Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 9303-9322 of 27969
  • Lehtiranta, Juhani (1985)
  • Heikkonen, Anni (2011)
    Nivelrikko aiheuttaa suuria taloudellisia tappioita ja vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen ja hyvinvointiin. Hevosilla se on yleisin ontuman aiheuttaja, ja ontumat ovat yleisin syy hevosten poistamiseen harjoitus- ja kilpailukäytöstä. Nivelruston uusiutuminen on hyvin rajallista, ja sen vauriot johtavatkin usein nivelrikkoon. Nivelrikon etiologia ei ole vielä täysin selvillä, mutta sen kehittymiseen vaikuttavat ainakin nivelten kehityshäiriöt, niveliin kohdistuvat vammat, nivelruston alla olevan luun muutokset sekä nivelten löysyys. Nivelrikon kehittyessä ruston ulkonäkö ja koostumus muuttuvat. Rustovaurion seurauksena nivelnesteeseen vapautuu ruston hajoamistuotteita, jotka todennäköisesti saavat aikaan sytokiinien erittymisen. Sytokiineistä IL-1 (interleukiini-1) ja TNF-α (tumor necrosis factor-α) saavat aikaan NO (typpimonoksidi) –tuotannon rustosoluissa. NO vähentää rustosolujen kykyä syntetisoida soluväliaineen proteoglykaaneita. NO aiheuttaa PGE2 (prostaglandiini-E2) erityksen, mikä vähentää rustosolujen jakautumista. Alueilla, joilla on korkeat NO-pitoisuudet, on rustossa runsaasti apoptoottisia soluja. IL-1 aktivoi myös metalloproteinaaseja, jotka kiihdyttävät ruston proteoglykaanien katoa. Vaurioitunut rustokudos korvautuu pääosin tiiviillä sidekudoksella. Tämän vuoksi ruston alla olevan luun kuormitus muuttuu ja nivelruston reunoille muodostuu uudisluuta. Nivelrikon hoidon tavoitteena on hillitä tulehdusreaktiota nivelessä ja nivelkapselissa, jolloin myös nivelruston kato vähenee. Konservatiivisesti tähän tavoitteeseen pyritään akuutissa vaiheessa levon, sekä sitä seuraavan fysioterapian ja kontrolloidun liikunnan, tulehduskipulääkityksen, sekä tulehdusta hillitsevien ja nivelrustoa tukevien lääkkeiden ja ravintolisien avulla. Hevosilta kantasoluja voidaan eristää luuytimestä, rasvakudoksesta, aikuisen verestä, napanuoranverestä syntymän yhteydessä, sekä alkioista. Kantasolut saadaan in vitro kasvatusolosuhteita muokkaamalla erilaistumaan rustoksi. Kantasoluja on kokeiltu ihmisillä ja eläimillä (hiiri, kani, koira, sika, lammas) nivelrikon hoitoon. Tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Yksittäisen potilasselostuksen mukaan ihmisen polven nivelrikko-oireet helpottivat kantasolusiirrännäisen jälkeen. Toisessa ihmistutkimuksessa potilaiden oireet eivät lievittyneet. Hiirillä ihmisestä peräisin olevien kantasolujen todettiin hillitsevän reumaattisen nivelrikon aiheuttamaa tulehdusreaktiota. Koiratutkimuksessa potilaiden oireilu helpotti. Näissä tutkimuksissa ei selvitetty kantasolujen vaikutusta ruston rakenteeseen. Kaneilla uudiskudoksen todettiin alkavan muistuttaa ajan kuluessa ruston sijaan enemmän sidekudosta. Sioilla ja lampailla kantasolusiirrännäisten seurauksena muodostunut uudiskudos muistutti koostumukseltaan nivelrustoa. Kahdessa julkaistussa hevostutkimuksessa kantasolujen ei todettu parantavan uudiskudoksen rakennetta, eikä uudiskudos ollut rustoa. Kantasolut nopeuttivat alkuvaiheen paranemista. Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa on kantasoluilla hoidettu yksi nivelrikkoa sairastanut hevospotilas. Kantasolusiirrosta ei ollut apua tämän potilaan kohdalla, vaan toivottoman ennusteen vuoksi omistajat päätyivät eläinlääkäreiden suosituksesta eutanasiaan. Potilaasta ei saatu rustonäytteitä tutkittavaksi.
