todistelun hyödyntämistä ei täysin sallita eikä täysin kielletä, vaan sitä rajoitetaan. Tutkielmassa esitetään, että tällöin on kyse hyödyntämisrajoituksesta. Uuden käsitteen omaksuminen on välttämätöntä tilanteiden hahmottamiseksi. Tutkielmassa tarkastellaan vastakuulusteluoikeuden puuttumista esimerkkinä menettelyvirheistä todistelussa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että tällaisen menettelyvirheen rasittama todistelu voidaan sallia, mutta hyödyntämistä rajoittavat kolmenlaiset edellytykset. Ensinnäkin vastakuulusteluoikeuden puuttumiselle on oltava hyvä syy. Toiseksi sen puuttumista on kompensoitava syytetyn oikeuksien turvaamiseksi. Kolmanneksi asiaan vaikuttaa se, onko kyse pääasiallisesta näytöstä vai ei. Kahta ensimmäistä edellytystä koskevan harkinnan olen nimennyt menettelyvirhepunninnaksi, kolmatta edellytystä koskevan taas näyttöosuuspunninnaksi.
  • Sirkiä, Saara-Kaisa (2006)
    Opinnäytetyössä tarkastellaan Helsingin kaupungin Rakennusvirastossa ja Sosiaalivirastossa työskentelevien lähiesimiesten (esimiehet, joiden alaisilla ei ole alaisia; Leppänen, 2002) asennoitumista tulos- ja kehityskeskusteluihin. Tulos- ja kehityskeskustelulla opinnäytetyössä tarkoitetaan esimiehen ja hänen alaisensa välistä luottamuksellista keskustelua, joka käydään säännöllisesti vähintään kerran vuodessa etukäteen sovittuna ajankohtana ja jossa käsitellään menneen kauden arviointi, tulevan kauden tavoitteet sekä työntekijän kehittymistarpeet. (sovellettu Kaartinen ym., 2001.) Keskustelujen taustalta on tunnistettavissa useampia henkilöstöjohtamisen teoreettisia malleja, jotka voidaan jaotella työn suoriutumisen arviointia ja työssä kehittymisen näkökulmaa painottaviin malleihin. Opinnäytetyössä luodaan yleiskatsaus erilaisiin malleihin painottaen niiden mallien esittelyä, joiden voidaan nähdä liittyvän Helsingin kaupungin tulos- ja kehityskeskustelukäytäntöön. Tulos- ja kehityskeskustelukirjallisuudessa korostetaan esimiesten keskeistä asemaa keskustelujen toteuttamisen ja niistä saatavan annin kannalta (Elo, 1997; Juuti & Vuorela, 2002). Opinnäytetyön tavoitteena onkin selvittää, kuinka lähiesimiestehtävissä toimivat henkilöt asennoituvat tulos- ja kehityskeskusteluihin yhtenä henkilöstöjohtamisen työvälineenä ja millaisiin seikkoihin asennoituminen liittyy. Lähiesimiesten asenteita tarkastellaan argumentatiivisina ja sosiaalisina ilmiöinä ja tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on retorinen asenneteoria (Billig, 1987/1996) sekä sosiaalista korostava relationaalinen sosiaalipsykologia (Bateson, 1972; Goffman, 1974; Israel, 1979). Asennoitumista tarkastellaan laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä (Vesala & Rantanen, 1999; 2005) tuotetun ja analysoidun aineistonäytteen kautta, joka koostuu 14:n lähiesimiestehtävässä toimivan henkilön yksilöhaastatteluin tuotetusta argumentatiivisesta puheaineistosta. Aineiston analyysin perusteella lähiesimiesten asenteet rakentuvat yksilöllisesti koettujen