Browsing by Subject "Sadankomitea"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-3 of 3
  • Lohikoski, Juhani Vilhelm Kalevi (2007)
    Tutkielma lähestyy 1960-luvun uusvasemmistolaista liikehdintää yksilölliseltä, ideologis-poliittiselta ja kansainväliseltä tasolta. Päälähteenä ovat 1960-luvun uusissa liikkeissä toimineiden uusvasemmistolaisten aktiivien haastattelut. Haastateltavien nimet nousivat esiin Kansan Arkiston ja Työväen Arkiston aikalaismateriaaleista, järjestöjen pöytäkirjoista, lentolehtisistä ja lehtileikkeistä. Haastatellut aktiivit olivat organisoimassa 1960-luvun protesteja keskeisesti liikkeiden ytimessä. Muina lähteinä on käytetty esim. 1960-lukulaisten kirjoittamia elämäkertamuistelmia. Tutkimusaineiston analyysissä käytetään elämäkertatutkimusta ja muistelukerrontametodia. Haastattelujen avulla selvitetään 1960-luvun yhteiskunnallisissa liikkeissä toimineiden keskeisten aktiivien toimintamotiiveja. Miten haastateltavien ajatukset muuttuivat 1960-luvun kuluessa, ja mikä siihen vaikutti? Haastattelujen kautta piirtyy esiin toimijoiden henkilökohtaisten motiivien lisäksi kuva monivivahteisesta 1960-luvun järjestökentästä. Punaisina lankoina tutkimuksessa on kaksi pääteemaa "uusvasemmisto" sekä "sota ja väkivalta". Niiden avulla hahmotetaan toimijoiden aatteellisia motiiveja ja toimintakeinoja. Tutkielmassa pohditaan miten kansainväliset kysymykset heijastuivat suomalaisten liikkeiden keskusteluun. Mitä mahdollisuuksia ne loivat ja mitä raja-aitoja ne synnyttivät? Liikkeiden teoretisoinnin yhteydessä kootaan yhteen eri tutkijoiden näkökulmia 1960-luvun liikehdinnästä ja verrataan niitä suomalaiseen 1960-luvun liikehdintään. Tutkielman yksi johtopäätös oli, että uusien liikkeiden synty ja niiden kehittyminen 1960-luvulla näyttää liittyneen keskeisesti yhteiskunnalliseen ja poliittiseen murrokseen. 1960-lukulaisen uusvasemmistolaisen liikkeen synty pohjasi sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin, koulutuksen laajentumiseen ja taloudelliseen muutokseen kohti teollisuusyhteiskuntaa. Vanhan Suomen oikeistolainen ja konservatiivinen ilmapiiri murentui: vanhan hegemonian haastamisen henki näkyi haastateltavien toiminnassa läpi 1960-luvun. 1960-luvun liikkeille vuosikymmenen loppuun asti oli tyypillistä, että raja-aidat järjestöjen välillä olivat matalat. Uusvasemmistolaiset olivat oppineet toimimaan yhdessä. Monet 1960-luvun alkupuolen toimijoista olivat löytäneet toisensa yliopiston kuppilaparlamentissa keskustelemassa elokuvista tai vasemmistolaisista ajatussuunnista. Miksi sitten raja-aidat alkoivat kasvaa 1960-luvun lopulla? Miksi taistolaisuus nousi hallitsevaksi voimaksi 1970-luvun alkupuolella? Aineiston pohjalta 1960-luvun liikehdinnän kulminaatiopisteeksi näyttää muodostuvan vuosi 1968 ja etenkin Prahan miehitys. Uusvasemmistolaiset, jotka olivat jo vuosia pohtineet vaihtoehtoa Neuvostoliiton ja lännen välille, tuomitsivat miehityksen. Puolestaan niille nuorille, jotka olivat politisoituneet vasta 1960-luvun lopulla Vietnamin sodan myötä, ei pasifistinen ajattelu ollut yhtä lailla selkärangassa. Aineiston perusteella näyttää, että taistolaisen liikkeen nousussa vuoden 1968 jälkeen oli kyse tavallaan uudesta sukupolvesta, joka politisoitui omanlaisekseen 1970-luvun liikehdinnässä, ja jonka yhdeksi kulmakiveksi muodostui sanoutuminen irti 60-lukulaisten ”virheellistä” kannoista, kuten Tshekkoslovakian miehityksen tuomitsemisesta. Vanhan vasemmiston herääminen talviuniltaan vei tilaa uusvasemmistolaiselta liikkeeltä. Radikaaleimmat 1960-luvun uusvasemmistolaiset tunsivat olonsa yksinäiseksi, kun liike oli kadonnut heidän ympäriltään. Aiemmin heidän keskeinen asemansa aktivistiverkostoissa oli antanut merkittävän roolin niin liikkeen ideologisessa keskustelussa kuin myös toiminnallisen linjan määrittelyssä.
