Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 7303-7322 of 24408
  • Heino, Anna (2004)
    Suomessa on jo lähes parinkymmenen vuoden ajan valmisteltu hedelmöityshoitolakia. Hedelmöityshoitoja koskeva lainsäädäntö koskettaa perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisyyden olemuksesta ja yhteiskunnan roolista. Hedelmöityshoidoissa yhteisön sosiaaliset ja moraaliset käsitykset kohtaavat teknologisen kehityksen luomat mahdollisuudet. Tässä tutkimuksessa keskityn vuoden 2002 hedelmöityshoitolakiesitykseen ja siitä käytyyn eduskuntakeskusteluun. Kartoitan tutkimuksessani eduskunnassa hedelmöityshoitolakiesityksestä käytyä konservatiivista keskustelua Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Perelman on yksi argumentaatiota painottavan retoriikan tutkimuksen keskeisimpiä teoreetikkoja. Perelmanin argumentaatioteorian perustana on arvopäätelmien järjellisen arvioimisen ongelma. Jos se halutaan ratkaista, on tutkittava, miten arvopäätelmää puolustavia tai vastustavia kantoja perustellaan ja miten ne saavuttavat uskottavuutensa. Retoriikan tutkimus ei ole yhtenäinen metodi tai koulukunta. Yhteistä alan tutkimuksille on kielen roolin ja merkityksen keskeisyys. Tässä tutkimuksessa olen kiinnostunut niistä tavoista, joilla konservatiivisessa keskustelussa perusteltiin vaatimuksia ja mihin nämä argumentit pohjautuivat. Erityisesti olen kiinnostunut konservatiivien perheeseen liittämistä merkityksistä. Konservatismi on ollut perhekeskustelussa merkittävässä roolissa, sillä ydinperhe on perinteisesti ollut konservatiivisen maailmankatsomuksen keskiössä. Konservatismi koettaa vastata niihin epävarmuuksiin, joita on syntynyt perhekäsitysten laajentuessa. Hedelmöityshoitolaista käydyssä keskustelussa konservatismi näyttäytyi ydinperheideaalin tavoitteluna ja perinteisten arvojen puolustamisena. Perinteisesti yksityiselle alueelle kuuluvaksi mielletty perhe nousee hedelmöityshoidoista käydyssä keskustelussa julkiselle areenalle ja poliittisen vallankäytön kohteeksi. Konservatismin viimeaikaisen vallan kasvun vaikutukset näkyvät poliittisessa elämässä Suomessakin. Vaikka Yhdysvaltoihin verrattavaa yhteiskunnallista moraalipaniikkia Suomessa ei ole syntynyt, myös täällä perheestä käydyt keskustelut ovat viime vuosien aikana voimistuneet. Hedelmöityshoitolakiesityksestä eduskunnassa käyty keskustelu on osa laajempaa perheeseen kohdistuvaa yhteiskunnallista kiistaa. Se voidaan tulkita kamppailuna eri perhemuotojen hyväksyttävyyden rajoista. Hedelmöityslakiesityksestä käyty keskustelu liittyy läheisesti perustavanlaatuisiksi koettuihin kategorioihin kuten perhe, vanhemmuus ja identiteetti. Näistä perhe toimii usein tulkintakehikkona, jonka osia muut tekijät ovat. Käsitykset perheestä – sen muodosta, jäsenistä, vallanjaosta ja rooleista – ovat lakiesityksestä nousseen kiistan kohteina. Heteroseksuaalisen ydinperheen aseman säilyttäminen ja vahvistaminen oli konservatiivisen argumentaatiostrategian päämäärä. Konservatiivien kamppailussaan hyödyntämät argumentaatiostrategiat voi jakaa kahteen ryhmään: luonnollisuusargumentteihin ja lapsen hyvinvointi -argumentteihin. Ne molemmat jakautuvat alaryhmiin. Niitä molempia käytettiin perusteluna heteroseksuaalisen ydinperheen valta-aseman säilyttämisen tärkeydelle. Niissä vedottiin tiettyihin universaaleiksi tukittuihin perusteisiin ja käsitteisiin, kuten ”luontoon” ja ”lapsen etuun”. Argumentaatiojuonteet eivät kuitenkaan aina olleet selvärajaisia, vaan sekoittuivat usein toisiinsa. Usein argumentaatioryhmät nivoutuivat yhteen muodostaen konservatiivisen tulkinnan mukaan kiistämättömän perustelun sekä ydinperheen ensisijaisuudelle että hedelmöityshoitojen kieltämiselle yksin asuvilta naisilta ja naispareilta. Argumentit lähestyivät hedelmöityshoitoja eri kannoilta, mutta päätyivät aina samaan lopputulokseen: ydinperhe on ainoa perhemalli, joka pystyy varmistamaan yksilöiden sekä yhteiskunnan tasapainoisen ja terveen kehityksen.