hyötyjen, työyhteisön kontekstin ja toimija-asemien suhteiden sekä nykyajan työelämähaasteiden muodostamassa arvottamisen kehikossa. Pääosin haastateltavat asennoituvat tulos- ja kehityskeskusteluihin myönteisesti. Myönteisen asennoitumisen nähdään joko kuuluvan lähiesimiehen toimija-asemaan, jolloin suhtautuminen on normatiivista tai myönteisyys liitetään itselle koituviin hyötyihin, jolloin suhtautuminen on pragmaattista. Kielteisempi asennoituminen liittyy keskusteluiden toteuttamiseen viraston taholta ohjatussa toimintakulttuurissa tai kielteisyys liittyy kokemukseen keskusteluiden yksipuolisesta toteuttamisesta työntekijöiden passiivisuuden vuoksi. Tulos- ja kehityskeskustelujen keskeisimmät kehittämisen kohteet aineiston analyysin perusteella liittyvät lähiesimiestyötä tekevien henkilöiden vaikutusmahdollisuuksien edistämiseen sekä toimintakontekstin piirteiden huomioimiseen. Myös ikääntyvien työntekijöiden sekä määräaikaisessa työsuhteessa olevien henkilöiden kanssa tulos- ja kehityskeskustelujen toteuttamisesta olisi tarpeellista tehdä jatkoselvitystä. Keskeisimmät lähdeteokset: retorisesta asenneteoriasta Michael Billigin (1987/1996) Arguing and thinking: a rhetorical approach to social psychology; laadullisesta asennetutkimuksesta Kari Vesalan ja Teemu Rantasen (2005) Laadullinen asennetutkimus: lähtökohtia, periaatteita, mahdollisuuksia; henkilöstöjohtamisesta Riitta Viitalan (2004) Henkilöstöjohtaminen sekä tulos- ja kehityskeskusteluista esimiestyössä Pauli Juutin ja Antti Vuorelan (2002) Johtaminen ja työyhteisön hyvinvointi.
  • Sirkiä, Saara-Kaisa (2006)
    Opinnäytetyössä tarkastellaan Helsingin kaupungin Rakennusvirastossa ja Sosiaalivirastossa työskentelevien lähiesimiesten (esimiehet, joiden alaisilla ei ole alaisia; Leppänen, 2002) asennoitumista tulos- ja kehityskeskusteluihin. Tulos- ja kehityskeskustelulla opinnäytetyössä tarkoitetaan esimiehen ja hänen alaisensa välistä luottamuksellista keskustelua, joka käydään säännöllisesti vähintään kerran vuodessa etukäteen sovittuna ajankohtana ja jossa käsitellään menneen kauden arviointi, tulevan kauden tavoitteet sekä työntekijän kehittymistarpeet. (sovellettu Kaartinen ym., 2001.) Keskustelujen taustalta on tunnistettavissa useampia henkilöstöjohtamisen teoreettisia malleja, jotka voidaan jaotella työn suoriutumisen arviointia ja työssä kehittymisen näkökulmaa painottaviin malleihin. Opinnäytetyössä luodaan yleiskatsaus erilaisiin malleihin painottaen niiden mallien esittelyä, joiden voidaan nähdä liittyvän Helsingin kaupungin tulos- ja kehityskeskustelukäytäntöön. Tulos- ja kehityskeskustelukirjallisuudessa korostetaan esimiesten keskeistä asemaa keskustelujen toteuttamisen ja niistä saatavan annin kannalta (Elo, 1997; Juuti & Vuorela, 2002). Opinnäytetyön tavoitteena onkin selvittää, kuinka lähiesimiestehtävissä toimivat henkilöt asennoituvat tulos- ja kehityskeskusteluihin yhtenä henkilöstöjohtamisen työvälineenä ja millaisiin asioihin asennoituminen liittyy. Lähiesimiesten asenteita