  • Häkkinen, Jaakko (Helsingfors universitet, 2007)
    Tässä työssä käsittelen kolmen läntisimmän (saame, itämerensuomi ja mordva) ja kolmen itäisimmän kielihaaran (mansi, hanti ja samojedi) ensitavun vokaalivastaavuuksia aineistonani Pekka Sammallahden sanalista artikkelista Historical phonology of the Uralic Languages (kirjasta The Uralic languages, 1988, toimittanut Denis Sinor). Keskiset kielihaarat marin, permin ja unkarin olen tässä työssä jättänyt systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle, koska pohjustustyön aikana selvisi kaksi tendenssiä: yhtäältä monella näiden kielihaarojen vokaaleista on taustallaan useita eri kantauralin vokaaleja, ja toisaalta monilla kantauralin vokaaleilla on jatkajinaan erilaisia vokaaleja kyseisissä kielihaaroissa. Lisäksi jättämällä näiden kielten vokaaliston systemaattisen selvittämisen myöhempiin tutkimuksiin minun on mahdollista koetella lopputyössä esittämiäni hypoteeseja. Tarkasteluni perusteella sana-aineisto antaa mahdollisuuden sellaiselle uudelleentulkinnalle, että kantauralin ensitavun vokaaliparadigma olisikin ollut aiemmin oletettua rikkaampi. Itäisissä kielihaaroissa on säilynyt enemmän distinktiivisiä vokaalifoneemeja kuin läntisissä, ja vaikka läntisissä kielihaaroissa vokaalifoneemien kokonaislukumäärä on lähtökohtaisesti pienempi, selittyvät eräissä sanaryhmissä esiintyvät vokaalivastaavuussarjat luontevimmin niin, että vokaalit ovat lännessä langenneet yhteen, mutta eri kielihaaroissa eri tavalla. Toisin sanoen itäisten kielihaarojen distinktiivisiä vokaaleja vastaavat systemaattisella tavalla läntisten kielihaarojen epäsäännöllisinä pidetyt vastaavuussarjat. Nähdäkseni tässä työssä esittämiäni seikkoja ei ole aikaisemmin havaittu johtuen menetelmän sisäänrakennetuista rajoituksista: yksittäisiä vokaaleja vertaamalla on mahdollista löytää säännölliset vastineet vain niin monelle vokaalille kuin löytyy kummastakin (tai jokaisesta) vertailtavasta kielestä. Pääsääntöisesti vertailu tavoittaa siis vain sen määrän distinktiivisiä yksiköitä kuin löytyy siitä kielestä, jossa yksikköjen lukumäärä on pienin. Tämän vertailevan menetelmän rajoituksen ylitettyäni esitänkin lopputyössäni kantauraliin kahta uutta vokaalia, jotka vastaavat uralistiikassa vanhastaan tunnettuja redusoituneita vokaaleja (etinen ja takainen labiaalisuudeltaan redusoitunut vokaali). Tarkastelussani perustelen myös, miksi äännetaso on luotettavin murteutumisen osoittaja ja että äänteellisin perustein ei ole löydettävissä tukea samojedihaaran varhaiselle erolle muun kielikunnan yhteydestä; pikemminkin samojedi jakaa eräitä äänteellisiä uudennoksia (sekä vokaaliston että konsonantiston osalta) ugrilaisten kielten kanssa. Lisäksi toisin kuin on perinteisesti ajateltu, yhteisen sanaston lukumäärä ei voi aukottomasti todistaa varhaisesta diakronisesta kuilusta kielihaarojen välillä: sanastoeroille on löydettävissä muitakin mahdollisia selityksiä, kuten vaikkapa tiiviit kielikontaktit. Sen sijaan äännetasoa voidaan pitää luotettavana silloin kun useat kielikuntaa jakavat äänteelliset isoglossit osuvat samaan kohtaan. Tällä perusteella näyttää alustavasti siltä, että varhaisin kantauralin jälkeinen murreraja osuisi suomalais-permiläisten ja ugrilais-samojedilaisten kielten väliin.
  • Mäki, Mari (Helsingfors universitet, 2014)
    Katupuiden kasvualustan tiivistyminen, eli makrohuokosten tilavuuden pieneneminen, rajoittaa juurten kasvua, ja hidastaa kaasujen ja veden diffuusiota. Kasvualustojen lämpötilat saattavat nousta lämpösaareke-ilmiön seurauksena, kun kestopäällysteiset pinnat varastoivat lämpöä. Lämpötila sekä hapen ja veden saatavuus vaikuttavat maahengitykseen, jossa mikrobit vapauttavat hiilidioksidia ja mineraaliravinteita hajottamalla orgaanisia yhdisteitä. Rajoitettu kasvualustan tilavuus heikentää veden saatavuutta, jolloin seurauksena voi olla puun kuivuusstressi. Mineraaliravinteiden saatavuus ja kasvualustan vesipitoisuus vaikuttavat puun bruttoprimäärituotokseen ja versonkasvuun. Kantavia kasvualustoja on kehitetty ehkäisemään kasvualustan tiivistymistä. Kasvualustan kivimatriisi toimii kantavana rakenteena ja hienoaines pidättää vettä, mineraaliravinteita ja orgaanista ainesta sekä toimii hienojuurten kasvualustana. Tutkimuksessa verrattiin pilaritervalepän ja puistolehmuksen versonkasvua Helsingin Viikissä vuosina 2003–2011. Pilaritervaleppä kasvoi Norkkokujalla ja