Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 41-60 of 27969
  • Linnavirta, Iida Matilda (2016)
    Työikäisistä suomalaisista reilu neljännes huolehtii työn ohella toisesta henkilöstä johtuen tämän korkeasta iästä, sairaudesta tai vammasta. Väestön ikääntymisen myötä määrän voidaan olettaa kasvavan tulevaisuudessa. Omaishoivaajat ovat tärkeässä roolissa yhteiskunnassa huolehtiessaan läheisestään, mikä vähentää julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden taloudellisia kustannuksia. Tutkimusten mukaan hoivaaminen lisää stressiä. Stressi puolestaan vaikuttaa haitallisesti terveyteen. Ihmisillä on erilaisia keinoja, joiden avulla he pyrkivät selviytymään stressaavassa elämäntilanteessa. Selviytymiskeinot voidaan jakaa ongelmakeskeiseen selviytymiseen, emootiokeskeiseen selviytymiseen ja merkityksellisyyskeskeiseen selviytymiseen. Tässä tutkimuksessa on selvitetty, minkälaisia kokemuksia omaishoivaajilla on liittyen työn ja hoivan yhdistämiseen sekä erilaisia selviytymiskeinoja, joita he käyttävät vaativassa elämäntilanteessaan. Tutkimuksessa selvitettiin myös omaishoivaajien näkökulmaa siihen, miten heidän tilannettaan voitaisiin parantaa työelämässä. Tutkimuksen aineistona on viisi fokusryhmähaastattelua ja yksi yksilöhaastattelu. Haastateltavia oli yhteensä 17, joista kolme oli miehiä. Haastateltavien ikä vaihteli 31 vuodesta 68 ikävuoteen. Aineiston analyysi on tehty tulkinnallisella fenomenologisella analyysimenetelmällä (IPA). Analyysissä tutkija tekee tulkintoja tutkittavien omiin kokemuksiin liittyvistä tulkinnoista. Haastatteluissa esiin nousseet teemat olivat: hoiva, stressi ja selviytyminen (1), omainen tulee ensin (2), työn ja hoivan yhteensovittamiseksi tarvitaan erityisjärjestelyjä (3), teknologia ei korvaa ihmistä (4), sekä luopuminen (5). Tulosten perusteella omaishoivaajat kokevat stressiä elämäntilanteessaan ja heillä on monenlaisia selviytymiskeinoja. Omaishoivaajien arvomaailmassa omainen menee työn edelle. Omaishoivaajat näkevät työn sekä stressiä aiheuttavana, että selviytymiskeinona. Omaishoivaajien suhteutuminen teknologiaan on varauksellista. Pelkona on, että teknologian avulla halutaan korvata ihmiskontaktia. Luopuminen on osa hoivaa. Omaishoivaajat joutuvat luopumaan itselle tärkeistä asioista vapaa-ajan vähentyessä sekä tottumaan ajatukseen, että joutuvat jonain päivänä luopumaan sairaasta läheisestään. Työelämässä tarvitaan lisää keinoja, joilla helpotetaan hoivan ja työn yhdistämistä.
  • Sarivaara, Sofia (2016)
    Kotona vanheneminen on Suomessa kulttuurinen ideaali ja arjen todellisuutta valtaosalle vanhuksista. Viime vuosikymmeninä laitoksista luopumisen politiikkaa on viety käytäntöön palvelurakenteiden uudistusten ja lakimuutosten avulla. Laitoksista ei ole voitu luopua kokonaan, mutta niiden tarve ja tarkoitus ovat muuttuneet. Niihin tullaan yhä vanhempina ja huonokuntoisempina. Voi sanoa, että laitoksista on tullut kuoleman paikkoja ja kuolema on laitostunut. Ajankohtainen, kiitettävän vilkas vanhuspoliittinen keskustelu kuolemasta on koskenut etenkin saattohoitoa ja eutanasiaa. Tämän tutkielman laitos on terveyskeskussairaala ja sen näkökulma laitoskuolemaan on kuolevia hoitavien ammattilaisten. Kantavana ajatuksena on, että kuolema rakentuu sosiaalisissa prosesseissa ja siihen liittyvät käsitykset, kokemukset, käytännöt, institutionaaliset järjestelyt ja ruumiilliset prosessit ovat vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa. Tavoitteena on selvittää hoitotyöntekijöiden tapoja suhtautua laitoskuolemaan. Vastausta etsitään seuraavien kysymysten avulla: Minkälaiset kuolevan ihmisen hoitamiseen liittyvät tilanteet hoitajat kokevat vaikeiksi ja mitkä tekijät vaikuttavat kyseisten tilanteiden syntymiseen? Minkälaista kuvaa laitoskuoleman prosessista ja käytännöstä haastattelut rakentavat? Miten kuolevien hoitoa voitaisiin kehittää? Yhdeksän perus- ja sairaanhoitajan teemahaastattelusta koostuva aineisto analysoitiin sisällönanalyysin menetelmin. Hoitajat kokevat vaikeiksi ensinnäkin tilanteet, joissa kuolema tapahtuu niin, ettei siihen ole mahdollista valmistautua ja varautua. Potilas voidaan siirtää osastolle kuoleman viime vaiheissa, hän voi kuolla keskelle kodin, päivystyksen ja osastojen välistä ”ambulanssirallia” tai hänet voidaan hyväksyä kuolevaksi lähellä kuoleman hetkeä. Tutkielmassa tilanteita tarkastellaan hoidon ja kuoleman prosessien vaiheistamisen näkökulmasta. Parantamisen ja (kotiin) kuntouttamisen kehyksissä kuolema voi muuttua vieraaksi, jonka ajasta ja paikasta terveydenhuoltojärjestelmässä käydään jatkuvaa neuvottelua. Jos kuoleman kohtaamista pyritään siirtämään ajassa ja paikassa eteenpäin, hoidon synkronoiminen kuoleman prosessiin ei välttämättä onnistu. Silloin hoitoon liittyvä siirto tai siirtymä voi ajoittua lähelle kuoleman hetkeä ja kuolema voi tapahtua yllättäen ja äkisti, vaikka se olisi antanut itsestään merkkejä. Toisekseen hoitajat kokevat vaikeiksi tilanteet, joissa heidän ei ole mahdollista luoda osastolle hyvän kuoleman edellytyksiksi miellettyjä olosuhteita, kuolemanpiiriä. Silloin hoidon synkronoiminen kuoleman prosessiin ei onnistu, vaikka kuoleman läheisyys ja vaihe tunnistetaan. Kiireessä hoito voi kaventua kuolevan ruumiin hoitamiseksi. Tilan puute voi jättää potilaan yksityisyyttä turvaavien rajojen piirtämisen symboliseksi eleeksi. Kuoleman jälkeen kuolema ja kuolleen ruumis taas voidaan joutua kohtaamaan ilman kuolemanjälkeisiin käytäntöihin liittyvää rituaalisuutta. Kuolemanpiiriin siirtyminen edellyttää ammatillisten ja persoonallisten valmiuksien lisäksi aikaa ja tilaa, resursseja, joista on osastolla niukkuutta. Osastolla hoitaja työskenteleekin tekemiseen ja tehokkuuteen ohjaavien institutionaalisten ja organisatoristen rakenteiden sekä läsnäoloon, intiimiyteen ja rituaalisuuteen kutsuvan kuolemanpiirin ristivedossa. Tutkimuksen perusteella kuolevan potilaan hoito on luonteeltaan neuvottelevaa. Neuvotteluja käydään erityisesti tilanteissa, joissa on otettava kantaa potilaan kuolevuuteen ja hyvään hoitoon. Silloin hoitoon liittyvät erilaiset arvot, asenteet ja intressit tulevat näkyviksi. Voi sanoa, että neuvottelut paikantuvat kuoleman rajoille sairaalassa ja niiden kautta määritellään ja ilmaistaan kuoleman sija sairaalan sosiaalisessa järjestyksessä: Minne ja kenelle kuolema kuuluu? Mikä on sen paikka osaston potilaiden ja tarpeiden hierarkiassa? Tutkimuksessa tuodaan esille myös joitain kysymyksiä, joita muodostunut kuva kuolevan potilaan hoidosta on nostanut esille sekä tehdään ehdotuksia kuolevan potilaan hoidon kehittämiseksi terveyskeskussairaaloissa.