  • Seuranen, Pertti (1972)
  • Waldén, Ulla (1972)
  • Jeskanen, Inka Linnea (2012)
    Suomesta Ruotsiin suuntautunut muuttoliike 1960–1980-luvuilla kosketti valtaväestön lisäksi myös romaneja. Tätä erityisryhmää ei kuitenkaan ole huomioitu aiemmissa tutkimuksissa lyhyitä mainintoja lukuun ottamatta. Näissä maininnoissa todetaan lähes poikkeuksetta romanien lähteneen Ruotsiin parempien elinolosuhteiden perässä, mutta muuton taustalla olleita motiiveja ei ole eroteltu tarkemmin. Vähäisestä tutkimuksen määrästä huolimatta on romanien muutto Ruotsiin merkittävä osa historiaa, jonka vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen saakka. Tutkimusaineiston muodostavat ROM-SF- projektissa vuosina 1988–1999 kerätyt 100 elämänkertahaastattelua, joista 38 valittiin lähempään tarkasteluun. Tämän lisäksi tutkimusaineistoon kuuluu kymmenen Ruotsiin muuttoon liittynyttä teemahaastattelua, joista seitsemän tehtiin Ruotsissa vuonna 2011 sinne jääneiden romanien keskuudessa. Lopullinen aineisto käsittää 48 haastattelua, joita käsiteltiin ja analysoitiin Atlas.ti -ohjelmaa apuna käyttäen. Tutkimusmenetelmänä on ensisijaisesti muuttokertomuksessa esitettyjen muuttopäätökseen vaikuttaneiden tekijöiden analysointi, jolloin muistitieto toimii tutkimuksessa ensisijaisesti lähteenä. Huomiota kiinnitetään myös kertomuksen rakenteeseen erottamalla toisistaan muuton kollektiivinen ja yksilöllinen muisto. Tarkastelun pääasiallisena kohteena on mitä Suomesta 1960–1980-luvuilla muuttaneet romanit nostavat esille muistellessaan omaa muuttopäätöstään. Tutkielmassa ymmärretään muuttopäätös monimutkaisena prosessina huomioimalla sekä taloudellinen että sosiaalinen näkökulma ja ottamalla huomioon yksilön elämäntilanne ja yhteisössä vallitseva sukupuolijärjestelmä. Tämän lisäksi analyysissa tarkastellaan muuttoa kolmella eri tasolla: makro-, meso- ja mikrotasolla. Tutkimuksessa pidetään kontekstualisoiva tutkimusote vahvasti läsnä huomioimalla romanien muuton kiinnekohdat yhteiskunnan muutoksiin. Vähemmistöjä on usein tutkittu kontekstista erikseen: romanien muuttoliikkeen voidaan katsoa kytkeytyneen vahvasti elinkeinorakenteen muutokseen ja sitä seuranneeseen muuttoon maalta kaupunkiin. Muuttokertomuksissa toistetaan usein sekä yhteisössä vallinnutta käsitystä muutosta että eritellään oman subjektiivisen muuton motiiveja. Haastateltavien toistama kollektiivinen muisto perustuu Suomen ja Ruotsin välisiin elintasoeroihin, joiden taustalla nähdään Suomessa vallinnut rasismi ja Ruotsin ennakkoluulottomampi ilmapiiri. Yksilöllisessä muistossa erottuvat naisten ja miesten erilaiset muuton muistot. Kun miesten varsin homogeeninen kokemus muuton motiiveista liittyy työtilanteeseen, korostuu naisilla muuton sosiaalinen näkökulma. Tämän lisäksi keskeisenä muistelukerronnassa esitettynä muuton motiiveina mainitaan siirtolaisverkostojen sisällä tapahtunut ketjumuutto ja Ruotsin olosuhteista verkostojen sosiaalisten siteiden kautta levinnyt tieto. Haastatteluissa erottuu varsinaisten muutolle annettujen motiivien lisäksi muuttopäätökseen vaikuttaneita muuton kokemuksia. Läpileikkaavana teemana tutkielmassa on muuton helppouden kokemus. Ruotsiin lähdettiin usein aluksi vain ”käymään”, vaikka joidenkin kohdalla muuton tilapäisyys muuttui pysyvämmäksi. Muuttoliikkeen laajennettua käsittämään suurempaa osaa romaniyhteisöstä muuttopäätöksen lisääntyi perusteluna muiden romanien Ruotsiin lähteminen. Muuton motiivina haastatteluissa esitetty muiden mukana muuttamien ja muuton spontaanisuuden korostaminen liitetään tutkielmassa niin sanotun muuttamisen kulttuurin syntyyn, joka jatkaa samaa muuton helppouden kokemusta haastateltavien kertomuksissa.
  • Szurawitzki, Andreas (Helsingin yliopisto, 2010)
    This thesis is a comparative case study in Japanese video game localization for the video games Sairen, Sairen 2 and Sairen Nyûtoransurêshon, and English-language localized versions of the same games as published in Scandinavia and Australia/New Zealand. All games are developed by Sony Computer Entertainment Inc. and published exclusively for Playstation2 and Playstation3 consoles. The fictional world of the Sairen games draws much influence from Japanese history, as well as from popular and contemporary culture, and in doing so caters mainly to a Japanese audience. For localization, i.e. the adaptation of a product to make it accessible to users outside the original market it was intended for in the first place, this is a challenging issue. Video games are media of entertainment, and therefore localization practice must preserve the games’ effects on the players’ emotions. Further, video games are digital products that are comprised of a multitude of distinct elements, some of which are part of the game world, while others regulate the connection between the player as part of the real world and the game as digital medium. As a result, video game localization is also a practice that has to cope with the technical restrictions that are inherent to the medium. The main theory used throughout the thesis is Anthony Pym’s framework for localization studies that considers the user of the localized product as a defining part of the localization process. This concept presupposes that localization is an adaptation that is performed to make a product better suited for use during a specific reception situation. Pym also addresses the factor that certain products may resist distribution into certain reception situations because of their content, and that certain aspects of localization aim to reduce this resistance through significant alterations of the original product. While Pym developed his ideas with mainly regular software in mind, they can also be adapted well to study video games from a localization angle. Since modern video games are highly complex entities that often switch between interactive and non-interactive modes, Pym’s ideas are adapted throughout the thesis to suit the particular elements being studied. Instances analyzed in this thesis include menu screens, video clips, in-game action and websites. The main research questions focus on how the games’ rules influence localization, and how the games’ fictional domain influences localization. Because there are so many peculiarities inherent to the medium of the video game, other theories are introduced as well to complement the research at hand. These include Lawrence Venuti’s discussions of foreiginizing and domesticating translation methods for literary translation, and Jesper Juul’s definition of games. Additionally, knowledge gathered from interviews with video game localization professionals in Japan during September and October 2009 is also utilized for this study. Apart from answering the aforementioned research questions, one of this thesis’ aims is to enrich the still rather small field of game localization studies, and the study of Japanese video games in particular, one of Japan’s most successful cultural exports.
