Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 9240-9259 of 27946
  • Lilius, Martina (2009)
    Globalisaatioon liittyy syviä yhteiskunnallisia kysymyksiä kansallisesta itsemääräämisoikeudesta taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Globalisaatiokeskustelussa on kyse myös kansallisten kulttuureiden säilymisestä. Globalisaatiota on ylistetty sen tuomista uusista mahdollisuuksista markkinoiden laajentamisessa sekä teknologian ja asiantuntijuuden levittämisessä. Uudet vuorovaikutusmahdollisuudet madaltavat kansallisia rajoja ja avaavat uusia kontakteja ja verkostoja. Globalisaation arvellaan myös edistävän demokratiaa ja taloudellisen riippuvuuden kautta rauhaa. Vastapainona globalisaatiota myös pelätään ja tuomitaan sen tuoman epävarmuuden ja epämieluisten vaikutusten takia. Globalisaation myötä valtioiden rinnalle ovat vahvoiksi toimijoiksi nousseet monikansalliset yritykset, joiden toiminta on herättänyt tunteita puolesta ja vastaan. Tutkielman tarkoituksena on selvittää globalisaatiosta käydyn yhteiskuntatieteellisen keskustelun avulla kansallisvaltion muuttuvaa käsitystä ja vastuullisuuden esiintymistä monikansallisten yritysten toiminnassa globaalissa maailmassa. Globalisaatiokeskustelijat ovat nostaneet globalisaation negatiivisia ja positiivisia vaikutuksia yleiseen keskusteluun ja siten vaikuttaneet poliitikkojen ja yritysjohtajien käsityksiin globalisaatiosta ja sen hallinnasta. Esimerkkitapauksena tutkimuksessa toimii kansainvälistä yritystä Nestléä vastaan kohdistettu boikotti. Boikotti tarjoaa esimerkin yritysten aseman ja vastuun kehittymisestä ja muutoksesta globalisoituvassa maailmassa. Globalisaatiosta on käyty runsaasti keskustelua eri tahoilta, joten alkuperäislähteistö on rajoitettu käsittämään eri globalisaatiokoulukuntien pääedustajia ja tunnettuja tutkijoita. Koulukuntien edustajia ovat muun muassa Kenichi Ohmae, Ulrich Beck ja Anthony Giddens. Yhteiskuntavastuun taustoituksen avulla esitellään myös globalisaation aiheuttamaa kritiikkiä kansalaisyhteiskunnan keskuudessa. Nestlé-boikotin taustoittaminen tarjoaa konkreettisen esimerkin yritysten toiminnasta ja vastuusta, sekä liittää boikottiin kuluttajaliikkeen vaikutuksen. Tarkoituksena on myös pohtia millaisia muutoksia yritysten toiminnassa ja yleisesti poliittisessa ajattelutavassa on tapahtunut globalisaation kehittyessä nykyiseen muotoonsa. Kansainväliset protestit ja boikotit voidaan nähdä esimerkkeinä jonkinlaisesta siirtymästä kohti moraalipolitiikkaa. Protestien ja boikottien lisääntyminen voidaan myös nähdä tuloksena yritysten globaalista toiminnasta, joka tuo esiin voimakkaitakin normatiivisia moraalikysymyksiä. Globalisaatio ja siitä käytävä keskustelu on herättänyt ja stimuloinut yhteiskuntavastuun nousemista osaksi yritysten strategioita. Myös esimerkiksi Euroopan Unioni, YK ja OECD ovat ottaneet asiakseen vastuullisten toimintaperiaatteiden luomisen.