  • Yeung, Pui Man (2016)
    Since the late twentieth century, culture has entered the domain of urban development. This thesis studies a case study of the West Kowloon Cultural District (WKCD) in Hong Kong, which is the most controversial urban project since the handover. This project has been planned for over 15 years and undergone several years of negotiations on its meaning of culture, district design, development approach and mode of participation. Specifically, the purpose of this study is: firstly, I study the planning process of the WKCD from 1998 to 2013; secondly, I analyse the major stakeholders’ roles and interests; thirdly, I discuss the negotiations on the symbolic, material, and political dimensions of culture in the case of the WKCD; fourthly, I compare the practices in the WKCD with the general practices in land policy, urban planning policy and cultural policy, and find out the unusual practices in the WKCD; fifthly, I discuss my findings and analyse the relationship between culture and urban development in culture-led urban development in the post-colonial context in Hong Kong. The theoretical framework is built on Sharon Zukin’s concept of culture (1995). Zukin suggests that, culture has three dimensions: symbolic meaning, material consequence, and political values. In order to understand the dynamics and negotiations of a culture-led urban development, I identify the key issues in planning process and relevant policy areas based on the three dimensions. The data was collected from primary sources including the documents from the Legislative Council, the government, private developers, the WKCDA and the newspapers. Documentary research and thematic analysis are adopted. Three themes are identified on the basis of the theoretical framework and the collected data. They are: (1) symbolic dimension: meaning of culture; (2) material dimension: production of space; (3) political dimension: power of vision. Key findings are presented as follows. The WKCD project was originally planned in a public-private partnership with a single package approach. The original district plan was featured by an iconic Canopy-shaped architecture. However, due to the different level of opportunity for participation and the improper public consultation, the project received widespread opposition and suspended in early 2006. Later the government re-started the project in a statutory-body development approach, and established the West Kowloon Cultural District Authority (WKCDA) to implement the planning. It allowed more channels for public participation and finally the construction started in 2013. For the stakeholders’ interests, different stakeholders (the government, developers, the arts and culture sector, and the Legislative Council) all have specific interests. There were no clear-cut interests uniting the stakeholders. Some members formed alliance across sectors to defend their interests. Regarding the symbolic dimension of culture, different stakeholders negotiated the interpretation of culture to influence the planning. The negotiation on the material consequences are analysed through discussing the production of space: the district plan has changed from “iconic plan” to “a place for everyone”, and the development approach has changed from public-private partnership approach to statutory-body development approach. The political dimension refers to power of vision; the government and developers legitimated their political and economic claims through controlling the way of participation. Through analysing the unusual practices in land policy, urban planning policy and cultural policy, I find two important issues to understand the relationship between culture and urban development in culture-led urban development in this case. Firstly, the provision of land subsidy aimed at privatisation of cultural facilities; secondly, planning of space and framing of culture are inextricably intertwined in culture-led urban development. It is unavoidable to frame the culture to shape the space, or through shaping the space, in culture-led urban development.
  • Häkkä, Johanna (2016)
    NATO:n kriisinhallintaoperaation yhtenä tehtävänä Afganistanissa on maan turvallisuusjoukkojen ja -instituutioiden, kuten armeijan, kouluttaminen ja kehityksen tukeminen. Turvallisuussektorin uudistus on osa Afganistanissa tehtävää rauhanrakennusta, jolla pyritään vahvistamaan maan demokraattisia ja rauhaa tukevia rakenteita kansainvälisen intervention avulla. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi liberaalien arvojen ja normien levittämistä Afganistanin armeijan mentoroinnin yhteydessä. Normit leviävät neuvonantajien ja neuvottavien välisessä vuorovaikutuksessa. Jotta normien levittämien olisi mahdollista, mentorien on kuitenkin uskottava levittämiinsä normeihin. Turvallisuussektorin uudistus riippuukin paljon siihen osallistuvien sotilaiden ja neuvonantajien osaamisesta. Heidän omat käsityksensä ovatkin tutkimisen arvoisia, koska ne vaikuttavat heidän antamiinsa neuvoihin, ja sitä kautta myös koko liberaalin rauhanrakennuksen onnistumiseen. Tutkielmaa varten haastateltiin kuutta Afganistanissa sotilaallisena neuvonantajana työskennellyttä henkilöä. Afganistanissa neuvonantajat olivat henkilökohtaisesti tekemisissä maan armeijan sotilaiden kanssa ja kertovat afgaaneille oman näkemyksensä siitä, miten tietyissä tilanteissa olisi hyvä toimia. Yksilötasolla rauhanrakennus voidaan nähdä neuvotteluna, jossa sekä kansainväliset että paikalliset toimijat edistävät omia arvojaan ja normejaan. Tämän vuoksi onkin siis selvää, että neuvonantajat levittävät joitain normeja ja arvoja, vaikka ne eivät aina olisikaan puhtaasti liberaalin rauhanrakennuksen ideaalin mukaisia. Kuitenkin, koska rauhanrakennus on luonteeltaan vahvasti liberaalia, olisikin ollut hyvin yllättävää, jos haastateltavien levittämät normit olisivat täysin liberalismin arvojen vastaisia. Tutkielman tarkoituksena on ymmärtää neuvonantajina toimineiden sotilaiden toimintaa yksilötasolla ja heidän käsityksiään rauhanrakentamisesta, koska ne vaikuttavat koko Afganistanissa toimivaan sotilaalliseen kriisinhallintaoperaatioon. Haastatteluiden avulla pyrittiin saamaan tietoa siitä, mitä mentoreina toimineet haastateltavat olivat tehneet afgaanien kanssa ja millä tavoin he pyrkivät afgaaneita neuvomaan. Kerätystä aineistosta pyrittiin sitten tunnistamaan normeja ja niiden leviämistapoja etsimällä teoreettisen viitekehyksen avulla muodostettuja indikaattoreita. Tässä avainasemassa, haastateltavien kommenttien varsinaisen sisällön lisäksi, oli olla tarkkailla sitä, miten haastateltavat sanottavansa esittivät, koska normeille ominaista on käyttäytymisen ja toiminnan arvottaminen ja perustelu. Analyysissä kiinnitettiin huomiota siihen, miten neuvonantajat kuvailivat afgaanien käytöstä ja minkälaisia asioita he itse halusivat Afganistanissa edistää. Lisäksi normien luonteen tunnistamisessa käytettiin apuna niiden suhdetta arvoihin. Analyysin kautta haastatteluista nousi esille se, että neuvonantajat halusivat edistää suunnitelmallista toimintaa, koska hyvän armeijan ajateltiin olevan tehokas. Lisäksi haluttiin erityisesti lisätä oma-aloitteisuutta ja vastuunottoa. Toisaalta esille tuotiin myös korruptio ja korkea hierarkia, jotka haittasivat armeijan toimintaa, mutta näihin ei koettu voitavan vaikuttaa, koska neuvonantajien piti olla neutraaleja eikä arvostella mentoroitavien toimintaa. Haastatteluista kävi ilmi, että normeja yritettiin levittä suostuttelun ja opettamisen kautta. Tällöin avainasemassa olivat luottamuksellisen suhteen rakentaminen ja molemminpuolinen kunnioitus. Toisaalta läheinen vuorovaikutus saattoi johtaa myös identiteetin muuttumiseen. Tässä on hyvä huomata, että normien levittämistä tapahtui puolin ja toisin, mutta levittäminen ei aina johtanut toiminnan muutokseen ja leviäminen riippui aina kohteen suostumuksesta.
  • Huhtala, Tanja (2016)
    Pula pätevistä sosiaalityöntekijöistä on viime aikoina muodostunut haasteeksi. Vakansseista jopa 64 prosenttia on kokonaan hoitamatta, koska pätevää henkilöä ei ole saatavilla. Kuntien sosiaalityöntekijöistä määräaikaisia on jopa 33 prosenttia ja kelpoisuusvaatimuksia ei täyttänyt 27 prosenttia sosiaalityöntekijöistä. Tämän tutkielman aiheena on sosiaalityö pääaineena maisteriksi valmistuneiden naisten hakeutuminen muuhun työhön kuin sosiaalityöhön. Tarkoitus on selvittää mitkä tekijät vaikuttavat tähän ilmiöön. Tutkimuskysymykset ovat: miksi monet sosiaalityötä opiskelleet hakeutuvat muille aloille työhön ja mitä yhteistä muihin töihin hakeu-tuneilla on. Kohderyhmänä ovat valtiotieteen tai yhteiskuntatieteen maisterit, jotka ovat opiskelleet pääainee-naan sosiaalityötä ja valmistuttuaan hakeutuneet muihin tehtäviin joko heti tai myöhemmin työurallaan. Tutkielma perustuu narratiiviseen tietokäsitykseen, jonka mukaan ihmisen elämä muodostuu tarinoista, joita hän kertoo itselleen. Narratiivisuus liitetään yleensä konstruktivismiin. Konstruktivismi korostaa näkemystä, jonka mukaan ihmiset rakentavat tietonsa ja identiteettinsä kertomusten välityksellä. Tarinallisen kiertokulun teoriassa sisäisen tarinan käsite viittaa mielen sisäiseen prosessiin, jossa ihminen tulkitsee elämäänsä tarinallisten merkitys-ten kautta. Sisäisellä tarinan tehtävä on ennakoida tulevaisuutta ja muotoilla tarinallisia projekteja, joiden mu-kaan ihminen toimii. Tutkielman aineisto koostuu yhdeksän sosiaalityön maisteriksi valmistuneen, mutta tällä hetkellä muuta työtä tekevän naisen kirjoitetuista tarinoista. Aineiston käsittelyssä on käytetty sisällönanalyysiä sekä narratiivista analyysiä. Tutkielman tuloksena yhdeksästä tarinasta muodostettiin neljä tarinatyyppiä keskittyen kolmeen asiaan, jotka erottavat ne toisistaan: juonenkulku, negatiiviset kokemukset ja arvomaailma. Tarinatyypit ovat: elämän hal-tuun ottamisen tarinat (5), itsensä löytämisen tarinat (2), luopumisen tarina (1) ja odotuksen tarina (1). Elämän haltuun ottamisen tarinat kertovat selviytymistarinan, jossa kirjoittajat ovat ottaneet elämänsä omiin käsiinsä ja ovat tyytyväisiä ratkaisuunsa. Kirjoittajat kokevat hallitsevansa oman elämänsä tarinaa huolimatta siitä, että ovat päätyneet eri tavoitteeseen työelämän suhteen kuin alun perin pyrkivät. Itsensä löytämisen tarinat ilmentä-vät kirjoittajien motivaatiota löytää oma tapa vaikuttaa ja tehdä työtä yhteiskunnassa. Kirjoittajat ovat aktiivi-sia toimijoita, eivät ympäristön uhreja. Tarinat ovat luonteeltaan eteenpäin suuntautuvia ja sosiaalityö näyttäy-tyy kirjoittajien elämänkulussa lyhyenä välivaiheena. Luopumisen tarinan voi nähdä passiivisena, elämän olo-suhteiden heiteltävänä uhrina olemisen kokemuksensa. Odotuksen tarina poikkeaa muista tarinoista positiivisella vireellään, joka sävyttää tarinaa alusta loppuun. Kirjoittajan ote tarinassa on itsevarma, hän tietää olevansa oikealla alalla ja näkee ulkoiset olosuhteet vain hidasteena. Tämän tutkielman mukaan tutkimuskysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastausta. Suurin yhteinen nimittäjä tari-noissa lukuun ottamatta odotuksen tarinaa on pettymys. Kirjoittajat pettyvät opintoihin, harjoitteluihin, työpaik-koihin, esimiehiin, kollegoihin, asiakkaisiin ja itseensä. Odotukset sosiaalityöstä ovat muuta kuin reaalitodellisuus. Voidaan kysyä miksi näin on. Keskeinen kysymys on, minkä pitäisi muuttua, etteivät sosiaalityöntekijät katoaisi asiakastyöstä. Tämän tutkielman mukaan ongelmia voidaan osoittaa prosessin joka kohdassa.
