Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 7303-7322 of 24770
  • Bergroth, Ada (2015)
    Hoitovapaan käyttö on edelleen 2010-luvun Suomessa sukupuolittunutta: valtaosa kotihoidon tuelle jäävistä vanhemmista on äitejä. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että pidempään kotona ollut vanhempi kantaa tyypillisesti päävastuun kodista ja lapsista myös hoitovapaan jälkeen. Mitä vastuunjaolle tapahtuu, kun hoitovapaalle jääkin isä? Vaikuttaako koti-isyys näiden perheiden puolisoiden väliseen vastuunjakoon? Miten vastuu lapsen hoivasta ja kodista jaetaan isän palattua takaisin työelämään? Tutkimuksessa tarkastellaan 2010-luvun suomalaista koti-isyyttä puolisoiden välisen vastuunjaon näkökulmasta. Tutkimuskysymys kuuluu, miten vastuu kodista ja lasten hoivasta jaetaan isän kokemuksen mukaan isän hoitovapaan aikana ja sen jälkeen? Tutkimuksen avulla valotetaan sitä, millaista puolisoiden välinen dynamiikka on isän näkemyksen mukaan ja millaisia keinoja isälle tarjoutuu toimijana. Kahdestakymmenestä teemahaastattelusta koostuva tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla kymmentä koti-isää hoitovapaan aikana ja uudestaan heidän palattuaan takaisin työelämään. Tutkimuskohteena olevaa ilmiötä ja kerättyä aineistoa lähestytään toimintateoreettisesta ja yksilöllistymisteoreettisesta näkökulmasta. Toimintateorian hengessä aineistoa on analysoitu tarkastelemalla niitä kulttuurisia odotuksia ja ihanteita sekä perheen elämässä vallitsevia olosuhteita ja tilannetekijöitä, jotka määrittelevät ne raamit, joiden sisällä isän on mahdollista toimia ja tehdä valintoja. Lisäksi puolisoiden välistä dynamiikkaa on lähestytty yksilöllistymisteorioiden valossa. Aineistosta piirtyi esiin kolme tyypillistä koti-isän tarinaa, joissa puolisoiden välinen dynamiikka ja vastuunjako toteutuivat toisistaan poiketen. Ensimmäinen tyypillinen tarina on nimetty “levähtäjäisän” tarinaksi. Levähtäjäisälle hoitovapaa edustaa taukoa hektisestä työelämästä sekä aikaa vihdoin tutustua syvemmin omaan lapseensa. Levähtäjäisän tarinassa isä kyllä hoitaa lasta päivisin kotona, mutta perimmäinen päävastuu lapsista ja kodista huolehtimisesta jää kuitenkin äidille. Levähtäjäisä kokee hoitovapaalle jäämisen suurena muutoksena, sillä isä opettelee hoitovapaalla hoitamaan lasta yksin. Toisessa, “yhteisen projektin” tarinassa isä kokee vastuun lasten hoivasta ja kotitöistä jakautuvan tasan puolisoiden välillä. Hoitovapaalle jääminen ei tunnu merkittävältä muutokselta, sillä yhteisen projektin isä on kokenut osallistuvansa lapsen hoivaan lapsen syntymästä asti yhtä paljon kuin äiti. Kun kotitöiden ja hoivavastuun jakautumista tarkastellaan hyvin käytännöllisellä tasolla, on äiti tässäkin tarinassa tyypillisesti se, joka viime kädessä huolehtii ja suunnittelee perheen arkeen liittyvistä asioista. Kolmas tyypillinen tarina kertoo “tukipilari-isästä”, joka kokee kantavansa päävastuun kodista ja lapsista sekä hoitovapaan aikana että vielä töihin palattuaan: hän sekä hoitaa että huolehtii pitääkseen perheensä hyvinvoivana ja kasassa. Tukipilari-isälle hoitovapaalle jääminen tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehtolta. Kaikkia näitä kolmea tarinaa läpileikkaa kulttuuristen odotusten metatarina, joka on nimetty tutkimuksessa tasapuolisen työnjaon ihannetarinaksi. Tutkimusaineiston valossa näyttää siltä, että isät ovat tietoisia jaetun vanhemmuuden ja “uuden isyyden” ihanteesta, jossa puolisot jakavat vastuun lasten hoivasta ja kodista huolehtimisesta tasan. Haastatellut isät peilaavat omaa isyyttään ja vastuunkantoaan tähän ihanteeseen. Keskeisin tutkimustulos on, ettei isän hoitovapaa aina väistämättä johda muutoksiin puolisoiden välisessä vastuunjaossa. Ristiriitoja näyttää syntyvän niissä tilanteissa, joissa isät kokevat puolisoiden välisen vastuunjaon olevan epätasapainossa suhteessa tasapuolisen työnjaon ihanteeseen. Toisaalta tasapuolinenkaan vastuunjako ei tarkoita sitä, etteikö perheissä käytäisi jatkuvaa neuvottelua hoivavastuiden jakamisesta. Levähtäjäisän ja yhteisen projektin isätarinat tukevat aiemmissa tutkimuksissa saatuja tuloksia isän ja äidin välisestä työn- ja vastuunjaosta. Kiinnostavana ja mahdollisesti uutena ilmiönä tutkimuksessa nousevat tukipilari-isät, joiden hoiva ulottuu lasten ja kodin lisäksi puolisoon. Koti-isyys synnyttää monenlaisia tapoja jakaa vastuuta. Puolisoiden välinen dynamiikka vaikuttaa siihen, millaiseksi vastuunjako muodostuu hoitovapaan aikana ja sen jälkeen. Isä voi esimerkiksi olla ottamatta vastuuta kannettavakseen, hän ei saa vastuuta yrityksistä huolimatta itselleen äidiltä tai päävastuu kodista ja lapsista jää yksinomaan isälle. Tasapuolinen työnjako ei ihanteesta huolimatta aina käytännössä toteudu. Tulokset nostavatkin esille kysymyksen, onko mahdollista, että tasa-arvoideologiaan pohjaavan ihanteen rinnalla vaikuttaisi samanaikaisesti myös jotain arkaaisempaa ja patriarkaalisempaa?