  • Koskela, Akseli (2007)
    Tutkimuksessa tarkastellaan japanilaisia ajattelutapoja Euroopan unionin ulkopoliittisesta toimijuudesta. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on Euroopan unionin ulkopolitiikka kolmessa teoreettisessa keskustelussa. Nämä keskustelut ovat poliittinen realismi, liberaali hallitustenvälisyys sekä sosiaalinen konstruktivismi. Kolmen valitun teorian avulla muodostettiin hypoteettinen tutkimusmatriisi EU:n ulkopoliittisesta toimijuudesta Japanissa. Tutkimuksen metodologisena valintana on Q-metodologia, joka on maailmanpolitiikan tutkimuksessa harvoin käytetty menetelmä. Q-metodologiassa yhdistetään sekä laadullisia että määrällisiä tutkimuksen menetelmiä. Hypoteettisen tutkimusmatriisin pohjalta poimittiin Q-metodologiset väitteet, joita käytettiin asiantuntijahaastatteluissa strukturoituna pohjana. Alkuasetelmassa lähdettiin siitä lähtökohdasta, että Euroopan unionin ulkopoliittisesta toimijuudesta voidaan muodostaa kunkin teoreettisen keskustelun (3) mukaiset ajattelutavat toimijuudesta kahdella eri yhteistyön tasolla. Yhteistyön tasot ovat alueidenvälinen yhteistyö (region-to-region dialogue) ja kahdenkeskinen yhteistyö (bilateral dialogue). Kaiken kaikkiaan toimijuuden malleja nollahypoteesissa on yhdeksän. Yhteistyötasojen dikotomia perustuu EU:n kasvavaan pyrkimykseen luoda omista myönteisistä integraatiokokemuksistaan mallia ASEAN+3 -yhteisölle sekä toisaalta EU:n ja Japanin aktivoituneet kahdenkeskiset suhteet. Tutkimusaineistoa on etsitty EU:n ja Japanin yhteistyötä koskevista akateemisista julkaisuista. Tätä aineistoa on jatkokäsitelty Q-metodologisissa haastatteluissa, joissa harkinnanvaraisesti valittu joukko japanilaisia EU-asiantuntijoita järjesti Q-väitteet omien näkemystensä mukaiseen arvojärjestykseen. Näistä saatuja tuloksia käsiteltiin niin kutsutun "käänteisen faktorianalyysin" avulla. Q-metodologian avulla löydettiin kolme toisistaan poikkeavaa ja merkittävää diskursiivista keskustelua Euroopan unionin ulkopoliittisesta toimijuudesta Japanissa. Ensimmäisen diskurssin mukaan Euroopan unioni on pehmeillä arvoilla etenevä toimija alueidenvälisessä yhteistyössä Kaakkois- ja Itä-Aasiassa, mutta kovilla arvoilla pelaileva strateginen toimija kahdenkeskisissä suhteissa. Diskurssissa korostuu Euroopan unionin tarve toimia tasapainoilevana toimijana Aasiassa. Toisen diskurssin mukaan Euroopan unioni on inhimillinen turvallistaja, joka pyrkii laajaan turvallisuuskeskusteluun meta-regionalistisen integraation mallintamisen avulla, kansalaisyhteiskunnan aktivoimiseen sekä normatiiviseen ulkopoliittiseen toimijuuteen. Kolmas diskurssi kuvailee Euroopan unionia kauppapoliittisena kilpailijana Japanille. Diskurssin mukaan kauppapolitiikka on vahva osa Euroopan unionin ulkopolitiikkaa. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Tutkimuksen tuloksista voidaan vetää johtopäätös, että Euroopan unionin ulkopoliittinen toiminta on aktivoitumassa Japanin suhteen sekä Kaakkois-Aasian talousalueella.
  • Sakari, Sanniminni (2008)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää japanilaisen tutkijan Tanaka Akihikon ryhmittelyä viitekehyksenä käyttäen, millaisia uhkia Japani kylmän sodan päättymisen jälkeen kokee ja miten se niihin vastaa. Samalla tarkastellaan, olisiko talousmahtina tunnettu Japani siirtymässä niin sanotuksia normaalivaltioksi, jolla on oikeus sodankäyntiin ja armeijaan. Japani on nämä oikeudet kieltänyt itseltään toisen maailmansodan jälkeen laaditussa perustuslaissa. Aineistona käytetään Japanin Diplomaattisia vuosikirjoja vuosilta 1986, 1992, 2001 ja 2006. Tanaka on jakanut uhkat sen mukaan, kuinka tunnistettava on tekijä, sekä kuinka vihamielinen on toiminnan aste. Voidaan katsoa, että Japani vastaa uhkiin osin itsenäisesti esimerkiksi taloudellisen avun turvin, yhteistyössä Yhdistyneiden kansakuntien tai Yhdysvaltojen kanssa ja osin erilaisissa alueellisissa yhteistyöfoorumeissa. Taloudellisen avun, joka on koettu tehokkaaksi ennaltaehkäisemään erilaisia uhkia, myös Japanin Itsepuolustusjoukkoja voidaan käyttää kriisinhallinnassa kaikkien uhkaryhmien kohdalla. Japanin on voitu katsoa ottaneen aktiivisemman roolin kansainvälisessä yhteisössä kylmä sodan päätyttyä. Osin tähän on johtanut ulkoinen painostus ottaa vastuuta muutenkin kuin vain taloudellisesti, mutta myös Japanin sisäisillä tekijöillä on ollut vaikutusta. Voidaan katsoa, että Japani olisi ottanut askeleita kohti niin sanottua normaalivaltiota, mutta ilman perustuslain muutosta se ei voi käyttää sotilaallista voimaa muuta kuin itsepuolustustarkoituksissa, eikä siis osallistua kollektiiviseen puolustautumiseen sotilaallisin keinoin.