  • Sihto, Ville (2016)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Tulevaisuusselonteko 2030 –hankkeen ennakointivaiheen teematyöpajatyöskentelyä deliberatiivisen demokratiateorian valossa. Keskustelu politiikan olemuksen muutoksesta ja edustuksellisen demokratian legitimaatiokriisistä on ollut vilkasta viime vuosina. Pelkästään äänestämiseen perustuvan järjestelmän legitimiteetti on kyseenalaistettu, mihin myös Suomen hallitus on pyrkinyt vastaamaan mm. osallistamalla kansalaisia erilaisiin hankkeisiin. Kansalaisilla ei useimmiten erinäisistä syistä ole mahdollisuutta osallistua heitä koskeviin päätöksentekofoorumeihin, ja heidän edustamisensa erilaisissa hankkeissa tapahtuu järjestään erilaisten asiantuntijoiden toimesta. Asiantuntijoiden valintaperusteisiin tai työskentelymetodiikkaan harvemmin kuitenkaan kiinnitetään huomiota. Tästä syystä onkin oleellista tarkastella mitkä tekijät asiantuntijoiden valintaa kussakin hankkeessa määrittävät ja miten heidän työskentelynsä rakennetaan. Tutkielmassa työpajojen työskentelymetodiikkaa arvioidaan deliberatiivisen demokratiateorian avulla. Teoreettinen viitekehys myös ohjaa tutkimuksen kysymyksenasettelua sekä tarkastelun kohteeksi valittuja teemoja. Kiinnostuksen kohteena ovat täten työpajojen suunnittelussa ja toteutuksessa painoarvoa saaneet seikat ja niiden suhde käytettyyn viitekehykseen. Tarkastelun kohteena on erityisesti työpajojen metodiikka, kokoonpano ja niissä toteutunut aktuaalinen keskustelutilanne. Tutkielmassa tarkastellaan myös teoreettisen viitekehyksen soveltuvuutta tarkastella kyseisiä seikkoja. Tutkimuksen aineisto sisältää 13 asiantuntijahaastattelusta, jotka toteutettiin vuoden 2014 aikana. Haastateltavina oli sekä TUSE –hankkeen organisoimisesta vastannut hankeryhmä että hankkeen ennakointivaiheessa mukana ollut teematyöryhmä. Aineiston keruu on toteutettu puolistrukturoiduilla asiantuntijahaastatteluilla ja tutkimusmetodina on käytetty teorialähtöistä sisällönanalyysiä Tutkimuksen tuloksina voi todeta, että teematyöpajojen suunnittelu näyttäytyy monessa mielessä deliberatiivisen demokratiateorian ihanteiden mukaiselta. Toisaalta tämä käsitys muuttui kun tarkastelua syvennettiin koskemaan teemaryhmien aktuaalista keskustelutilannetta. Viitekehyksen avulla pystyi läpi aineiston analyysin nostamaan esiin monia relevantteja huomioita niin teematyöpajatyöskentelyn suunnittelusta, toteutuksesta kuin niiden suhteesta toisiinsa sekä deliberatiiviseen demokratiateoriaan. Merkittävänä tuloksena voi myös pitää sitä, että deliberatiivinen demokratiateoria soveltui ei-deliberatiivisen prosessin tarkasteluun. Tutkimus nostaa esiin käytetyn viitekehyksen positiivisia ja negatiivisia aspekteja, joista varsinkin jälkimmäisillä on vaikutusta niin teorian institutionalisoinnin kuin käytännön operationalisoinnin kannalta. Deliberatiivisen demokratiateorian heterogeenisyys tuo myös oman haasteensa kyseistä viitekehystä käyttävälle tutkijalle. Tutkimuksen tuloksia voidaan pitää lisänä demokratiateoreettiseen keskusteluun, ja se myös nostaa esiin jatkotutkimuksen tarpeen.
  • Hannukainen, Jenni (2016)
    Tutkimus tarkastelee, miten narratiivisella virittämisellä voidaan vaikuttaa elokuvan katsojan moraaliarvioon (havaitun toiminnan oikeutukseen ja hyväksyttävyyteen) sekä katsojan sympatian ja jännitteen kokemiseen. Narratiivinen virittäminen, eli valikoidun tarinamuotoisen tiedon antaminen etukäteen, on tehokas keino vaikuttaa tiedonprosessointiin ja havainnointiin kognitioiden sekä tunteiden kautta. Tämä oletus perustuu kognitiivisen sosiaalipsykologian ja psykologian aiempiin tutkimuksiin sekä teorioihin. Sosiaalipsykologisten kiinnostusten lisäksi tutkimuksen tavoite oli kerätä tietoa myöhemmille samaa elokuvamateriaalia käyttäville käyttäytymis-tieteellisille ja kognitiivisen neurotieteen tutkimuksille sekä suunnata niihin liittyviä tutkimuskysymyksiä. Tutkimukseen osallistui 55 18-40 –vuotiasta naista. Koehenkilöt tasattiin kahteen koeryhmään ja yhteen kontrolli-ryhmään esikyselyllä mitatun empatiataipumuksen perusteella. Koetilanteessa koeryhmiin kuuluvien henkilöiden tunteita ja kognitioita manipuloitiin kirjallisella taustatarinalla joko mies- tai naispuolisesta roolihenkilöstä. Kaikki koehenkilöt katsoivat saman tutkimuskäyttöön käsikirjoitetun lyhytelokuvan ja vastasivat online-kyselylomakkeen suljettuihin ja avoimiin kysymyksiin. Monimenetelmällisesti toteutetun tutkimuksen kvantitatiivinen aineisto analysoitiin ei-parametrisella Mann-Whitney U –testillä. Kvalitatiivinen aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällön analyysillä, mistä saadut tulokset kvantifioitiin. Kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten tulosten yhdistäminen perustui tavoitteeseen tuottaa moniulotteista tietoa samaan tutkimuskysymykseen narratiivisen virittämisen vaikutuksesta moraaliarvioon sekä siihen liittyvän sympatian ja jännitteen kokemiseen elokuvakontekstissa. Tulosten yhdistäminen toteutettiin rinnakkaisella monimenetelmäanalyysillä (paraller mixed method analysis). Tutkimuksessa käytetyt taustatarinat (narratiivinen virittäminen) eivät vaikuttaneet roolihenkilön sympaattisuuden arvioon. Narratiivinen virittäminen ei myöskään vaikuttanut arvioitavan roolihenkilön koko elokuvan aikaisen toiminnan oikeutukseen eikä yksittäisten tekojen hyväksymiseen, kun arvioitavia tekoja ja niiden taustalla olevia motiiveja pidettiin yksiselitteisesti moraalinormien vastaisina. Sen sijaan narratiivinen virittäminen lisäsi vastoin moraalinormeja olevan toiminnan (epäsopiva suutelu) hyväksyttävyyttä ja arviossa käytettävien perusteluiden monipuolisuutta, kun vastuu toiminnan toteutumisesta jakautui kahden henkilön välille. Katsojan jännitekokemusta narratiivinen virittäminen lisäsi erityisesti elokuvan kohtauksessa, jossa taustatarinan tiedot eivät selittäneet havaittua odotusten vastaista toimintaa (epäsoveliaan suhteen jatkaminen). Johtopäätöksenä todettiin, että narratiivinen virittäminen ei itsessään lisää havaitun käyttäytymisen moraaliarvion monipuolisuutta ja toiminnan hyväksyttävyyttä vaan ensisijaista on toiminnan laatu suhteessa moraalinormeihin. Narratiivinen virittäminen on kuitenkin keino lisätä moraaliarviossa käytettäviä selityksiä, joiden kautta ei yksiselitteisesti moraalinormeja vastoin olevan käyttäytymisen hyväksyminen voi lisääntyä. Moraaliarviossa jännitteeseen vaikuttavien tekijöiden kuten hyväksyttävyyden sekä jännitteen ja jännityksen suhteen selventämiseksi jatkotutkimuksissa olisi hyvä yhdistää subjektiivista kokemusta mittaavat itsearviomittarit ja objektiivisempaa tietoa tuottavat psykofysiologiset mittarit. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä Aalto-yliopiston Neurotieteen ja Lääketieteellisen tekniikan laitoksen, Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Median laitoksen sekä Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksen kanssa. Kokeet suoritettiin Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun käyttäytymistieteellisessä laboratoriossa The Aalto Choice Tank (ACT) -tiloissa. Avainsanat: kokeellinen tutkimus, elokuvatutkimus, narratiivinen virittäminen, moraalinen arvio, jännite, kognitiivinen dissonanssi