  • Stenholm, Mira (2003)
    Tutkielman tavoitteena on tarkastella isien perhevapaiden käyttöön liittyvää debattia alan kirjallisuuden, työmarkkinajärjestöjen Aikalisä perheelle -kampanjan ja media-aineiston turvin. Tutkielma on täten eräänlainen ajan ilmiön kuvaus. Isien käyttämistä perhevapaista tekee erityisen kysymyksen se, että suomalaiset miehet käyttävät oikeuttaan perhevapaaseen hyvin harvoin, vaikka lain mukaan isällä ja äidillä on yhtäläinen mahdollisuus sen käyttöön. Esimerkiksi vuonna 2002 vain 2,6 prosenttia miehistä hyödynsi tätä mahdollisuutta. Mielenkiintoista isien käyttämissä perhevapaissa on, että niistä on alettu kampanjoimaan julkisesti mediassa. Kiinnostus isien käyttämiin perhevapaisiin kumpuaa yleisestä ilmapiiristä. Lasten ja nuorten lisääntyvä pahoinvointi on liitetty naisten koulutusasteen nousuun sekä vanhempien kiihtyneeseen työtahtiin. Näistä tekijöistä johtuen ovat myös päättäjät alkaneet pohtia erilaisia ratkaisuja työn ja perheen yhteensovittamiselle. Yhtenä ratkaisuna pidetään sitä, että myös isät osallistuisivat vahvemmin perheen arkeen, esimerkiksi käyttämällä perhevapaita tasapuolisesti äidin kanssa. Isien perhevapaiden käytöstä katsotaan hyötyvän sekä työpaikat että perhe-elämä. Työnantajien välillä tasoittuisivat kustannukset, joita perhevapaat aiheuttavat. Naisten ja miesten tasa-arvo lisääntyisi sekä työ- että perhe-elämässä. Tutkimusongelmaa lähestytään empiirisestä aineistosta käsin. Aikalisä perheelle -kampanja rakentuu kuudesta seminaarista, joiden nauhoitetut puheenvuorot ja tiedotusmateriaalit muodostavat tutkielman empiirisen pääaineiston. Sivuaineisto koostuu Helsingin Sanomien lehtikirjoittelusta aikavälillä 1.4.–31.12.2002 sekä muusta lehtikirjoittelusta vuosina 2001–2003. Seminaaripuheenvuoroja on analysoitu tekstianalyyttisestä ja retorisen tutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että yleinen asenneilmasto ei kohtaa todellisuutta. Isien pitämiin perhevapaisiin suhtaudutaan periaatteessa positiivisesti, mutta käytäntö osoittaa toista. Yhteiskunnallisen debatin tasolla kiinnostus perhevastuusta on siirtynyt äideistä isiin. Muutosvastarintaa on havaittavissa työpaikkatasolla miesvaltaisten alojen keskuudessa ja kotirintamalla naisten keskuudessa. Myös perinteisiin sukupuolisidottuihin käytäntöihin liittyen monen isän voi olla vaikea jäädä kotiin hoitamaan lasta. Sekä perheet itse että ulkopuoliset tahot ajattelevat, että perheen sisällä tehdään päätös siitä, kumpi jää kotiin hoitamaan lasta. Perhevastuu mielletään perheen sisäiseksi asiaksi, johon ei haluta liiaksi puuttua ulkoapäin. Ajatusmalli mukailee individualistista perhekäsitystä. Toisaalta pinnalla on familistinen perhekäsitys, jossa lapsen paras nousee keskeiseksi arvoksi.
  • Calonius, Lauri (Helsingin yliopisto, 2013)
    The thesis examines positions that do not restrict cognition and the mind solely to the brain and its neuronal processes. The examination is framed in terms of what it means to say that cognition is embodied, embedded, enactive, extended and distributed (4ED). Four research questions guide this exploration: I) What are the theoretical commitments the different accounts of cognition in 4ED hold on to and how do these relate to each other? II) (Why) should distributed cognition be added with the rest of the 4E accounts? III) What critique does 4ED face and how does providing a mark of the cognitive affect both the proponents as well as the opponents of 4ED? IV) How does the notion of cognitive agency figure in the 4ED approach(es) to cognition? The methodology of the thesis is a comparative and critical study of the source literature. The literature is wideranging and substantive. It expands the fields of philosophy, cognitive science, psychology and artificial intelligence among others. The main authors under study include Andy Clark, Francisco Varela, Ezequiel Di Paolo, Alva Noë, Edwin Hutchins, David Kirsh, John Sutton, Richard Menary, Michael Wheeler, Fred Adams, Kenneth Aizawa, ja Robert Rupert. In addition to the aforementioned authors other sources relevant for the development and refinement of 4ED are examined. The examination is systematic and runs through eight chapters. Chapter one is the introduction that sets out the theoretical background, structure and the aim of the thesis. Chapters 2 5 are dedicated to the presentation of the different approaches to cognition under study. Chapter six is dedicated to the critical analysis of the approaches and the examination of some of the challenges that have been raised against the different approaches to cognition. Chapter seven looks into a more detailed question and aims to clarify the way the approaches conceive cognitive agency. Chapter eight is the concluding chapter that ties the thesis together, clarifies the main issues and gestures at possible future research in the form of open questions that have risen. The thesis uncovers the theoretical commitments the different unorthodox approaches to cognition have. In doing this it also illustrates their important similarities and differences. The study also shows how the orthodox conception of cognition that conceives it essentially as a neuronal process bounded by the head is pushed to take part in the debate on equal ground with the unorthodox positions. In general then the thesis points to the importance of a better understanding of the unorthodox approaches to cognition as a means to a greater overall understanding of the nature of cognition and its place in the world.