  • Kalliokoski, Jyrki (1989)
  • Kalliokoski, Jyrki (1981)
  • Kunzelmann, Doris (2004)
  • Kantelinen, Tero (2014)
    Tutkielman kohteena on seulontamenettelyn korvannut jatkokäsittelylupajärjestelmä. Tutkielmassa selvitetään, onko jatkokäsittely-lupa täyttänyt sille asetetut tavoitteet ja miten korkeimman oikeuden antamat ratkaisut ovat vaikuttaneet jatkokäsittelyluvan sovel-tamiseen. Jatkokäsittelyluvasta säädetään oikeudenkäymiskaaren 25a luvussa ja sääntely astui voimaan 1.11.2011. Jatkokäsitte-lylupajärjestelmää sovelletaan silloin, kun käräjäoikeuden lain voimaantulon jälkeen antamaan ratkaisuun haetaan muutosta valit-tamalla hovioikeuteen. Jatkokäsittelylupajärjestelmää sovelletaan ainoastaan riita- ja rikosasioihin. Muutoksenhakija tarvitsee asiassa jatkokäsittelyluvan silloin, kun asialle josta valitetaan, edellytetään jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25a luvun 5 ja 6 §:ien perusteella. Syyttäjän ja asianomistajan lupatarpeesta säädetään erikseen luvun 7 ja 8 §:ssä. Hovioikeuden on myönnettä-vä asialle jatkokäsittelylupa ja otettava asia täystutkintaiseen menettelyyn silloin, kun jatkokäsittelyluvan myöntämiselle OK 25a:11:ssä säädetyt edellytykset täyttyvät. Jos hovioikeus katsoo, että lupaperusteet eivät täyty, hovioikeus antaa jatkokäsittelylu-van epäävän päätöksen ja hylkää valituksen, jolloin käräjäoikeuden ratkaisu asiassa jää lopulliseksi. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut säätää täsmällinen ja tarkkarajainen muutoksenhakumenettely. Jatkokäsittelyluvan tarkoituk-sena on ollut myös hovioikeuksien työmäärän ja toimintakulujen vähentäminen. Jatkokäsittelyluvan tarkoituksena ei ollut rajoittaa muutoksenhakua, vaan asia tulisi lupajärjestelmän perusteella aina hovioikeuden tutkittavaksi, mikäli sille on perusteet. Jatkokäsit-telylupaa koskevan lainsäädännön ja sen esitöiden arvioinnin perusteella jatkokäsittelylupa ei ole tutkielmassa tehtyjen johtopää-tösten mukaan ollut täsmällinen ja tarkkarajainen. Korkein oikeus on antanut jatkokäsittelylupaa koskien 21 ratkaisua ja ratkaisujen analysointi vahvistaa sen, että laki ei ole voimaantullessaan täyttänyt sille asetettuja tavoitteita rikosasioiden kohdalla. Korkeimman oikeuden ratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen kynnys on ollut hovioikeuksissa huomatta-vasti lainsäätäjän tarkoitusta korkeammalla. Korkeimman oikeuden ratkaisujen arvioinnin perusteella jatkokäsittelylupajärjestelmä vastaa tällä hetkellä lainsäätäjän sille aset-tamia tavoitteita riita-asioiden osalta. Rikosasioissa jatkokäsittelylupajärjestelmän toimivuudesta ei voida kuitenkaan antaa täysin varmaa arviota. Korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisujen perusteella jatkokäsittelylupaa pitäisi soveltaa lain tarkoittamalla tavalla myös rikosasioiden kohdalla, mutta asian varmistaminen edellyttää hovioikeuksien jatkokäsittelylupaa koskevien ratkaisujen kattavaa analysointia. Lainsäätäjällä on kova paine kehittää jatkokäsittelylupaa ja saavuttaa suurempia säästöjä hovioikeuksien toimintakuluissa. Oike-usministeriön asettama työryhmä on esittänyt jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajentamista. Tutkimustulosten perusteella jatko-käsittelylupajärjestelmää voidaan laajentaa riita-asioiden kohdalla ja siirtyä jatkokäsittelyluvan yleiseen soveltamisalaan. Myös hakemusasiat voidaan liittää lupajärjestelmän yleiseen soveltamisalaan. Tutkimustulosten perusteella tällä hetkellä ei kuitenkaan ole perusteita laajentaa jatkokäsittelylupaa rikosasioissa. Rikosasioissa jatkokäsittelylupaa voidaan tutkimustulosten perusteella laajentaa vasta sen jälkeen, kun voidaan varmistua, että lupajärjestelmä toteuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden asettamat vaatimukset.