  • Jaakkola, Joni (2016)
    Syftet med min avhandling är att studera referensstödsgrupper, dess processer och den växelverkan som sker i gruppens samt hur deltagarna ser på gruppens betydelse. Genom att undersöka det som sker i gruppen vill jag finna olika aspekter av referensstödsgruppverksamheten som i framtiden kan hjälpa att utveckla referensstödsverksamheten. Detta fenomen är intressant att studera eftersom det i min genomgång av tidigare forskning uppkommit att referensstödsgrupper inte anses ha en legitim ställning inom det sociala arbetet, fastän det används relativt mycket. Det finns dessutom relativt lite undersökningar om referensstödsgrupper med familjer och föräldraskap i fokus. Forskningsfrågan är tredelad: Hurdan växelverkan skapar referensstödsgrupperna i familjerna? Vilka olika processer kan observeras under referensstödsgrupperna? Vilken betydelse har referensstödsgrupperna för deltagarna? Den teoretiska referensramen består av tre teoretiska aspekter. Den första är dialoger i grupp, som ger verktyg för att observera det som sker i gruppen. Den andra är växelverkan, för att fördjupa förståelsen för vad växelverkan är i referensstödsgrupper och hur de tar sig i uttryck. Den tredje är empowerment, för att tidigare forskning uppmärksammat det och funnit grunder för att referensstödsgrupper skapar empowerment. Avhandlingen är en fallstudie och fallet har granskats genom tre olika typer av datamaterial; fältanteckningar från deltagande observationer av fyra referensstödsgruppträffar, en fokusgruppsintervju med tio deltagare av referensstödsgruppen och tre individuella intervjuer med ledarna för referensstödsgruppen. Datamaterialet analyserades med hjälp av kvalitativ innehållsanalys. Datamaterialet från de tre olika metoderna styrker varandra för att fördjupa förståelsen av det som sker i en referensstödsgrupp. Av det observerade materialet uppkommer det att växelverkan sker på många olika nivåer, påverkar och formar hur individen ser på sig själv. Växelverkan sker på en inre och en yttre nivå (Marková m.fl. 2007, 9-10) och påverkar objekt- och subjektjaget (Juhila 2004, 157) hos individen. Dessa begrepp kopplas i avhandlingen till en modell ”Växelverkans nivåer” för att tydliggöra hur växelverkan kan ske i gruppen. De processer som uppkommer kan möjliggöras i referensstödsgruppen genom växelverkan. Processerna skedde på individnivå men också på gruppnivå. I och med att en tolkning av empowerment säger att man genom empowerment kan stöda, förändra och stärka individen (Wilska-Seemer 2005, 257-258), tolkas det i denna avhandling att processer och empowerment kan innebära samma saker. Processer kan se olika ut: Det att en deltagare börjar tala om sina problem för första gången eller att deltagare övergått från att endast se sina brister till att även se sina styrkor, kan räknas som olika slag av processer som skedde i referensstödsgruppen och tyda på att empowerment skett. Referensstödsgruppens betydelse kan jämföras med de processer de skapat. De processer som startat i gruppen, kan på längre sikt förändra individen.
  • Mynttinen, Heini (2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten nairobilaiset epävirallisen sektorin torikauppiaat luovat länsimaalaisten hylkäämille vaatteille uutta arvoa torikaupassa, niin ettei vaatteita enää käsitetä vanhoina tekstiileinä. Tutkielma osallistuu antropologisiin keskusteluihin arvonmuodostuksesta, länsimaalaisista vaatteista Afrikassa ja siitä, voiko torikauppaa tarkastella erillään muusta sosiokulttuurisesta järjestelmästä. Tarkoituksena on myös antaa yksi uusi näkökulma lahjoitusvaatekaupasta käytävään keskusteluun. Tutkielman aineisto on kerätty pääasiassa Nairobissa kahden kuukauden pituisen antropologisen kenttätyön aikana kevättalvella 2014. Aineisto koostuu kolmella eri torilla Adamsillä, Toilla ja Gikomballa tehdystä osallistuvasta havainnoinnista. Lisäksi aineisto sisältää myyjien haastatteluja sekä kenialaisessa mediassa käytyä kierrätysvaatteisiin liittyvää keskustelua. Tärkeitä teoreetikkoja tutkielmalle ovat muun muassa länsimaalaisia vaatteita Afrikassa tutkineet Karen Tranberg Hansen, Jean ja John Comaroff sekä James Ferguson. Arvoon liittyvässä keskustelussa tutkielmassa seurataan osaksi Georg Simmelin ja Arjun Appadurain ajatuksia arvosta sekä Tuulikki Pietilän, Deborah Kapchanin ja Christopher Steinerin huomioita performatiivisesta arvonmuodostuksesta. Nairobilaiset kierrätysvaatekauppiaat muodostavat länsimaalaisten hylkäämille vaatteille uutta arvoa torikaupassa kategorisoinnin, vaatteiden esittelyn ja myyntipuheiden avulla. Kun vaatteet saapuvat kenialaisille toreille, vaatemyyjät lajittelevat ne erilaisiin laatukategorioihin nairobilaisten mieltymysten mukaan. Myyjät asettelevat vaatteet esille niiden laatukategorioiden mukaan ja pyrkivät myyntipuhellaan sekä eleillään luomaan vaatteille uutta arvoa. He antavat vaatteille merkityksiä, joihin nairobilaiset asiakkaat haluavat mielellään tarttua. Torikaupassa myös neuvotellaan kulttuurisista kategorioista. Torimyyjät korostavat kaupassa rehellisyyttään ja sitä, että vaatteita myymällä he hyödyttävät koko kenialaista yhteiskuntaa. Tutkielmassa päädytään siihen, että länsimaalaiset vaatteet eivät kanna mukanaan merkityksiä, vaan kauppiaat ja asiakkaat määrittelevät ne uudelleen. Kierrätysvaatteissa tärkeintä myyjille ja asiakkaille ei ole vaatteiden länsimaalaisuus. Performatiivinen arvonluonti on arvoa tuottavaa. Vaatteet eivät vielä ole valmiita kun ne tulevat Nairobiin, vaan niiden arvonmuodostus on vasta alussa. Nairobilaiset kauppiaat ja asiakkaat eivät ole vain vaatteiden passiivisia vastaanottajia, vaan arvonmuodostuksessa korostuu paikallisten oma toimijuus. Vaatteet mahdollistavat nairobilaisille heidän haluamansa siistin ja fiksun pukeutumisen. Myös köyhemmät kenialaiset pystyvät ostamaan vaatteita, joihin heillä ei muuten olisi varaa. Torikauppaa ei voi tarkastella erillään muusta yhteiskunnasta. Vaatteiden arvonmuodostus on osa laajempaa kulttuurista neuvottelua, ja näin torikauppa on olennaisesti sidoksissa myös muuhun sosiokulttuuriseen järjestelmään.
