Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 969-988 of 24422
  • Ruuska, Helena (Helsingin yliopisto, 2010)
    A Sibyl fallen into everyday life. The enfolding of the identity of modern woman in Marja- Liisa Vartio s novel Kaikki naiset näkevät unia ( All Women Have Dreams ). --- Marja-Liisa Vartio played a remarkable part in renewing Finnish literature. My thesis examines her novel Kaikki naiset näkevät unia (1960), which describes the life of a middle-aged housewife, Mrs. Pyy ( Mrs. Hazel Hen ). She has moved from country to city and lives now in a suburb, in the Helsinki of the 1950 s. In Finnish literature, the novel is the first significant description of a modern city woman accomplished by modernistic means. My research examines the identity of a woman in the Finland of the 50 s, an epoch marked by the inevitable transition into modernity. My aim is to look into the ways in which the female identity enfolds in Kaikki naiset näkevät unia, how it takes its form, how it is described and commented. The primary method is contextual close reading; the novel is seen in the social, cultural and historical context of the time it was published. Essential elements in this study are literary motifs and images in the novel, and particularly transtextual relations as defined by Gérald Genette. The focus is on hypertextuality, intertextuality and paratextuality. Kaikki naiset näkevät unia emerges as a modern version of Madame Bovary by Gustave Flaubert. A woman s life spent in illusive dreaming is transferred from a 1900th century bourgeois town in France to a middle class Finnish suburb in the 1950 s. Vartio s novel is a variant of an ancient Finnish ballad I, a bird without a nest , making it into a modern narration of transition. The inner, mental journey from country to city is of great length, and the liminal life in a suburb does not make the passage any easier. Like the lyrical voices in the poetry of Edith Södergran, also Mrs. Pyy finds it hard to discover any values of sisterhood or those of ideal femininity in modern times. In earlier studies of Marja-Liisa Vartio s prose, stress has been laid on the discourse of her narrators and characters, as well as on its modern literary form. In this research, however, urgent allusions to paintings, old and new, are taken into account, since Mrs. Pyy mirrors herself against art, both classical and modern. Principal images in this context are Michelangelo s Sibyls in the ceiling of the Sistine Chapel, and a modern painting, which remains unidentified. Mrs. Pyy turns out to be a tragicomic character, who has magnanimous illusions about herself, but is compelled to accept the fact the she is only a mediocre person. She is nothing more than a first generation city dweller; she is not a modern, aloof outsider but a mere dilettante, who desperately tries to live out modern city life. Kaikki naiset näkevät unia is a striking picture of the 1950 s, a picture that is construed in the consciousness of Mrs. Pyy. We are shown everyday life growing more and more modern after the war and woman s role growing more and more subject to increasing pressure for change.
  • Mökkönen, Teemu (Helsingin yliopisto, 2008)
    This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.
  • Valo, Karoliina (Helsingin yliopisto, 2014)
    Studies have revealed that members of Archaea exist in various environments such as human gut and the sporocarps of some fungi in addition to the extreme environments in which they were first discovered. It is yet unknown how some archaea end up in these environments and what is their role there. To study the archaea efficiently in different environments, enrichment or pure cultures are required. In this work liquid media were developed for cultivation and enrichment of archaea from the edible sporocarps of Suillus bovinus, Craterellus tubaeformis, Agaricus bisporus and Boletus pinophilus. The source of carbon in each medium was determined to be yeast extract, crushed and sterile filtered sporocarp of either Craterellus tubaeformis or Agaricus bisporus, or casaminoacids. The highest amount of prokaryotes grew on the casaminoacid medium but it was also a very good medium for the bacteria in sporocarps. The media were anaerobic to prevent the fastest aerobic bacteria from growing. Antibiotics kanamycin and ampicillin were added to reduce bacterial growth but with further inoculation resistant bacteria outgrew the archaea. Adding lysozyme with the antibiotics reduced bacterial growth also with later cultivations and the archaea-bacteria ratio turned favourable. The amount of both archaea and bacteria was determined with the quantitative PCR of the 16S rRNA gene. The most archaea was enriched from the sporocarps of Suillus bovinus. On the contrary, prokaryotes that grew from the sporocarp of Craterellus tubaeformis were mostly bacteria. The Sporocarps of both Boletus pinophilus and Agaricus bisporus didn t harbour many archaea or bacteria that could have been detected or enriched in this study. It was also noted that there was great variation between individual sporocarps of the same species in the amount of prokaryotes they originally harboured. Archaea were successfully enriched from the sporocarps of Suillus bovinus for the duration of three consecutive cultivations on the casaminoacid medium with the addition of kanamycin, ampicillin and lysozyme.
