Browsing by Author "Dahl, Rita"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-3 of 3
  • Dahl, Rita (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.
  • Dahl, Rita (2001)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kokoomuksen ja SDP:n eduskuntaryhmien Euroopan unionin jäsenyyden aikaisissa (1995-2000) ulko– ja turvallisuuspoliittisissa ryhmäpuheenvuoroissa käytettyjä retorisia perusteluja perelmanilaisen uuden retoriikan käsitteiden avulla. Näitä täydennetään kirjallisuustieteilijä Kenneth Burken kehittämän identifikaation käsitteellä, jonka avulla tarkastellaan ryhmäpuheenvuoroissa ilmeneviä puhujarakenteita. Näin mahdollistuu Perelmanin teoriarakennelman täydentäminen puhujan ja yleisöjen välisten suhteiden tarkastelemiseksi. Perelmanin universaaliyleisön epämääräisyyttä korjataan “kuvitteellisen yleisön” käsitteella. Retorisen analyysin lisäksi tarkastellaan barthesilaisen myyttianalyysin kautta ryhmäpuheenvuoroissa ilmeneviä turvallisuuskäsityksiä. Ryhmäpuheenvuoroista etsitään mahdollista vastaavuutta 1800-luvulta peräisin olevan vanhasuomalaisen ajattelun kansallisten yhtenäistämisajatusten ja niille 1900-luvulla jatkoa merkinneiden Paasikiven ja Kekkosen kansalliseen eheyttämiseen liittyvien ajatusten ja ulkopoliittisten näkemysten kanssa. Tutkimus merkitsee samalla yritystä testata, tuotetaanko perinteisenä konsensuaalisen puhunnan alueena toiminutta ulko- ja turvallisuuspoliittista puhetta uusilla konsensuaalisuuden ehdoilla EU-jäsenyyden aikana vai saako se aikaan mielipide-eroja. Tutkimuskohteina ovat olleet kokoomuksen 14 ja SDP:n 12 ulko– ja turvallisuuspolittista ryhmäpuheenvuoroa. Kontekstina on tuotu esiin EU:n poliittisen ulottuvuuden kehittymisen historia, vanhasuomalaisen ajattelun perusteet 1800-luvulta 1900-luvulle ja eduskuntaryhmien ryhmäsihteereiden näkemykset ryhmäpuheenvuorojen laatimisen prosessista. Näistä tutkimuksen vertailuasetelman kannalta keskeisin on vanhasuomalaisen ajattelun perusteiden esittely. Teoreettisen taustan työlle muodostaa kielen poliittisuuden ja politiikan kielen erityispiirteiden pohtiminen sekä Perelmanin uuden retoriikan keskeisten käsitteiden ja Barthesin myyttitutkimuksen valottaminen. Tutkimuksessa on havaittu retoristen esisopimusten ja perusteluiden toimivan toisiaan vahvistavasti sekä kokoomuksella että SDP:llä. Keskeisenä esisopimuksena esitetty uusi turvallisuustodellisuus epävarman ontologian hallitsemana olemuksena varmuullistetaan perustelutason turvallisuuspoliittisen kokonaisuuden ajatuksen avulla. Suomi velvollistetaan osallistumaan tämän kokonaisuuden osana toimimiseen rauhanturvaosaamisensa nojalla. Perustelut ovat molempien puolueiden osalta yllättävän yhdenmukaisia ja vanhasuomalainen ajattelu heijastuu uuteen muotoon puettuna sekä kokoomuksen että SDP:n puhunnassa. Vanhasuomalainen ”kansan kokonaisuuden tahtoon” vetoaminen on muuntunut tärkeydeksi toimia ”idealisoidun kansojen kokonaisuuden” jäsenenä, jossa kansallisuuden arvo muodostuu onnistuneesta kokonaisuuden osana toimimisesta. Myyttitasolla heijastuvat selkeimmin erot kokoomuksen ja SDP:n turvallisuuskäsityksissä EU-jäsennyyden aikaisessa todellisuudessa. Kokoomus korostaa ”ekonomisoidun turvallisuuden” vaurauden tyynnyttävää vaikutusta. SDP puolestaan painottaa ”moraalistetun turvallisuuden” merkitystä. Kokoomuksen EU-jäsenyyden aikainen turvallisuuskäsitys on luonteeltaan dedusoitu, ylärakenteiden ja erityisesti taloudellisen hyvinvoinnin leviämisen merkitystä korostava, kun SDP puolestaan nojaa redusoidun turvallisuuden käsitteeseen. Redusoitu turvallisuuskäsitys rakentaa turvallisuudesta moraalisen suureen, joka on ruohonjuuritason toimijoiden omaksuttava. Myyttitason puheessa on piileviä jäänteitä kansalaissodan jälkeisestä, monarkistisen oikeiston ”lujan hallitusvallan” korostuksesta (kokoomus) sekä ”kansanvaltaisesta valtioelämästä” (SDP). Keskeisinä lähteinä tutkimuksessa ovat toimineet mm. Perelmanin ja Olbrechts-Tytecan The New Rhetoric, Perelmanin Retoriikan valtakunta ja Barthesin Mytologioita.