Browsing by Subject "Darfur"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Kervinen, Silja (2008)
    This paper explores the role of the press in shaping US foreign policy towards an international conflict. Its theoretical basis draws from the fields of Peace and Conflict Research and Communication Studies. It combines these two research traditions to construct a framework that defines the relations between the media, the political leadership and the public, and describes the role of each in the formation of US political response to an international conflict. The paper examines US press coverage of the Darfur conflict through the New York Times and the Washington Post reporting on the issue. It explores the kind of understanding provided by the press on the conflict, the US role as an international actor and the nature and extent of US responsibility to respond to the conflict and the related humanitarian crisis. It also describes the role the press had in advocating policy options to the administration and in increasing public pressure on the administration to implement them. The findings reveal that the US press presented the conflict with a focus on its victims. It appealed emotionally to the common responsibility of humanity to protect the victims against the villains and called for the Bush administration to lead the world’s response. Because the administration failed to meet this demand, the press portrayed its Darfur policy from an overwhelmingly negative perspective. The accusation levelled against the administration by the press was that the only unifying motivation behind its policy on Darfur was to pass on responsibility to others, among them its Sudanese counterpart, which Washington was far too willing to treat as a cooperative partner. Washington argued that it was working gradually towards a solution from the inside, between Khartoum and the Darfur rebels. Meanwhile the press demanded for a solution to be immediately imposed on the parties from the outside and considered it immoral to negotiate on the terms of Khartoum, which it portrayed as the villain. In its continuous criticism of the Bush administration, the press potentially contributed to the gradual increase of pressure to scale up the administration’s response to Darfur. That response eventually took the form of intensified diplomatic negotiations with Khartoum, economic sanctions on individuals responsible for violence in Darfur and humanitarian relief to victims. The response fell short of the more urgent and coercive measures demanded by the press. It is possible that the administration’s response was mainly directed at demonstrating to the impatient press, the lobby groups and the public that it was working on the crisis, while avoiding politically and financially costlier commitments.
  • Pulkka, Elina (2008)
    Tutkimuksen kohteena on kansainvälisten järjestöjen toiminta Sudanin Darfurin alueella vuonna 2003 alkaneessa konfliktissa, jota on kuvattu humanitääriseksi katastrofiksi. Arvion mukaan 200 000 ihmistä on menettänyt henkensä ja yli kaksi miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa paetessaan Sudanin hallituksen ja kapinallisryhmien aseellista välienselvittelyä alueella. Kansainvälistä yhteisöä on vaadittu toimimaan voimakkaammin kriisin lopettamiseksi, ja nähty sen pettäneen Ruandan kansanmurhan jälkeiset lupaukset siitä, ettei tällaisia tapahtumia päästettäisi enää koskaan tapahtumaan. Kansainvälisten järjestöjen toimintaa Darfurissa on aiemmin tutkittu usein suojeluvastuun normin kautta. Sillä tarkoitetaan kansainvälisen yhteisön velvollisuutta suojella maan väestöä, jos valtio ei siihen itse kykene. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisia syitä Afrikan unioni, Pohjois-Atlantin liitto, Yhdistyneet kansakunnat sekä Euroopan unioni esittävät toimimisestaan Darfurin kriisissä vuosina 2004-2007. Tarkoituksena on perehtyä siihen, voidaanko järjestöjen virallisissa kannanotoissaan esittämistä syistä nähdä, minkälaisiin vastuunlähteisiin niiden toiminta kriisissä pohjautuu. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään David Millerin vastuunjakoteoriasta johdettuja normatiivisten syiden käsitteitä. Näistä on muodostettu viisi luokkaa: yhteisöllisyys, kapasiteetti, kausaalisuus, lupaus sekä avunpyyntö. Niitä käytetään selvittäessä, mihin perustuu järjestöjen halu auttaa Darfuria. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat 1) Minkälaisia syitä Afrikan unioni, Pohjois-Atlantin liitto, Euroopan unioni ja Yhdistyneet kansakunnat ovat esittäneet toiminnastaan Darfurin kriisissä? Ja 2) Voidaanko esitettyjen syiden perusteella selvittää järjestöjen Darfurissa toimimisen vastuunlähteitä? Tutkimusmenetelminä käytetään kvantitatiivisen sisällön erittelyn sekä kvalitatiivisen sisällönanalyysin yhdistelmää. Analyysi jakautuu tutkimusmenetelmien mukaan kahteen osioon. Ensin taulukoidaan sisällön erittelyä käyttäen järjestöjen kannanotoista niiden esittämät syyt toiminnalleen. Nämä eritellään teoreettisesta viitekehyksestä muodostettujen luokitusyksikköjen mukaisesti. Tämän jälkeen esitettyihin syihin ja niiden merkityksiin perehdytään tarkemmin sisällönanalyysin kautta. Sisällön erittelyn tuloksissa havaittiin järjestöjen esittäneen toiminnastaan syitä, jotka voitiin yhdistää erilaisiin vastuunlähteisiin. Afrikan unioni toi kannanotoissaan esiin toimimisensa pohjautuvan Afrikan mantereen yhtenäisyyteen sekä tarpeeseen auttaa oman mantereen hädässä olevaa maata. Yhdistyneiden kansakuntien ja Euroopan unionin kannanotoissa korostui laaja yhteisöllisyys tai universaalisuus. Pohjois-Atlantin liitto perusteli toimivansa Darfurissa, koska Afrikan unioni oli pyytänyt sen apua. Tutkielmassa päädyttiin toteamaan, ettei järjestöjen kannanotoissa esittämistä syistä voida päätellä, oliko järjestöjen Darfurissa toimimisen taustalla niiden esittämien syiden kuvastamat vastuunlähteet. Arvioitiin, että järjestöillä on monia mahdollisia syitä Darfurissa toimimiseen, eivätkä kaikki niistä liity vastuuseen. Muita syitä olivat muun muassa erilaiset materiaaliset syyt. Nähtiin myös, että järjestöt saattoivat kannanotoissaan korostaa toimivansa kriisissä jonkin tietyn syyn takia, ajaakseen erilaisia Darfuriin liittymättömiäkin päämääriään.