  • Torikka, Tiina (2001)
    Tutkielmassa on tarkasteltu sitä, miksi suomalaiset nuoret aikuiset (25 - 34-vuotiaat) katsovat hyvin vähän ajankohtaisohjelmia. Suomalaisten televisioyhtiöiden ongelmana on jo pitkään ollut juuri tämän ikäryhmän vähäinen kiinnostus ajankohtaisohjelmia kohtaan. Nuoret aikuiset ovat marginaalinen katsojaryhmä niin katsojalukujen kuin katsojatyytyväisyystutkimustenkin valossa. Tutkimusaihetta on lähestytty kulttuurisen yleisötutkimuksen viitekehyksessä. Tutkimuksessa on tarkasteltu ajankohtaisohjelmien vastaanottoa nuorten aikuisten lajityypistä tekemien tulkintojen kautta. Näin on pyritty selvittämään onko lajityypissä jotain sellaista, minkä vuoksi ohjelmia ei katsella. Tutkimuksessa on myös selvitetty mediaetnografian sekä elämänkaariajattelun pohjalta television ja ajankohtaisohjelmien roolia nuorten aikuisten arjessa ja elämänvaiheessa. Arjen ja elämänvaiheen kautta on pyritty ymmärtämään onko nuorten aikuisten elämässä jotain seikkoja, joiden vuoksi ajankohtaisohjelmia ei katsella. Tutkimuksen aineisto koostuu kolmessa ryhmähaastattelussa (joulukuussa 2000 ja tammikuussa 2001) kerätystä haastattelupuheesta. Haastateltavia jokaisessa ryhmässä on ollut neljä, yhteensä kaksitoista. Haastatteluaineisto on analysoitu suhtautumalla haastateltavien puheeseen indikaattorina ja todistuksena heidän mielipiteistään ohjelmien ja katselun suhteen, ns. faktanäkökulmasta. Tuloksena tutkimuksessa todetaan, että nuorten aikuisten arki on kiireistä ja arjen asettamat vaatimukset rajaavat television roolin heidän elämässään pieneksi. Tämän vuoksi televisionkatselua leimaa optimointi. Nuoret aikuiset katsovat mm. sarjoja ja elokuvia sekä uutisia, ajankohtaisohjelmien jäädessä syrjään. Ajankohtaisohjelmat eivät myöskään täytä lajityyppinä niitä tehtäviä, jotka nuorten aikuisten mielestä ohjelmille kuuluisivat. Näitä tehtäviä ovat mm. uutisten taustoittaminen ja kriittisten näkökulmien esittäminen. Ajankohtaisohjelmat jäävätkin nuorille aikuisille hyvin huomaamattomaksi lajityypiksi, eikä ohjelmia siksi katsella.
  • Parkkinen, Antti (2001)
    Tutkielma käsittelee arkipäivän nationalismin ilmentymiä Ilta-Sanomien yleisönosastossa ja Suomen Kuvalehden numeroissa kesäkuussa ja joulukuussa vuosina 1979, 1989 ja 1999. Arkipäivän nationalismilla tarkoitetaan tutkielmassa niitä tapoja, joilla asioille ja ilmiöille annetaan arkitiedossa ja lehdistössä kansallinen merkitys. Ilta-Sanomien yleisönosastokirjoitusten ja Suomen Kuvalehden artikkelien esittämissä tulkinnoissa suomalaisuudesta korostuu voimakkaasti maan ja kansan omaleimaisuus ja eroaminen muista maista ja kansoista. Niiden esityksissä suomalaisuudesta on tärkeää vertailu muihin maihin ja kansoihin. Niissä korostetaan myös suomalaisten keskinäistä samankaltaisuutta ja pyrkimystä yksimielisyyteen. Tutkielmassa ei ole tehty vertailua Suomen ja muiden kansakuntien välillä, vaan oletuksena on, että tutkittuja ilmiöitä esiintyy myös muissa maissa. Se ei siis kerro suomalaisuudesta, vaan suomalaisuutta käsittelevistä puhetavoista. Näissä puhetavoissa esiintyvistä metaforista ja argumenteista ilmenevät erilaiset käsitykset suomalaisuudesta. Käsiteltäviä aiheita ovat esimerkiksi suomalaisten keskinäinen ymmärrettävyys, arvot sekä kunnia ja häpeä. Tutkielma perustuu konstruktionistiseen näkemykseen todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Siinä tarkastellaan erilaisten tekstianalyysimenetelmien avulla kaikkia tutkittujen lehtien tekstikohtia, joissa mainitaan sanat Suomi tai suomalainen jossakin muodossa. Mainintojen luokittelussa on käytetty apuna Atlas-tietokoneohjelmaa. Lehtien vertailussa korostuu Ilta-Sanomien yleisönosastokirjoitusten suurempi kriittisyys Suomea ja suomalaisia kohtaan. Suomen Kuvalehdessä taas varhaisempien tarkasteluvuosien puolustuksellisen suomalaisuuden rinnalle on tullut vuonna 1999 Suomen esittäminen tekniikkaan perustuvana modernina, kilpailullisena yhteiskuntana, josta muut maat voivat ottaa oppia. Samalla Suomi esitetään yhteiseen kieleen ja kulttuuriin perustuvana yhtenäisenä kansakuntana.