  • Puranen, Anna-Kaisa (2001)
    Tutkielman tutkimuskohde on suomalaisen päivälehdistön välittämä kuva Italian julkishallinnosta. Tarkasteltava ajanjakso on 1993-1998. Tarkoituksena oli selvittää, millainen on suomalaiselle mediayleisölle syntyvä kuva Italian julkishallinnosta. Aineisto käsitti 95 artikkelia kotimaisista päivälehdistä. Mukana oli pääasiassa HS:n, IS:n, IL:n ja HBL:n artikkeleita. Laadullista menetelmää käyttäen valikoidut artikkelit analysoitiin jäsentämällä tulokset neljään laatukategoriaan. Tarkastellut julkishallinnon ominaisuudet ovat avoimuus, luotettavuus, responsiivisuus sekä tehokkuus ja toimivuus. Tutkielmassa hyödynnettiin sekä hallinnon tutkimuksen että kuvatutkimuksen käsitteistöä ja teorioita. Tutkielmassa problematisoitiin myös julkishallinnon kuvatutkimusta yleensä. Tutkimustulos on, että suomalaisen sanomalehdistön välittämä kuva Italian julkishallinnosta on suppea, kapea-alainen ja negatiivinen. Kuvan mukaan Italian julkishallinto on tehoton, kankea, epäluotettava, toimimaton, sisäänpäinlämpenevä ja responsiivisuudeltaan heikko. Kuvan mukaan Italian yritysmaailma on menestyvä ja elää omaa elämäänsä valtiosta irrallaan. Italialaista yhteiskuntaa koskevat uutiset liittyvät lähes poikkeuksetta skandaaleihin, korruptioon, häilyvään hallintoon tai järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Neutraaleja ja informatiivisia artikkeleita italialaisesta yhteiskunnasta ei suomalaisissa päivälehdissä yleensä julkaista. Lähteinä on käytetty muun muassa seuraavia teoksia: Salminen, A. (toim.) (2000) Hallintovertailun metodologia. Tutkimuksia 234. Hallintotiede 26. Vaasan yliopiston julkaisuja; Temmes, M. (1991) Julkinen johtaminen. Valtionhallinnon kehittämiskeskus. Helsinki; McKevitt & Lawton (eds.) (1994) Public Sector Management. Theory, Critique & Practice. London: SAGE; Uimonen, R. & Ikävalko, E. (1997) Mielikuvien maailma. Miten mediajulkisuutta muokataan ja imagoja rakennetaan? Helsinki: Inforviestintä; Kivikuru & Kunelius (toim.) (1998) Viestinnän jäljillä. Näkökulma uuden ajan ilmiöön. Juva: WSOY.
  • Moglia, Sami (2006)
    Tutkielmassa tarkastellaan Italian ja Yhdysvaltojen transatlanttisia suhteita pääministeri Silvio Berlusconin toisella hallituskaudella. Tarkasteltava ajanjakso on kohdistettu kevään 2001 ja kevään 2006 väliseen aikaan, jolloin Berlusconin keskustaoikeistolainen Casa delle Libertà -koalitio oli vallassa. Tutkimuksen tarkoituksena on pääasiassa Berlusconin julkilausumia analysoimalla selvittää, tapahtuiko Italian ulkopolitiikan linjassa hänen kaudellaan siirtymä pois maan tasavallan ajan traditiolle tyypillisestä multilateralismista Italian osallistuttua Yhdysvaltojen muodostamiin niin kutsuttuihin halukkaiden koalitioihin terrorismin vastaisen sodan aikana. Tutkimusongelmaa koskeva hypoteesini on, että Italian transatlanttisissa suhteissa tapahtui Berlusconin hallinnon aikana muutos siten, että Italia kyseenalaisti hänen hallituskaudellaan maan aiemmasta politiikasta poiketen Euroopan unionin ja Naton kautta kanavoituneita transatlanttisia suhteita, joista jälkimmäinen on perinteisesti toiminut kovan turvallisuuden alalla väylänä Italian ja Yhdysvaltojen suhteille. Suuntaa osoittavana hypoteesina on, että oletettu muutos oli kausaalisesti riippuvainen Yhdysvaltojen syyskuun 11. päivän 2001 jälkeisestä päätöksestä siirtyä aiempaa unilateralistisempaan ulkopolitiikkaan. Työn teoreettinen viitekehys muodostuu Italian ulkopolitiikan aiemmasta tutkimuksesta, minkä lisäksi olen käyttänyt tulkinnan jäsentämisessä James S. Rosenaun kansainvälisen politiikan esiteoriaa, jonka mukaan valtion ulkopolitiikan taustalla vaikuttaa 4-5 eri muuttujaryhmää, jotka ovat yksilömuuttuja, roolimuuttuja, hallintomuuttuja, yhteiskunnallinen muuttujaryhmä ja järjestelmämuuttuja. Työn keskeisenä lähdeaineistona on erilaisia pääministeri Berlusconin julkilausumia kuten puheita, haastatteluja sekä raportteja presidentti Bushin kanssa järjestettyjen tapaamisten jälkeisistä lehdistötilaisuuksista. Aineiston analyysimetodina on kriittinen sisällönanalyysi, joka kiinnittyy premisseiltään löyhästi lingvistiseen analyysiin ja erityisesti siitä johdettuun kriittiseen diskurssianalyysiin. Sovellan työssäni Ole Wæverin mallin mukaista synkronisen ja diakronisen diskurssin analyysin yhdistelmää siten, että diskursiivista lähestymistapaa on käytetty yhteensopivana metodologiana Rosenaun esiteoreettiselle viitekehykselle. Työn tulosten perusteella Berlusconin hallinnon suhtautuminen Italian multilateraaleihin velvoitteisiin tavallaan poikkesi ja tavallaan ei poikennut Italian ulkopolitiikan traditiosta. Päädyin analyysin pohjalta synteesiin, jonka mukaan Berlusconin hallinnon suhde multilateralismiin muuttui hänen kautensa alussa tapahtuneen multilateralismin mukailemisen jälkeen kriittiseksi kauden keskivaiheilla, jonka jälkeen pääministerin julkilausumien perusteella oli havaittavissa merkkejä paluusta takaisin sovinnaisiin multilateraaleihin käytäntöihin. Kehitys ei tietynlaisesta säännönmukaisuudestaan huolimatta ollut kuitenkaan symmetristä, sillä multilateralismista poikkeamista puoltaneet puheenvuorot ja toisaalta sen merkitystä korostaneet lausunnot sijoittuivat ajallisesti limittäin. Hypoteesi piti tulosten perusteella paikkansa vain osittain, kun taas tutkimusta ohjannut hypoteesi osoittautui aikaisemman tutkimuksen ja analysoitujen julkilausumien perusteella oikeaksi.