  • Metsämäki, Mikko Verneri (2001)
    Suomessa toimi 1960-luvulla kaksi aktiivista ja näkyvää rauhanjärjestöä: Rauhanpuolustajat ja Sadankomitea. 1949 perustettu Rauhanpuolustajat oli Neuvostoliiton dominoiman Maailman rauhanneuvoston jäsenjärjestö, joka nojasi ennen kaikkea äärivasemmiston kannatukseen. Sadankomitean perustivat 1963 opiskelijat, jotka olivat kiinnostuneita pasifismista, mutta pitivät Rauhanpuolustajia liian kommunistisidonnaisena järjestönä. Sadankomitean esikuvia olivat länsieurooppalaiset, suurvaltapoliittista sitoutumattomattomuutta painottaneet rauhanjärjestöt. Tutkielma tarkastelee rauhanjärjestöjen keskinäisten suhteiden kehitystä 1960-luvulla arvioimalla järjestöjen ideologista pohjaa, toiminnan painopisteitä sekä niiden asemaa poliittisella kentällä. Rauhanpuolustajat pyrki välittömästi Sadankomitean perustamisen jälkeen yhteistyöhön uuden rauhanjärjestön kanssa, mutta Sadankomitea piti Rauhanpuolustajia sekä ideologisesti että taktisesti huonona kumppanina. Myöhemmätkään yritykset rakentaa yhteistyötä – esimerkiksi Maailman rauhankongressissa Helsingissä kesällä 1965 – eivät onnistuneet. Keskeiseksi erimielisyyden aiheeksi nousi Rauhanpuolustajien kommunistisidonnaisuuden ohella suhtautuminen siirtomaiden itsenäisyyssotiin. Kun Rauhanpuolustajat veti suoraviivaista leniniläiseen imperialismiteoriaan nojannutta linjaa, Sadankomitea pyrki näkemään problematiikan moniulotteisemmin eikä tukenut sissiliikkeiden aseellista taistelua. Sadankomitean sisällä 1966 käydyssä kamppailussa itsenäisyyssotiin Rauhanpuolustajien tavoin suhtautunut siipi ”marssijat” jäi tappiolle, mutta voiton vieneiden ”tutkijoiden” johdossa Sadankomitean toiminta alkoi hiipua. Sisäisen hajaannuksen jälkeen Sadankomitea menetti hegemonia-asemansa opiskelijaradikaalien keskuudessa ja organisatorisesti vahvempi Rauhanpuolustajat otti keulapaikan. Se kykeni nyt houkuttelemaan poliittisia puolueita ja nuorisojärjestöjä toimintaansa. Kun presidentti Kekkonen oli omalla toiminnallaan osoittanut Rauhanpuolustajien olevan hyväksyttävä ja idänpolitiikan kannalta keskeinen järjestö, muut poliittiset toimijat huomasivat Rauhanpuolustajissa uuden väylän rakentaa itäsuhteita. Vuosikymmenen lopulla kommunistisen puolueen hajautuminen enemmistö- ja vähemmistösiipeen synnytti Rauhanpuolustajille vielä uuden roolin, kun SKP:n vähemmistö alkoi käyttää sitä yhteistyöorganisaationaan. Rauhanpuolustajien vahvistaessa asemiaan Sadankomitean toiminta hiipui. Järjestö onnistui kuitenkin 1970-luvun alussa torjumaan taistolaisten valtausyritykset. Keskeisissä ohjelmallisissa ja ideologissa kysymyksissä järjestöjen erot olivat ylittämättömät. Sadankomitean esittäessä älyllisesti perustellun vaihtoehdon maanpuolustusajattelun perinteelle ja yleiselle asevelvollisuudelle Rauhanpuolustajat ei uskonut pasifismiin vaan keskittyi korostamaan rauhanomaisen rinnakkaiselon tärkeyttä. Järjestöjen erilaisten statusten voi nähdä sopivan hyvin Katsuya Kodaman jaotteluun kylmän sodan aikaisten rauhanliikkeiden yleisimmästä dikotomiasta, jossa anti-imperialistinen rauhanliike edusti neuvostosidonnaista liikettä ja radikaalipasifistinen rauhanliike sitoutumattomuuteen pyrkinyttä, epähierarkkista rauhanliikettä. Tutkielman keskeistä lähdeaineistoa ovat Rauhanpuolustajien keskustoimikunnan sekä Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean poliittisen toimikunnan arkistot Kansan Arkistossa sekä Sadankomitean johtokunnan arkistot Pasilan Rauhanasemalla. Tutkielmaa varten on tutustuttu myös suojelupoliisin järjestöistä ja niiden avainaktivisteista keräämään materiaaliin. Lisäksi on haastateltu järjestöjen keskeisiä vaikuttajia, Kalevi Suomelaa, Erkki Tuomiojaa ja Mirjam Vire-Tuomista.