  • Savolainen, Hannu (2011)
    Tutkielmani käsittelee Elina Sanan Luovutetut-tietokirjaa ja sen aiheuttamaa laajaa julkista keskustelua. Graduni tarkoituksena on selvittää, miksi teos aiheutti poikkeuksellisen kiivaan kotimaisen ja osin kansainvälisenkin kohun. Keskustelu käynnistyi marraskuussa 2003. Teoksessa esitettiin, että Suomi luovutti jatkosodan aikana saksalaisille viranomaisille noin 3 000 sotavankia ja siviiliä. Näistä osa oli juutalaisia. Kirjan tietojen vuoksi Simon Wiesenthal -keskus lähetti tasavallan presidentti Haloselle selvityspyynnön. Tämän johdosta valtioneuvoston kanslia tilasi emeritusprofessori Heikki Ylikankaalta selvityksen jatkosodan ihmisluovutusten tutkimustilanteesta. Ylikankaan selvityksen pohjalta päätettiin käynnistää Kansallisarkiston hallinnoima tutkimusprojekti. Tutkielmani aineisto koostuu suomalaisista ja ulkomaisista sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuista uutisista, kolumneista, kirja-arvosteluista ja artikkeleista. Lisäksi olen käyttänyt Internetissä julkaistua aineistoa. Olen rajannut tutkimani keskustelun välille 1.11.2003–31.3.2004. Olen syventynyt Luovutetut-kohuun kolmesta eri näkökulmasta. Jatkosodan ihmisluovutukset ovat osa vaikeaa ja ikävää menneisyyttä. Nimitän niitä menneisyyden kipupisteeksi. Olen eritellyt jatkosodan varjopuolien käsittelystä esitettyjä näkökulmia. Keskityn etenkin puheenvuoroihin oman pesän likaamisesta ja Suomen osallisuudesta holokaustiin. Toiseksi, olen tarkastellut kohua akateemisen historiantutkimuksen ja maallikoiden kohtaamisena. Keskustelussa nousi vahvasti esille historiantutkimuksen tehtävä menneisyyden työstämisessä. Keskeisiä näkökulmia olivat, kuka saa tutkia historiaa, ja olivatko Elinan Sanan esittämät tiedot uusia. Kolmanneksi, olen tarkastellut jatkosodan ihmisluovutuksia muiden sodan varjopuolien rinnalla. Jatkosodan historiakuva on monivivahteinen, jossa nämä pitkään vaietut varjopuolet näyttäytyvät säröinä. Tutkielmani perusteella voi sanoa, että jatkosodan ihmisluovutukset olivat 2000-luvun alussa menneisyyden kipupiste. Keskustelijoiden enemmistölle tiedot luovutuksista ja suomalaisten tiiviistä yhteistyöstä saksalaisten kanssa olivat uusia ja hämmentäviä. Elina Sanan kirja osoitti, että jatkosodan historiakuva oli puutteellinen. Keskustelun varsinaisena katalyyttinä toimi Wiesenthal-keskuksen lähettämä kirje. Juutalaisten osuus luovutetuista nosti esille kysymyksen suomalaisten osuudesta holokaustiin, mikä lisäsi kiinnostusta ulkomailla. Historiantutkijat joutuivat kohussa puolustuskannalle. Heitä syytettiin vaikeiden asioiden tutkimisen laiminlyömisestä. Puolustukseksi he pyrkivät osoittamaan heikkouksia Sanan teoksesta ja korostamaan aiemman tutkimuksen merkitystä.
  • Partanen, Ulla (2002)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on jatkosodan jälkeiseen rikollisuuteen varautuminen ja sen torjunta. Toinen maailmansota on Suomen viimeisin suurempi kriisiaika, joten sen aiheuttaman rikollisuusaallon torjunnan tutkiminen on erittäin mielenkiintoista. Vuoden 1945 rikostilastoissa on nähtävissä selvä kasvu, tosin samansuuruista kasvua tapahtui myös kieltolain aikaisina lamavuosina. Omaisuusrikosten kasvun aiheuttajaksi on epäilty muun muassa sosiaalisen kontrollin puutetta. Väkivaltarikollisuuden syyksi on esitetty sodan olosuhteissa tapahtuvaa väkivallan legitimointia. Tavoitteenani on luoda työssäni kuva niistä toimenpiteistä, joita viranomaiset tekivät ehkäistäkseen ja torjuakseen rikollisuutta sodanjälkeisissä vaikeissa olosuhteissa. Rikollisuuden lajeista otan huomioon omaisuus- ja väkivaltarikollisuuden. Rikoksentorjunta on käsitteenä sangen hankala. Se jakautuu kuitenkin periaatteessa kahteen osaan: preventiiviseen eli ennaltaehkäisevään ja repressiiviseen eli jälkikäteen tapahtuvaan torjuntaan. Koska keskityn tutkielmassani viranomaisten toimintaan, olen jakanut työni kolmeen osaan: erityisesti irtolaisiin kohdistettuihin huoltotoimenpiteisiin, poliisin toimintaan sekä rikosoikeudelliseen järjestelmään. Etsin tutkielmassani viranomaisten työstä preventiivisiä ja repressiivisiä toimenpiteitä. Viranomaiset yrittivät torjua rikollisuutta monin eri tavoin. Alkoholinsaannin sääntely, jopa ehkäiseminen, on yleensä koettu tärkeäksi rikollisuutta torjuvaksi tekijäksi. Alkoholinkulutus on suurista rikosluvuista huolimatta ollut Suomessa maailman alhaisimpia, eikä laillisen alkoholinsaannin lopettaminen ole osoittautunut toimivaksi keinoksi omaisuus- ja väkivaltarikollisuuden hillitsemisessä. Rikollisuuden torjunnan kannalta myös huoltotoimenpiteet on koettu erittäin tärkeiksi preventiivisiksi toimiksi. Sodan jälkeen huoltolakeja tarkistettiin rikollisuutta silmällä pitäen alkoholistien, irtolaisten, köyhien ja lasten osalta. Rikollisuuden ehkäisyssä ensiarvoisen tärkeiksi koettiin irtolaisiin kohdistettavat huoltolait. Nuorisoa varten oli varattu omia raittiussuojelun toimenpiteitä: nuorisopolitiikalla on pyritty vähentämään rikoksentekoalttiutta. Poliisin valmistautuminen rikollisuuden kasvuun oli pitkälti irtolaisten valvonnan parantamista. Irtolaisrekisteriä pyrittiin kehittämään jo ennen sodan päättymistä. Lähinnä Ruotsista saadun mallin mukaisesti poliisi ryhtyi Suomessakin sodan aikana resurssien puutteessa tekemään murtovarkauksien vastaista neuvontatyötä. Neuvonta- ja valistustyön tavoitteena oli vaikeuttaa rikoksentekoa eli lisätä rakenteellista preventiota. Poliisien määrää lisättiin heti sodan jälkeen levottomuuksien pelossa. Poliisien määrän lisääminen parantaa myös yhteisön turvallisuuden tunnetta. Huoltotoimenpiteiden ja poliisien tekemän kontrollityön ohella rangaistusjärjestelmä on tärkeä osa rikollisuuden vastaista työtä, nimenomaan repressiivisesti. Rangaistusjärjestelmä on pyrkinyt pureutumaan uusimisriskiin. Ennen sotia Suomen vankeinhoito-olot olivat olleet ankarat. Sodan jälkeen vallalle pääsi humaanimpi ajattelutapa, joka pyrki kasvattamaan vangit takaisin yhteiskuntaan. Rangaistusjärjestelmässä muutokset olivat kahdensuuntaisia. Lainsäätäjä vastasi rikollisuuden kasvuun otteita koventamalla. Vankiloiden tilanahtaus oli eräs syy, miksi muutamien erityisryhmien rangaistuksia lievennettiin ja vaihtoehtoisia rangaistusmuotoja otettiin käyttöön. 1950-luvun alussa vankeinhoidon ilmapiiri koveni jälleen.