  • Sjöblom, Elena (2016)
    Tutkielman aiheena ovat talvi- ja jatkosotien jälkeen Karjalankannakselta ja Laatokan Karjalasta evakkoon joutuneiden suomalaisten elämänurat. Sotien jälkeen yhteensä noin 430 000 suomalaista, 11 % koko väestöstä, menetti kotinsa. Heistä yli 400 000 oli karjalaisia. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisiksi Karjalan evakoiden elämät muotoutuivat evakkoon lähtemisen jälkeen ja miten he mahdollisesti erosivat niistä suomalaisista, jotka eivät joutuneet lähtemään kodeistaan. Lisäksi pyrkimys on kartoittaa niitä tekijöitä, joiden vaikutuksesta Karjalan evakoiden elämät ovat ajan kuluessa muodostuneet sellaisiksi kuin ovat. Koska Karjalan evakoiden osuus Suomen väestöstä oli niin merkittävä, kysymys heidän sopeutumisestaan pakkomuuton jälkeen on jo itsessään oleellinen. Laajemmin ajateltuna pakolaisuus on mittava, maailmanlaajuinen ja osin kansainvälinen ilmiö. Pakolaisten sijoittaminen ja asuttaminen on yhteiskunnallinen haaste, joka herättää sosiaalipoliittisia kysymyksiä. Tämän vuoksi on tärkeää pyrkiä ymmärtämään sitä, millaisia vaikutuksia pakkomuutoilla on ja minkälaiset tekijät näihin vaikuttavat. Aineistona on vuoden 1950 väestölaskennan otosaineisto, joka on muodostettu yhdistämällä tietoja vuoden 1950 väestönlaskennasta sekä väestönlaskentojen pitkittäistiedostosta vuosilta 1970-1995 aina viiden vuoden välein. Analyysissä sosioekonomista asemaa kuvaavina tekijöinä käytetään ammattiasemaa ja koulutusta useilta eri vuosilta, alkaen vuodesta 1939 ja jatkuen vuoteen 1980 saakka. Ammattiaseman ja koulutuksen lisäksi otetaan huomioon ikä ja sukupuoli. Kuvailevien taulukoiden ja logistisen regressioanalyysin avulla vertaillaan, millä tavalla luovutetun Karjalan alueelta evakkoon lähteneiden suomalaisten ja muiden suomalaisten sosioekonomisen asemat suhteutuvat toisiinsa, ja millä tavalla ajan kuluminen vaikuttaa niissä esiintyviin eroihin ja yhtäläisyyksiin. Aineiston pohjalta havaittiin evakoiden pärjänneen ajan oloon hyvin iästä ja sukupuolesta riippumatta. Erityisesti nuorempien miesten sosioekonominen asema oli lopulta korkeampi kuin muilla miehillä. Naisilla tilanne oli samansuuntainen, mutta erot olivat pienempiä kuin miehillä. Ainoastaan vanhemman ikäryhmän miehillä evakkous oli yhteydessä huonontuneeseen sosioekonomiseen asemaan, mutta ajan kuluessa ero muihin miehiin hävisi. Kaikenikäisistä naisista evakot olivat lisäksi muita naisia useammin mukana palkkatyössä. Karjalan evakoiden hyvän sopeutumisen taustalta on löydettävissä ainakin kahdenlaisia syitä. Ensinnäkin uudelleenasuttamisen eteen nähtiin yhteiskunnan taholta paljon vaivaa. Toiseksi sotien jälkeiseen aikaan sijoittunut elinkeinorakenteen muutos edesauttoi sopeutumista. Karjalan evakoiden tapaus osoittaa, että sopivissa olosuhteissa pakolaisten onnistunut sopeutuminen elämään pakkomuuton jälkeen on mahdollista. On kuitenkin huomattava, että kyseessä on tiettyyn historialliseen ja kansalliseen kontekstiin sijoittuva tapahtuma, joten pitkälle meneviä johtopäätöksiä muita vastaavanlaisia kriisejä koskien ei voida tehdä. Toisaalta ei ole myöskään syytä, mikseivät Karjalan evakoiden tapauksen yhteydessä havaitut tekijät voisi joiltain elementeiltään päteä muissakin tilanteissa. Karjalan evakoiden onnistuneeseen sopeutumiseen mahdollisesti vaikuttaneita osatekijöitä tarkasteltaessa todettiinkin, että havainnot ovat suurilta osiltaan yhteneviä aiempien pakolaisuutta käsitelleiden kansainvälisten tutkimusten kanssa.
  • Kokkonen, Jarmo (Kirkon tutkimuskeskus, 2016)
    Sukupuoli ja yhteisöllisyys rippikoulun rituaaleissa Tässä tutkimuksessa kysyn, miten ja millaisina sukupuoli ja yhteisöllisyys rakentuvat rippikoulun rituaaleissa. Tutkimus paikantuu monitieteisesti uskontososiologian ja uskonnonpedagogiikan, etnografisen tutkimusperinteen sekä sukupuolentutkimuksen leikkauspisteisiin. Rituaalitutkimuksen käsitteiden ja lähestymistapojen hyödyntäminen tuo sävyjä myös antropologian puolelta. Tutkijanpositioni nousee feminististä sukupuolen- ja seksuaalisuudentutkimusta hyödyntävästä uskontososiologiasta. Lähestyn sukupuolta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuvana, tilannesidonnaisena tekemisen ja toistamisen ilmiönä. Sukupuolta tuotetaan rituaalinomaisesti puheessa, arjen toiminnoissa ja kulttuurisissa esityksissä. Korostan rippikouluinstituution tarkastelussa sukupuolisensitiivisyyttä ja uskonnollisen yhteisön eettisen toiminnan tarpeellisuutta. Rippikoulua lähestyn kulttuurisena siirtymäriittinä. Sen sisällä sosiaaliset suhteet, inhimillinen toiminta sekä ajan ja paikan hahmotukset saavat erilaisen sävyn kuin siirtymäriitin ulkopuolella. Kyse on ritualisaatiosta, toiminnan tavasta ja prosessista. Toiseksi on kyse konkreettisista rituaaliakteista, esimerkiksi leikeistä, lauluista, rukouksista ja näytelmistä. Rituaalit voivat olla sukupuolittuneita ja sukupuolen erilaiset esitykset ritualisoituja. Siirtymäriitin kolmivaiheisessa jäsennyksessä (irtautuminen kynnys- eli liminaalivaihe takaisin liittyminen) tarkastelu keskittyy liminaalivaiheeseen eli rippikoulun leirijaksoon. Yhteisöllisyys on yhtäältä konkreettista toiminnallista vuorovaikutusta (ritualisaatio), toisaalta symbolista yhteisyyttä (rituaalit). Tutkimuksellinen lähestymistapa ja tutkimusote on etnografia. Osallistuin kahden rippikouluyhteisön elämään. Keskeisin tutkimusaineisto muodostuu rippikoululaisten, isosten ja työntekijöiden haastatteluista, tutkimuspäiväkirjoista sekä nuorten omista teksteistä. Teoreettisesti Émile Durkheimin ajatukset auttavat jäsentämään rituaalista yhteisöä, Judith Butlerin performatiivisuuden teoria avaa sukupuolen tarkastelua, Victor Turnerin tuotanto rituaalien tulkintaa ja Erving Goffmanin ajattelu leikkien ja esitysten purkamista. Käyn tutkimuksessani keskustelua, osin myös vertailua, kouluetnografioiden kanssa. Lähes kaikki rippikoulunsa aloittavat ovat peruskoulun kahdeksasluokkalaisia. Rippikoulu ja koulu ovat rinnakkaisia instituutioita. Tutkimuksessa käy ilmi, että sukupuoli ja yhteisöllisyys rakentuvat vastavuoroisesti. Sukupuoli dramatisoi yhteisöllisyyden tiivistymistä. Yhteisöllisyyden dramaturgiassa sukupuolen ja seksuaalisuuden teemat saavat erityisen paikan sekä päivittäisessä rytmityksessä (iltaohjelmat) että leirin kokonaisuudessa (leirin loppua edeltävä ilta). Nämä teemat eivät asetu muiden rippikoulun teemojen rinnalle vaan niistä erilleen. Rippikoulussa tapahtuu sekä sukupuolirajan liudentumista että sen korostumista. Epävirallisessa rippikoulussa (nuorten vapaa-aika, ystävyyssuhteet) ritualisaatio liudentaa sukupuolten välistä rajaa. Turvallisuuden, rentouden ja hauskuuden sävyttämä esteettinen yhteisöllisyys mahdollistaa karnevalistisen kokeilun ja sukupuolirajoilla leikkimisen. Leirielämässä sukupuoli on tavallisimmin läsnä korostumattomalla tavalla sukupuolten rinnakkaisuutena ja yhteistyönä. Rituaaleissa vastaavasti sukupuolten välinen raja korostuu virallisessa rippikoulussa (ohjelma, opetus, säännöt). Yksittäiset rituaalit ennen kaikkea laulut, leikit ja näytelmät sukupuolittuvat ja seksualisoituvat tavalla, jota työntekijät heikosti tunnistavat. Virallinen seksuaaliopetus nojautuu osin sukupuolittuneisiin konventioihin. Uskonnon tekstit ovat usein sukupuolittuneita. Molemmista rippikouluista jäi puuttumaan aikuisten eksplisiittinen puhe sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteesta hengellisyyteen. Seksuaalisuuden ja seurustelun kysymyksiä käydään rippikoulussa läpi, mutta sukupuolen käsittely on vähäistä. Intersukupuolisuutta ja transsukupuolisuutta ei mainittu lainkaan. Avioliitto ja häärituaali kytkeytyivät kysymykseen samaa sukupuolta olevien avioliiton mahdollisuudesta. Rippikoulun opettajien ja isosten enemmistö suhtautui sallivasti homoseksuaalisuuteen, ja he näkivät mahdollisena häärituaalin toistamisen myös saman sukupuolen edustajien välillä.