  • Saloniemi, Riikka (2003)
    Tutkimusaiheena on kansanedustajien itsenäisyysretoriikan tyypilliset piirteet Suomen EU-jäsenyysliittymiskysymyksen yhteydessä. Tutkimuksen kohteena on parlamentaaristen puheiden itsenäisyysargumentaatiotekniikoiden analyysi, itsenäisyyskäsitteen tematisointi sekä sille annetut merkitykset. Tutkimusaineistona on yhden syyskuussa 1994 käydyn lähetekeskustelun puheenvuorot. Aineiston pohjalta tarkastellaan, miten ja millaisena argumenttina itsenäisyyttä käytetään, sekä mihin käsitesana liitetään ja mistä se erotetaan. Ensisijaisena tarkasteluaspektina on vastustajat-kannattajat jako, jolloin tutkimuksen keskiössä ovat kielellisten strategioiden pohjalta rakennetut perusteet ja sitoumukset, joilla omaa kantaa legitimoidaan. Toissijaisena aspektina on puolueiden välinen tarkastelu. Tutkimuksen taustalla laajempana tavoitteena on liittää analysoitava keskustelu osaksi yleistä yhteiskunnallista EU-jäsenyyskeskustelua. Tarkoituksena on lisäksi arvioida itsenäisyysargumentin asemaa ja painoarvoa liittymiskeskustelun osana. Tutkimuksen viitekehys on käsitehistoriallisen ja retoriikan argumentaatioteoreettisen näkökulman yhdistelmä. Käsitehistoriassa nojataan Reinhart Koselleckin käsitenäkökulmaan, ja retorista näkökulmaa rajaa argumentaatioteoreettisuus. Analyysimetodina toimii soveltavin osin Chaim Perelmanin retorinen luonnollisen argumentaation analyysimalli. Tutkimuksen pääasiallisina tuloksina erot vastustajien ja kannattajien välillä näkyvät itsenäisyysargumentin keskeisyydessä, käsitteen määrittelyssä sekä sen laadullisissa sisällöissä. Näiden erojen pohjalta vastustajat tukeutuvat enemmän niin sanottuun perinteiseen itsenäisyyden käsitteellistämiseen, liittämällä itsenäisyyden yhteisöllisen näkökulman kautta valtioon menneisyyssidonnaisesti. Kannattajilla itsenäisyys saa modernimpia ulottuvuuksia yksiösidonnaisuuden ja tulevaisuussuuntautuneisuutensa kautta. Itsenäisyyskäsite osoittautuukin kiistanalaiseksi, mikä näkyy vastustajien ja kannattajien sille antamien eri merkitysten painotuseroissa. Puolueilla ei ole primääristä vaikutusta itsenäisyysargumentaation käytössä, vaan argumentoinnin piirteet ja itsenäisyyden käsitteellistäminen ovat luettavissa ennen kaikkea vastustajat-kannattajat jaon kautta. Laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa itsenäisyys näyttäytyy dilemmaisena, koska se on toisaalta keskiössä vastustajien argumentoinnin muotona sekä yleensä kansalaisten mielipiteissä, mutta toisaalta se on sivussa julkisella agendalla argumentille annetun irrelevanttisuuden leiman johdosta. Tärkeimpiä lähteitä olivat aikaisemman tutkimuksen osalta Iisa Räsäsen lisensiaatintyö Lastuna virrassa vai omaa purtta ohjaten, Tuomo Mörän väitöskirja EU-journalismin anatomia sekä Pertti Pesosen toimittama Suomen EU-kansanäänestys 1994. Teoreettismetodiselta puolelta keskeisimpiä teoksia olivat Reinhart Koselleckin teokset sekä Chaim Perelmanin Retoriikan valtakunta.