puistolehmus Pasteurinkadulla. Molemmille kaduille rakennettiin kolme erilaista kantaa kasvualustaa, jotka erosivat toisistaan hienoaineksen tilavuuden, kuiva-irtotiheyden ja koostumuksen suhteen. Hienoaineksen vesipitoisuus oli korkeampi Pasteurinkadulla kuin Norkkokujalla. Tutkimuksessa tarkasteltiin ravinteiden vapautumista maaperän ravinneanalyysillä ja mitattiin orgaanisen aineksen määrän muutoksia ja hajotusnopeutta sekä hajotusnopeuden riippuvuutta lämpötilasta, hienoaineksen vesipitoisuudesta ja orgaanisen aineksen määrästä laboratorioinkuboinnilla. Lisäksi tutkittiin, kuinka paljon kasvualustoista vapautui vuosittain hiiltä ilmakehään orgaanisten yhdisteiden hajoamisprosessissa. Suurempi orgaanisen aineksen saatavuus lisäsi ravinteiden vapautumista. Orgaanisen aineen määrällä ja hajotusnopeudella oli selkeä positiivinen riippuvuus. Lämpötila selitti 81–100 % ja hienoaineksen vesipitoisuus 15–45 % hajotusnopeuden vaihtelusta inkubaatiokokeessa, eli korkeampi lämpötila ja vesipitoisuus lisäsivät hajotusnopeutta. Kasvualustan hienoaineksesta vapautui hiiltä maahengityksessä 1,8–6,4 kg v-1 Norkkokujalla ja 13,9–87,6 kg v-1 Pasteurinkadulla. Vapautuneen hiilen osuus oli 0,8–2,6 % v-1 maan hiilivarastosta Norkkokujalla ja 2,9–6,7 % v-1 Pasteurinkadulla. Vapautunut hiilivuo oli kasvualustan tilavuuteen (15 m3 ja 45 m3) ja hiilivarastoon nähden suurempi Pasteurinkadulla kuin Norkkokujalla, joten kasvualustan suurempi hienoaineksen vesipitoisuus lisäsi maahengitysaktiivisuutta. Maahengityksessä vapautunut hiilidioksidivuo oli 1,2–225,3 ?g g-1 vrk-1, ja vuo oli suurin kasvualustassa kaksi. Kasvualustan hienoaines sisälsi jätevesilietekompostia, männyn kuorta ja saraturvetta, ja siinä oli eniten hajoavaa orgaanista ainesta. Hienoaineksen monipuolinen koostumus ja orgaanisen aineksen hajoamisaktiivisuus ylläpitivät ravinteiden saatavuutta sekä pilaritervalepän ja puistolehmuksen versonkasvua korkeimmalla tasolla kasvualustassa kaksi. Kasvualustojen väliset erot tulivat esiin pidemmällä aikavälillä. Kasvualustan lämpösummalla tai hienoaineksen vesipitoisuudella ei ollut merkitsevää vaikutusta versonkasvuun.
  • Fiskaali, Veijo (Helsingfors universitet, 2010)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Immanuel Kantin käsitystä ideaalista ystävyydestä. Tarkoituksena oli ratkaista sen olemassa olo rakkauden vastavuoroisuuden perusteella. Ystävyys on ollut antiikista lähtien filosofialle merkittävä ongelma. Immanuel Kant käsittelee ystävyyttä kahdessa teoksessaan The Metaphysics of Morals ja Lectures on Ethics. Kantin ystävyyskäsitys sisältää neljä erilaista ystävyyden lajia. Ne ovat tarveystävyys, esteettinen ystävyys, intiimiystävyys ja ideaali ystävyys. Tarveystävyys perustuu hyödyn tavoittelulle. Esteettisellä ystävyydellä tarkoitetaan nautintoja hakevaa ystävyyttä. Intiimiystävyys on luonteen ystävyyttä. Ideaali ystävyys on Kantin käsitys täydellisestä ystävyydestä. Ideaalissa ystävyydessä niin kuin intiimiystävyydessä tärkeintä on keskusteleminen. Rakkauden tasapainon selvittämiseksi tutustuttiin Kantin käsityksiin rakkaudesta. Rakkauden lajeja Kantilta esittelin viisi. Niiden lisäksi onnellisuus oli tunne, joka vaikutti ystävyyden muodostumiseen. Rakkauden lajeja ovat itserakkaus, eros, agape, philia ja amor benevolentiae. Itserakkaus on itsensä rakastamista. Eros on intohimoa korostava rakkauden laji. Se kuuluu avioliittoon, ei ystävyyteen. Agape tunnetaan lähimmäisenrakkautena. Philia eroaa agapesta siten, että se on kiinnostunut joistain rakastettavista piirteistä toisessa yksilössä. Amor benevolentiae on hyväntahtoisuuden osoittamista. Rakkaus, joka ystävien välillä ilmeni vastavuoroisena, vahvistui lajiltaan philiaksi. Vastavuoroisuus ystävien kesken vaatii ajan ja paikan. Vastavuoroisuutta vaikeuttaa epävarmuus siitä. Vastavuoroisuudesta on saatava runsaasti todisteita. Todisteita saadaan tavoilla, jotka ystävät ymmärtävät. Ymmärtäminen edellyttää yhteisiä viestintäkeinoja. Kun tarpeeksi toisiinsa luottavat ystävät keskustelevat keskenään, he myös muovaavat toistensa persoonia. Silloin he tekevät toisistaan rakastettavampia. Tutkimukseni perusteella ideaali ystävyys on mahdollinen. Vastavuoroisuus rakkaudessa onnistuu, jos ystävät muokkaavat toisiaan. Ideaali ystävyys on molemminpuolisen kehittymisen tulos, jolloin ystävät tekevät toisistaan itsensä kaltaisia ja pystyvät rakastamaan toista kuin itseään.