  • Troil, Margaretha von (Helsingin yliopisto, 2012)
    Arbetets fokus är Svenska social- och kommunalhögskolans (SSKH) byggnad i kvarteret Geten i Kronohagen, ett resultat av arkitekt Juha Leiviskäs vinnande förslag "Trio" i Helsingfors universitets och Senatsfastigheters arkitekturtävling 2003−2004. En målsättning har varit att granska händelseförlopp och aktörer, arkitektur och historisk stadsmiljö av betydelse för byggnadens förverkligande. Den viktigaste aktören akademiker Juha Leiviskä har tidigare varit känd främst för sin kyrkoarkitektur, fick sitt genombrott med Myrbacka kyrka 1984, och blev internationellt erkänd 1995 genom Carlsberg priset i arkitektur. I det inledande kapitlet redogörs för arbetets problemformulering, val av metoder samt arbetets teoretiska referensram. Juha Leiviskäs arkitektur, särskilt Svenska social- och kommunalhögskolans byggnad i Kronohagen, diskuteras i arbetet med utgångspunkt i den teoretiska referensramen kritisk regionalism, som den utvecklats av Alexander Tzonis, Liane Lefaivre och Kenneth Frampton. Andra kapitlet ägnas i sin helhet arkitekten Juha Leiviskä med motiveringen att lära känna hans arkitektprofil inför det aktuella uppdraget i Kronohagen. Uppväxt- och studieår, forskning om Leiviskä och hans arkitektur, Leiviskäs ställning inom modern arkitektur, liksom även diskussion om hans tidigare arkitektoniska verksamhet, utgör olika infallsvinklar vilka kompletteras av en bilagd förteckning över Juha Leiviskäs förverkligade arkitektoniska arbeten och projekt. Tredje kapitlet innebär en historisk återblick över processer som lett fram till att Svenska social- och kommunalhögskolan etablerat sig mitt i universitetets centrumcampus. Här redogörs å ena sidan för högskolans institutionella och akademiska utveckling ända från grundandet av Svenska medborgarhögskolan 1943. Å andra sidan diskuteras de s.k. klinikkvarteren som en del av centrumcampus. En utredning som gjordes 1982−1983 över universitetsområdet i centrum har lyfts fram som speciellt intressant med tanke på placeringen av Svenska social- och kommunalhögskolans nya byggnad. Fjärde kapitlet inleds med en redogörelse för kvarteret Geten som historiskt krävande miljö för planeringen av Svenska social- och kommunalhögskolans byggnad. Byggbeståndet i kvarteret representerar sinsemellan olika arkitektur, funktion och tidsanda. En redogörelse för händelseförlopp som följer på varandra omfattar arkitekturtävlingen i vilken Trio utsågs till vinnande förslag, år av vidareutveckling och detaljplanering, byggnadens uppförande, samt erfarenheter av den färdiga byggnaden. Den arkitektoniska helheten och byggnaden i dess omgivning analyseras utgående från kritisk regionalism. Byggnadens arkitektoniska inre rum och speciellt användarnas upplevelse av rummet diskuteras. I det avslutande kapitlet görs en sammanfattande analys av arbetet som helhet. I huvudsak överensstämmer Leiviskäs arkitektur i Kronohagen med kriterierna för kritisk regionalism. Leiviskä utvecklade tidigt sin arkitektoniska vision och har sedan envist hållit fast vid den. Byggnaden i Kronohagen representerar en unik och ändå kännspak arkitektur av Leiviskä.
  • Vänni, Sari (1990)
  • Lahti, Juhana (Taidehistorian seura Föreningen för konsthistoria, 2006)
    The Modern City Planning of Architect Aarne Ervi in the Helsinki Metropolitan Area: The Planning of the Finnish Capital after the Second World War This study focuses on the city planning of architect Aarne Ervi (1910-1977) in the Helsinki metropolitan area, which includes the cities of Helsinki, Espoo, Kauniainen and Vantaa, from the 1940s to the end of the 1960s. Ervi succeeded in several major architectural competitions in Finland, acted as the main designer of the "New Town" of Tapiola and of the suburb of Vantaanpuisto in the metropolitan area, and worked as the first director of the city planning department of Helsinki from 1965-1969. This study belongs to the field of planning history in which the art historical study of architecture blends with the history of Finnish society. I examine architect Aarne Ervi and his city planning architecture through the concept of "modern". I link the theoretical literature of modernism in architecture and the modernization of society with historical documents and empirical archival research. I examine Ervi's professional career, the teamwork characteristic of his office, and the collegial community in which Ervi serves different vocational roles as an architect. The postwar development of planning legislation and of municipal and state planning organisations provides the necessary context for urban planning. I also discuss the municipal development of Espoo and Vantaa and the regionalization process that occured in Helsinki during the decades in question. The main results of this study relate to the collective and cooperative group nature of work in architectural design, to the introduction of an alternative approach to the question of modernism in Finnish architectural discourse, and to the post-war planning history of legislative and institutional organisations in Finland. Furthermore, the study includes new historical research about the city planning department of the city of Helsinki, the planning of Tapiola and Vantaanpuisto, and the operations of the main developers of these two suburban areas: the Asuntosäästäjät Society and the Asuntosäätiö Foundation.