  • Hallman, Oula (2015)
    Tutkielmassa käsitellään suomalaisten kansanedustajien kirjallisten kysymysten käyttöä. Pääasiallisena tutkimustehtävänä on tarkastella edustajien kysymyskäyttäytymisen yhteyksiä tavoitteeseen tulla uudelleen valituksi eduskuntaan. Toisena tutkimustehtävänä on päivittää ja kirkastaa kuvaa kysymyskäyttäytymiseen vaikuttavista tekijöistä. Lähtökohtana ovat aiemmat tutkimukset. Niiden mukaan kysymysten käyttö vaihtelee esimerkiksi puoluekoon ja hallitus- tai oppositioaseman mukaan. Tässä tutkielmassa niiden tarkastelua syvennetään viemällä kysymyskäyttäytymisen tarkastelu yksittäisten kansanedustajien tasolle sekä laajennetaan ottamalla huomioon käyttäytymiseen vaikuttavien tekijöiden yhteisvaikutukset. Kirjallisia kysymyksiä käsitellään lukumääräisesti ilman sisällöllistä analyysia. Määrällinen käsittely perustuu teoreettiseen viitekehykseen: rationaalisen valinnan teoriaan ja sen mukaisiin oletuksiin esimerkiksi edustajien toiminnan tavoitteellisuudesta ja strategisuudesta. Tämän ohella osa tutkimuskysymyksistä ja hypoteeseista perustuu viime vuosina Pohjois-Euroopassa tehtyyn parlamentaarisen toiminnan tutkimukseen. Kirjalliset kysymykset sopivat hyvin rationaalisen valinnan teorian puitteissa tehtävään yksilöiden strategisen toiminnan tarkasteluun. Taustalla on se, minkälainen institutionaalinen toimintamahdollisuus kirjalliset kysymykset edustajille on. Kysymyskäyttäytymistä tarkastellaan kahdesta näkökulmasta tarkastelemalla sekä edustajakohtaista kysymysaktiivisuutta että vaalisyklisyyttä. Kysymysaktiivisuudella tarkoitetaan edustajan koko vaalikaudella esittämien kysymysten kokonaismäärää. Vaalisyklisyys puolestaan vertaa edustajan viimeisten valtiopäivien kysymysmäärää edustajan koko vaalikauden kysymysmäärään. Kysymysten vaalisykli-ilmiön olemassaolo on havaittu koko eduskunnan tasolla, mutta sitä ei ole aiemmin tutkittu yksittäisten edustajien tasolla. Tämän vuoksi ilmiötä lähestytään eksploratiivisesti ilman vahvoja hypoteeseja. Aineistona käytetään neljän vaalikauden (1995–2010) kaikkia kirjallisia kysymyksiä. Teoriataustan perusteella analyysista rajataan ulos esimerkiksi sellaiset edustajat, joilla ei eduskunta-asemansa myötä ole ollut mahdollisuutta esittää kysymyksiä. Rajauksien jälkeen tarkastelussa on 659 kansanedustajan esittämät 17 458 kysymystä. Kysymysaktiivisuuden