  • Nylander, Jouni (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan postiyhtiö Itellan varhaisjakajina työskentelevien maahanmuuttajien ymmärrys- ja viestintäongelmia. Tutkimuskysymyksenä on se, mitä ongelmakohtia varhaisjakelun suullisessa ja kirjallisessa viestinnässä on. Työssä pureudutaan myös siihen, onko viestinnässä eroa maahanmuuttajien ja valtaväestön edustajien välillä, sekä pohditaan sitä, miten ongelmiin voitaisiin vaikuttaa. Tutkielman kirjallisena aineiston muodostavat varhaisjakajien perehdytykseen tarkoitettu Lehdenjakajan käsikirja ja keskeisiin työvälineisiin kuuluva jakolista. Suullisena aineistona on käytetty kymmenen jakajan teemahaastatteluja. Seitsemän heistä on maahanmuuttajia ja kolme valtaväestön edustajia. Lehdenjakajan käsikirjaa analysoidaan käyttäen Kressin ja van Leeuwenin multisemioottista kuvan kielioppia, Lyonsin hahmottamia tekstin tarkoitteiden abstraktiotasoja sekä yhden jakajan syvennettyä haastattelua. Jakolistaa tarkastellaan kahden informantin haastattelun pohjalta. Itellan varhaisjakelun viestintää käsitellään seikkaperäisesti monelta eri kannalta ja eritellään myös kaikkien kymmenen informantin haastattelujen pohjalta. Teoreettisena viitekehyksenä viestintäosuudessa on Åbergin tulosviestinnän malli ja Aulan teoria viestinnän kaksoisfunktiosta. Lopuksi käsitellään varhaisjakajien kielitaitoa ja Itellan kielipolitiikkaa yleisesti. Käsikirjan analyysi osoittaa, että kuvien sommittelulla on merkitystä. Kuvat viestivät muun muassa työtä tehtävän pääasiassa ihmisvoimin ja työnantajan pyrkivän pitämään esillä tasa-arvoteemaa. Teksti sisältää paljon konkreettisiin tarkoitteisiin viittaavia substantiiveja, mikä tekee siitä helppolukuista. Informantit pitivätkin sekä suomenkielistä että englanninkielistä tekstiä selkeänä. Haastattelujen analyysi paljasti kuitenkin, ettei Lehdenjakajan käsikirjaa käytetä varhaisjakajien perehdytyksessä. Jakolistoissa taas suurin osa tekstistä on pelkästään suomeksi, joten ne eivät kokonaan avaudu suomea taitamattomille maahanmuuttajille. Haastattelujen perusteella Itellan varhaisjakelun viestintä on luonteeltaan lähinnä integroivaa ja johtajakeskeistä. Tutkielmasta selviää, että Itellassa käytössä olevasta monikulttuurisesta mallista huolimatta varhaisjakajat eivät ole päässeet suomen kielen opetuksen piiriin. Koska varhaisjakelun työntekijöistä huomattava osa on maahanmuuttajia, heidän kielelliset ja viestinnälliset tarpeensa olisi hyvä ottaa huomioon yrityksen kielipoliittisia ratkaisuja tehtäessä.
  • Selenius, Emma (2013)
    The United Nations Framework Convention on Climate Change devised the Kyoto Protocol in 1997, but this agreement was to be just the starting phase in restricting emissions, and a more comprehensive agreement would come right after the first term of the Protocol. The Copenhagen Summit in December 2009 was to be the meeting where a new agreement would be adopted. However, preliminary negotiations leading up to the Summit revealed that consensus was very hard to reach. Despite these disagreements, the Copenhagen Summit was rallied to be the one where the world shows commitment to the cause and unites to fight climate change. By the time the Summit started, the gap between expectations and reality was enormous. The Summit was not a success. Developing countries were adamant that the main negotiating track had to be a second term for the Kyoto Protocol. The US President Barack Obama was under domestic pressure to make sure that the US only commits to an agreement that includes all the largest polluters. China was holding on to the principle of “common but differentiated responsibilities” and refused to agree to binding emission restrictions and international monitoring. The deadlock did not unravel until the Chair of the Summit gathered an informal negotiation group as a last minute plea. This high-level group drafted an Accord that was not based on the work of the UNFCCC working groups and presented it to the Plenary meeting on the last night of the Summit. Various developing countries announced immediately that they would not accept the Accord and so the Summit compromised to “take note” of the Accord instead of adopting it. No binding agreement was reached. The aim of this Thesis is to examine the Copenhagen Summit as a failure and to discuss the most evident problems of the Summit in relation to theories of power, participation and compliance. All the subsidiary and working groups of the Summit are examined individually in order to get a comprehensive idea of the structure and the proceedings of the UNFCCC negotiating process. Major disagreements are discussed in relation to the structural level, and the dramatic events of the last days are examined in detail in order to get an idea of what finally sunk the possibility of a success. The way the Summit ended directs the Thesis towards a discussion about inequality and differentiated responsibilities in relation to participation and compliance in a policy field that could well be seen as a multi-level Prisoner’s Dilemma. As many of the developing countries pleaded to the principle of “common but differentiated responsibilities”, discussion on structural constraints of international environmental policy forms a large part of the analysis. Lukes’ three dimensions of power give a framework for the study of power at the institutional level. The inequality of the UNFCCC participants is explained through the historical development of the world order, using the narrative of the world-systems theory. The Thesis concludes with a discussion addressing the most evident problems of the UNFCCC institution and ends with a suggestion. Climate change is an issue of human security and therefore a full securitisation of climate change might enable the Security Council to get involved in the policy-making process. Although acknowledging the problem of democratic deficit in the Security Council, the Thesis proposes that by using an economy of esteem, the permanent members of the Security Council might feel obliged to use their authority to ensure that human security will not become threatened because of the effects of climate change. This would not be more democratic or transparent but might bring more results than the UNFCCC at its present form.
