Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 8683-8702 of 24544
  • Savijärvi, Ilkka (1965)
  • Pihlajamäki, Hanna (1989)
  • Tuppurainen, Hanna (1991)
  • Nykänen, Hannu (2007)
    Tämän tutkielman tavoitteena tutkia anniskeluravintoloita Helsingissä 1930-luvulla, jolloin anniskelusta tuli jälleen vapaata kieltolain jälkeen. Kieltolaki oli voimassa 1919 -1932. Kieltolain aikana kuitenkin lainkuuliaisuus väheni, eikä kieltolaki vähentänyt väkijuomien käyttöä, vaan laittomuus rehotti kaikkialla maassamme. Väkijuomien -kuljetus ja salakauppa kukoistivat. Kieltolakia rikkoivat kaikki kansankerrokset. Edellä mainituista syistä kieltolaki kumottiin kansanäänestyksessä. Vuonna 1932 säädettiin väkijuomalaki, joka sääteli väkijuomien anniskelua ja vähittäismyyntiä, samassa yhteydessä perustettiin Alkoholiliike, jolle annettiin yksinoikeus väkijuomien vähittäismyynnissä. Anniskelu jäi pääsääntöisesti yksityisten ravintoloitsijoiden vastuulle. Väkijuomalaki sääteli tarkkaan anniskelua. Vuonna 1932 myönnettiin paljon anniskelulupia, jotta laiton viinanmyynti saataisiin loppumaan ja väkijuomat nautittaisiin anniskeluravintoloissa. Ravintoloitsijat olivat helpottuneita kieltolain päättymisestä, koska kieltolaki oli rasittanut ravintolaelinkeinoa. Raittiusväki oli huolissaan maamme väkijuomatilanteesta, koska väkijuomia tarjottiin nyt sekä laittomasti että laillisesti. Erityisen huolissaan oltiin nuorison alkoholin käytöstä. Väkijuomalain voimassaolon ensimmäisenä vuotena uusien anniskelumääräysten noudattaminen oli puutteellista, mikä johtui pääosin tietämättömyydestä. Ravintoloita oli kolmen tasoisia: kansanravintolat, jotka oli tarkoitettu työväestölle, sekä I ja II luokan ravintolat keski- ja yläluokalle. 1930-luvulla luokkajako oli selvempi kuin nykyään ja jokainen luokka kävi omissa ravintoloissaan. Kansanravintoloita pidettiin ongelmana, koska työväestö ei tullut ravintolaan nauttimaan ateriaa, vaan tuli sinne juopumistarkoituksessa. Myös olutravintolat nähtiin ongelmana, koska oluen juomisen aloittamisen katsottiin johtavan väkevämpien juomien käyttöön ja edelleen alkoholismiin. Olutravintoloille anniskelulupia myönnettiin entistä vähemmän ja niiden määrä väheni. Kolmantena ongelmana pidettiin tanssiravintoloita, joissa esiintyi prostituutiota. Ongelmaa yritettiin ratkaista anniskeluravintoloita koskevilla tanssikielloilla. Anniskelun valvonnan toteuttajaksi Helsinkiin perustettiin Valvontatoimikunta, jossa oli edustettuna sekä Alkoholiliike että ravintoloitsijat. Toinen valvontaorganisaatio oli Kansalaisvastuu ry., jonka asiamiehet suorittivat ravintoloiden tarkkailua ilman toimivaltuuksia. Anniskelun valvonnan käytännön työn toteuttajina olivat kunnalliset tarkastajat. Yleisimmät anniskelurikkomukset olivat oluen tarjoilu ilman ateriaa ennen kello 12 ja liika-anniskelu, joka tarkoitti anniskelua päihtyneelle. Anniskeluravintolat olivat luvanvaraisia yrityksiä, koska anniskelulupa oli voimassa vain kolme vuotta, ravintoloitsija ei voinut tehdä kovin pitkälle meneviä suunnitelmia yityksensä suhteen. Anniskeluravintoloiden liikevaihdosta puolet tuli vuonna 1938 väkijuomien myynnistä. Suurin henkilöstöryhmä oli keittiöhenkilökunta, jolla oli kiinteä kuukausipalkka. Tarjoilijoiden palkka koostui pääasiassa asiakkaiden maksamista juomarahoista. Väkijuomien hinnankorotukset 1939 vähensivät asiakkaita