  • Hilander, Katri Maria (2008)
    Kansanmurha on selkeästä laillisesta asemastaan huolimatta elävä ja kiistanalainen käsite. Se syntyi ja kehittyi nykyisin tuntemaamme muotoon toisen maailmansodan jälkimainingeissa 1940-luvun loppupuoliskolla. Konfliktin määritteleminen kansanmurhaksi ja toiminta sen ehkäisemiseksi tai pysäyttämiseksi ovat edelleen ajankohtaisia haasteita kansainvälisessä politiikassa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kansanmurhasta käytyä keskustelua Bosnian sodan ja Darfurin kriisin kohdalla. Sekä Bosniassa vuosina 1992-1995 käydystä sodasta että kymmenen vuotta myöhemmin kärjistyneestä Darfurin tilanteesta on käyty väittelyä sen suhteen, täyttävätkö tapahtumat kansanmurhan kansainvälisessä laissa määritellyt tunnusmerkit. Keskustelujen samankaltaisuudesta huolimatta Bosnian tapausta on päädytty nimittämään kansanmurhaksi, Darfurin kriisin puolestaan ei ole todettu vastaavan määritelmän asettamia vaatimuksia. Molemmissa tapauksissa huomion kohteeksi ovat joutuneet kansainvälisen yhteisön toimet väkivallan päättämiseksi ja ehkäisemiseksi tulevaisuudessa. Kansanmurhan käsite on laillisen määritelmän olemassaolosta huolimatta tutkijoiden jatkuvan huomion kohteena. Määritelmää tarkastellaan muutosehdotuksia tehden ja pohtien, missä tapauksissa voidaan puhua kansanmurhasta. Myös määritelmän tulkinta herättää keskustelua. Kansanmurhan käsitteen käytön välttäminen kansainvälisellä tasolla tulkitaan helposti osoitukseksi toimintatahdon puuttumisesta. Tässä tutkimuksessa analysoidaan kahdeksaa valikoitua tekstiä, jotka käsittelevät kansanmurhaa Bosnian sodan ja Darfurin kriisin yhteyksissä. Tutkimuksen tarkoitus on kartoittaa kirjallisuudessa esitettyjä näkemyksiä kansanmurhan käsitteestä, siitä, onko käsitellyissä tapauksissa tapahtunut kansanmurhaa, ja kansainvälisen yhteisön toiminnasta näissä tapauksissa. Tutkimuskirjallisuutta lähestytään keskusteluna, jonka rakenteita tarkastellaan analyysiosuudessa. Tutkimuksessa kysytään, millainen keskustelu aineiston teksteistä muodostuu, ja mitä diskursseja ja valtarakenteita keskustelusta on hahmotettavissa. Lähestymistapa pohjautuu poststrukturalistiseen, diskursiiviseen käsitykseen maailmasta. Keskeistä on kielen ymmärtäminen monimerkityksisenä todellisuuteen vaikuttamisen välineenä yksiselitteisen, selkeän kommunikaation sijaan. Aineistoa analysoidaan diskurssianalyysiin pohjautuvalla tämän tutkimuksen tarpeisiin suunnitellulla neliportaisella metodilla Norman Fairclough’n kriittiseen kielen tutkimukseen tukeutuen. Tutkimuksessa todetaan, että monimuotoisuudesta ja eriävistä mielipiteistä huolimatta keskustelua hallitsevat selkeät rakenteet. Keskustelijan ammatin ja aseman huomataan vaikuttavan keskustelussa omaksuttuun rooliin ja esitettyihin näkemyksiin. Kansanmurhan käsitteestä ja sen tapauksiin soveltamisesta käyty keskustelu näyttäytyy asiantuntijakeskusteluna, johon osallistuminen vaatii kannanottoja tiettyihin kysymyksiin vahvistaen näin keskustelun tärkeimpiä elementtejä. Keskustelusta nostetaan esille kolme hallitsevaa diskurssia. Näin osoitetaan, että keskustelun rakenteet ohjaavat osanottajat kommentoimaan kansanmurhan mahdollisuutta käsitellyssä tapauksessa sekä ottamaan kantaa kansainvälisen yhteisön velvollisuuksiin ja toimintaan konfliktitilanteissa. Keskustelun luonteeseen liittyvät, mahdollisesti tiedostamattomat perusoletukset ohjaavat osanottajien tapaa esittää ja perustella näkemyksensä.