  • Rossi, Toini (1999)
  • Auvinen, Eeva (2005)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan arviointi- ja kehityskeskuksia, sekä sitä miten niitä käytetään erilaisissa henkilöstöön liittyvissä arvioinneissa kuten henkilöstön kehittämistarpeiden arviointi. Arviointikeskuksissa käytetään usein apuvälineenä 360 asteen palauteanalyysiä. 360 asteen palauteanalyysi mahdollistaa arvioiden saamisen usealta henkilöltä arvioitavan henkilön ympäriltä, arvion antaa henkilö myös itse. Tutkimuksen pääasiallisena tarkoituksena on ollut selvittää eroavatko ihmisten itsearviot muiden antamista arvioista, ja ovatko itsearviot muiden antamia arvioita parempia. Tarkoituksena on ollut myös selvittää parantuivatko ihmisten taidot kehityskeskuksen aikana. Aineisto tutkimukseen saatiin eräältä tietoliikennepalveluja tarjoavalta yritykseltä, joka käytti kehityskeskusta henkilöstönsä kehittämiseen. Aineisto on kerääntynyt vuosien 1999-2001 välillä kehityskeskusprosessin aikana. Tutkimuksen teoriaosuudessa esitellään ensin arviointi- ja kehityskeskuksia. Seuraavaksi esitellään 360 asteen palauteanalyysiä arviointi- ja kehityskeskuksessa käytettävänä välineenä, ja sitä, kuinka sitä voidaan käyttää ihmisten välisen sosiaalisen vertailun tutkimiseen. Erityisesti keskitytään Simonin (1993) egosentriseen sosiaalisen kategorisoinnin malliin. Siinä ihmisten sosiaalinen vertailu on minäkeskeistä ja ihmisillä on taipumus nähdä itsensä parempana kuin muut. Tutkimuksen empiirisessä osassa muokataan kyseessä olevan organisaation kehityskeskuksessa käyttämää 360 asteen palauteanalyysiä pääkomponenttianalyysin avulla tähän tutkimukseen sopivaksi mittariksi. Pääkomponentin avulla saatiin viisi ulottuvuutta: toiminnan organisointi, kilpailuhenkisyys, itsensä kehittäminen, muiden kannustaminen ja yhteishengen luominen. Näillä ulottuvuuksilla tutkittiin eri arvioijien arvioiden välisiä eroja sekä kehityskeskukseen osallistuneiden henkilöiden parantuneita työsuorituksia. Vastaajaryhmien erojen tarkasteluun käytettiin keskiarvovertailuja varianssianalyysin avulla, ja parittaisten keskiarvovertailujen avulla tarkasteltiin ajassa tapahtuvaa muutosta. Tutkimuksen alkuoletuksena oli itsearvioiden olevan parempia kuin muiden antamien arvioiden, mutta tulokset eivät olleet oletuksen mukaisia. Itsearviot eivät eronneet muiden antamista arvioista. Oletusten vastaista oli myös se, että kehityskeskukseen osallistuneiden henkilöiden tulokset eivät parantuneet kehityskeskusprosessin aikana. Tärkeimmät tutkimuksessä käytetyt lähteet olivat erilaisia kansainvälisiä alan aikakausilehdissä julkaistuja artikkeleita.
  • Harle, Jenni (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan itsekorjausta huumorin ja vitsailun keinona kahdenkeskisessä verkkokeskustelussa. Keskustelut käydään Messenger-pikaviestinohjelmassa, jossa keskustelijat voivat lähettää toisilleen kirjoitettuja viestejä ja olla reaaliaikaisesti vuorovaikutuksessa keskenään. Aineisto on vuosilta 2004 - 2010; kooltaan se on 25088 kilotavua (noin 2531,5 sivua tekstinkäsittelyohjelmalla kirjoitettua tekstiä). Informantteja on viisi, ja he ovat ystäviä keskenään, jolloin keskustelu on hyvin reaaliaikaista, spontaania ja vitsailevaa. Aineisto sisältää 71 tapausta, joissa itsekorjausta käytetään huumorin keinona. Tutkimusaihetta lähestytään keskustelunanalyyttisen metodin avulla. Vaikka se on puhutun kielen tutkimukseen kehitetty analyysiväline, sitä voidaan soveltaa myös verkkokeskustelun tarkastelemiseen. Keskustelunanalyyttisin keinoin pystytään selvittämään, millä keinoin keskustelijat korjaavat tahattomia kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella väärin kirjoitettuja muotoja tai vuoroja, kun ne osallistuvat huumorin luomiseen. Tutkimus osoittaa, kuinka jo tahattoman kirjoitusvirheen tekeminen huvittaa keskustelijoita etenkin silloin, kun sanasta tulee suomen kielessä tuntematon, jolloin sen humoristisuus ei voi perustua sen merkitykseen. Lyöntivirheen seurauksena syntynyt sana voi myös olla kontekstiinsa sopimaton, minkä vuoksi se huvittaa keskustelijoita. Kirjoitusvirheellistä muotoa saatetaan käyttää lisäksi tarkoituksella myöhemmin keskustelussa huumorin keinona. Sormen lipsahdukset korjataan usein lähettämällä korvaava muoto keskusteluun ilman puhutussa keskustelussa korjausta ennakoivaa ainesta (esim. sanan katkaisu, tauko tai partikkeli eiku, tai ja siis), minkä mahdollistaa verkkokeskustelun kirjoitettu muoto: korjauksen kohde voidaan havaita aikaisemmasta näkyvissä olevasta keskustelusta. Mahdollinen korjausta implikoiva partikkeli sijoittuu esiintyessään usein vasta korjaavan aineksen jälkeen. Toisin kuin tahattomia virheitä korjattaessa, tarkoituksella väärin kirjoitettujen vitsailevien muotojen korjaus voidaan ennakoida partikkeleilla eiku tai tai, jotka osoittavat korjattavan sanan tai rakenteen sopimattomuuden kontekstiin. Humoristisuus perustuu väärän ja korjaavan muodon rinnastamiseen, ja usein ne ovatkin esimerkiksi samassa sijamuodossa tai saman verbin eri persoonamuotoja, ja niillä voidaan viitata leikkisästi samaan tarkoitteeseen. Tahallisella väärinkirjoituksella saatetaan vitsailla niin keskustelun alussa kuin missä kohtaa keskustelua ja minkälaisessa toiminnassa tahansa (esim. ehdotuksessa, kannanotossa ja ymmärrysehdokkaassa) lukuun ottamatta keskustelun lopetuksia. Keskustelija voi kumota ja osoittaa edeltävän vuoronsa olleen vitsi myös kiteytyneellä ilmauksella noei, joka on aineistossa eniten käytetty korjauskeino: se esiintyy 39 kertaa kaikista 71 tapauksesta. Ilmaus näyttää olevan erityisen käyttökelpoinen korjaustapa lyhyen muotonsa vuoksi, sillä se on nopea kirjoittaa humoristiseksi tarkoitetun viestin jälkeen vaikkakin keskustelija haluaa ensin tarkoituksella esittää olevansa jossain määrin vakavissaan korjattavassa viestissään. Noei tekee korjauksen yksin eikä tarvitse seurakseen korjaavaa ainesta, mutta toisen lausuman kanssa esiintyessään ilmaus voi kumota laajemmankin jakson edeltävästä keskustelusta. Noei:llä tehty korjaus voi kohdistua myös keskustelun moodiin, jonka ilmaus saattaa siirtää humoristiseksi tai vakavaksi.