  • Riikonen, Alma (2014)
    Käsittelen tässä tutkielmassa arkkitehti Else Aropaltion 1930–1950-lukujen asuntoarkkitehtuuria Helsingin Lauttasaaressa. Tutkielman tarkoitus on selvittää, mikä on ollut Aropaltion rooli Lauttasaaren rakennetun ympäristön muotoutumisessa kyseisenä ajankohtana. Tutkielman aineistona on käytetty aikakauden arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua käsittelevän kirjallisuuden lisäksi Aropaltion Lauttasaareen suunnittelemia rakennuskokonaisuuksia sekä Lauttasaaren 1900-luvun alkupuolen rakennussuunnitelmia. Lauttasaarta alettiin kehittää asuinalueena maailmansotien välisenä aikana, jolloin Aropaltio aloitteli uraansa arkkitehtina. Rakentaminen alueella pääsi vauhtiin, kun saaren kantakaupunkiin yhdistävä silta valmistui 1930-luvun lopulla. Lauttasaaren rakentamista ohjailleet rakennussuunnitelmat ja määräykset olivat tuolloin väljiä ja suuntaa-antavia, mikä antoi saareen kerrostaloja suunnitelleille arkkitehdeille melko vapaat kädet. Rakentamista alettiin säädellä Lauttasaaressa vasta 1950-luvulla, jolloin alueen asemakaava astui voimaan. Tässä tutkielmassa tarkasteltavat vuosikymmenet Aropaltion uralla osuvat aikaan, jolloin funktionalismin periaatteet löivät itsensä läpi ja vakiinnuttivat paikkansa suomalaisessa asuntoarkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa. Sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen rakentamista hankaloitti pula materiaaleista. Jälleenrakennuskaudella funktionalismille ominainen tehokkuusajattelu ja suuri asuntotarve veivät asuntosuunnittelua yksilöllisyyden sijaan kohti standardointia. Samalla asuntopulaa helpottamaan luotu aravajärjestelmä asetti tiukat ehdot rakentamiselle. Aropaltion 1930–1950-lukujen aikana suunnittelemissa rakennuksissa voi nähdä asuntoarkkitehtuurissa tapahtuneet muutokset funktionalismille tyypillisistä tilojen eriyttämisvaatimuksista pula-ajan niukkuuden kautta 1950-luvun minimiasuntoihin. Rakennusten asettelussa taas voi havaita muutoksen funktionalismin terveellisen ja tehokkaan asumisen ihanteesta sodanjälkeisen ajan vapaampaan ja luontoon entistä paremmin istuvaan kaupunkisuunnitteluun. Aropaltion arkkitehtuurissa näkyy aikakauden pyrkimys parempien asuntojen ja asuinalueiden luomiseen. Aropaltion uran alkuaikoina naisarkkitehdit työskentelivät usein vielä avustavissa tehtävissä vailla suurempia etenemismahdollisuuksia. Aropaltion kohdalla oma arkkitehtitoimisto ja mahdollisuus suunnitella itsenäisesti kokonaisia asuinalueita oli seurausta yhteistyöstä rakennusliikkeen omistaneen aviomiehen kanssa. Aropaltiolla on ollut eniten vaikutusmahdollisuuksia Lauttasaaren ilmeeseen uransa alkuaikoina, jolloin rakentamista ei vielä juurikaan ohjailtu saarella. Myöhemmin rakennusten ilmeeseen, pohjaratkaisuihin ja asetteluun vaikuttivat jälleenrakennuskauden aravasäännöt sekä asemakaava. Aropaltion vaikutus Lauttasaaren rakennettuun ympäristöön liittyy hänen suunnittelemiensa rakennusten suureen määrään. Ne erottuvat kaupunkikuvassa yhtenäisinä rakennusryhminä saaren muutoin hajanaisessa rakennetusta ympäristöstä.