  • Tuominen, Suvi (2008)
    Tutkielman aiheena on Darfurin kriisin ympärillä käyty rauhanturvadebatti vuosina 2004 - 2007. Debatin osapuolina olivat Sudanin hallitus, YK ja Afrikan unioni. Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan millä lailla suvereniteetti on näyttäytynyt rauhanturvaamisesta puhuttaessa Darfurin tapauksessa ja eroavatko eri osapuolten näkökulmat toisistaan. Lisäksi tutkitaan, kertooko Darfurin tapaus mahdollisesti jotain yleisemmin suvereniteetin suhteesta rauhanturvaamiseen. Tutkielma tarjoaa myös ymmärtämystä rauahnturvadebatissa esiintyneiden diskurssien käytännön vaikutuksista. Tutkimusmetodina käytetään diskurssianalyysia. Aineistona käytetään lehdistöstä poimittuja osapuolten kommentteja sekä puheita ja haastatteluja. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu kahdesta pilarista: rauhanturvaamisesta sekä valtion suvereniteetin sosiaalisen rakentumisen teoriasta, joka nojaa konstruktivismiin. Vaikka rauhanturvaaminen on merkittävä osa kansainvälistä politiikkaa, ja sitä on tutkittu kansainvälisen politiikan oppiaineen piirissä, tutkimuksesta on valitettavan usein puuttunut teoreettinen ote. Tämän vuoksi tutkielmassa lähestytään Darfurin rauhanturvaamista juuri teoreettisesta näkökulmasta. Suvereniteettiproblematiikkaan tartutaan myös perinteisistä näkökulmista poiketen. Perinteisessä kansainvälisen politiikan tutkimuksessa suvereniteetin luonnetta ei ole kyseenalaistettu, ja sitä on kohdeltu pysyvänä ja muuttumattoman instituutiona. Tutkimuksen lähtökohtana on näitä tutkimuksellisia puutteita paikkaava Thomas Bierstekerin ja Cynthia Weberin teoria suvereniteetin sosiaalisesta rakentumisesta. Eri osapuolten osittain toisistaan poikkeavat diskurssit vahvistavat käsitystä suvereniteetin sosiaalisesta luonteesta. Kyse on jatkuvasti käynnissä olevasta prosessista, jossa eri osapuolet määrittelevät suvereniteettia yhä uudelleen. Darfurin rauhanturvadebatin kolmen eri osapuolen rakentamat kuvat valtion suvereniteetista olivat erilaiset, mutta osittain myös päällekkäiset. Tiukinta kuvaa suvereniteetista on rakentanut Sudanin hallitus. Hallituksen käyttämissä diskursseissa suvereniteetin muuri on rakennettu tiukasti oman valtion ympärille, sekä tiukasti länsimaita vastaan: milloin koskemaan Afrikkaa, milloin muslimimaita. Afrikan unionin rakentama kuva suvereniteetista oli löyhin, sillä AU:n diskursseissa yksittäisen valtion absoluuttista suvereniteettia ei enää kunnioitettu. Lisäksi käsitys oli löyhä siinä mielessä, että panafrikkalaisuus-diskurssissa suvereniteetti ei koskenut tiukasti perinteistä valtiota, vaan oli laajentunut koskemaan koko Afrikkaa - vaikkakin tätä koko mantereen suvereniteettia rakennettiin tiukaksi muuriksi ulospäin länsimaille, ainakin debatin alkuvaiheessa. YK jää näiden kahden väliin edustaen mielenkiintoisesti sekä tiukkaa, että löyhää näkemystä suvereniteetista. Suvereniteetin käsite on tutkimuksen mukaan ongelmallinen rauhanturvaamiselle sen valmisteluvaiheessa. Vetoomuksilla valtion suvereniteettiin voidaan hidastaa ja viivyttää päätöstä rauhanturvajoukoista loputtomiin. Tutkimus osoitti myös suvereniteetin merkityksen nykymaailmassa. Darfurin tapauksessa sitä on rakennettu mitä erilaisemmaksi, mutta loppujen lopuksi, sitä on kuitenkin kunnioitettu. Työni kuitenkin asetti kyseenalaiseksi sen, että voidaanko ylipäätään puhua enää tiukasti valtion suvereniteetista. Tutkimuksen tulosten mukaan valtio ei suinkaan ole enää ainoa yksikkö, jonka ympärille suvereniteettia voidaan rakentaa. Yksi tutkimuksen tärkeimmistä tuloksista onkin se, että suvereniteettia voidaan rakentaa sosiaalisesti myös yli perinteisen valtion rajojen.