  • Oksanen, Heikki (2014)
    Tutkielma käsittelee itsekriminointisuojaa ja ilmailualalla vaikuttavaa Just Culturen periaatetta, joka ilmenee erityisesti ilmailun poikkeamailmoitusjärjestelmässä ja turvallisuustutkinnassa. Antaessaan poikkeamailmoituksessa tai onnettomuuden jälkeisessä kuulemisessa tietoja onnettomuudesta tai läheltä piti -tilanteesta ilmoittaja voi joutua paljastamaan omasta toiminnastaan seikkoja, joita voidaan käyttää häntä vastaan rikosprosessissa. Toisaalta Just Culturen periaatteeseen kuuluu rohkaiseminen omista virheistä ilmoittamiseen, niistä oppiminen ja avoimen oikeudenmukaisen toimintaympäristön edistäminen. Tutkielman tarkoituksena on oikeudellisesti analysoida edellä mainittua ristiriitatilannetta ja pyrkiä sen ratkaisemiseen. Metodi on lainopillinen sillä oikeuspoliittisella tausta-ajatuksella, että ilmailun arvokkaan turvallisuustiedon keräämisjärjestelmän toiminta tulisi pyrkiä turvaamaan itsekriminointisuojan periaatteesta tinkimättä. Tutkielma alkaa itsekriminointisuojan käsitteen tarkastelulla Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa, lainsäädännössä sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Suomea koskevan tapauksen EIT Marttinen v. Suomi (21.4.2009) ja sitä seuranneiden korkeimman oikeuden tapausten KKO 2009:80 ja 2010:41 myötä kotimainen tulkinta itsekriminointisuojan sisällöstä erityisesti muussa menettelyssä kuin rikosprosessissa on saanut saman sisällön kuin EIT:n tulkinta. Itsekriminointisuoja on puhtaimmillaan voimassa rikosprosessissa mutta se ulottuu tietyin edellyksin samanaikaiseen muuhun menettelyyn. Ilmailun poikkeamailmoitusjärjestelmä ja onnettomuuden jälkeen tehtävä turvallisuustutkinta kuuluvat palautteeseen ja onnettomuuksista oppimiseen perustuvaan ilmailun turvallisuustyöhön. Just Culture on osa laajempaa monimutkaisen organisaation turvallisuuskulttuuria, jollaisiksi kaupallista lentotoimintaa harjoittavia yhteisöjä voidaan luonnehtia. Poikkeamailmoituksia ja turvallisuustutkintaa käsitellään yleisöjulkisuuden, esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisen yleisen tiedonsaantioikeuden ja niiden tietojen oikeudenkäynnissä hyödyntämisen näkökulmista. Johtopäätöksenä on, että sekä poikkeamailmoitusten että turvallisuustutkinnan tausta-aineiston tietosuoja on tarkoituksenmukaisesti korkea. Lisäksi turvallisuustutkinnassa kertynyt tieto ja julkiset onnettomuustutkintaselostukset on suojattu itsekriminointisuojaa loukkaavalta väärinkäytöltä turvallisuustutkintalain säännöksin. Poikkeamailmoitukset ovat itsekriminointisuojan suhteen ongelmallisessa asemassa, sillä niiden hyödyntämistä itsekriminointisuojaa loukkaavalla tavalla näyttönä ei ole lainsäädännöllä estetty. Tämänhetkinen oikeustila johtaa poikkeamailmoitusvelvollisten raportointijärjestelmää kohtaan tunteman luottamuksen heikkenemiseen. Itsekriminointisuoja ulottuu EIT:n ja korkeimman oikeuden ratkaisuista johdettujen kriteerien nojalla poikkeamailmoitusjärjestelmään. Ilmoitusvelvollinen voisi näin ollen vedota vaikenemisensa tueksi itsekriminointisuojaan ja turvallisuustiedon saaminen poikkeamailmoitusten avulla lakkaisi. Tutkielmassa päädytään itsekriminointisuojan toteuttamiseksi rikosprosessin kaikissa vaiheissa suosittamaan poikkeamailmoituksia ja turvallisuustutkintaa koskevan sääntelyn yhdenmukaistamista ottamalla poikkeamailmoituksia koskevaan sääntelyyn palomuurimalliin perustuva salassapitosäännös. Malli säännökselle löytyy turvallisuustutkintalaista ja ulosottokaaresta. Oikeusministeriön todistelutyöryhmän oikeudenkäymiskaaren 17 lukuun ehdottama yleinen hyödyntämiskieltosäännös toimisi viimekätisenä suojana ilmailun turvallisuustiedon itsekriminointisuojaa loukkaavaa käyttöä vastaan. Itsekriminointisuojan selkeä toteuttaminen yleisen hyödyntämiskieltosäännöksen ja palomuurisäännöksen avulla takaisi ilmailulle tärkeän turvallisuustiedon saamisen myös jatkossa.