  • Hyvärinen, Jussi (Helsingin yliopisto, 2016)
    "Return, Word, where music begins." Music in the World View of Osip Mandelstam's Poetry This study examines the role of music and the interrelationship between poetic word and music in Osip Mandelstam's (1891-1938) poetry. By analysing Mandelstam's poems written in 1908-1925, the study creates a coherent view of the significance of word and music in his world view. The method used in the study is close analytic reading of poetic text. Instead of analysing the musicality of poetry from the point of view of metrics, phonetics or rhythm, the study focuses on the mythology of music in Mandelstam's poetry. Primarily, the poems are analysed as independent texts, and secondly, in the context of Russian cultural history and Mandelstam's own cultural philosophy as their background. The study consists of four parts. In the first section (chapter 2), the study examines the role of music in Mandelstam's early poems, which he wrote under the strong influence of Russian Symbolism. One of the main themes of Mandelstam's earliest poems is listening to the music of nature; this music reflects a higher reality that cannot be reached by human consciousness. The main problem treated in Mandelstam's early poems is the compatibility of a human being's own inner music with the harmony of the universe. The second part of the study (chapter 3) focuses on the role of music in Mandelstam' s version of the Russian poetic school, Acmeism. In his Acmeist poems, Mandelstam emphasises the verbal and logical characteristics of music, which can be seen as polemics adhering to the Romantic and partly Symbolist view of music as a metaphysical force. According to Mandelstam, the ideal of logical art is manifest in Johann Sebastian Bach's music. The third part (chapter 4) focuses on the significance of Christianity in Mandelstam's world view and the role of music in his religious poems. A close relationship between poetry, theology and religious philosophy was characteristic of the tradition of Russian Modernism. This is also visible in Mandelstam's poetry and in his conception of Christian music , which unites the Apollonian and Dionysian forces of culture into a harmonic whole. Finally, in the fourth section (chapter 5), I describe Mandelstam's idea of Russian Hellenism and how music is reflected in his poems in the context of ancient Greek mythology. All these elements of Mandelstam's world view reflect a profound tension between word and music, which is closely associated with ideological and philosophical problems that are manifest in his poetry. Subjects: Russian Literature; Music; Acmeism; Mandelstam, Osip
  • Siirilä, Jani (Helsingin yliopisto, 2016)
    In 2004, the United Nations announced the Decade of Education for Sustainable Development 2005-2014. One of the objectives was to include sustainable development at all national education levels via the curricula. In Finland goals of the decade implement RCE (Regional Centre of Expertise) network. The study explored how the concept of sustainable development was constructed in the national education system through the curricula. Altogether 26 representatives were selected from the RCE Espoo network. The study explored how the representatives understood the integrated concept of sustainable development, including its ecological, economic and social dimensions. The representatives were interviewed, and the data were analyzed using concept maps. The construction of the concept of sustainable development was broad and multidimensional in nature. It focused on several dimensions of sustainable development: the ecological dimension of the sustainable use of natural resources, the economic dimension of a sustainable economy based on limited planetary resources, and the social dimension of a welfare society. Constructing the concept of sustainable development was compared to society s commitment to sustainable development as expressed by the Finnish National Commission on Sustainable Development. The construction of the concept of sustainable development by the representatives was mainly alike to commitment to sustainable development but the emphasis of the goals A carbon-neutral society and Sustainable local communities were low. The latter goal included the aspect of climate change and adapting to it. The reform in the Finnish curricula predicts social change, one in which the meaning of developmental sustainability and a sustainable way of life will become stronger. The national education system should take society s commitment to sustainable development into account. The shared goals at all educational levels are 1) to have accomplished citizens who understand the meaning of sustainable development in their lives, and 2) to achieve a sustainable society and future.
  • Korkalo, Liisa (Helsingin yliopisto, 2016)
    Poor micronutrient intake and status (also called hidden hunger ) may compromise the health and work capacity of adolescent girls. In Mozambique, a low-income country with a high rate of adolescent pregnancies, girls poor micronutrient status is also an important risk factor for maternal and child mortality, adverse birth outcomes such as low birth weight, and impaired cognitive performance of the child. The main aims of this thesis were to examine the diet and micronutrient status of adolescent girls in Central Mozambique and to study whether dietary diversity is associated with biomarkers of micronutrient status. The thesis also includes a methodological study assessing the validity of using food photographs in portion size estimation in adolescent Mozambican girls. The validity study on food photographs was conducted in 2009. Two local staple foods and three sauces were selected as test foods and photographs of three different portion sizes were produced for each of them. The participants (99 Mozambican girls aged 13-18 years) were served weighted food portions, and after eating their meal, they were interviewed and asked to estimate the size of their portions with the help of the food photographs. The findings of this study indicated a tendency towards under-estimation of portion sizes. On the group level, the results were acceptable, but large variation in the accuracy of individuals estimates was found. The ZANE Study was conducted in 2010. It was a population-based cross-sectional study on the diet and nutritional status of 14- to 19-year-old girls in Zambézia Province. The study regions included one urban area and two rural districts. Two separate samples of girls were recruited: the first in January-February ( hunger season , n=283) and the second in May-June (harvest season, n=268). A 24-hour dietary recall interview and a seven-day food frequency questionnaire interview were conducted for each participant. Blood and urine samples were collected and blood haemoglobin, serum ferritin, serum zinc, serum selenium, urinary iodine, plasma retinol and serum folate concentrations were analysed. The ZANE Study revealed a low median energy intake calculated from the 24-hour recalls [5.2 MJ/day, interquartile range: 3.6, 7.4 (calculated using sampling weights); n=543]. This is in line with the findings of the validity study and is at least partly explained by under-reporting. Low intakes of several micronutrients and relatively high phytate:zinc molar ratios, typical for diets in low-income settings, were found. Marked seasonal variation was noted for vitamin A intake. According to the World Health Organization definitions, anaemia was a severe public health problem and vitamin A deficiency a moderate public health problem. The serum ferritin concentrations indicated that iron depletion was prevalent in the population. The population was also found to have a risk of zinc deficiency. Folate status was considered to be generally adequate, but an exception to this was the low serum folate concentrations in the urban area in May-June. Mild to moderate iodine deficiency was found in the rural districts, whereas the iodine status of urban girls was adequate. Selenium status was considered adequate. In the last part of the thesis, associations between dietary diversity and low concentrations of haemoglobin and serum/plasma ferritin, zinc, retinol, and folate in non-pregnant girls (n=227 in January-February and n=223 in May-June) were examined in logistic regression models using three different dietary diversity scores. First, the Women s Dietary Diversity Score (WDDS), consisting of nine food groups was calculated from the 24-hour recalls according to instructions by the Food and Agriculture Organization of the United Nations. The second score employed a minimum portion size limit of 15 g (WDDS15g), and the third was based on the seven-day food frequency questionnaires (7dWDDS). The most consistent findings of this work were the associations observed for zinc. In January-February, after adjusting for confounders, a low (≤3) WDDS and a low (≤5) 7dWDDS were each associated with higher odds of having lowserum zinc (≤25th percentile of the season-specific distribution) compared with having a higher score. These associations were not present in May-June. In conclusion, using food photographs in portion size estimation in adolescent Mozambican girls showed an acceptable level of validity. There was, however, a tendency towards under-reporting. In the future, producing and testing more comprehensive sets of locally relevant food photographs will be useful for dietary studies in Sub-Saharan African settings. Hidden hunger was found to be a public health problem among adolescent girls in Central Mozambique. Actions are needed to prevent and control hidden hunger, especially with regard to low iron, zinc, iodine, and vitamin A status. Programmes may need to be tailored according to urban-rural differences in diet and micronutrient status. Some associations between dietary diversity and micronutrient status may exist, especially in the case of zinc. However, the associations seem to be season-specific, which may limit the practical application of dietary diversity scores as tools to identify populations at risk of low micronutrient status.