  • Eskolin, Matias (2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan jatkosodasta esitettyjä historiantulkintoja sanomalehdistössä käydyssä keskustelussa vuosina 1984 ja 1994. Tarkastelun lähtökohtana on usein esitetty näkemys, että jatkosotaa koskeneet historiantulkinnat muuttuivat radikaalisti Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, kun aiemman keskustelun pidäkkeet lakkasivat vaikuttamasta. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaista kuvaa jatkosodasta rakennettiin vuosina 1984 ja 1994. Lisäksi tarkastellaan sitä, muuttuivatko esitetyt historiantulkinnat tarkasteltujen vuosien välisenä aikana. Lehtikirjoittelua lähestytään historiapoliittisen näkökulman kautta pohtien sitä, millaisia puolia menneestä kelpuutetaan osaksi kansallista historiaa, ja mitkä kysymykset häivytetään taka-alalle. Sotien muistelussa on siis kyse muustakin kuin todellisten tapahtumien käsittelystä. Keskustelu kytkeytyy laajempaan suomalaiskansallisen identiteetin määrittelyyn ja maan poliittis-kulttuuriseen sijoittamiseen maailman kartalle. Tutkielman alkuperäislähteitä ovat Helsingin Sanomien, Aamulehden, Suomenmaan, Suomen Sosialidemokraatin / Demarin, Kansan Uutisten ja Tiedonantajan vuosina 1984 ja 1994 julkaisemat kirjoitukset jatkosodasta. Lehtikirjoittelua tarkastellaan jatkosodan alkamisen, neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen, aselevon ja välirauhansopimuksen vuosipäivinä sekä itsenäisyyspäivinä. Tutkielmassa on pyritty huomiomaan kaikki lehtien julkaisemat jatkosotaa käsitelleet kirjoitukset aina pääkirjoituksista yleisönosastokirjoituksiin saakka. Vuoden 1984 lehtiaineistossa patrioottiset korostukset kunniakkaasta kansallisesta sotahistoriasta olivat hyvin harvassa, vaikka eräät historiantutkijat esittivätkin jatkosodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Sitä vastoin lehtien omat toimittajat eivät nostaneet esiin torjuntavoittotulkintoja, ja useassa lehdessä korostui pikemmin näkemys sodan päättymisestä suomalaisten tappioon. Eniten keskustelua tarkastellussa vuoden 1984 lehtiaineistossa synnytti välirauhansopimus ja sen aloittama sodanjälkeinen aikakausi. Muita laajasti käsiteltyjä aiheita olivat kesän 1944 torjuntataistelut, kansakunnan eheys sodan aikana ja sotaan liittynyt itsenäisyystematiikka. Kriittisintä historiakuvaa jatkosodasta loivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, jotka käsittelivät muista lehdistä poiketen jatkosodan suomalaisten kannalta pimeitä puolia. Lehtikirjoitusten sävy muuttui vuonna 1994 selvästi aiempaa kansallismielisempään suuntaan. Vuoden 1994 tutkimusaineistossa patrioottiset korostukset olivat nousseet vahvasti pinnalle, ja keskustelua käytiin erityisesti jatkosodan torjuntavoitoista. Poikkeuksen muodostivat Demari ja Tiedonantaja, jotka eivät tulkinneet sodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Samoin kuin vuosikymmen aiemmin, keskustelua herättivät tulkinnat välirauhansopimuksesta ja jatkosodan merkityksestä Suomen itsenäisyyden säilymiselle. Lisäksi useissa kirjoituksissa nostettiin veteraanit aiempaa näkyvämmin esille ja vaadittiin kunniavelan maksamisesta heidän tekemistään uhrauksista. Jatkosodan luonteesta esitettiin myös selvästi enemmän tulkintoja kuin vuosikymmen aiemmin. Lehtikirjoituksista on luettavissa paitsi jatkosotaa koskeneiden historiantulkintojen muutos, myös tarve luoda kontrastia aiempina vuosikymmeninä vallalla olleille menneisyydenkäsityksille. Tuolloin korostui myös näkemys, että kylmän sodan päättyminen oli vapauttanut kansallista menneisyyttä koskeneita keskusteluja, ja kotoisia historiantulkintoja voitiin nyt muodostaa ottamatta huomioon itänaapurin mielipiteitä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että sanomalehdistössä esitetty kuva jatkosodan historiasta ei ollut monoliittinen kumpanakaan tarkasteluvuotena, vaan eri lehdissä oli nähtävissä erilaisia painotuksia: Eräät kysymykset nostettiin menneestä esiin, samalla kun toisista vaiettiin. Keskustelut jatkosodan historiasta myös muuttuivat ja monipuolistuivat vuosien 1984 ja 1994 välisenä aikana. Molempina tarkasteluvuosina käyty vilkas keskustelu jatkosodasta osoittaa, että aihe oli säilyttänyt ajankohtaisuutensa ajallisesta etäisyydestä huolimatta.