  • Oksanen, Heikki (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielma käsittelee itsekriminointisuojaa ja ilmailualalla vaikuttavaa Just Culturen periaatetta, joka ilmenee erityisesti ilmailun poikkeamailmoitusjärjestelmässä ja turvallisuustutkinnassa. Antaessaan poikkeamailmoituksessa tai onnettomuuden jälkeisessä kuulemisessa tietoja onnettomuudesta tai läheltä piti -tilanteesta ilmoittaja voi joutua paljastamaan omasta toiminnastaan seikkoja, joita voidaan käyttää häntä vastaan rikosprosessissa. Toisaalta Just Culturen periaatteeseen kuuluu rohkaiseminen omista virheistä ilmoittamiseen, niistä oppiminen ja avoimen oikeudenmukaisen toimintaympäristön edistäminen. Tutkielman tarkoituksena on oikeudellisesti analysoida edellä mainittua ristiriitatilannetta ja pyrkiä sen ratkaisemiseen. Metodi on lainopillinen sillä oikeuspoliittisella tausta-ajatuksella, että ilmailun arvokkaan turvallisuustiedon keräämisjärjestelmän toiminta tulisi pyrkiä turvaamaan itsekriminointisuojan periaatteesta tinkimättä. Tutkielma alkaa itsekriminointisuojan käsitteen tarkastelulla Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa, lainsäädännössä sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Suomea koskevan tapauksen EIT Marttinen v. Suomi (21.4.2009) ja sitä seuranneiden korkeimman oikeuden tapausten KKO 2009:80 ja 2010:41 myötä kotimainen tulkinta itsekriminointisuojan sisällöstä erityisesti muussa menettelyssä kuin rikosprosessissa on saanut saman sisällön kuin EIT:n tulkinta. Itsekriminointisuoja on puhtaimmillaan voimassa rikosprosessissa mutta se ulottuu tietyin edellyksin samanaikaiseen muuhun menettelyyn. Ilmailun poikkeamailmoitusjärjestelmä ja onnettomuuden jälkeen tehtävä turvallisuustutkinta kuuluvat palautteeseen ja onnettomuuksista oppimiseen perustuvaan ilmailun turvallisuustyöhön. Just Culture on osa laajempaa monimutkaisen organisaation turvallisuuskulttuuria, jollaisiksi kaupallista lentotoimintaa harjoittavia yhteisöjä voidaan luonnehtia. Poikkeamailmoituksia ja turvallisuustutkintaa käsitellään yleisöjulkisuuden, esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisen yleisen tiedonsaantioikeuden ja niiden tietojen oikeudenkäynnissä hyödyntämisen näkökulmista. Johtopäätöksenä on, että sekä poikkeamailmoitusten että turvallisuustutkinnan tausta-aineiston tietosuoja on tarkoituksenmukaisesti korkea. Lisäksi turvallisuustutkinnassa kertynyt tieto ja julkiset onnettomuustutkintaselostukset on suojattu itsekriminointisuojaa loukkaavalta väärinkäytöltä turvallisuustutkintalain säännöksin. Poikkeamailmoitukset ovat itsekriminointisuojan suhteen ongelmallisessa asemassa, sillä niiden hyödyntämistä itsekriminointisuojaa loukkaavalla tavalla näyttönä ei ole lainsäädännöllä estetty. Tämänhetkinen oikeustila johtaa poikkeamailmoitusvelvollisten raportointijärjestelmää kohtaan tunteman luottamuksen heikkenemiseen. Itsekriminointisuoja ulottuu EIT:n ja korkeimman oikeuden ratkaisuista johdettujen kriteerien nojalla poikkeamailmoitusjärjestelmään. Ilmoitusvelvollinen voisi näin ollen vedota vaikenemisensa tueksi itsekriminointisuojaan ja turvallisuustiedon saaminen poikkeamailmoitusten avulla lakkaisi. Tutkielmassa päädytään itsekriminointisuojan toteuttamiseksi rikosprosessin kaikissa vaiheissa suosittamaan poikkeamailmoituksia ja turvallisuustutkintaa koskevan sääntelyn yhdenmukaistamista ottamalla poikkeamailmoituksia koskevaan sääntelyyn palomuurimalliin perustuva salassapitosäännös. Malli säännökselle löytyy turvallisuustutkintalaista ja ulosottokaaresta. Oikeusministeriön todistelutyöryhmän oikeudenkäymiskaaren 17 lukuun ehdottama yleinen hyödyntämiskieltosäännös toimisi viimekätisenä suojana ilmailun turvallisuustiedon itsekriminointisuojaa loukkaavaa käyttöä vastaan. Itsekriminointisuojan selkeä toteuttaminen yleisen hyödyntämiskieltosäännöksen ja palomuurisäännöksen avulla takaisi ilmailulle tärkeän turvallisuustiedon saamisen myös jatkossa.