  • Fiskaali, Veijo (2011)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Immanuel Kantin käsitystä ideaalista ystävyydestä. Tarkoituksena oli ratkaista sen olemassa olo rakkauden vastavuoroisuuden perusteella. Ystävyys on ollut antiikista lähtien filosofialle merkittävä ongelma. Immanuel Kant käsittelee ystävyyttä kahdessa teoksessaan The Metaphysics of Morals ja Lectures on Ethics. Kantin ystävyyskäsitys sisältää neljä erilaista ystävyyden lajia. Ne ovat tarveystävyys, esteettinen ystävyys, intiimiystävyys ja ideaali ystävyys. Tarveystävyys perustuu hyödyn tavoittelulle. Esteettisellä ystävyydellä tarkoitetaan nautintoja hakevaa ystävyyttä. Intiimiystävyys on luonteen ystävyyttä. Ideaali ystävyys on Kantin käsitys täydellisestä ystävyydestä. Ideaalissa ystävyydessä niin kuin intiimiystävyydessä tärkeintä on keskusteleminen. Rakkauden tasapainon selvittämiseksi tutustuttiin Kantin käsityksiin rakkaudesta. Rakkauden lajeja Kantilta esittelin viisi. Niiden lisäksi onnellisuus oli tunne, joka vaikutti ystävyyden muodostumiseen. Rakkauden lajeja ovat itserakkaus, eros, agape, philia ja amor benevolentiae. Itserakkaus on itsensä rakastamista. Eros on intohimoa korostava rakkauden laji. Se kuuluu avioliittoon, ei ystävyyteen. Agape tunnetaan lähimmäisenrakkautena. Philia eroaa agapesta siten, että se on kiinnostunut joistain rakastettavista piirteistä toisessa yksilössä. Amor benevolentiae on hyväntahtoisuuden osoittamista. Rakkaus, joka ystävien välillä ilmeni vastavuoroisena, vahvistui lajiltaan philiaksi. Vastavuoroisuus ystävien kesken vaatii ajan ja paikan. Vastavuoroisuutta vaikeuttaa epävarmuus siitä. Vastavuoroisuudesta on saatava runsaasti todisteita. Todisteita saadaan tavoilla, jotka ystävät ymmärtävät. Ymmärtäminen edellyttää yhteisiä viestintäkeinoja. Kun tarpeeksi toisiinsa luottavat ystävät keskustelevat keskenään, he myös muovaavat toistensa persoonia. Silloin he tekevät toisistaan rakastettavampia. Tutkimukseni perusteella ideaali ystävyys on mahdollinen. Vastavuoroisuus rakkaudessa onnistuu, jos ystävät muokkaavat toisiaan. Ideaali ystävyys on molemminpuolisen kehittymisen tulos, jolloin ystävät tekevät toisistaan itsensä kaltaisia ja pystyvät rakastamaan toista kuin itseään.
  • Taneli, Matti (Helsingin yliopisto, 2015)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee valistusajan yhden merkittävimmän filosofin saksalaisen Immanuel Kantin (1724---1804) näkemystä uskonnosta. Kant syntyi Königsbergissä, nykyisessä Venäjän Kaliningradissa, pietistiseen kotiin. Ennen kaikkea äidillä oli tärkeä vaikutus Kantin uskonnolliseen kehitykseen. Kant ei kuitenkaan pitäytynyt vanhempiensa uskoon, vaikka hän arvosti vanhempiaan ja pietistejä ihmisinä. Kant ei lapsuus- ja nuoruusajan jälkeen enää käynyt säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Ylipiston rehtorinakaan ollessaan hän ei osallistunut jumalanpalveluksiin. Tutkielmani alkupuolella analysoin Kantin filosofian pääkohtia, mikä onkin välttämätöntä hänen uskonnollisen ajattelunsa ymmärtämiseksi. Kant esittää filosofisessa pääteoksessaan Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft 1781, 1787) näkemyksensä kolmesta perinteisestä jumala-argumentista, siis ontologisesta, kosmologisesta ja fysikoteologisesta. Kantin mukaan mikään näistä kolmesta Jumalan olemassaolotodistuksesta ei kykene todistamaan Jumalan olemassaoloa. Kantin mukaan on niin, ettei teoreettisen järjen avulla voida todistaa myöskään Jumalan olemattomuutta. Kant väittää, että Jumalan käsite ei ole ristiriitainen kuten pyöreän neliön käsite. Jumala voi siis olla olemassa. Kant esittää, että Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja vapaa tahto eivät ole teoreettisen, vaan käytännöllisen järjen postulaatteja eli vaatimuksia. Emme voi tietää, että Jumala on olemassa, mutta meidän on järkevää ajatella ja toivoa sitä, koska jos hyveellisesti eläneen ihmisen elämä olisi surkea ilman toivoa paremmasta elämästä, se olisi epäoikeudenmukaista ja ihmiselle sietämätöntä. Näin ollen moraalinen ihminen ei voisi olla onnellinen ilman oletusta maailmanhallitsijasta, Jumalasta. Kantin suhtautuminen uskontoon, jota hän käsittelee laajasti uskonnonfilosofisessa pääteoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa (Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft, 1793), on ambivalenttinen. Yhtäältä hän arvostaa uskonnossa ilmenevää moraalista toimintaa, toisaalta