tarkasteluun käytetään regressioanalyysia. Saadut tulokset tarkentavat aiemman tutkimuksen tuloksia eroista erityyppisten edustajien kysymysten käytössä. Tulosten perusteella pienpuolueeseen kuuluminen sekä oppositioasema ovat yhteydessä voimakkaampaan aktiivisuuteen. Vastaavasti suurpuolueeseen kuuluminen ja hallitusasema yhdistyvät vähäisempään kysymyskäyttöön. Aiemman tutkimuksen tuloksista poiketen sukupuoli ei näytä olevan yhteydessä kysymysaktiivisuuteen. Lisäksi havaitaan, että useamman kauden eduskuntakokemus laskee kysymysaktiivisuutta. Strategisten muuttujien osalta havaitaan, että uudelleen ehdolle asettuminen on vahvasti yhteydessä voimakkaampaan aktiivisuuteen: jatkokaudelle pyrkivät edustajat ovat pois jättäytyviä aktiivisempia, kun otetaan huomioon muiden selittävien muuttujien vaikutus. Epävarmuus eduskuntapaikasta ei sen sijaan näyttäisi olevan yhteydessä aktiivisuuteen. Saatuja tuloksia tulkitaan teoriataustaa vasten. Vaalisyklisyyden analyysiin käytetään keskiarvovertailuja sekä hajontakuvioita. Keskeisin havainto on se, että uudelleen ehdolle asettuminen näyttää olevan yhteydessä voimakkaampaan edustajakohtaiseen vaalisyklisyyteen. Jatkokaudelle pyrkivät edustajat ovat siis pois jättäytyviä huomattavasti aktiivisempia viimeisillä valtiopäivillä. Tulokset viittaavat myös siihen, että hallitus- ja oppositioedustajien välillä on jakolinja vaalisyklisyydessä: vaalisyklisyys näyttää olevan voimakkaampaa hallituspuolueiden edustajien keskuudessa. Teorian perusteella päädytään esittämään, että havaintoa voi selittää hallitusedustajien tarve erottautua toisistaan vaalien lähestyessä. Johtopäätöksenä esitetään, että kansanedustajien kysymyskäyttäytymisessä on vaalistrateginen komponentti. Tämä perustuu analyysissa havaituille yhteyksille jatkokaudelle pyrkimisen sekä kysymysaktiivisuuden ja vaalisyklisyyden välillä. Tuloksien merkittävyyttä arvioitaessa on kuitenkin huomioitava käytetyt rationaalisen valinnan teorian oletukset. Erityisesti aiemmin tutkimattomasta vaalisyklisyydestä saadut tulokset ovat viitteellisiä, ja ne edellyttäisivät jatkotutkimusta. Lisäksi analyysissa huomataan, että kansanedustajien kysymyskäyttäytyminen on erittäin heterogeenista: käytetyt luokittelevat muuttujat eivät pysty, havaituista yhteyksistä huolimatta, kovinkaan hyvin selittämään yksittäisen edustajan kysymyskäyttäytymistä.