  • Kasvio, Maija (2005)
  • Riihimäki, Henri (2013)
    Meneillään olevan globaalimuutoksen vuoksi on tarpeen kartoittaa pohjoisten ekosysteemien keskeisimpiä tekijöitä. Eräs tärkeimmistä tekijöistä on kasvillisuuden elävä biomassa, eli fytomassa. Tässä tutkielmassa selvitettiin maanpäällistä fytomassaa arktis-alpiinisessa ympäristössä, Käsivarren Lapissa sekä Ráisduottarháldin alueella, Norjassa. Tutkielman keskeisin tavoite oli tuottaa paras mahdollinen estimaatti tutkimusalueen fytomassasta ja selvittää sen jakautumisen taustalla olevia tekijöitä, etenkin topografian osalta. Lisäksi estimaatin luotettavuuteen kiinnitettiin erityistä huomiota, sillä tämänkaltaista tarkastelua on aiemmassa arktis-alpiinisessa tutkimuksessa melko vähän. Arktis-alpiininen fytomassamallinnus on tyyppilisesti tehty lineaarisen regressiomallinnuksen avulla käyttäen kasvillisuusindeksiä, yleisimmin normalisoitua kasvillisuusindeksiä (NDVI), selittävänä tekijänä. Mallien hyvyyttä on usein arvioitu ainoastaan selitysasteen (R2) avulla. Tässä tutkielmassa fytomassamallien hyvyyttä arvioidaan laajemmin. Selitysasteen lisäksi malleja tarkasteltiin ennustettujen ja havaittujen fytomassa-arvojen korrelaation, niiden harhan ja keskineliövirheen neliöjuuren (RMSE) avulla. Myös otoskoon vaikutusta selitysasteeseen testattiin. Fytomassaa tutkittiin NDVI:n lisäksi usean muun kasvillisuusindeksin avulla käyttäen lineaarisia regressiomalleja. Topografiset muuttujat, kuten topografinen kosteus, rinteen kaltevuus, potentiaalinen vuotuinen säteily ja kurvikkuus johdettiin korkeusmallista, ja niitä käytettiin fytomassaa selittävinä tekijöinä. Myös maa- ja kallioperämuuttujia käytettiin, mutta aineiston laatu todettiin huonoksi. Yleistettyjen lineaaristen mallien (GLM) ja hajonnan osituksen avulla selvitettiin voidaanko topografisilla ja maa- ja kallioperämuuttujilla parantaa kasvillisuusindeksimalleja. Näiden muuttujien yksittäistä vaikutusta fytomassaan arvioitiin yleistettyjen luokittelupuumenetelmien avulla (BRT). Normalisoitu kasvillisuusindeksi (NDVI) osoittautui eri indekseistä parhaaksi selitettäessä fytomassaa (R2 61,6 %, RMSE 593,5 g/m2). NDVI-malli oli lievästi harhainen (–4,3 %), joskaan harha ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Puustoiset koealat aiheuttavat hajontaa aineistoon, mikä saattaa selittää miksi selitysaste on alhaisempi verrattuna vastaaviin tutkimuksiin puhtaasti arktisilla alueilla. Hajonnan osituksen perusteella NDVI:n selityskykyä ei pystytty merkittävästi parantamaan topografisilla ja maa- ja kallioperämuuttujilla. Toisaalta näiden muuttujien havaittiin selittävän fytomassaa lähes yhtä paljon kuin NDVI-mallikin. Maastonkorkeus havaittiin BRT-malleissa parhaaksi fytomassaa selittäväksi tekijäksi. Sen suhteellinen merkitys oli 72,8 %. Potentiaalinen vuotuinen säteily (11,3 %) sekä kallioperän kalkkisuus (11,4 %) vaikuttivat muuttujista seuraavaksi eniten. Myös kosteudella oli hienoinen suhteellinen merkitys (4,9 %). Kurvikkuudella ei ollut merkittävää osaa fytomassan selittäjänä. Tutkimusalueen fytomassa vaihteli noin 0–6790 g/m2 välillä, sen ollessa keskimäärin 687 g/m2. Suurin osa fytomassasta sijoittui alaville alueille (< 600 m mpy) puihin ja muihin putkilokasveihin. Fytomassa vähenee huomattavasti puurajan yläpuolella, joka sijaitsee alueella tyypillisesti noin 600–700 m mpy välillä. Yli tuhannessa metrissä fytomassaa ei ole juuri lainkaan. Myös säteily vaikutti fytomassaan huomattavasti. Tämä näkyy etelä-lounaisrinteiden huomattavasti keskimääräistä korkeampana fytomassana (n. +17–21 %). Fytomassaestimaatit vastasivat hyvin aiemmissa tutkimuksissa mitattuja ja mallinnettuja fytomassoja. Tehdyt luotettavuustarkastelut osoittautuivat tärkeiksi, sillä otoksella ja sen koolla havaittiin olevan selvä vaikutus mallien tuloksiin. Tutkimuksessa käytetty aineisto oli suuri, mutta on muistettava, että tutkimusasetelmat eivät ole täysin vertailukelpoisia. Joka tapauksessa fytomassaestimaattien epävarmuuksia on tutkittava jatkossa huomattavasti laajemmin.