hän suhtautuu kielteisesti erilaisiin uskonnollisiin rituaaleihin. Kant pitää niitä taikauskoina ja epäjumalanpalveluksina. Näin ollen pappien toimintaan Kant suhtautuu pääasiassa kielteisesti. Kant sanoo uskonnon kuitenkin olevan kaikkien velvollisuuksiemme keskeinen sisältö, ymmärrettynä velvollisuudet jumalallisiksi käskyiksi. Kutsun Kantin näkemystä moraaliseksi järjenuskonnoksi, koska hän korostaa moraalin keskeistä merkitystä uskonnossa ja sitä, että uskonnon idea pitää olla saavutettavissa järjen avulla. Moraalilaki käskee ihmistä tekemään niin, että hän edistää korkeimman hyvän toteutumista maailmassa. Mutta korkeimman hyvän ihminen voi toivoa toteuttavansa ainoastaan silloin, kun hänen tahtonsa on sopusoinnussa pyhän ja hyvän maailmanluojan kanssa. Kant pitää ainoastaan kristinuskoa kaikista maailman uskonnoista sellaisena, jonka perustalta ihanteellista uskontoa voidaan kehittää. Hänen mukaansa ihmisen uskonnollisen pyrkimyksen päämääränä tulisi olla se, että toteutuisi maanpäällinen eettinen valtakunta, joka olisi taivaallisen Jumalan valtakunnan maanpäällinen vastine. Kant käsittelee teoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa laajasti myös pahaa ja radikaalia pahaa. Kant ei tarkoita radikaalilla pahalla järkyttäviä Hitlerin ja Stalinin kaameuksia tai muita niiden kaltaisia pahoja tekoja. Radikaali paha on teoreettinen konstruktio, jonka avulla selitetään, miksi ja miten paha on maailmassa ylipäätään mahdollista. Kant tarkoittaa pahalla sitä, että ihminen valitsee moraalilain eli kategorisen imperatiivin vastaisia toimintaohjeita. Radikaali paha on ’’subjektiivinen perusta’’, joka tekee tällaisen toimintaohjeen valitsemisen mahdolliseksi. Kantin käsitys radikaalista pahasta eroaa kristillisestä perisyntiopista, mutta sitä voidaan pitää augustinolaisen perisyntiopin filosofisena vastineena. Kantin perisynnin tulkinnassa korostuu ihmisen turmeltuneisuuden perustavanlaatuisuus. Jos syyllisyys on synnynnäistä, syyllisyys johtuu ihmisen omasta turmeltuneisuudesta eikä toisen ihmisen pahoista teoista. Tässä Kantin näkemys eroaa augustinolaisesta perinteestä, mutta ei kuitenkaan radikaalisti. Kantin näkemys eroaa kristillisestä traditiosta siinä, että hän väittää, että jopa taipumus pahaan tulee ymmärtää moraaliseksi pahaksi. Kant selittää pahan alkuperän olevan ajan ulkopuolella vapaasti valittavassa teossa. Hän erottaa sanan ’’teko’’ (Tat) kaksi erilaista merkitystä. Teon empiirisellä merkityksellä hän tarkoittaa sitä, että teko tehdään ajassa ja noumenaalisella merkityksellä sitä, että teko tehdään vapaasti ja vapaaehtoisesti ajan ulkopuolella. Kaikkien perustavimpien moraalisten taipumustemme alkuperä on noumenaalinen. Kant tarkoittaa taipumuksen pahaan olevan teko noumenaalisessa merkityksessä. Ajan ulkopuolista valintaa on vaikeaa ymmärtää. Se jää selittämättömäksi. Kantin mukaan sen täytyykin jäädä selittämättömäksi. Kantin suhtautuminen Jumalan olemassaoloon on moni-ilmeistä. Mutta varmaa on se, että hän ei ole ateisti, koska niin kielteisiä hänen näkemyksensä ovat ateismista. Kant väittää, että ateismi saattaa johtaa kannattajansa moraaliseen epätoivoon, koska ateisti ei usko, että Jumala palkitsee, rankaisee ja on korkeimman hyvän toteutumisen ehtona. Ateistilta puuttuu myös usko sielun kuolemattomuuteen, siksi hän voi turvautua toiminnassaan vain moraaliseen motiiviin. Kant ei ole myöskään teisti, panteisti eikä agnostikko, vaan lähinnä deisti, vaikka esimerkiksi Frederick C. Beiserin mukaan Kant on aito teisti. Kaiken kaikkiaan Kant esittää Jumalan olemassaoloa koskevat väitteensä filosofina eikä sen takia voida sanoa mitään täysin varmaa siitä, mitä Kant henkilökohtaisesti ajattelee Jumalan olemassaolosta. Kantin uskonnonfilosofian vaikutus myöhemmälle uskonnolliselle ajattelulle on ollut varsin merkittävä. Hänen ajattelunsa perillisiä ovat pragmaattiset, fideistiset ja eksistentialistiset teologit ja filosofit kuten Sören Kierkegaard, William James ja Ludwig Wittgenstein. Kantin monipuolinen uskonnollinen ajattelu inspiroi nykyajankin uskonnonfilosofeja, koska hänen ajattelustaan voi ammentaa yhä uusia näkökulmia sekä uskonnon ja uskonnollisuuden sekä sekulaarin maailman filosofiseen tutkimukseen ja tulkintaan. Kant onnistuu osoittamaan vakuuttavasti sen, että uskonnolliset kysymykset ja Jumalan olemassaolon pohtiminen pahan ongelmineen eivät vanhene tieteen edistymisen myötä.