ravintoloista. Talvisodan syttyminen samana vuonna aiheutti monenlaisia rajoituksia anniskeluravintoloiden toimintaan. Tutkielman tärkeimpiä tuloksia: 1) Kansalaisvastuun toiminnan selvittäminen ja sen läheinen yhteisyys Alkoholiliikkeeseen, 2) olutvihamielisyys, joka ulottui aina sosiaaliministeriöön asti, 3) lääkärit näkivät oluen juonnissa myönteisiäkin puolia, 4) viranomaisyhteistyön selvittäminen anniskelun valvonnassa, 5) anniskelurikkomusten määrän väheneminen etenkin olutravintoloiden kohdalla, 6) selkeä luokkajako ravintoloiden ja niiden asiakkaiden kohdalla. Tärkeimmät lähteet: Oy Alko Ab Alkoholihallinto-osaston arkisto 1932 -1939. KA. Ravintolalehdet 1932-1939 Kylväjä 1932-1939 Alkoholiliikkeen aikakauskirjat 1936-1939 Alkoholiliikkeen vuosikertomukset 1932-1939 Tutkimuskirjallisuus
  • Kangas, Ilpo (1991)
  • Landefort, Andre (1988)
  • Kurikka, Ulla (1978)
  • Asmala, Eero (Helsingin yliopisto, 2008)
    Rehevöityminen on Itämeren näkyvin ympäristöongelma. Itämereen päätyvät typpi- ja fosforivirrat lisäävät perustuotantoa, jonka seurauksena lajisto yksipuolistuu ja pohjalle vajoavan biomassan määrä kasvaa. Pohjan hajotustoiminta kuluttaa laajoilla alueilla vedestä kaiken käytössä olevan hapen, jonka seurauksena vain anaerobinen eliöstö pystyy näillä alueilla selviytymään. Kalan merkitys ihmisravintona kasvaa jatkuvasti. Muun eläintuotannon eettiset kysymykset ja kalaruoan terveellisyys ovat etenkin länsimaissa nostaneet kalan suosiota muiden eläintuotteiden kustannuksella. Yhä suurempi osa kulutetusta kalasta on kasvatettua, myös Suomessa. Kalankasvatuksen kuormitus Suomessa on pienentynyt viimeisen 15 vuoden ajan, pääasiassa rehujen kehityksen myötä. Kalankasvatuksesta aiheutuu kuitenkin edelleen paikallisesti merkittäviä rehevöittäviä ravinnepäästöjä, tuotannon tehokkuudesta huolimatta. Teolliseen ekologiaan sisältyvän teollisen metabolian periaatteiden mukaan teollisten prosessien ainevirtoja tulisi sulkea. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin ainevirta-analyysin avulla Suomen merialueiden kalankasvatusjärjestelmän keskimääräisiä vuotuisia typpi- ja fosforivirtoja vuosien 2004-2006 tuotantotietojen perusteella. Kalankasvatusjärjestelmään tulee typpeä 849 t ja fosforia 118 t kalojen rehusta. Ravinteet sitoutuvat kasvatettavaan kalaan tai kulkeutuvat ympäröivään vesistöön. Kaksi kolmasosaa kalankasvatusjärjestelmän ravinnepäästöistä päätyy kasvatusaltaasta suoraan veteen, kolmasosan sitoutuessa kasvuun. ImPACT-analyysillä todettiin vuosien 1980-2006 välillä kulutustottumusten ja teknologian vaikuttaneen merkittävästi kalankasvatuksen typen ja fosforin aiheuttamaan vesistökuormitukseen, sen sijaan väestön ja varallisuuden muutoksilla ei ollut merkitystä. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös mahdollisia muutoksia ravinnevirroissa, jos rehun sisältämä Itämeren valuma-alueen ulkopuolelta peräisin olevasta kalasta tehty kalajauho korvattaisiin Itämeren kalasta tehdyllä kalajauholla. Menetelmällä saavutettaisiin huomattavat vähennykset Itämeren altaaseen päätyvissä ravinnevirroissa: typen osalta vähennys olisi 420 t, fosforin osalta nettokuormitus muuttuisi negatiiviseksi, -10 t. Ravinteet konsentroituisivat intensiivisen kasvatuksen alueille, mutta kyseessä on kustannustehokas keino Suomessa Itämereen kohdistuvan ravinnekuormituksen pienentämiseksi.