  • Heinonen, Kati (Helsingin yliopisto, 2005)
    Työssä on lähestytty kalevalamittaista runoa laulamisen tapojen ja laulutilanteiden kautta. Inkeriläiseen laulukulttuuriin sisältyi mahdollisuus luoda viittaussuhteita genrejen, laulutilanteiden ja runojen välille myös esitystapoihin liittyvien piirteiden (sävelmät, laulutavat, tekstuaaliset rakenteet, tanssi tai muu fyysinen toiminta) kautta. Tämä on runonkeruiden teksteihin painottumisen vuoksi jäänyt hankalasti tarkasteltavissa olevaksi laulukulttuurin osaksi. Kuitenkaan runojen merkitykset laulajilleen ja kuulijoilleen eivät muotoutuneet pelkästään tekstuaalisten piirteiden pohjalta. Analyysin pääkohteena on Armas Launiksen vuonna 1906 Länsi-Inkerin Soikkolassa äänittämä vahalieriö- eli fonogrammikokoelma. Vallitsevat tieteelliset ja kansalliset ideologiat vaikuttivat teknisten innovaatioiden ja kerääjien henkilökohtaisten mieltymysten rinnalla siihen, minkälaisia kommunikoinnin tapoja perinteeksi laskettiin ja miten niitä pyrittiin tallentamaan. Paikkakunnan ja runonkeruun historian sekä Launiksen keruutoiminnan lähdekriittinen tarkastelu antaa välineitä myös kerääjien usein kontekstitiedottomien mainintojen tulkitsemiseen. Laulutapojen tarkastelussa pohjana on klassinen kalevalamitan teoria. Aineiston litteraatiossa on näkyviin merkitty inkeriläisen laulun olennaisia, mutta runonkeruutilanteissa ja runomitan analyyseissä useimmiten pois jääneitä tai jätettyjä piirteitä. Näkökulmaa onkin laajennettu etnopoeettisilla ja etnomusikologisilla malleilla, esimerkiksi laulun rytmi on otettu runomitan tulkinnassa huomioon. Laulutapojen kytkeminen laulutilanteisiin, runoihin, sävelmiin ja laulajien itsensä hahmottamiin sävel-kategorioihin liittää työn laajempiin esitystilanteita sekä muodon ja merkityksen välisiä yhteyksiä koskeviin keskusteluihin. Monet aineiston ensi kuulemalla mittavirheiltä vaikuttavat piirteet näyttäytyvät laulutapojen tarkemmassa analyysissä tietoisesti käytettyinä laulamisen tyylipiirteinä. Näiden käyttö muokkasi osaltaan runon laulutilanteessa saamaa rakennetta ja sävyä. Runojen laulaminen edellytti runomitan ja -aiheiden hallitsemisen lisäksi myös laulutapoihin liittyvien säännöstöjen taitamista. Laulutapojen, runojen, melodioiden ja laulutilanteiden välisestä verkostosta hahmottuu tässä tarkasteltujen häälaulujen suhteen merkityksellisiä yhteyksiä: runoa ei tietyssä tilanteessa laulettu millä hyvänsä melodialla vaikka ehdottomia tai ääneen lausuttuja sääntöjä ei olisikaan ollut. Aineiston häälaulujen joukosta on löydettävissä kaksi selkeää vaikkakaan ei poikkeuksetonta tiettyihin laulutilanteisiin ja runoaiheisiin liittynyttä melodiaryhmää. Selkeiden luokittelumallien sijasta aineisto tarjoaakin mahdollisuuksia ihmisten välisen kommunikaation hienovaraisten ja vaihtelevien keinojen tarkasteluun. Avainsanat: Kalevalamittainen runous, runolaulu, Inkeri, inkeroiset, etnopoetiikka
  • Tuura, Heini Tuulia (2013)
    Tutkielma käsittelee aseellista väliintuloa kohdevaltion suostumuksella. Tutkimuksen keskipisteessä ovat kyseisen voimankäytön muodon oikeudellinen perusta, soveltaminen ja nykyinen asema kansainvälisessä oikeudessa. Tarkastelussa on etenkin suostumuksellisen väliintulon suhde valtioiden voimankäyttöön liittyvään sääntelyyn, mutta työssä käsitellään myös täysivaltaisuuteen ja interventiokieltoon liittyviä sääntöjä. Aseellinen väliintulo kohdevaltion suostumuksella on käytäntö, jossa yksi valtio antaa toiselle valtiolle luvan käyttää voimakeinoja alueellaan. Ensisilmäyksellä käytäntö on hyvin yksinkertainen, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa kuitenkin selviä ristiriitaisuuksia monien kansainvälisen oikeuden normien kanssa. Käytännön yleisenä oikeutuksena on pidetty kohdevaltion täysivaltaisuutta, jonka pitäisi sallia voimankäyttö tämän omalla alueella. Nykyisessä kansainvälisessä sääntelyssä valtioiden oikeutta käyttää voimakeinoja on kuitenkin rajoitettu rajusti: tämän sääntelyn keskiössä on Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja, jonka mukaan yksittäisten valtioiden voimankäyttö on kielletty ellei kyseessä ole itsepuolustus laitonta aseellista hyökkäystä vastaan. Muuten voimankäyttö on keskitetty YK:n turvallisuusneuvostolle, jonka tehtävänä on ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Aseellinen väliintulo kohdevaltion luvalla ei juurikaan sovi tähän suunnitelmaan, joka korostaa keskitettyä voimankäyttöä valtioiden täysivaltaisuuden sijaan. YK:n peruskirjan mukainen suunnitelma ei ole kuitenkaan vielä täysin toteutunut. Voimankäytön keskittäminen turvallisuusneuvostolle kohtasi vakavia ongelmia kylmän sodan aikaisina vuosikymmeninä, mikä puolestaan näkyi yksittäisten valtioiden asevoiman käytössä. Voimankäytön kiellosta huolimatta etenkin kylmän sodan aikana tapahtui useita aseellisia väliintuloja, ja useasti niiden oikeutuksena toimi kohdevaltion suostumus. Vaikka nämä aseelliset väliintulot ovat herättäneet paljon kritiikkiä, niiden laillista oikeutusta ei ole juurikaan kyseenalaistettu. Niiden teoreettinen suhde YK:n peruskirjan voimankäytön kieltoon ei ole kuitenkaan aivan selvä, ja tämä teoreettinen epäselvyys on osaltaan aiheuttanut ongelmia käytännössä. Väliintuloon liittyvien edellytysten täyttäminen on osoittautunut hankalaksi, minkä lisäksi sitä on joskus sovellettu laittomissa tilanteissa. Kenties suurin ongelma tässä suhteessa on suostumuksellisen väliintulon soveltaminen sisällissodan aikana, sillä useiden kansainvälisen oikeuden normien mukaan muut valtiot eivät saisi puuttua toisen valtion sisällissodan kulkuun: aseellinen väliintulo ei luonnollisesti edistä tätä tavoitetta. On myös hiukan epäselvää miten kohdevaltion suostumus toimii voimankäytön oikeutuksena nykyisessä, kylmän sodan jälkeisessä kansainvälisessä oikeudessa. YK:n turvallisuusneuvosto on ottanut yhä näkyvämmän roolin kansainvälisessä yhteisössä, minkä lisäksi aseellisen voimankäytön muodot ovat kehittyneet kansainvälisen terrorismin myötä. Nämä voimankäytössä tapahtuneet muutokset tarjoavat sekä haasteita että mahdollisuuksia kohdevaltion suostumuksella tapahtuvalle väliintulolle. Tämän aseellisen väliintulon muodon tulevaisuus riippuu monista tekijöistä, mutta ainakin nykyisessä kansainvälisessä oikeudessa sillä on kuitenkin oma, joskin kenties aikaisempaa suppeampi paikkansa.