  • Lemminkäinen, Helena (Kevi Consulting Oy, 2010)
    The purpose of this research is to examine whether short-term communication training can have an impact on the improvement of communication capacity of working communities, and what are prerequisites for the creation of such capacity. Subjects of this research were short-term communication trainings aimed at the managerial and expert levels of enterprises and communities. The research endeavors to find out how communication trainings with an impact should be devised and implemented, and what this requires from the client and provider of the training service. The research data is mostly comprised of quantitative feed-back collected at the end of a training day, as well as delayed interviews. The evaluations have been based on a stakeholder approach, and those concerned were participants to the trainings, clients having commissioned the trainings and communication trainers. The principal method of the qualitative analysis is that of a data-driven content analysis. Two research instruments have been constructed for the analysis and for the presentation of the results: an evaluation circle for the purposes of a holistic evaluation and a development matrix for the structuring of an effective training. The core concept of the matrix is a carrier wave effect, which is needed to carry the abstractions from the training into concrete functions in the everyday life. The relevance of the results has been tested in a pilot organization. The immediate assessment and delayed evaluations gave a very differing picture of the trainings. The immediate feedback was of nearly commendable level, but the effects carried forward into the everyday situations of the working community were small and that the learning rarely was applied into practice. A training session that receives good feedback does not automatically result in the development of individual competence, let alone that of the community. The results show that even short-term communication training can promote communication competence that eventually changes the working culture on an organizational level, provided that the training is designed into a process and that the connections into the participants’ work are ensured. It is essential that all eight elements of the carrier wave effect are taken into account. The entire purchaser-provider -process must function while not omitting the contribution of the participants themselves. The research illustrates the so called bow tie -model of an effective communication training based on the carrier wave effect. Testing the results in pilot trainings showed that a rather small change in the training approach may have a signi¬ficant effect on the outcome of the training as well as those effects that are carried on into the working community. The evaluation circle proved to be a useful tool, which can be used while planning, executing and evaluating training in practice. The development matrix works as a tool for those producing the training service, those using the service as well as those deciding on the purchase of the service in planning and evaluating training that sustainably improves communication capacity. Thus the evaluation circle also works to support and ensure the long-term effects of short-term trainings. In addition to communication trainings, the tools developed for this research are useable for many such needs, where an organization is looking to improve its operations and profitability through training.
  • Salmi, Juho (Helsingin yliopisto, 2014)
    This research is for UPM Kymmene Oyj. They are very interested in this topic because they are Finlands biggest users of the stumps and also big stump dealer for the other companies. The research is included to the big research project which is coordinated by FIBIC. Projects name is BEST, which means Sustainable Bioenergy Solutions for Tomorrow. The European Union has set the obligations for the renewable energy source usage in their climate and energy policy. This means that the use of forest biomass needs to grow from year 2006 to year 2020 from 3,6 million cubic meters to 13,5 million cubic meters in year 2020. In the year 2012 usage of forest biomass was 8,3 million cubic meters. The share of the stumps from that amount was 1,1 million cubic meters. The share of the stumps can grow even more. If we are going to use stumps even more we should increase the quality of stump wood. Most harmful things in stump wood quality is the soil particles. They comes up from the ground with stumps when the stumps are lifted. These particles increases stumps ash contents which is very harmful in the combustion process. But still stumps are energy rich fuel which keeps low moisture content during the winter and that is the time when we most need energy. The goal of the research is to find ways to rise energy thickness of the stump by different handling methods. First method is to precrush stumps with Arjes Raptor XL crusher. That special method should decrease moisture content and this has founded out earlier in practical tests because this crusher has special crushing unit. Second method is to take unwanted particles away by sieving. In the research we use two different sieving machines: Neuenhauser 2F StarScreen starscreen and Keestrack Frontier screen. Crushing and sieving together increased heating values 7,5–16,6 % and average was 11,1 %. Different handling methods effects most by decreasing moisture and ash content.
  • Launonen, Erno (Helsingin yliopisto, 2015)
    Because of European unions goals, direction of Finnish energy politics has been the increase of renewable energy. Stump harvesting has been in focus, because it is thought to be carbon neutral. Using stumps for energy has increased through the 2000s. It is better to harvest stumps than tree crowns, for they contain a lot of nutrients in the needles. On the other hand leaving stumps on the site will let them slowly decompose, and as they also collect nutrients they can decrease leaching. This study aimed to determine the long term effects of stump harvesting on soil disturbance and carbon and nitrogen storage. Study areas are in central Finland, where in 2013 there had been 9-13 years since stump harvesting. Soil surface disturbance was estimated both visually and with the point frequency method based on soil samples. For determination of soil carbon and nitrogen content there was a systematic line-assessment, where the soil samples were taken and divided to full 5cm layers that were dried and sieved. Carbon and nitrogen content and soil pH was analysed. Statistical analysis was made with variance analysis. Soil pH was between 4,2 and 5. At Honkola and Haukilahti in the stump harvesting areas the share of undisturbed soil surface was between 59-65% and where there was no stump harvesting this share was significantly larger, between 70-77%. The share of mounds was 18-23% in stump harvesting areas and where there was no stump harvesting 13-17%. Pits accounted for 15-17% in stump harvesting areas and where there was no stump harvesting 6-14%. The point frequency determination at one meter intervals was the best practical method for estimating soil surface disturbance.