  • Hallman, Oula (2015)
    Tutkielmassa käsitellään suomalaisten kansanedustajien kirjallisten kysymysten käyttöä. Pääasiallisena tutkimustehtävänä on tarkastella edustajien kysymyskäyttäytymisen yhteyksiä tavoitteeseen tulla uudelleen valituksi eduskuntaan. Toisena tutkimustehtävänä on päivittää ja kirkastaa kuvaa kysymyskäyttäytymiseen vaikuttavista tekijöistä. Lähtökohtana ovat aiemmat tutkimukset. Niiden mukaan kysymysten käyttö vaihtelee esimerkiksi puoluekoon ja hallitus- tai oppositioaseman mukaan. Tässä tutkielmassa niiden tarkastelua syvennetään viemällä kysymyskäyttäytymisen tarkastelu yksittäisten kansanedustajien tasolle sekä laajennetaan ottamalla huomioon käyttäytymiseen vaikuttavien tekijöiden yhteisvaikutukset. Kirjallisia kysymyksiä käsitellään lukumääräisesti ilman sisällöllistä analyysia. Määrällinen käsittely perustuu teoreettiseen viitekehykseen: rationaalisen valinnan teoriaan ja sen mukaisiin oletuksiin esimerkiksi edustajien toiminnan tavoitteellisuudesta ja strategisuudesta. Tämän ohella osa tutkimuskysymyksistä ja hypoteeseista perustuu viime vuosina Pohjois-Euroopassa tehtyyn parlamentaarisen toiminnan tutkimukseen. Kirjalliset kysymykset sopivat hyvin rationaalisen valinnan teorian puitteissa tehtävään yksilöiden strategisen toiminnan tarkasteluun. Taustalla on se, minkälainen institutionaalinen toimintamahdollisuus kirjalliset kysymykset edustajille on. Kysymyskäyttäytymistä tarkastellaan kahdesta näkökulmasta tarkastelemalla sekä edustajakohtaista kysymysaktiivisuutta että vaalisyklisyyttä. Kysymysaktiivisuudella tarkoitetaan edustajan koko vaalikaudella esittämien kysymysten kokonaismäärää. Vaalisyklisyys puolestaan vertaa edustajan viimeisten valtiopäivien kysymysmäärää edustajan koko vaalikauden kysymysmäärään. Kysymysten vaalisykli-ilmiön olemassaolo on havaittu koko eduskunnan tasolla, mutta sitä ei ole aiemmin tutkittu yksittäisten edustajien tasolla. Tämän vuoksi ilmiötä lähestytään eksploratiivisesti ilman vahvoja hypoteeseja. Aineistona käytetään neljän vaalikauden (1995–2010) kaikkia kirjallisia kysymyksiä. Teoriataustan perusteella analyysista rajataan ulos esimerkiksi sellaiset edustajat, joilla ei eduskunta-asemansa myötä ole ollut mahdollisuutta esittää kysymyksiä. Rajauksien jälkeen tarkastelussa on 659 kansanedustajan esittämät 17 458 kysymystä. Kysymysaktiivisuuden tarkasteluun käytetään regressioanalyysia. Saadut tulokset tarkentavat aiemman tutkimuksen tuloksia eroista erityyppisten edustajien kysymysten käytössä. Tulosten perusteella pienpuolueeseen kuuluminen sekä oppositioasema ovat yhteydessä voimakkaampaan aktiivisuuteen. Vastaavasti suurpuolueeseen kuuluminen ja hallitusasema yhdistyvät vähäisempään kysymyskäyttöön. Aiemman tutkimuksen tuloksista poiketen sukupuoli ei näytä olevan yhteydessä kysymysaktiivisuuteen. Lisäksi havaitaan, että useamman kauden eduskuntakokemus laskee kysymysaktiivisuutta. Strategisten muuttujien osalta havaitaan, että uudelleen ehdolle asettuminen on vahvasti yhteydessä voimakkaampaan aktiivisuuteen: jatkokaudelle pyrkivät edustajat ovat pois jättäytyviä aktiivisempia, kun otetaan huomioon muiden selittävien muuttujien vaikutus. Epävarmuus eduskuntapaikasta ei sen sijaan näyttäisi olevan yhteydessä aktiivisuuteen. Saatuja tuloksia tulkitaan teoriataustaa vasten. Vaalisyklisyyden analyysiin käytetään keskiarvovertailuja sekä hajontakuvioita. Keskeisin havainto on se, että uudelleen ehdolle asettuminen näyttää olevan yhteydessä voimakkaampaan edustajakohtaiseen vaalisyklisyyteen. Jatkokaudelle pyrkivät edustajat ovat siis pois jättäytyviä huomattavasti aktiivisempia viimeisillä valtiopäivillä. Tulokset viittaavat myös siihen, että hallitus- ja oppositioedustajien välillä on jakolinja vaalisyklisyydessä: vaalisyklisyys näyttää olevan voimakkaampaa hallituspuolueiden edustajien keskuudessa. Teorian perusteella päädytään esittämään, että havaintoa voi selittää hallitusedustajien tarve erottautua toisistaan vaalien lähestyessä. Johtopäätöksenä esitetään, että kansanedustajien kysymyskäyttäytymisessä on vaalistrateginen komponentti. Tämä perustuu analyysissa havaituille yhteyksille jatkokaudelle pyrkimisen sekä kysymysaktiivisuuden ja vaalisyklisyyden välillä. Tuloksien merkittävyyttä arvioitaessa on kuitenkin huomioitava käytetyt rationaalisen valinnan teorian oletukset. Erityisesti aiemmin tutkimattomasta vaalisyklisyydestä saadut tulokset ovat viitteellisiä, ja ne edellyttäisivät jatkotutkimusta. Lisäksi analyysissa huomataan, että kansanedustajien kysymyskäyttäytyminen on erittäin heterogeenista: käytetyt luokittelevat muuttujat eivät pysty, havaituista yhteyksistä huolimatta, kovinkaan hyvin selittämään yksittäisen edustajan kysymyskäyttäytymistä.