  • Hällfors, Maria (Helsingin yliopisto, 2016)
    Global climate change will make the current habitat of many species unfavourable. It can also cause species suitable areas to shift or disappear. Under rapid climate change many species will not be able to adapt or disperse fast enough. Therefore, human-mediated dispersal of species has been proposed as a conservation method for mitigating the negative effects of climate change on biodiversity. In scientific discussions on the method, several different terms and definitions have been used. Such inconsistent use of terminology can lead to misunderstandings and to conflicting studies and evaluations of the method. In this thesis, assisted migration (AM) is suggested as the preferred term for the idea of translocating species threatened by climate change, and a concise definition that distinguishes it from other translocation practices is proposed. Should AM be accepted as a conservation tool, there is a demand for a readily applicable, rapid, and effective way of evaluating the species-specific benefit of AM. This thesis presents a method for estimating the need and potential of AM from predictions of changes in the range of species. The method is applied to several plant species and this thesis thus provides on of the first data-based estimations of the need to apply AM as a conservation strategy under different scenarios of climate change. The results indicate that the need and potential of AM for these species increases substantially with the strength of climate change and the temporal extent of climate change projections. Furthermore, this thesis suggests ways to deal with uncertainties in the process of obtaining range change predictions through species distribution models. Conventional assumptions concerning local adaptation within species, according to which species are treated as a single entity, may lead to erroneous predictions when applying species distribution models. Here, the magnitude of error in conservation guidance that can be introduced through opposing assumptions concerning local adaptation is explored. It is found that the assumption of local adaptation and, therefore, separate modelling of populations can provide different and more precautionary outcomes compared to the assumption of no local adaptation and, hence, modelling the species as a whole. To obtain insight into the presence of intraspecific local adaptation to climatic conditions, a translocation trial of two geographically separated populations of the same plant species was initiated. The preliminary results presented here indicate that one of the studied populations is less adapted to conditions in its home environment while the other population exhibits stronger local adaptation. Knowledge of this kind provided by experimental studies should be reflected in studies using species distribution modelling to reduce uncertainty in predictions and threat estimates based on the models. This thesis concludes that predictive tools such as species distribution models hold great potential in providing rough estimates of future trajectories for conservation of biodiversity and could provide a useful scientific basis for policy decisions. However, more in-depth knowledge, which can be gained through experimental approaches, is needed to detail how individual species and populations may respond to altered conditions in their environment and which conservation method is the most relevant.
  • Möttönen, Tapani (Helsingin yliopisto, 2016)
    This doctoral dissertation is a metatheoretical survey into the central semantic concepts of Cognitive Grammar (CG), a semantics-driven theoretical grammar developed by Ronald W. Langacker. CG approaches language as a semiotic system inherently structured by certain cognition-general capacities, and it defends a usage-based conception of language, therefore denying the strict dichotomy between language and other realms of conceptualization and human experience. For CG, linguistic meaning is thus defined relative to our general cognitive and bodily disposition, as well as to the contents of experience the former structure. The cognitive and experiential aspects of meaning are described relative to so-called dimensions of construal. In this study, I will provide a systematic critical account of the theoretical explanation Cognitive Grammar provides for the dimensions of construal. The point of departure will be in social ontology of linguistic meaning developed and defended by Esa Itkonen, who has accordingly criticized Cognitive Grammar for inconsistent psychologism. According to Itkonen, linguistic meaning is an object of common knowledge and cannot be reduced into an individual s conceptualization; the dimensions of construal capture experiential meaning that is part of language as a social semiotic resource. This entails that linguistic semantics assume as its object of description non-objective, perspectival meanings that are commonly known. It will be argued that the usage-based nature of CG provides a way to release this tension between objective and non-objective aspects of meaning by explaining how perspectivity of semantics results from the acquisition and adjustment of meanings in actual discourse. This, however, necessitates an ontological revision of Cognitive Grammar and rehabilitation of the sociality of a linguistic meaning, which is the topic of this study. In addition to the work by Itkonen, prominent socially oriented cognitive linguists, such as Jordan Zlatev, have emphasized the necessary intersubjective basis of experiential meaning. Within the Fennistic studies, on the other hand, the intersubjective approach to CG and Cognitive Linguistics in general has taken the form of combining cognitive linguistic methodologies with Conversation Analysis. This study combines elements from both of these approaches in order to provide a comprehensive assessment of the notion of construal in CG. In so being, the main task of this study is to critically evaluate the cognition-based explanation for the dimensions of construal, provide a socially grounded alternative, and apply the alternative into analysis of construal in (written discourse). The thesis demonstrates that the dimensions of construal are not dependent on the aspects of cognitive theory on the basis of which they are argued for. Instead, the notion of construal is shown to be inherently intersubjective and context-sensitive. Construal captures aspects of semantic organization that are correlates of intersubjective alignment between conceptualizing subjects in a given discursive context.
  • Viljamaa, Lotta (2016)
    Yrittäjyys on ollut voimakkaasti esillä 2010-luvun julkisessa keskustelussa, ja suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa pyritään kannustamaan opiskelijoita yrittäjyyteen ja yrittäjämäisempään toimintaan. Suomessa yrittäjien yleinen koulutustaso on noussut 1990-luvun lopulta lähtien, mutta se on edelleen palkansaajia alhaisemmalla tasolla. Myös akateemisesti koulutettujen yrittäjyysaktiivisuus on Suomessa selvästi muuta väestöä alhaisempaa. Työn sosiologiaa ovat viime vuosina leimanneet keskustelut työn muutoksesta uuden, prekaarin työn suuntaan. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan akateemisesta koulutustaustasta tulevia Y-sukupolveen kuuluvia yrittäjiä muuttuvan työelämän näkökulmasta. Ensimmäinen tutkimuskysymys, johon tutkielmassa etsitään vastausta, kysyy miten Y-sukupolven akateemiset yrittäjät perustelevat yrittäjyyttä uravalintana ja minkä tekijöiden he katsovat vaikuttaneen yrittäjyyspäätökseensä. Toinen tutkimuskysymys liittyy siihen, miten Y-sukupolven akateemiset yrittäjät hahmottavat ammatillista identiteettiään. Tutkielman aineistona on kahdeksan akateemisen yrittäjän teemahaastattelua. Haastatellut henkilöt ovat syntyneet 1980-luvulla tai sen jälkeen ja tulevat erilaisista koulutustaustoista. Aineisto on analysoitu teema-analyysiä hyödyntäen. Analyysiä ohjaavina teoreettisina apuvälineinä on käytetty toimijuuden ja identiteetin käsitteitä, ja lisäksi tutkielma liittyy laajempaan individualisaatioteesin ympärillä käytyyn teoreettiseen keskusteluun. Y-sukupolven akateemiset yrittäjät mieltävät yrittäjyyden ennen kaikkea keinona tehdä sisällöllisesti merkityksellistä ja omia toiveita vastaavaa työtä. Yrittäjyys ei näyttäydy heille itsearvoisesti tavoiteltavana asiana, vaan keinona saavuttaa muita itselle tärkeitä päämääriä. Prekaariin työelämään liitettyjen olosuhteiden merkitys yrittäjyyspäätöksen taustalla tunnisteaan, mutta omaa yrittäjyyttä ei kuvata pakkoratkaisuna vaan päinvastoin omana valintana. Yrittäjyysidentiteetti ei ole tutkituille yrittäjille yksiselitteinen tai helppo kysymys, vaan sen suhteen käydään harkintaa ja neuvotteluja omasta asemasta. Yrittäjäksi leimautumista jopa vältellään, jolloin pyritään löytämään muita ilmaisuja oman liiketoiminnan kuvaamiselle. Yrittäjyys näyttäytyy laajana käsitteenä, jonka piirissä olevia erontekoja kuvataan eri kategorioilla, joista toisiin samaistutaan ja toisista halutaan erottautua ponnekkaasti. Teemaa voisi jatkossa tutkia laaja-alaisemmalla aineistolla, johon saataisiin mukaan myös kaupallisen alan koulutustaustoista tulevia henkilöitä, joita tässä tutkimuksessa ei tavoitettu. Jatkotutkimusta ajatellen myös akateeminen pakkoyrittäjyys olisi kiinnostava aihe.
  • Toivio, Joonas Jukka (2016)
    Tutkielma käsittelee tieteensosiologisesta näkökulmasta rahapeliriippuvuuden lääketieteellistä problematisaatiota. Tutkielman taustakontekstina ovat keskustelut addiktion käsitteen laajentumisesta yhä uusien käyttäytymisen muotojen piiriin sekä neurotieteellisten näkemysten vaikutusvallasta näiden näkemysten muuttumisessa. Aihepiiriä lähestytään tapaustutkimuksella rahapeliriippuvuuden lääkehoitokokeilusta, jossa testataan aivojen mielihyväjärjestelmään vaikuttavan lääkityksen sekä käyttäytymisterapian toimivuutta peliriippuvuuden hoidossa. Työn lähtökohtana on tarkastella, minkälainen ongelma peliriippuvuus on lääketieteellisen hoitotutkimuksen kontekstissa. Työssä tarkastellaan asiantuntijoiden ja tutkijoiden näkemyksiä, sekä niitä lääketieteellisiä välineitä, tekniikoita ja toimenpiteitä joiden avulla peliriippuvuus tuotetaan tietämisen ja hoidon kohteeksi. Työ on lähestymistavaltaan kvalitatiivinen tapaustutkimus. Tutkimusaineisto koostuu viidestä peliriippuvuutta tutkivan ja hoitavan asiantuntijan haastatteluista sekä hoitotutkimukseen liittyvistä dokumenteista ja julkaisuista. Teoreettisilta lähtökohdiltaan työ tukeutuu tieteen- ja teknologiantutkimuksen (Science and Technology Studies, STS) suuntaukseen, erityisesti Annemarie Molin lääketieteen käytäntöjä koskevaan ajatteluun. Aineiston analyysimenetelmänä on hyödynnetty edellä mainittujen tieteen- ja teknologiantutkimuksen käsitteiden ja näkökulmien lisäksi Carol Bacchin kehittämää yhteiskunnallisia problematisointeja koskevaa What’s the problem represented to be -analyysimentelmää. Tutkielman keskeiset tulokset voidaan ilmaista siten, että haastatellut asiantuntijat käsitteellistävät peliriippuvuuden monimutkaisena ilmiönä, jonka syntyyn vaikuttavat niin ympäristö kuin perimäkin. Keskeisessä roolissa riippuvuuden synnyssä katsotaan olevan aivojen mielihyväjärjestelmän toiminnan häiriintyminen. Lääkehoitotutkimuksin yhteydessä ajatus kaikkia addiktioita yhdistävästä mekanismista aivojen palkkiojärjestelmässä mahdollistaa naltrekson-lääkityksen testaamisen myös peliriippuvuudessa. Ilmiön monimutkaisuudesta johtuen haastatellut asiantuntijat eivät kuitenkaan odota peliriippuvuudelle löytyvän ”ihmelääkettä”. Hoitotutkimuksen kontekstissa peliriippuvuudesta hahmottuu kuva kroonisena sairautena, jota ei voida poistaa yksittäisillä lääkeinterventioilla.