  • Marjanen, Mikael (Helsingin yliopisto, 2015)
    Spruce stumps have been harvested in large scale for combustion in heat and power plants since the beginning of the 21th century. Normally the stump harvesting operations are done by excavators. On stump harvesting areas the risk to serious soil damage is greater because there are more driving tracks on the ground than in original logging operations. In stump harvesting areas machines cannot get benefit from frozen soil or coarse roots to increase bearing capacity. Compacted soil can reduce tree root penetration, increase nutrient leaching and affect soil water properties. The aim of this study was to clarify if the stump harvesting compacts the forest soil and if it possibly recovers in the long run. I also studied how much the soil surface will be disturbed after stump harvesting operations. In this study there were three stump harvesting sites which varied in the time passed since harvesting. Comparable reference sites were chosen from nearby areas where the stumps were not harvested. All sites were located in Southern and Central Finland. Every site had three 5 x 5 meter study plots in which soil strength was measured by a cone penetrometer. Soil core samples were also taken from every study plot. The soil surface disturbance proportions were estimated visually and using a soil sampling probe. Measurements were carried out under summer of 2014. The results indicate that the soil has been compacted by stump harvesting in the 4-year-old site but differences were statistically significant (p<0.05) only in 2 of 6 depth classes. In the middle aged (7 years) site the impacts were the opposite. In the oldest (13 years) site there were no differences between the treatments. The soil surface in stump harvesting sites has been disturbed most in the youngest site (50 %), and at the other sites the disturbed soil surface proportion was about 40 %. About 25 % of soil surface was disturbed in all reference sites. The soil disturbance results in this study were minor compared to other studies in the literature. In the upper depth classes soils were not too compacted for tree growth, root penetration and nutrient uptake. This indicates that the changes in soil structural properties caused by stump harvesting are not harmful for forest growth but more long-term studies are needed.
  • Sirén, Meri (2013)
    Pro gradu-tutkielmassa tarkastellaan kapillaarielektroforeesissa käytettäviä kapillaarin kovalenttisia päällystysmenetelmiä. Kapillaarin sisäseinämän päällystämisellä halutaan vähentää analyyttien adsorptiota kapillaarin seinämälle. Kapillaarin päällystyksellä voidaan myös kontrolloida elektro-osmoottista virtausta tai vaimentaa se kokonaan. Kovalenttisista polymeeripäällystyksistä on useimmiten käytetty polyakryyliamidia. Kovalenttisia sidoksia on muodostettu silyloimalla kapillaari. Päällystetty kapillaari mahdollistaa useiden sellaisten yhdisteiden kapillaarielektroforeettisen erottamisen, joka ei ole mahdollista päällystämättömällä kapillaarilla. Kovalenttiset sidokset lisäävät päällystetyn kapillaarin stabiilisuutta. Valitettavasti päällystyksessä tarvitaan usein monia vaiheita, mikä pidentää itse päällystysprosessin kokonaisaikaa verrattaessa dynaamiseen päällystämiseen, jossa kapillaaria huuhdellaan taustapuskuriliuokseen lisätyllä päällystysreagenssilla. Dynaaminen päällystys ei ole kuitenkaan yhtä pysyvä kuin kovalenttinen päällystys. Työn kokeellisessa osiossa tutkittiin ionisten nesteiden soveltuvuutta kapillaarielektroforeesissa. Ionisia nesteitä käytettiin sekä kapillaarin päällystyksessä sekä pseudostationaarifaasina elektrokineettisessä kapillaarikromatografiassa. Käytetyt ioniset nesteet olivat tributyylidekyylifosfoniumkloridi, tetrabutyylifosfoniumibromidi ja tri-isobutyylimetyylifosfoniumtosylaatti, joista keskimmäistä on käytetty aiemminkin pinta-aktiivisena aineena kapillaarielektroforeesissa. Sen sijaan kahta muuta ionista nestettä ei ole käytetty samassa tarkoituksessa. Kapillaareja päällystettiin kokeellisessa osiossa myös kovalenttisesti trioktyyli- ja tributyylifosfiinilla. Joissakin kapillaarin päällystyskokeiluissa trietyyliamiinia käytettiin katalyyttinä. Päällystys onnistui hyvin muutamalle päällystetyistä kapillaareista. Kuitenkin usein kapillaarin päällystys epäonnistui, koska kapillaarit menivät tukkoon ja/ tai päällystys lähti pois. Kapillaarin päällystyksen toistettavuus oli myös huono. Elektrokineettisessa kapillaarikromatografiassa erotettiin neutraaleja yhdisteitä. Näyte koostui tolueenista, bentseenistä, dinitrofenolista ja fenolista. Menetelmällä tetrabutyylifosfoniumbromidia käyttämällä neutraalit yhdisteet eivät erottuneet ja tulivat positiivisella jännitteellä. Tri-isobutyylimetyylifosfoniumtosylaattia käyttämällä yhdisteet tulivat positiivisella jännitteellä ja erottuivat osittain. Neutraalit yhdisteet eivät siis tulleet elektro-osmoottisen virtauksen mukana, vaan erillisenä vyöhykkeenä, yhdisteet eivät tosin erottuneet toisistaan. Tributyylidekyylifosfoniumkloridin tapauksessa neutraalit yhdisteet tulivat negatiivisella jännitteellä ja erottuivat hyvin toisistaan. Ajon toistettavuus oli hyvä. Kapillaarien kovalenttinen päällystys on siis pysyvä silikakapillaarien modifiointitapa. Päällystys kestää yleensä monia ajoja. Kovalenttinen päällystys voidaan toteuttaa monenlaisilla yhdisteillä. Kapillaarin sovelluksen mukaan valitaan yhdiste, jolla päällystetään kapillaari.