  • Adaba, Pia (2003)
    Sotilasvallankaappaukset ja niitä seuraava sotilasvalta on liitetty eritoten Kolmannen Maailman maiden ominaispiirteisiin. Sotilasvallankaappausten taustalta voidaan löytää alhainen kaappauksia estävä moraalinen kehittyneisyys näissä maissa. Kolmannen Maailman valtiota pidetään yleisesti poliittisesti ja sosiaalisesti heikkoina. Sotilasvallankaappausten taustalta onkin löydettävissä näissä maissa yleistä kykenemättömyyttä, epärehellisyyttä sekä etnisten ryhmien suosimista. Tutkimuksen tärkein päämäärä on analysoida sotilasvallankaappausten esiintymiseen johtavia syitä sekä tilanteita. Tutkimus pyrkii myös analysoimaan sotilaiden ja siviilien välisiä suhteita. Väitteenä tutkimuksessa onkin, että sotilasvaltaa ei voi pitää millään tavalla hyvänä järjestelmänä poliittisesti. Sotilasvallan katsotaan siten myös aiheuttavan poliittista sekä taloudellista epävakaisuutta. Sotilaat ovat hallinneet Nigeriaa paljon kauemmin kuin demokraattisesti valitut siviilit. Nigeriassa onkin ollut jatkuva sotilasvallankaappausten kierre. Tähän on vaikuttanut etenkin maan etninen ja uskonnollinen monimuotoisuus. Auktoritaanista valtaa on vaikea institutionalisoida maan pluralististen konfliktien takia. Samalla nämä konfliktit pitävät Nigerian poliittisesti epävakaana. Jatkuva, väkivaltainen kamppailu maan poliittisesta johdosta on aiheuttanut sen, että minkäänlaista yhdistävää saati elinvoimaista poliittista ja taloudellista järjestelmää ei ole saatu aikaan. Kaikesta tästä huolimatta nigerialaiset uskovat silti demokratian voittoon.
  • Adaba, Pia (2003)
    Military coup d'etats and the military regimes which follow them are a feature especially of the countries in the Third World. Military interventions take place because there is no real moral constraint which prevent them. the Third World countries are regarded politically and socially weak. Political leaders incapasity, dishonesty or ethnic favouritism add to the occasioning of military interventions. the main aim of this study is to analyse the conditions and reasons which most favour military intervetion in politics. Also there is the analysis of the proper role of the military in relation to a country's government and the civilians. Here the military rule is regarded as it is not any form of a good governance. It thus causes political, and economical, instability. The military has dominated Nigerian political arena longer than their civilian, democratically elected, counterparts. There has been a cycle of the military succeeding itself in Nigeria. Mostly Nigerian ethnic and religious diversity has caused the succeedings. It is very difficult to institutionalise authoritarian rule when there persist pluralistic conflicts that are factionalising the whole society. These continous conflicts also keep the Nigerian state off-balance. Indeed, the scramble for political power by both the military and the civilians has been undoing of the country. This far no viable and integrative political or economic order has been established. Political violence is a continuous phenomena in Nigeria. In spite of this, Nigerians seem to remain deeply committed to the goal of democracy.