  • Kukkonen, Antti (2010)
    Tutkielma käsittelee Sadankomitea-järjestön poliittisen pasifismin, ns. tarkoituksenmukaisuuspasifismin nousua ja tuhoa Suomessa vuosina 1966-1971. Tarkoituksenmukaisuuspasifismin puitteissa haluttiin sanoutua irti väkivallan periaatteellisesta tuomitsemisesta. Tämän sijasta koettiin, että väkivallan mielekkyyttä tulee arvioida seurauseettisin perustein eli sen perusteella, millaisia todennäköisiä seurauksia sodilla on ne kokeville yhteiskunnille. Helsingissä 1963 perustetun Sadankomitean alkutaipaleella suunnattiin huomio modernilla aseteknologialla käydyn sodan (eritoten ydinsodan) tuhoisiin seurauksiin kaikille sodan osapuolille. Näkökulma aseellisiin konflikteihin muuttui oleellisesti 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin ajattelevien nuorten piirissä alettiin entistä voimakkaammin tiedostaa pohjoisen ja etelän välinen elintasokuilu ja sitä ylläpitävät poliittiset ja taloudelliset rakenteet. Vaikka sotien käyminen koettiin mielettömäksi länsimaissa, monet kokivat kehitysmaiden 'vapautusrintamien' käyttämän väkivallan oikeutetuksi, sillä se nähtiin ainoana keinona yhteiskunnan muuttamiseksi Osittain juuri kehitysmaiden poliittisen tilanteen uudenlainen vaarinotto johti monet aseistakieltäytyjät ongelmiin kotimaassa. Suomessa 1959 säädetyn asevelvollisuuslain nojalla kieltäytyminen aseellisesta palveluksesta oli sallittua, mikäli kieltäytyminen perustui vakaviin uskonnollisiin tai siveellisiin omantunnon syihin. Vakaumus tuli todistaa asevelvollisten tutkijakomitealle, joka kuulusteli kieltäytyjiä. Tarkoituksenmukaisuuspasifismista innoituksensa löytäneiden kieltäytymistä ei sen sijaan hyväksytty. Konflikti johti yllytysoikeudenkäynteinä tunnettuun tapahtumasarjaan, jossa syytettyjen penkille joutui henkilöitä, jotka olivat kehottaneet kieltäytyjiä pysymään vakaumuksessaan asevelvollisten tutkijakomitean kielteisestä päätöksestä huolimatta. Yllytysprosessin myötä tilanne muuttui aseistakieltäytymisen osalta selkeästi 1960-1970 -lukujen vaihteessa. Muutamat entiset aseistakieltäytyjät kehottivat kieltäytymisen sijasta asevelvollisia menemään armeijaan propagoimaan varusmiehiä, jotta armeijaa ei voitaisi kriisitilanteessa käyttää sosialismia tavoittelevaa vasemmistoa vastaan. Mielipiteen muutos kuvastaa laajempaa yhteiskunnallista murrosta, jossa 'joukkojen politiikka' oli korvaamassa yksilöllisiä valintoja korostavaa asennoitumista. Tutkimuksessa tuon esille, millä tavalla 1960-luvun alkupuolen optimistista edistysuskoa edustava Sadankomitea selviytyi 1960-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun yhteiskunnallisesta myllerryksestä. Tutkin, miten maailmankuvan murros alkaa globaalin perspektiivin omaksumisesta maailmantilanteeseen. Ensimmäisessä kehitysvaiheessa väkivalta koettiin kehitysmaissa ymmärrettävänä (monien mielestä hyväksyttävänä) johtuen näiden maiden jälkijättöisyydestä ja aseettomien vaikutusmahdollisuuksien puutteesta suhteessa 'edistyneisiin' länsimaihin. Kehityksen toisessa vaiheessa alettiin kokea, että Suomi on kehittyneenä maana mukana kansainvälisessä 'riistossa', jota kautta Suomi liitettiin osaksi kehitysmaita sortavaa järjestelmää. Tästä seurasi, että tilanne kotimaassa alettiin nähdä analogisena kehitysmaille: ainostaan (väistämättä) väkivaltaisen vallankumouksen kautta olosuhteita voitiin muuttaa. Toiseksi selvitän kulttuurista törmäystä, joka syntyi kun maailmankatsomuksellisen käsityksensä perusteella aseista kieltäytyvät kohtasivat asevelvollisten tutkijakomitean, joka hyväksyi ainoastaan 'yksilöeettiset' syyt kieltäytymisen perusteeksi. Tärkeimmän aineiston muodostavat Kansallisarkistosta (KA) löytyvä asevelvollisten tutkijakomitean arkisto ja Sadankomitean omat julkaisut (Sadankomitea-tiedote ja Ydin-lehti).