  • Kolhinen, Riikka (1996)
    Oheisessa tutkimuksessa on tutkittu emakkosikaloissa tehtyjen kapisaneerausten onnistumista. Kapisaneeraustutkimuksessa lähetettiin kyselykaavake 379 LSO 2000-luokkaan 31.12.1995 kuuluneelle emakkosikalalle. Kaavakkeessa kysyttiin saneerauksen onnistumista ja sen suoritustapaa. Tilakäyntejä tehtiin 30 emakkosikalaan, joissa oli saneerattu kapi. Tiloilla kerrattiin saneerausmenetelmät ja etsittiin kliinisiä kapioireita. Lisäksi mitattiin hinkkausindeksi, otettiin raapenäytteitä ja verinäytteitä. Verinäytteistä mitattiin seerumin kapivasta-ainetaso ELISA-menetelmällä Ruotsissa. Kyselyiden ja tilakäyntien perusteella kapisaneeraukset olivat onnistuneet hyvin. 346 emakkosikalasta vain kahdeksalta ilmoitettiin kapisaneerauksen epäonnistuneen. Kapivasta-ainetasojen tulkinnassa oli ongelmia raja-arvon määrittämisessä positiivisen ja negatiivisen vasta-ainetason välille, koska testiä ei ole ennen käytettysaneerauksien jälkiseurantaan. Siksi tutkimus jatkuu uusien verinäytteiden otolla. Sikalanomistajien lisäksi lähetettiin oma kysely kapisaneerauksia tehneille eläinlääkäreille. Suurin osa eläinlääkäreistä suhtautui kapisaneerauksiin positiivisesti ja koki, että vähintään puolet saneerauksista oli onnistunut. Tutkimuksen lisäksi julkaisu sisältää kirjallisuuskatsauksen siankapista ja kapisaneerauksista.
  • Isoniemi, Riina (2000)
    Tutkielmassa tarkastellaan viikonloppuperhesijoituksia, joilla tarkoitetaan lastensuojelulain 14 §:n mukaisia, avohuollon tukitoimena toteutettavia sijoituksia perhehoitoon. Käytännössä kyse on lastensuojelun asiakkaana olevan lapsen lyhytaikaisesta sijoittamisesta sosiaaliviraston hyväksymään yksityiskotiin, jota kutsutaan perhekodiksi. Viikonloppuperhesijoitukset ovat suunnitelmallisia ja säännöllisin väliajoin tapahtuvia sijoituksia. Tutkielmassa viikonloppuperhesijoituksia tarkastellaan lastensuojelun avohuollossa työskentelevien sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineiston muodostavat yhdeksän Helsingin kaupungin sosiaalivirastossa työskentelevän sosiaalityöntekijän teemahaastattelut. Tutkimustehtävänä on selvittää, millainen tukitoimi viikonloppuperhesijoitus on. Työssä tarkastellaan, miten sosiaalityöntekijät käyttävät viikonloppuperhesijoitusta työssään ja millaisena tukitoimena he viikonloppuperhesijoituksen näkevät. Viikonloppuperhesijoitusta tarkastellaan sekä asiakasperheen että lastensuojelutyön kokonaisuuden kannalta. Viikonloppuperhesijoituksia käytetään paikkaamaan perheen oman sosiaalisen verkoston puutetta. Sosiaalityöntekijät tarjoavat viikonloppuperhesijoituksia erityisesti yksinhuoltajaäideille, joilla on paljon lapsia tai kenties yksi, hyvin vaativa lapsi. Vanhemmalla on usein myös mielenterveysongelmia, avuttomuutta ja uupumusta. Sijoituksen tavoitteista esille nousi erityisesti vanhemman jaksamisen tukeminen. Äidille halutaan tarjota mahdollisuus omaan aikaan ja lepoon, jotta hän jaksaisi taas perheensä kanssa. Äitiyden tukemisen lisäksi tavoitteena on myös vanhemmuuden arviointi. Viikonloppuperhesijoitus tarjoaa sosiaalityöntekijöille mahdollisuuden arvioida perheen tilannetta uudesta näkökulmasta. Viikonloppuperhesijoitus antaa sosiaalityöntekijöille tietoa, jota he eivät voi saada tapaamalla perhettä toimistossa tai kotikäynnillä. Viikonloppuperhesijoituksen toteutuessa suunnitellulla tavalla sosiaalityöntekijät näkevät sen olevan lapsen edun mukainen. Aikuisen läsnäolo ja lapsen sitä kautta kokema turvallisuus nousivat sosiaalityöntekijöiden puheissa tärkeiksi lapsen etua selittäviksi tekijöiksi. Viikonloppusijoitusten nähtiin useimmissa tapauksissa olleen lapsen kannalta erinomaisen hyvin onnistuneita. Haastatteluissa sosiaalityöntekijät toivat esille työnsä tämän päivän todellisuuden: avohuollon kehittämisestä huolimatta resurssit eivät ole haastateltavien mukaan sittenkään riittäneet tai ne eivät ole olleet tarpeeksi ajoissa käytettävissä. Nykyisessä avohuoltoa korostavassa ilmapiirissä sosiaalityöntekijät kokevat paineita käyttää avohuollon tukitoimia entistä pidempään ja tuloksellisemmin. Sen seurauksena viikonloppuperhesijoituksia on joissakin tapauksissa käytetty tilanteissa, joissa sosiaalityöntekijä on pohtinut jo huostaanoton mahdollisuutta. Sosiaalityöntekijän päätöksen taustalla on paitsi lastensuojelulain kriteerit niin myös lastensuojelutyön yleinen oikeudellistuminen. Tutkielman tärkeimpänä lähteenä on haastatteluaineisto. Muita keskeisiä lähteitä ovat lastensuojelulaki ja siitä kirjoitetut soveltamisohjeet sekä lähinnä 1990-luvun suomalaista lastensuojelutyötä koskevat tutkimukset.