  • Saarniemi, Timo (2002)
    Tutkimus käsittelee yksittäisen tieteentekijän asemaa tiedeyhteisössä hänen elämäkertansa avulla."Viimeiseksi westermarckiaaniksi" nimitetyn suomenruotsalaisen sosiaallantropologin ja uskontotieteilijän Sven Arne Runebergin (1 912-1979) elämäkertaa ja tieteellistä työtä tarkastellaan suhteessa hänen aikansa "Paradiamoihin" (suuriin kertomuksiin), jolloin lähtökohtana on Thomas S. Kuhnin teoria "tieteellisten vallankumousten rakenteista". on tämän tutkimuksen perusasetelma. Tutkimusongelmana on selvittää Arne Runebergin case studyn taustaa vasten hänen tutkijan rooliaan "tieteen taistelukentällä" ja suhdanteiden vaihtelua hänen elämäkertansa kronologiassa ts. miksi häviäjästä tuli voittaja. Tutkimusmenetelrninä ovat biografinen metodi, jolloin malleina on käytetty kolmea elämäkerrallista tutkimusta (Anttonen, Gothoni ja Tuomioja) ja J.P. Roosin luomaa elämäkerta-analyysia. Tutkimusaineistona ovat Arne Runebergin julkaisemat tieteelliset tutkimukset ja muut tekstit sekä hänen kirjeenvaihtonsa. Lisäksi on käytetty runsaasti henkilöhaastatteluja samoin kuin valokuva-aineistoa sekä tietysti alan tieteellistä kirjallisuutta. Myös tutkijan elämyksellinen suhde tutkittavaansa tulee esille. Tutkimukseen kuuluu lisäksi seitsemän erillistä liiteaineistoa. Tutkimustuloksina voidaan todeta, että Thomas S. Kuhnin teoria paradigmaattisesta vallankumouksesta, jolloin "uuden syntymän edellytyksenä on vanhan kuolema", ei pitänyt paikkansa, mitä tulee Arne Runebergin tieteelliseen uraan. Sosiologisessa viitekehyksessä Arne Runeberg, oli kulttuuri-, uskonto- ja kielisosiologi historiallisesti vertailevan relativismin kannalta, neodarwinistinen evolutionisti ja westermarckiaani sekä omiin hypoteettisiin innovaatioihinsa ja intuitioihinsa lukeutuva subjektiivikko, joka ei välittänyt tieteellisistä koulukuntarajoista. Onneton sattuma heitti Arne Runebergin 1940-luvun lopulla keskelle vanhan ja uuden sosiologian paradigmanmuutosta, josta hän kykeni - lukuisten vastoinkäymisten jälkeen - selviämään voittajana. Hänet nimitettiin lähes neljännesvuosisata väitöskirjansa (1 947) ilmestymisen jälkeen Helsingin yliopiston sosiologian, erityisesti sosiaaliantropologian apulaisprofessoriksi (1971). Helsingin yliopiston nuori tutkijapolvi tarvitsi 1970-luvun loppupuolella Arne Runebergia keulakuvakseen luodessaan perustaa sosiaaliantropologian renessanssille.
  • Kaur, Sippy (Helsingin yliopisto, 2007)
    Over the past years, much research on sarcomas based on low-resolution cytogenetic and molecular cytogenetic methods has been published, leading to the identification of genetic abnormalities partially underlying the tumourigenesis. Continued progress in the identification of genetic events such as copy number aberrations relies upon adapting the rapidly evolving high-resolution microarray technology, which will eventually provide novel insights into sarcoma biology, and targets for both diagnostics and drug development. The aim of this Thesis was to characterize DNA copy number changes that are involved in the pathogenesis of soft tissue leiomyosarcoma (LMS), dermatofibrosarcoma protuberans (DFSP), osteosarcoma (OS), malignant fibrous histiocytoma (MFH), and uterine leiomyosarcoma (ULMS) by applying fine resolution array comparative genomic hybridization (aCGH) technology. Both low- and high-grade LMS tumours showed distinct copy number patterns, in addition to sharing two minimal common regions of gains and losses. Small aberrations were detected by aCGH, which were beyond the resolution of chromosomal comparative genomic hybridization (cCGH). DFSP tumours analysed by aCGH showed gains in 17q, 22q, and 21 additional gained regions, but only one region (22q) with copy number loss. Recurrent amplicons identified in OS by aCGH were 12q11-q15, 8q, 6p12-p21, and 17p. Amplicons 12q and 17p were further characterized in detail. The amplicon at 17p was characterized by aCGH in low- and high-grade LMS, OS, and MFH. In all but one case this amplicon, with minimal common regions of gains at 17p11-p12, started with the distal loss of 17p13-pter. OS and high-grade LMS were grouped together as they showed a complex pattern of copy number gains and amplifications at 17p, whereas MFH and low-grade LMS showed a continuous pattern of copy number gains and amplification at 17p. In addition to the commonly gained and lost regions identified in ULMS by aCGH, various biological processes affected by these copy number changes were also indicated by pathway analysis. The three novel findings obtained in this work were: characterization of amplicon 17p in low- and high-grade LMS and MFH, profiles of DNA copy number changes in LMS, and detection of various pathways affected by copy number changes in ULMS. These studies have not been undertaken previously by aCGH technology, thus this Thesis adds new information regarding DNA copy number changes in sarcomas. In conclusion, the aCGH technique used in this Thesis has provided new insights into the genetics of sarcomas by detecting the precise regions affected by copy number changes and some potential candidate target genes within those regions, which had not been uncovered by previously applied low resolution techniques.