  • Leinikka, Ulla (2016)
    Helsingissä sijaitseva Käpylä on kaupunginosa, jonka rakentamisen alkuaika sijoittuu 1920-luvulle. Tuolloin pyrkimyksenä oli helpottaa työväen asuntopulaa, ja Käpylä määrittyi pitkälti työväen asuinalueeksi. Tutkielmassa tarkastellaan Käpylän kaupunginosan ja käpyläläisyyden julkista kuvaa. Aineistona toimii Helsingin Sanomien lehtikirjoittelu, jota on kerätty 1960-, 1970-, 1990- sekä 2010-luvuilta. Aineiston pitkän aikaperspektiivin avulla pyritään tarkastelemaan Käpylään ja käpyläläisyyteen liitettyjen kuvausten mahdollista ajallista muutosta. Tutkielman lähtökohtina ovat käsitykset kielen merkityksiä rakentavasta luonteesta sekä median potentiaalisesta vaikutuksesta kaupunginosia koskevien mielikuvien muokkaajina. Kaupunkitilan muutosta käsittelevä gentrifikaatiokirjallisuus taustoittaa aineiston analyysiä, ja analyysin menetelmällisenä välineenä toimii jäsenkategoria-analyysi. Eri ajanjaksojen lehtikirjoituksista löytyy sekä samankaltaisuuksia että erilaisuutta. Kaikilla ajanjaksoilla Käpylä määrittyy kaupunginosaksi muiden joukossa sekä kaupunkialueeksi, joka on osa kasvavaa ja kehittyvää kaupunkia. Yhteistä eri ajanjaksojen kuvauksille on myös Käpylän kuvaus fyysisesti puutalovaltaisena ja vihreänä ympäristönä. Muutosta on havaittavissa erityisesti aineiston varhaisimman, vuosien 1968 ja 1970-1971, sekä aineiston myöhäisimpien osuuksien, vuosien 1990-1992 sekä 2010-2012, välillä. Aineiston myöhäisemmissä osuuksissa 1990-1992 sekä 2010-2012 on läsnä kuvauksia käpyläläisyydestä keskiluokkaisuutena, ympäristöystävällisyytenä sekä poliittisesti vihreänä tai vasemmistolaisena suuntautumisena. Lisäksi aineiston uusimmissa osuuksissa Käpylä ja käpyläläisyys määrittyvät vahvasti toiminnallisuuden kategorian kautta: asukasaktiivisuus sekä alueeseen kohdistuvien negatiivisiksi koettujen muutospaineiden vastustamisena että yhteisöllisyytenä ja yhteistoiminnallisuutena ovat läsnä vuosien 1990- 1992 ja 2010-2012 ajanjaksoilla. Aineiston analyysin perusteella Käpylän kuvaukset fyysisen ympäristön kategorian kautta ovat yleisesti positiivisia mutta alueen monimuotoisuutta vähentäviä. Kuvaukset käpyläläisyydestä keskiluokkaisuutena ovat yleistyneet 1990-luvulta lähtien, mikä asettuu osaltaan tukemaan käsityksiä ajan myötä gentrifioituneesta Käpylästä. Käpyläläisten roolia omasta kaupunginosasta määrittyvän julkisen kuvan muotoutumisessa voi myös pitää merkittävänä aineiston kahden ajallisesti myöhäisimmän ajanjakson perusteella.
  • Heino, Susanna (2016)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan avioliiton merkitystä nykypäivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimuskirjallisuudessa avioliittoinstituution on esitetty deinstitutionalisoituneen ja menettäneen merkitystään. Tätä on perusteltu erilaisilla demografisilla muutoksilla, kuten avioitumisiän ja avioeronneisuuden nousulla. Avioliiton solmiminen ei ole yksilöiden elämänkulussa enää samanlainen itsestäänselvyys kuin ennen vanhaan, vaan siitä on tullut pikemminkin yksilöllinen valinta. Yhteiskunnan yksilöllistymisen myötä keskiöön on instituution sijaan noussut kahdenvälinen suhde: läheisyys, itsensä toteuttamisen mahdollisuus ja tasavertaisuus. Lisäksi yhteiskunnan emotionalisoitumisen ja terapiakulttuurin nousun myötä tällaista yksilöä korostavaa kahden ihmisen välistä rakkaussuhdetta on alettu ymmärtää myös lähtökohtaisesti vaativana ja ongelmallisena. Siinä missä avioliiton ideana on kestää, terapeuttisessa ymmärryksessä parisuhde kiteytyy työtä vaativaksi ongelmakimpuksi. Tässä tutkimuksessa pyritään selvittämään, mikä on avioliittoinstituution luonne ja merkitys nykypäivän yhteiskunnassa, joka asettaa yksilöllisyyden ja läheisyyden varsin keskeiselle sijalle. Tutkimuksen kohteena ovat pääkaupunkiseudulla asuvat ja ensimmäistä kertaa avioituvat nuoret parit, joilla ei ole ennestään lapsia. Analyysi perustuu valmiiseen, laadulliseen aineistoon. Vuosina 2006 ja 2009–2011 kerätty teemahaastatteluaineisto käsittää yhteensä yhdeksäntoista (19) pariskuntahaastattelua. Aineiston analyysissa tukeuduttiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin suuntaviivoihin. Aineistoa on jäsennelty luokittelemalla ja teemoittelemalla avioitumiselle annettuja perusteluja ja puhetta avoliitosta ja parisuhteesta. Tutkielman laajempana teoreettisena viitekehyksenä toimivat yhteiskunnan yksilöllistymiseen liittyvät teoretisoinnit ja uudenlaisia läheissuhteita koskevat tutkimuskeskustelut. Perinteisten instituutioiden kuvataan menettäneen merkitystään ja yksilön elämää ohjaavan traditioiden sijaan pikemminkin itseohjautuvuus. Yksilöllistymisteesiä haastavan Neil Grossin teoretisoinnin avulla pyritään selittämään sitä, miksi avioituminen yksilöllistymisestä huolimatta näyttäytyy yhä merkityksellisenä ja tavoiteltavana haastateltavien elämässä. Parisuhteen merkitystä nykypäivänä ja suhteessa avioliittoon tarkastellaan yksilöllistymiskeskusteluihin limittyvän ja yksilöä korostavan terapeuttisen parisuhdeymmärryksen näkökulmasta. Siirtymää parisuhteesta avioliittoon ja siihen liittyvää problematiikkaa tarkasteltaessa tukeudutaan Georg Simmelin teoretisointiin vuorovaikutuksen muodoista, etenkin dyadin käsitteeseen, ja toisaalta myös Simmelin määritelmään dyadiin kiinteästi liittyvästä läheisyydestä. Analyysin perusteella avioituminen on yksilöllinen valinta, mutta siitä on jäljitettävissä yhä myös perinteiden säätelyvoimaa. Avioliiton ajatellaan tuovan selkeyttä ja suojaa niin parisuhteelle kuin erityisesti jossain vaiheessa mahdollisesti syntyville lapsillekin. Sen koetaan myös vahvistavan sitoutumista ja toimivan sitoutumisen osoituksena niin puolisolle kuin ympäristöllekin sekä linkittyvän vahvasti ajatukseen sitoutumisen myötä syntyvästä yksiköstä, ”meistä” ja perheestä. Lisäksi avioitumisella nähdään olevan paikka osana elämänkulkua. Sillä on kulttuurisen käsikirjoituksen määrittämä oikea aikansa opintojen jälkeen ja ennen mahdollisen lapsen syntymää. Avioliitto on myös osa parisuhteen kulttuurista käsikirjoitusta, parisuhteen kehityksen huippu. Parisuhdepuheesta piirtyy esiin erilaisia toimivuudelle annettuja määreitä. Parisuhteessa arjen tulee toimia ja tulee olla luottamusta. Lisäksi pitää puhua oikealla tavalla ja ymmärtää toista. Parisuhteessa tärkeää on myös tasavertaisuus ja yksilöllisyyden säilyttäminen, mikä mahdollistaa läheisyyden syntymisen. Parisuhde tulee todeta toimivaksi ennen sitoutumista avioliittoon.