  • Koikkalainen, Outi (2007)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani pitkään suomalaisen jatkosotatutkimuksen vallitsevana tulkintana ollutta ajopuuteoriaa, jonka keskeiset ulottuvuudet ovat toisaalta Suomen passiivisuus ja vaihtoehdottomuus sotaan johtaneessa kehityksessä, toisaalta Suomen irrallisuus Saksan sotasuunnitelmista. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheenvuorojen kanssa harmoniassa olleen näkemyksen haastoivat mm. angloamerikkalaiset jatkosotatutkimukset. Hans Peter Krosbyn vuonna 1967 ilmestyneen tutkimuksen ”Suomen valinta 1941” katsotaan lopullisesti kumonneen ajopuuteorian. Keskityn ajopuuteorian tutkimuksessani Arvi Korhosen vuonna 1961 julkaisemaan teokseen ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi”, joka on ensimmäinen ja edelleen täydellisin ajopuuteoriaa ilmentävä tieteellinen tutkimus. Selvitän objektiivisena tieteenä esitetyn tutkimuksen sisällä olevia tulkinnallisia elementtejä narratiivisuuden analyysivälineistöllä täydennetyn Chaïm Perelmanin argumentaatioanalyysin avulla. Käsittelen ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi” -tutkimuksen konstruktio- ja argumentaatioulottuvuutta, joista konstruktioulottuvuudella tarkoitan tutkimuskohteesta esitettävää kuvaa; argumentaatioulottuvuus merkitsee yleisön vakuuttamista konstruktion totuudenmukaisuudesta. Tutkielmassani käsittelen ajopuuteoriaa sekä tietyn jatkosotakuvan että tietyn tiedekuvan rakentamisena ja näiden puolesta argumentoimisena. Tutkin ajopuuteoriaa kahdella tasolla: Ensiksi käyn läpi ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi” -teoksen tiedekuvaa ja tieteellisyysargumentaatiota selvittääkseni, minkä tieteen nimissä tutkimustulokset esitetään ja mikä painoarvo tuloksille tieteellisyyden perusteella katsotaan kuuluvan. Tämän jälkeen tutkin ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi” -teoksen jatkosotakuvaa ja sen puolesta esitettyä argumentaatiota. Objektiivisena tieteenä esitetty ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi” -teos pohjautuu nationalistisille esisopimuksille. Tutkimuksen kansallinen painotus näkyy kaksoishierarkiana paitsi tiedekonstruktiossa ja -argumentaatiossa myös jatkosotakuvauksessa. Sisäänrakennettu nationalismi yhdistää ajopuuteorian kahta keskeistä argumentaatiolinjaa, joista toinen korostaa Suomen passiivisuutta ja vaihtoehtojen puutetta, toinen Suomen aktiivisuutta ja toimintavapauden säilyttämistä suhteessa Saksaan. Tutkimuksen objektiivisuus sisältyy kuitenkin kansalliseen näkökulmaan, eikä oman kansan puolustaminen historiantutkimuksen keinoin näyttäydy ristiriitaisena objektiivisuusihanteen kanssa. Alkuperäislähteinä olen käyttänyt ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi” -teoksen lisäksi angloamerikkalaisia, vaihtoehdottomuusnäkemyksen haastaneita historiantutkimuksia. Vertaan tuloksiani ajopuuteoriasta Kari Palosen vuonna 1975 julkaisemaan artikkeliin ”Ajopuuteorian aatekritiikkiä eli eräitä selityksiä historiantutkimuksen konservatismille”. Muita lähteitä ovat mm. ajopuuteorian historiaan liittyvä kirjallisuus sekä uutta retoriikkaa ja historiantutkimusta käsittelevät teokset.
  • Henttonen, Riikka (2012)
    Opinnäytetyö tarkastelee parisuhdeväkivallan sovittelua. Tutkimus selvittää, miten parisuhdeväkivallan erityispiirteet huomioidaan sovittelussa ja miten sovittelun taustalla olevaan restoratiivisen oikeuden teoriaan kuuluvat ihanteet ja sovittelulle asetetut tavoitteet toteutuvat käytännössä. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sovittelun väkivaltakäsityksen merkitystä rikoksen uhrin kannalta. Restoratiivisen oikeuden teoriassa ja sovittelua koskevassa kirjallisuudessa käsitetään parisuhdeväkivalta ensisijaisesti konfliktiksi tai seuraukseksi vuorovaikutusongelmista. Sukupuolittuneen väkivallan tutkimuksissa parisuhdeväkivallan luonne ymmärretään vallankäyttönä ja huomiota kiinnitetään väkivallan erilaisiin seurauksiin miehille ja naisille. Opinnäytetyön tavoitteena on selvittää, miten sovittelu rikosoikeusjärjestelmää korvaavana tai täydentävänä menettelynä kykenee vastaamaan parisuhdeväkivallan erityshaasteisiin, kun huomioidaan, ettei sovittelussa mielletä vallankäyttöä keskeiseksi osaksi parisuhdeväkivaltaa. Opinnäytetyö ottaa samalla osaa laajalti käytävään keskusteluun miesten ja naisten kokemasta parisuhdeväkivallasta sekä sukupuolten erilaisista asemista parisuhdeväkivallan uhreina. Sovittelua on tutkittu vain vähän sukupuolen ja vallan näkökulmasta, ja tutkimus on pääosin ollut sovittelutoiminnassa mukana olevien tekemää. Sovittelun kentän ulkopuolisen tekemä opinnäytetyö