  • Miettinen, Sami (2003)
    Tutkimuksessa selvitetään kansanedustajien sosiaalipoliittisen asiantuntijuuden rakentumista. Tutkimus lähtee liikkeelle kuvaamalla kansanedustajien käsitystä sosiaalipolitiikan tilasta. Empiirisen osan keskeinen mielenkiinto kohdistuu tarkastelemaan niitä menetelmiä ja asiantuntija-auktoriteetteja, joita kolmen suurimman puolueen kansanedustajat käyttävät sosiaalipoliittista asiantuntijuutta rakentaessaan. Erityisen tarkastelun kohteena ovat mahdolliset uudet asiantuntijuuden rakentamiseksi kehitetyt menetelmät, jotka ovat syntyneet viime vuosina. Sosiaalipoliittisen päätöksenteon taustalla vaikuttavia tekijöitä tutkitaan kuvaamalla muun muassa median ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen kohderyhmä koostuu Suomen Keskustan, Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen ja Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajista. Tutkimusmenetelmänä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua. Kansanedustaja Osmo Soininvaara arvioi lopuksi haastattelujen pohjalta syntyneitä tuloksia. Viitekehyksenä toimii sosiaalipolitiikan 2000-luvun vaihteen tilanteen kuvaus. Empiirisen osan tulokset antavat diagnoosin siitä, kuinka kansanedustajat rakentavat sosiaalipoliittista asiantuntijuuttaan. Keskeinen menetelmä on työryhmätyöskentely, jota täydentää seminaarityö. Puolueille yhteisiä tiedonlähteitä ovat tutkimuslaitokset, kuten Stakes. Asiantuntija-auktoriteeteista keskeisimpänä nousee esiin toimitusjohtaja Kari Puro. Eduskunnan valiokuntien asiantuntijavierailla on erittäin suuri merkitys kansanedustajien asiantuntijuuden rakentamisessa. SDP:llä korostuu myös SAK:n sosiaalipoliittisten asintuntijoiden merkitys. Uusia innovaatioita asiantuntijuuden rakentamiseksi puolueet ovat tehneet varsin vähän. Keskustan osalta oman tiedontuotannon merkitys on korostuneimmassa asemassa pitkän oppositiokauden takia. Mielenkiintoisin tutkimustulos liittyy Keskustan sisällä vuosien 1995-1999 välillä tapahtuneeseen innovatiiviseen sosiaalipoliittiseen kehitystyöhön, jolloin puolue haki aktiivisesti uusia vaikutteita. Kehitystyö johti työreformin lanseeraamiseen, mutta sen saama negatiivinen vastaanotto lamautti puolueissa tapahtuneen uudistustyön. Kansainvälistymiskehityksen ja EU-jäsenyyden vaikutus sosiaalipolitiikkaan osoittautuu varsin pieneksi. Tutkimuksen lähteinä on käytetty kansanedustajien ja heitä avustavien kansliatyöntekijöiden haastatteluja. Viitekehys perustuu sosiaalipoliittiseen kirjallisuuteen, jossa sosiaalipolitiikan 2000-luvun vaihteen haasteita on kuvattu.
  • Nevalainen, Kyllikki (1969)
  • Vihervalli, Anna-Maija (1984)
  • Sorsa, Leena (Kirkon tutkimuskeskus, 2010)
    A national church, freedom of religion, and the state The interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland in reference to the relationship between the Church and the state from 1963 to 2003 This paper discusses the interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland during the years 1963-2003. The effect of these formulations and decisions made by the Synod on the relationship between the Church and the state is also discussed as the relationship has been a central issue in the debate about freedom of religion in Finland. Active co-operation with the state caused a dispute in the Church during this period. Another cause for concern for the Synod, a strong defender of the national church, was the weakening position of the Church in a society undergoing many changes. As the Synod of 1963 discussed the status of the Church, the Church began to reflect upon its identity as a national church, and to evaluate freedom of religion in the country, as well as the relationship between the Church and the state. Some of the radicals of the 1960s and 1970s presented the Church as an obstacle to freedom of religion. The Synod was keen to emphasize that, in accordance with international agreements on human rights, freedom of religion means the freedom to have and follow a religion, and also that freedom of religion was a right of the majority in Finnish society. As an active guardian of the rights of its members, the Synod defended such issues as the teaching of religion in schools. Throughout the dispute, the Church focused on its right to act freely and, according to its identity, to express spirituality in the society. At the end of the 1960s, several efforts to reform the law on the freedom of religion and the relationship between the Church and the state gained favour in the Synod. These formulations of the Church were the basis for the work of a parliamentary committee in the 1970s, but no significant changes resulted. Instead, freedom of religion in Finland was judged to be fairly good. The committee paper did, however, lead to preparations for greater independence of the Church. The Synod at the time chose to react to the changes presented to it, but it was not before the 1990s that the Synod became an active force of reform in these matters. Though the Synod, particularly from the 1970s onwards, began clearly to favour the improvement of the position of other religious communities in Finland, it felt it had reason to be cautious as each church and religious community had the freedom to decide individually its relationship with the state. Any changes that would have weakened the position of the Church in Finnish society were met with disapproval in the Synod. Even though some theological concerns regarding the national identity of the Church were raised, the Synod emphasized issues of church policy. Keen to preserve and protect its legal status in society, the Synod judged that this status supported the freedom of action enjoyed by the Church as well as the freedom of religion.