tarkastellaan argumentatiivisina ja sosiaalisina ilmiönä ja tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on retorinen asenneteoria (Billig, 1987/1996) sekä sosiaalista korostava relationaalinen sosiaalipsykologia (Bateson, 1972; Goffman, 1974; Israel, 1979). Asennoitumista tarkastellaan laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä (Vesala & Rantanen, 1999, 2005) tuotetun ja analysoidun aineistonäytteen kautta, joka koostuu 14:n lähiesimiestehtävässä toimivan henkilön yksilöhaastatteluin tuotetusta argumentatiivisesta puheaineistosta. Aineiston analyysin perusteella lähiesimiesten suhtautuminen muodostuu yksilöllisesti koettujen hyötyjen, työyhteisön kontekstin ja toimija-asemien suhteiden sekä nykyajan työelämähaasteiden muodostamassa arvottamisen kehikossa. Pääosin haastateltavat suhtautuvat tulos- ja kehityskeskusteluihin myönteisesti. Myönteisen suhtautumisen nähdään joko kuuluvan lähiesimiehen toimija-asemaan, jolloin suhtautuminen on normatiivista tai myönteisyys liitetään itselle koituviin hyötyihin, jolloin suhtautuminen on pragmaattista. Kielteisempi suhtautuminen liittyy keskusteluiden toteuttamiseen viraston taholta ohjatussa toimintakulttuurissa tai kielteisyys liittyy kokemukseen keskusteluiden yksipuolisesta toteuttamisesta työntekijöiden passiivisuuden takia. Tulos- ja kehityskeskustelujen keskeisimmät kehittämisen kohteet aineiston analyysin perusteella liittyvät lähiesimiestyötä tekevien henkilöiden vaikutusmahdollisuuksien edistämiseen sekä toimintakontekstin piirteiden huomioimiseen tulos- ja kehityskeskustelujen toteuttamisessa. Myös ikääntyvien työntekijöiden sekä määräaikaisessa työsuhteessa olevien henkilöiden kanssa tulos- ja kehityskeskustelujen toteuttamisesta olisi tarpeellista tehdä jatkoselvitystä. Keskeisimmät lähdeteokset: retorisesta asenneteoriasta Michael Billigin (1987/1996) Arguing and thinking: a rhetorical approach to social psychology; laadullisesta asennetutkimuksesta Kari Vesalan ja Teemu Rantasen (2005) Laadullinen asennetutkimus: lähtökohtia, periaatteita, mahdollisuuksia, henkilöstöjohtamisesta Riitta Viitalan (2004) Henkilöstöjohtaminen sekä tulos- ja kehityskeskusteluista esimiestyössä Pauli Juutin ja Antti Vuorelan (2002) teos Johtaminen ja työyhteisön hyvinvointi.
  • Sirkiä, Saara (Helsingin yliopisto, 2006)
    Opinnäytetyössä tarkastellaan Helsingin kaupungin Rakennusvirastossa ja Sosiaalivirastossa työskentelevien lähiesimiesten (esimiehet, joiden alaisilla ei ole alaisia; Leppänen, 2002) asennoitumista tulos- ja kehityskeskusteluihin. Tulos- ja kehityskeskustelulla opinnäytetyössä tarkoitetaan esimiehen ja hänen alaisensa välistä luottamuksellista keskustelua, joka käydään säännöllisesti vähintään kerran vuodessa etukäteen sovittuna ajankohtana ja jossa käsitellään menneen kauden arviointi, tulevan kauden tavoitteet sekä työntekijän kehittymistarpeet. (sovellettu Kaartinen ym., 2001.) Keskustelujen taustalta on tunnistettavissa useampia henkilöstöjohtamisen teoreettisia