tarjoaa siksi uudenlaisen näkökulman parisuhdeväkivallan sovitteluun niin poliittisille päätöksentekijöille, viranomaisille kuin asiasta kiinnostuneille kansalaisillekin. Tutkimuksessa käytetään ensisijaisena aineistona parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen ja naisen haastattelua. Toissijaisena aineistona ovat kolme sovittelua käsittelevää keskustelutilaisuutta ja yksi aikaisempi sovittelututkimus. Käytetty metodi on lähiluku. Teoreettinen viitekehys rakentuu suomalaisista perhe- ja parisuhdeväkivaltaa käsittelevistä tutkimuksista. Sukupuolittuneen väkivallan tutkimuksessa parisuhdeväkivallan erityispiirteiksi on havaittu väkivallan luonne vallankäyttönä, väkivallan toistuvuus ja eskaloitumisen, uhrin vaikeus saattaa tekijä vastuuseen, ja se, että tekijä oikeuttaa väkivallan käyttöä. Kaikki nämä piirteet tulevat aineistossani esille, mutta kun sovittelutoimistossa tehtiin päätös tapausten ottamisesta sovitteluun, niitä ei joko huomioitu tai niitä ei koettu esteeksi sovittelun aloittamiselle. Tutkimus osoittaa, että sovittelulain (9.12.2005/1015) lähtökohtainen edellytys, että sovittelun osapuolet ymmärtävät sovittelun merkityksen, jäi toteutumatta. Tutkimuksessa tuli esille, että toistuvaa väkivaltaa sovitellaan vastoin lakivaliokunnan mietintöä (LaVM 13/2005 vp). Haastattelemani naisen kohdalla väkivalta oli ollut vakavaa ja sen toistuvuus oli tullut sovittelutoimistossa esille, mutta se ei ollut este sovittelun aloittamiselle. Myös miehen kokema väkivalta oli ollut toistuvaa, mutta hän oli sovittelussa ennen sovittelulain voimaantuloa. Aineisto osoittaa myös, että suuri osa sovittelun yleisistä tavoitteista jäi toteutumatta. Miehen kohdalla sovittelun merkitykseksi määrittyi oikeudenkäynnin välttäminen. Hän ei kokenut, että väkivallan tekijän kanssa olisi syntynyt kohtaamista, vaan hän koki sovittelun jatkona väkivallalle ja julkisena tilaisuutena hänen nolaamisekseen. Sovittelu ei ollut hänelle silloin myöskään tukea. Hän ei saanut korvauksia joihin hän olisi ollut oikeutettu. Haastateltu nainen koki sovittelun tukena sitä vastoin. Kummassakaan tapauksessa ei toteutunut sovittelun tavoite moraalisesta oppimisesta ja tekijän vastuunkannosta.Tutkimus osoittaa, ettei sovittelun konfliktiteorettinen ymmärrys väkivallasta tavoita väkivallan haavoittavuutta. Kotona tapahtuva väkivalta on pitkään mielletty perheiden yksityiseksi asiaksi, ja tilastojen mukaan suurin osa tästä väkivallasta kohdistuu naisiin ja seuraukset naisille ovat vakavammat. Tutkimus haastaakin pohtimaan, miten valta ja yhteiskunnalliset rakenteet näkyvät siinä, miten sovittelua käytetään juuri kotona tapahtuneen ja etupäässä naisiin kohdistuneen väkivallan sovitteluun.
  • Vennelä, Tanja (2011)
    Mansikka (Fragaria × ananassa Duch.) on tärkein Suomessa viljelty marja sekä määrällisesti että taloudellisesti. Suomessa ongelmana on lyhyt satokausi ja matala satotaso. Pääsadon aikaan runsas mansikan tarjonta markkinoilla laskee huomattavasti mansikan hintaa. Paras hinta saadaan normaalin satokauden ulkopuolella. Jatkuvasatoiset mansikkalajikkeet mahdollistaisivat pidemmän ja tasaisen satokauden, mikä vakauttaisi mansikan hintaa. Jatkuvasatoinen mansikka sopii viljelyyn kausihuoneissa korotetuilla kasvualustoilla, jolloin lannoitus ja kastelu hoidetaan tippukastelulla. Jatkuvasatoinen mansikka tuottaa kukkia ja marjoja koko satokauden, mikä vaikuttaa sen ravinnetarpeeseen. Tehdyssä tutkimuksessa testattiin kolmea eri lannoitustasoa 1,5 mS/cm, 2,3mS/cm ja 3,0 mS/cm, joiden N:K –suhde marjojen kypsymisvaiheessa oli 1:1,5. Neljäs käsittely oli kastelu johtokyvyllä 2,3 mS/cm N:K –suhteen ollessa 1:2 marjojen kypsyessä. Tutkimuksessa havainnointiin taimien vegetatiivista kasvua sekä sadon muodostusta ja marjojen laatua. Samalla seurattiin ylivaluntaveden määrää sekä veden mukana huuhtoutunutta fosforia ja typpeä. Tutkimuksessa käytetyt lajikkeet olivat ’Malling Opal’ ja ’Rondo’. Tämän tutkimuksen tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksia, että mansikan ravinnetarve on suhteellisen matala. Voimakkain vegetatiivinen kasvu, suurin sato ja suurimmat marjat saatiin alimmalla testatulla johtokyvyllä (1,5 mS/cm). Lannoitustasolla oli hyvin vähän vaikutusta marjan laatuun tai sadon ajoittumiseen. Myöskään N:K – suhteen muutoksella ei ollut vaikutusta marjan laatuun. Taimien veden otto oli suurinta alimmalla lannoitustasolla, ja mahdollisesti kasteluveden korkea ionipitoisuus vaikeutti kasvin veden ottoa korkeilla veden johtokyvyillä. Valumaveden mukana poistuneet typpi- ja fosforipäästöt kasvoivat huomattavasti kasteluveden johtokyvyn noustessa.