  • Sorsa, Leena (Kirkon tutkimuskeskus, 2010)
    A national church, freedom of religion, and the state The interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland in reference to the relationship between the Church and the state from 1963 to 2003 This paper discusses the interpretation of freedom of religion formulated by the Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland during the years 1963-2003. The effect of these formulations and decisions made by the Synod on the relationship between the Church and the state is also discussed as the relationship has been a central issue in the debate about freedom of religion in Finland. Active co-operation with the state caused a dispute in the Church during this period. Another cause for concern for the Synod, a strong defender of the national church, was the weakening position of the Church in a society undergoing many changes. As the Synod of 1963 discussed the status of the Church, the Church began to reflect upon its identity as a national church, and to evaluate freedom of religion in the country, as well as the relationship between the Church and the state. Some of the radicals of the 1960s and 1970s presented the Church as an obstacle to freedom of religion. The Synod was keen to emphasize that, in accordance with international agreements on human rights, freedom of religion means the freedom to have and follow a religion, and also that freedom of religion was a right of the majority in Finnish society. As an active guardian of the rights of its members, the Synod defended such issues as the teaching of religion in schools. Throughout the dispute, the Church focused on its right to act freely and, according to its identity, to express spirituality in the society. At the end of the 1960s, several efforts to reform the law on the freedom of religion and the relationship between the Church and the state gained favour in the Synod. These formulations of the Church were the basis for the work of a parliamentary committee in the 1970s, but no significant changes resulted. Instead, freedom of religion in Finland was judged to be fairly good. The committee paper did, however, lead to preparations for greater independence of the Church. The Synod at the time chose to react to the changes presented to it, but it was not before the 1990s that the Synod became an active force of reform in these matters. Though the Synod, particularly from the 1970s onwards, began clearly to favour the improvement of the position of other religious communities in Finland, it felt it had reason to be cautious as each church and religious community had the freedom to decide individually its relationship with the state. Any changes that would have weakened the position of the Church in Finnish society were met with disapproval in the Synod. Even though some theological concerns regarding the national identity of the Church were raised, the Synod emphasized issues of church policy. Keen to preserve and protect its legal status in society, the Synod judged that this status supported the freedom of action enjoyed by the Church as well as the freedom of religion.
  • Hakulinen, Rauno (Helsingfors universitet, 2008)
    Työ pyrkii selvittämään miten Suomessa toimivien vähemmistöuskontojen (islam, juutalaisuus, katolisuus) muodostamat yhdyskunnat kokevat oman asemansa suhteessa valtioon, viranomaisiin ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toteutuuko vähemmistöjen omasta mielestä Suomessa uskonnollinen tasavertaisuus ja uskonnonvapaus käytännön tasolla. Sopiiko luterilaisen kirkon ja valtion läheinen suhde monikulttuurisen yhteiskunnan ideaan ja vaikuttaako tämä kyseinen suhde siihen, miten muita uskontoja kohdellaan Suomessa. Näiden lisäksi tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan yleistä suvaitsevaisuutta, median vähemmistöjä koskevaa uutisointia ja kuinka valtaväestöstä poikkeaviin uskonnon edustajiin suhtaudutaan arkipäivän kohtaamisissa. Työssä tuodaan myös esille miten perinteiset vähemmistöt (juutalaiset ja tataarit) ovat pystyneet sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja samanaikaisesti säilyttämään oman kulttuurisen identiteettinsä ja erikoislaatuisuutensa ilman valtion viranomaisten järjestämää kotouttamista. Aineisto työhön on kerätty viiden rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenelle tehdyllä teemahaastattelulla. Perinteiset mukana olevat vähemmistöyhdyskunnat ovat Helsingin juutalainen seurakunta, tataarien Suomen Islam-seurakunta ja Katolinen kirkko Suomessa. Uudempia yhteisöjä edustavat sunnimuslimien Islamic Multicultural Dawah Centre ja shiiojen Resalat Islamilainen yhdyskunta.