malleja, jotka voidaan jaotella työn suoriutumisen arviointia ja työssä kehittymisen näkökulmaa painottaviin malleihin. Opinnäytetyössä luodaan yleiskatsaus erilaisiin malleihin painottaen niiden mallien esittelyä, joiden voidaan nähdä liittyvän Helsingin kaupungin tulos- ja kehityskeskustelukäytäntöön. Tulos- ja kehityskeskustelukirjallisuudessa korostetaan esimiesten keskeistä asemaa keskustelujen toteuttamisen ja niistä saatavan annin kannalta (Elo, 1997; Juuti & Vuorela, 2002). Opinnäytetyön tavoitteena onkin selvittää, kuinka lähiesimiestehtävissä toimivat henkilöt asennoituvat tulos- ja kehityskeskusteluihin yhtenä henkilöstöjohtamisen työvälineenä ja millaisiin asioihin asennoituminen liittyy. Lähiesimiesten asenteita tarkastellaan argumentatiivisina ja sosiaalisina ilmiöinä ja tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on retorinen asenneteoria (Billig, 1987/1996) sekä sosiaalista korostava relationaalinen sosiaalipsykologia (Bateson, 1972; Goffman, 1974; Israel, 1979). Asennoitumista tarkastellaan laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä (Vesala & Rantanen, 1999, 2005) tuotetun ja analysoidun aineistonäytteen kautta, joka koostuu 14:n lähiesimiestehtävässä toimivan henkilön yksilöhaastatteluin tuotetusta argumentatiivisesta puheaineistosta. Aineiston analyysin perusteella lähiesimiesten suhtautuminen muodostuu yksilöllisesti koettujen hyötyjen, työyhteisön kontekstin ja toimija-asemien suhteiden sekä nykyajan työelämähaasteiden muodostamassa arvottamisen kehikossa. Pääosin haastateltavat suhtautuvat tulos- ja kehityskeskusteluihin myönteisesti. Myönteisen suhtautumisen nähdään joko kuuluvan lähiesimiehen toimija-asemaan, jolloin suhtautuminen on normatiivista tai myönteisyys liitetään itselle koituviin hyötyihin, jolloin suhtautuminen on pragmaattista. Kielteisempi suhtautuminen liittyy keskusteluiden toteuttamiseen viraston taholta ohjatussa toimintakulttuurissa tai kielteisyys liittyy kokemukseen keskusteluiden yksipuolisesta toteuttamisesta työntekijöiden passiivisuuden takia. Tulos- ja kehityskeskustelujen keskeisimmät kehittämisen kohteet aineiston analyysin perusteella liittyvät lähiesimiestyötä tekevien henkilöiden vaikutusmahdollisuuksien edistämiseen sekä toimintakontekstin piirteiden huomioimiseen tulos- ja kehityskeskustelujen toteuttamisessa. Myös ikääntyvien työntekijöiden sekä määräaikaisessa työsuhteessa olevien henkilöiden kanssa tulos- ja kehityskeskustelujen toteuttamisesta olisi tarpeellista tehdä jatkoselvitystä. Keskeisimmät lähdeteokset: retorisesta asenneteoriasta Michael Billigin (1987/1996) Arguing and thinking: a rhetorical approach to social psychology; laadullisesta asennetutkimuksesta Kari Vesalan ja Teemu Rantasen (2005) Laadullinen asennetutkimus: lähtökohtia, periaatteita, mahdollisuuksia, henkilöstöjohtamisesta Riitta Viitalan (2004) Henkilöstöjohtaminen sekä tulos- ja kehityskeskusteluista esimiestyössä Pauli Juutin ja Antti Vuorelan (2002) Johtaminen ja työyhteisön hyvinvointi.