  • Hietala, Heli (2013)
    Ihmis- ja perusoikeuksilla on merkittävä vaikutus rikosprosessissa, jota on nimitetty ajoittain jopa sovelletuksi valtiosääntöoikeudeksi. Ihmis- ja perusoikeuksien vaikutus on havaittavissa rikosprosessin funktiotasolla asti, sillä rikosprosessin tehtävinä pidetään yhtäältä rikosvastuun toteuttamista sekä toisaalta rikoksesta syytetyn oikeussuojan turvaamista. Itsekriminointisuojaa eli oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen voi pitää yhtenä keskeisimmistä rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturvaan kuuluvista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vähimmäisvaatimuksista. Oikeuden tarkoituksena on ensisijaisesti suojata rikoksesta epäillyn ja syytetyn vapaata tahtoa epäasialliselta painostukselta, minkä lisäksi itsekriminointisuoja vaikuttaa muun muassa todistusaineiston keräämiseen esitutkinnassa ja sen hyödyntämiseen oikeudenkäynnissä. Tutkimuksessa pohditaan, millainen yhteys itsekriminointisuojalla on Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja perustuslaissa suojattuun oikeuteen oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia tekijöitä tulee ottaa huomioon itsekriminointisuojan loukkausta arvioitaessa ja miten nämä tekijät vaikuttavat kotimaiseen oikeuskäytäntöön ja lainsäädäntöön. Tutkimuskohteen systematisoinnissa on käytetty apuna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehittämiä itsekriminointisuojan väitettyyn loukkaukseen sovellettavia arviointikriteerejä. Näiden kriteerien mukaan itsekriminointisuojan loukkauksen arvioinnissa tulee ottaa huomioon käytetyn pakon laatu ja aste, menettelyssä mahdollisesti sovellettavat oikeusturvan takeet sekä se, miten pakolla hankittuja tietoja on käytetty. Tutkimuksessa käydään läpi näitä itsekriminointisuojan osatekijöitä ja niiden välisiä yhteyksiä itsekriminointisuojan loukkaustilanteissa. Tutkimuksessa käytetään hyödyksi myös kotimaisten tuomioistuimien ratkaisuja sekä ulkomaisten korkeimpien tuomioistuimien kannanottoja silloin, kun kannanotoilla voi katsoa olevan merkitystä myös itsekriminointisuojan kotimaisen tulkinnan kannalta Tutkimuksessa pyritään lisäksi myös selvittämään, millainen asema itsekriminointisuojalla on ihmis- ja perusoikeutena sekä voiko itsekriminointisuojaa rajoittaa minkään yhteiskunnallisen intressin perusteella. Itsekriminointisuojan rajoittamisen mahdollisuuksia tutkitaan perehtymällä itsekriminointisuojan puolesta ja vastaan esitettyihin argumentteihin. Näiden argumenttien perusteella analysoidaan itsekriminointisuojan painoarvoa tilanteissa, joissa itsekriminointisuoja on vastakkain rikoksen selvittämistä puoltavien argumenttien kanssa. Koska itsekriminointisuoja on aina yhteydessä vaatimukseen menettelyn oikeudenmukaisuudesta kokonaisuutena, periaatteen painoarvo voi vaihdella riippuen muun muassa itsekriminointisuojan loukkauksen vakavuudesta sekä julkisen intressin merkityksestä tapauksessa.
  • Nipuli, Suvi (2012)
    Tutkimuksessa tarkastellaan internetin keskustelupalsta-aineiston avulla yksin hedelmöityshoitoihin osallistuvien, itsellisten naisten, pääsyä hedelmöityshoitojen kentälle ja asemaa toimia siellä. Itsellisellä naisella tarkoitetaan naista, joka harkitsee yksin hedelmöityshoitoihin menemistä, on käynyt, käy parhaillaan tai on jo saanut lapsen hoitojen tuloksena. Tutkimuksessa selvitetään miten itselliset naiset päätyvät hankkimaan lapsen yksin hedelmöityshoitoja apuna käyttäen ja miten naiset järjestävät elämänsä ennen hedelmöityshoitoihin hakeutumista. Tutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys liittyy hedelmöityshoitojen ja yksinhuoltajuuden problematisointiin. Tutkimusaineisto koostuu internetin keskustelupalstan viesteistä. Keskustelupalsta toimi harkinta- ja suunnitteluvaiheessa olevien itsellisten naisten tiedonhankintakanavana ja hoidoissa käyvien vertaistukipalstana. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii Pierre Bourdieun distinktioteoria. Teorian avulla selvitetään minkälaisia resursseja eli pääomia hedelmöityshoitoihin yksin menemiseen tarvitaan ja mitkä pääoman lajit ovat hedelmöityshoitojen kentällä arvokkaita sekä miten pääomien arvottamisesta ja vaihtamisesta neuvotellaan hedelmöityshoitojen kentällä. Aineisto analysoitiin lähiluvun keinoin käyttäen apuna Atlas.ti-ohjelmaa. Itselliset naiset hakeutuvat hedelmöityshoitoihin, koska he ovat yksin lapsenkaipuunsa kanssa. Sopivan puolison puuttumisen lisäksi hedelmällisen iän rajallisuus ja hedelmällisyyteen vaikuttavat sairaudet vaikuttavat siihen miksi hedelmöityshoitoihin mennään yksin. Muihin vaihtoehtoihin päästä lapsiperhekentälle liittyy juridisia ja terveydellisiä riskejä tai niitä ei koeta itselle sopiviksi. Hedelmöityshoitojen kentälle pääseminen vaatii toimijalta riittävän määrän taloudellista, kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Tuleviin hedelmöityshoitoihin ja vanhemmuuteen valmistaudutaan kerryttämällä pääomia etukäteen. Kentällä tärkeänä pidettyjä puuttuvia pääomanlajeja voidaan yrittää tavoitella vaihtamalla pääomia toisiksi. Osa toimijoista hakeutuu globaalille hedelmöityshoitojen kentälle mikäli pääomat Suomen hedelmöityshoitojen kentällä toimimiseen eivät riitä tai globaalilla hedelmöityshoitojen kentällä koetaan olevan paremmat edellytykset menestyä. Itsellinen äitiys ei näyttäydy ideologisena valintana hankkia lapsi yksin ilman parisuhdetta vaan sen hetkisessä elämäntilanteessa parhaana mahdollisena vaihtoehtona päästä lapsiperhekentälle. Muihin vaihtoehtoihin sisältyy enemmän riskejä. Valta hedelmöityshoitojen kentällä on jakautunut epätasaisesti, mistä seuraa toimijaryhmille erilaiset mahdollisuudet hankkia lapsi ja vaikuttaa kentän sääntöihin. Hedelmöityshoitojen kentällä eriarvostavia käytäntöjä ovat hoitoihin liittyvät yhteiskunnan korvaukset, itsellisten naisten pakko käyttää yksityisten hedelmöityshoitoklinikoiden palveluita ja psykologitapaaminen ennen hoitoja. Siirryttäessä globaalille hedelmöityshoitojen kentälle toimijoiden omistamien pääomien merkitys kasvaa ja palveluiden saatavuus eriytyy entisestään sen mukaan, kuinka paljon toimijalla on käytössä kentällä arvostettuja pääomanlajeja.