  • Lindblom, Seppo (2002)
    Tutkimus on viritykseltään aikalaisdiagnostinen. Sen suomalaisena ajan henkenä on 1900-luvun taitekohdan, suuren laman, aikaansaama levottomuus ja epätietoisuus hyvinvointivaltion suunnasta. Tutkimuksen tavoitteena on etsiä tästä epävarmuudesta uusia tilaisuuksia ja mahdollisuuksia. Uuden diagnoosin tarpeesta tulee tutkimuksen keskeinen viritys, kun epävarmuuden ja varmuuden vastakkainasettelu alkaa työntää perinteisiä ajattelutapoja ja niitä yksinkertaistavia ideologisia jännitteitä yhä sivummalle. Kun vasemman ja oikean välinen jännite menettää merkitystään, on pohdittava, millaisia vaihtoehtoisia koordinaatistoja voidaan rakentaa. Hyvinvointivaltio ei ole kohdannut aatteellista vihollista (uusliberalismi) vaan yhä monimutkaisemmaksi käyneen maailmaan, epävarmuuden ajan. Hyvinvointivaltio nähdään tutkimuksessa eräänlaisena varmuuden konseptina, johon liittyy laaja poliittinen konsensus suorastaan reformikilvan tunnuksin. Tutkimuksessa kysytään, mitä tapahtuu, kun varmuuden konsepti kohtaa epävarmuuden ajan. Vaaravyöhykkeessä on poliittinen luottamus. Keskeinen teesi on, että ylimittaisten vaatimusten kohteeksi joutunut hyvinvointivaltio on maallistettava ja riisuttava odotuksista, joita se ei kykene täyttämään. Tutkimusta kuljettaa yhteiskuntapoliittinen tematiikka, jossa hyväksytään epävarmuus ja aletaan pohtia hyvinvointivaltion tilivelvollisuuden rajoja ja sisältöä. Tilivelvollisuuden käsitettä kehitetään yhtenä vaihtoehtoisena yhteiskuntapoliittisena ajattelutapana ja peruslinjauksena. Tutkimuksessa etsitään luottamuksen puhetapaa aktiiviselle, epävarmuuden ilmastossa orientoituvalle yhteiskuntapolitiikalle. Siinä esitetään kolme mahdollista politiikkakäsitystä: tilivelvollinen, ekspansiivinen ja turhautunut. Tilivelvollinen on rajatun poliittisen vastuun konseptio, jossa korostuvat globaalin tulonjaon, demokraattisen dialogin, pragmaattisen luovuuden ja kontingenssin (pelivaran) näkökohdat. Ekspansiivinen politiikkakäsitys hakee ratkaisuja nopeasta talouskasvusta, laajenevasta hyvinvointivaltiosta ja yhteiskuntapolitiikan hallittavuuden virityksestä. Sen kääntöpuolena piilee turhautunut politiikkakäsitys, kun ekspansio törmää voimavarojen ja hallittavuuden rajoihin. Epävarmuus ja kontingenssi ovat tutkimuksen peruskäsitteitä. Epävarmuuden syvin olemus tarkoittaa henkistä levottomuutta toisin tekemisen mahdollisuudesta. Sitä karakterisoi globaalin tietotaidon talouden volatiliteetti, oikean ja väärän pohdinnan keskeneräisyys sekä tieteen kaikenkattavan legitimiteetin kyseenalaistaminen. Kontingenssi tarkoittaa valinnan ja toisin toimimisen mahdollisuutta. Se on varovaisuutta ja harkintaa sekä epävarmuudessa piilevän tuntemattoman pelivaran tunnistamista. Henkisten ja aineellisten voimavarojen pelivara on tarpeen niin yllättävien koettelemusten sietämiseksi kuin yllättävinä avautuvien mahdollisuuksien hyödyntämiseksi.