  • Peitola, Petri (2005)
    Helsingin sosiaaliviraston Keskisessä sosiaalikeskuksessa on käytetty yksilökohtaista palveluohjausta työmenetelmänä huumeongelmaisten asiakkaiden kanssa. Palveluohjauksen vaikuttavuutta ja asiakkaiden kuntoutumisen edistymistä on seurattu soveltamalla tapauskohtaista realistista arviointia osana asiakastyötä. Sosiaalityöntekijät ovat käyttäneet tarkoitusta varten laadittuja lomakkeita, jotka on täytetty asiakkaiden kanssa kolmen kuukauden välein. Tämän tutkimuksen kohteena oli tapauskohtaisen realistisen arvioinnin käytöstä saadut kokemukset sosiaalityöntekijöiden ja huumeongelmaisten asiakkaiden näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää käytetyn menetelmän hyödyllisyyttä ja toimivuutta. Tutkimuksen tarkoituksena oli myös tuoda lisää tietoa ja ymmärrystä sosiaalityön käytännön arvioinnin kehittämiseksi. Tutkimuksen aineisto koostui neljän sosiaalityöntekijän ja neljän palveluohjauksessa olleen huumeongelmaisen asiakkaan teemahaastatteluista. Kaikilla haastateltavilla oli kokemuksia tapauskohtaisesta realistisesta arvioinnista vähintään kolmen erillisen lomakearvioinnin osalta. Sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden haastattelut muodostivat pääaineiston, jonka lisäksi käytössä oli tausta-aineistona tilasto-ohjelmaan syötetyt lomaketiedot ja niistä saadut asiakkaan tilanteen muuttumista kuvaavat graafiset koosteet. Tutkimuksen tärkeimpinä lähteinä käytettiin realistisen arvioinnin teorian osalta Ray Pawsonin ja Nick Tilleyn (1997) teosta Realistic Evaluation. Tapauskohtaista arviointia selvitettiin tässä tutkimuksessa erityisesti Mansoor Kazin (1998, 2003) ja Ilmari Rostilan (1997, 2000, 2001) kirjoitusten perusteella. Tutkimuksen voi nähdä myös jatkona Keskisen sosiaalikeskuksen palveluohjaus- ja arviointihankkeita käsitteleviin Pertti Korteniemen (2003)ja Veli-Matti Ponkalan (2003) raportteihin, jotka myös olivat lähteinä. Tulosten mukaan huumeongelmaisten asiakkaiden kanssa on mahdollista toteuttaa tapauskohtaista realistista arviointia. Menetelmä vaatii pitkän seuranta-ajan, jolloin myös kuntoutuvan huumeongelmaisen asiakkuuden tulisi säilyä sosiaalitoimessa riittävän kauan. Arviointia ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista soveltaa kaikkien huumeongelmaisten asiakkaiden kanssa. Asiakkaan ollessa aktiivinen huumeiden käyttäjä, ei arviointia ole helppo toteuttaa, eikä arviointitieto ole luotettavaa. Käytössä olleet lomakkeet ovat haastattelujen perusteella helppokäyttöisiä ja strukturoitujen lomakekyselyjen käyttö asiakkaan tilanteen arvioinnissa tuo selkeän rakenteen asiakastyöhön. Arvioinnissa käytettyjen lomakkeiden sisältämät kysymykset eivät ole kaikilta osin sopivia mittaamaan työn vaikuttavuutta. Erityisesti lomakkeilla kysytyt arkielämään liittyvät asiat koetaan tärkeiksi, mutta kysymykset eivät sovellu välttämättä kaikkiin elämäntilanteisiin. Pitkä ja luottamuksellinen asiakassuhde sekä asiakkaiden kokema inhimillinen tukeminen näyttävät olevan arvioinnin mahdollistavia tekijöitä. Realistisen arviointiin liittyvät tieteellisyyden vaatimukset ovat haasteena kehitettäessä arviointimenetelmää edelleen. Arviointimenetelmän kehittämisessä tulee huomioida myös mallin yksinkertaistaminen, kohderyhmän valikoiminen ja sosiaalityön vaikuttamisen mahdollisuuksien täsmentäminen.
  • Wäyrynen, Anna (1915)
  • Wallin, Toivo (1931)
  • Mannermaa, Riitta (1926)
  • Niemelä, Martta (1915)
  • Yrjö-Koskinen, Tellervo (1931)
  • Aurola, Erkki (1932)
  • Rauha, Fredrik (1931)
  • Riihiaho, Emil (1910)
  • Sarvela, Aukusti (1916)
  • Koskinen, Tuovi (1931)